Filip IV ei tuntenut rajoja

Sitten lieskat nielaisivat Molayn, mutta hänen viimeiset sanansa jäivät kaikumaan ilmaan, ja Seinen rannalle laskeutui painostava hiljaisuus.

Ranskan kuningas Filip IV odotti tietoa Molayn ja Charnayn kuolemasta linnassaan vain muutaman sadan metrin päässä roviosta.

Hän oli tyytyväinen, sillä nyt hänen ei tarvinnut enää murehtia temppeliritareilta lainaamansa valtavan rahasumman takaisinmaksusta. Lisäksi hän uskoi pääsevänsä käsiksi upporikkaan ritarikunnan kultaan ja muuhun omaisuuteen.

Kuningas himoitsi kultaa

Temppeliritarien tuhoaminen oli vain yksi Filip IV:n juonista, joilla hän yritti täyttää kruunun rahakirstut kullalla. Rahasta oli tullut Filipille pakkomielle, eikä hän kaihtanut kierojakaan keinoja sitä haaliessaan.

Häntä pidettiin häikäilemättömänä hallitsijana jopa aikana, jolloin useimmat kuninkaat kiduttivat ja murhasivat surutta alamaisiaan oman etunsa nimissä.

Jumalaisesta näytelmästä tunnettu italialainen runoilija Dante Alighieri nimitti Filipiä ”Ranskan rutoksi”, sillä hän piti tätä yhtä julmana ja tappavana kuin paiserutto.

Kun Filip syntyi vuonna 1268, hänelle ennustettiin loistavaa tulevaisuutta. Hänen isoisänsä Ludvig IX oli laajentanut valtakuntaa ja vahvistanut kuninkaan valtaa, ja Filipin syntyessä Ranska oli vahvempi kuin koskaan.

Pikku-Filipin elämä kuitenkin mullistui, kun hänen äitinsä Isabella Aragonialainen kuoli hänen ollessaan vain kaksivuotias.

Vaimon kuolema oli Filipin isälle, Filip III:lle raskas isku, ja vuonna 1284 tämä lähti ristiretkelle Aragoniaan 132 000 miehen armeijan voimin.

Sotaretki päättyi silti murskaavaan tappioon. Seuraavana vuonna Filip III kuoli, ja kruunu siirtyi hänen vasta 17-vuotiaalle pojalleen. Monet odottivat uudelta kuninkaalta suuria, mutta he joutuivat pettymään.

Pankkiirit joutuivat maksumiehiksi

Vaaleahiuksinen ja komea Filip sai pian lisänimen ”Kaunis”, ja laajoista valtaoikeuksistaan huolimatta hän vaikutti aluksi hillityltä ja harkitsevaiselta hallitsijalta. Tyynen julkisivun takana oli kuitenkin rautainen tahto, jonka alamaiset tulivat pian tuntemaan.

Filip III:n epäonniset sotaretket olivat ajaneet Ranskan vararikon partaalle, ja vuonna 1292 Filip IV käynnisti ensimmäisen mittavan suunnitelmansa valtion kassan täyttämiseksi.

Kuningas sääti monia uusia veroja ja maksuja ja määräsi lisäksi Pohjois-Italiasta tulleille lombardialaisille pankkiireille korkean erityisveron.

Maan talous oli hädin tuskin alkanut elpyä, kun Filip lähetti 30  000 sotilasta Lounais-Ranskaan valloittamaan Akvitanian herttuakuntaan ja siten Englannille kuuluvaa Gascognea.

Hän halusi laajentaa valtakuntaansa entisestään ja hankkia sitä kautta lisää verotuloja. Kolme vuotta myöhemmin Filip kokosi jälleen uuden armeijan, tällä kertaa valloittaakseen Englannin kanssa liittoutuneen Flanderin kreivikunnan.

Molemmat sodat pitkittyivät ja maksoivat omaisuuksia. Filipin oli keksittävä uusia keinoja hankkia rahaa sotimiseen, jotta Ranska ei ajautuisi vararikkoon, ja hän päätti nyhtää rahaa alamaisiltaan.

Lombardialaiset pankkiirit määrättiin lainaamaan kruunulle 200 000 Toursin livreä, mikä vastasi arvoltaan suunnilleen neljääsataatuhatta nautaa.

Ranskan juutalaiset taas joutuivat maksamaan 225 000 livren edestä täysin perusteettomia sakkoja, ja rikkaat porvarit pakotettiin ”lainaamaan” kuninkaalle 650 000 livreä.

Tämäkään ei silti tyydyttänyt ahnetta kuningasta, joka karkotti lombardialaiset Ranskasta ja takavarikoi heidän omaisuutensa.

Paavi suututti kuninkaan

Filipin rahahuolet eivät vieläkään olleet ohi, ja seuraavaksi hän päätti alkaa lypsää rahaa kirkolta.

17. elokuuta 1296 Filip kielsi yllättäen Ranskan kirkkoa ja luostareita maksamasta kymmenyksiä paaville ja määräsi tilittämään rahat Rooman sijasta itselleen.

Paavi Bonifatius VIII ei halunnut antaa kirkolle kuuluvia rahoja Ranskan kuninkaalle, ja hän lähetti Filipille bullan eli paavillisen virkakirjeen.

”Maallikot eivät ymmärrä, ettei heillä ole valtaa kirkkoon”, paavi jyrähti ja uhkasi julistaa Filipin kirkonkiroukseen.

Filip vastasi paavin uhitteluun liittoutumalla vaikutusvaltaisen italialaisen Colonnan aatelissuvun kanssa. Toukokuussa 1297 Colonnan kätyrit ryöstivät paavin rahakuljetuksen ja uhkasivat Bonifatiusta aseellisella konfliktilla.

Samaan aikaan Filip uhkasi Ranskan kirkkoa suurilla sakoilla, mikäli se ei auttaisi painostamaan paavia antamaan periksi. Syksyllä 1297 Bonifatius joutui taipumaan ja myöntämään Filipille luvan verottaa kirkkoa Ranskassa.

Filip oli nyt kiistaton isäntä valtakunnassaan, ja hänen veronkerääjänsä kiersivät keräämässä kirkoilta, luostareilta ja ritarikunnilta veroina peräti 20 prosenttia niiden tuloista ja kiinteästä omaisuudesta.

Filip uskoi jo saaneensa niskalenkin kirkosta, mutta vuonna 1301 kirkko lähti vastaiskuun. Piispa Bernard Saisset, Vatikaanin edustaja Ranskassa ja paavin läheinen ystävä, vertasi Filipiä pöllöön:

”Pöllö on kaunis lintu mutta hyödytön, aivan kuten kuningaskin. Hän on kaunein mies maan päällä, mutta ei hänestä ole muuhun kuin tuijottamaan.”

Piispa pilkkasi myös Filipin ilmeettömiä kasvoja: ”Hän ei ole sen enempää ihminen kuin eläinkään; hän on patsas.”

Sitten Saisset julisti Filipin perimät kirkollisverot laittomiksi. Kuningas raivostui ja pidätytti Saissetin, antoi kiduttaa tämän virkamiehiä ja takavarikoi piispanistuimelle kuuluvat maat.

Paavi, jonka suostumuksella Saisset oli todennäköisesti toiminut, tuohtui piispan kohtelusta ja kirjoitti Filipille uuden bullan ja sinetöi samalla oman kohtalonsa.

”Kirkolla on vain yksi pää, ei kahta, kuten jollakin hirviöllä. Hengellinen valta on aina maallisen vallan yläpuolella”, Bonifatius raivosi ja uhkasi taas julistaa Filipin kirkonkiroukseen.

Filip antoi polttaa paavin bullan väkijoukon edessä Pariisissa ja vastasi sitten paaville kylmästi: ”Kuten kunnioitettava idiootti hyvin tietää, minä en ole minkään maallisen vallan alamainen.”

Paavin oli pakko reagoida, ja vuonna 1303 hän julisti Filipin kirkonkiroukseen ja uhkasi tehdä saman koko Ranskan kansalle.

Uskonnollisille ranskalaisille pelko kuolemasta ilman kirkon armoa oli kauhistuttava ajatus. Filipin oli toimittava pian, mikäli hän halusi välttää alamaistensa kapinan.

Paavi piestiin hengiltä

Filipin häikäilemättömin apuri oli katkeroitunut lakimies Guillaume de Nogaret, joka vihasi paavinistuinta koko sydämestään.

12. maaliskuuta 1303 Filip kutsui Nogaretin ja muut neuvonantajansa salaiseen kokoukseen Louvren linnaan. Nogaret aloitti syyttämällä Bonifatiusta tämän edeltäjän syrjäyttämisestä viekkaudella ja vääryydellä:

”Hän ei ansaitse olla paavi, ja häntä on pidettävä roistona ja ryövärinä.” Filip päätti hyödyntää epäilyjä Bonifatiuksen kyseenalaisesta oikeudesta paavinistuimeen ja laati suunnitelman, joka järkytti aikanaan kirkkoa ja koko kristittyä Eurooppaa.

Suunnitelman mukaan Nogaret apureineen sieppaisi Bonifatiuksen Italiassa ja toisi hänet Ranskaan oikeuden eteen.

Ensin Filipin piti kuitenkin saada suunnitelmalle kansan tuki, ja niinpä hän järjesti Pariisissa suuren kansankokouksen, jossa hän syytti paavia monista rikoksista aina homoseksuaalisuudesta kerettiläisyyteen.

Lisäksi hän julisti Bonifatiuksen vihaavan Ranskaa: ”Paavi sanoo olevansa mieluummin aasi tai koira kuin ranskalainen!”

Pariisilaisille viimeinen väite oli ehkä Bonifatiuksen rikoksista raskain. Kansa kääntyi paavia vastaan, ja Nogaret suuntasi Italiaan.

Nogaret ja hänen liittolaisensa Colonnat iskivät 7. syyskuuta 1303 eli päivää ennen kuin Bonifatiuksen oli määrä julistaa Ranskan kansa kirkonkiroukseen.

Nogaret ja Colonnat hyökkäsivät paavin Anagnissa Italiassa sijaitsevaan palatsiin ja kukistivat lyhyen kahakan jälkeen paavin vartiosotilaat.

Sitten Nogaret etsi käsiinsä ikääntyneen Bonifatiuksen ja pyysi tätä tulemaan vapaaehtoisesti mukanaan Pariisiin. Paavi kieltäytyi, kumarsi päänsä ja julisti uhmakkaasti: ”Tässä on pääni ja niskani. Haluan kuolla paavina!”

Bonifatiuksen uhmakas vastaus suututti äkkipikaisen Sciarra Colonnan, joka antoi hänelle mojovan läimäyksen. Lyönnit, uhkaukset tai tuntikausia kestäneet kuulustelutkaan eivät saaneet Bonifatiusta taipumaan.

Nogaretin kätyrit pahoinpitelivät paavia kolme päivää tuloksetta, kunnes vihastuneet kaupunkilaiset ajoivat heidät lopulta tiehensä.

Nogaret oli aiheuttanut Filipille pettymyksen, mutta hänen onnekseen Roomasta kuului pian helpottavia uutisia: kovakourainen kohtelu oli käynyt iäkkään paavin voimille, ja hän kuoli noin kuukausi sieppauksensa jälkeen.

Bonifatiuksen kuolema oli epäilemättä Filipille mieluisa uutinen – hän oli selvinnyt valtataistelusta voittajana.

Seuraava paavi, Benedictus XI, kumosi lähes ensi töikseen Filipin kirkonkirouksen mutta julisti pannaan Nogaretin ja kaikki muut edeltäjänsä sieppaukseen osallistuneet.

Benedictus kuitenkin kuoli vain yhdeksän kuukautta virkaanastumisensa jälkeen. Monet uskoivat Nogaretin järjestäneen hänen kuolemansa, vaikka sitä ei olekaan pystytty todistamaan.

Filip vaikutti vahvasti seuraavan paavin valintaan, ja kardinaalit valitsivatkin uudeksi paaviksi ranskalaisen Klemens V:n.

Monet epäilivät uuden paavin olevan tiukasti Filipin talutusnuorassa, vaikka konkreettisia todisteita asiasta ei ole.

Oli miten oli, Klemens päätti järjestää virkaanastujaisseremoniansa Lyonissa Ranskassa Rooman sijasta.

Lisäksi yksi Klemensin ensimmäisistä toimista paavina oli nimittää yhdeksän ranskalaista kardinaalia siihen 12 kardinaalin ryhmään, joka valitsisi jatkossa uudet paavit.

Varmistettuaan näin Ranskan vaikutusvallan kardinaalikollegiossa Klemens siirsi vielä paavinistuimen Roomasta eteläranskalaiseen Avignonin kaupunkiin.

Filip pystyi nyt epäsuorasti vaikuttamaan katolisen kirkon päätöksentekoon. Hänen häikäilemättömyytensä oli vaimentanut useimmat arvostelijat, mutta muutama rohkea uskalsi yhä arvostella hänen toimiaan.

Yksi heistä oli ranskalainen munkki Bernard Délicieux, joka kirjoitti kuninkaan olevan ”kiinnostuneempi rahasta kuin oikeudenmukaisuudesta”. Hän joutui loppuiäkseen vankilaan.

Filip karkotti juutalaiset maasta

Filipiltä oli vienyt kymmenisen vuotta lypsää kuiviin Ranskan vauras porvaristo, lombardialaiset pankkiirit, juutalaiset ja kirkko.

Hänellä oli enemmän valtaa kuin koskaan, mutta hänen rahanhimonsa ei vieläkään ollut tyydyttynyt. Vuonna 1306 Filip alkoi ryöstää myös valtakuntansa vähävaraisilta heikentämällä kolikoiden arvoa 66 prosentilla.

Hän laski liikkeelle uusia hopeakolikoita, joissa oli paljon vähemmän hopeaa kuin vanhoissa hopeakolikoissa. Näin hän pystyi maksamaan palkkaa useammille sotilaille samalla rahamäärällä.

Filipin rikastuessa entisestään kansa köyhtyi vauhdilla. Inflaatio nosti hinnat pilviin, ja seurauksena oli mellakoita Pariisissa, Rouenissa ja Montpellierissä.

Pariisissa Filip joutui jopa pakenemaan tyytymättömien alamaistensa kiukkua temppeliritarien linnaan.

Riistoverotus ja kolikoiden arvon leikkaaminenkaan eivät kuitenkaan riittäneet, ja kesällä 1306 Filip päätti iskeä Ranskan puolustuskyvyttömimmän vähemmistön kimppuun.

Juutalaiset olivat vuosien mittaan lainanneet hänelle suuria rahasummia, joita hän ei ollut maksanut takaisin. Filip uskoi, että juutalaisilla oli vielä irtainta rahaa, ja nyt hän päätti kahmia senkin itselleen.

Varhain aamulla 22. kesäkuuta 1306 kruunun sotilaat kolkuttivat juutalaisten kotien ovelle eri puolilla Ranskaa. Perheitä revittiin kovaotteisesti kodistaan ja pakotettiin nousemaan kadulla odottaviin hevoskärryihin.

Sotilaat pidättivät yhdessä ainoassa päivässä noin satatuhatta juutalaista, joille ilmoitettiin, että heidän oli poistuttava Ranskasta kuukauden kuluessa ja että he saivat ottaa mukaansa vain yhden vaatekerran ja 12 soun mitättömän rahasumman.

Jos juutalaiset halusivat ottaa pyhät kirjoituksensa mukaansa, heidän piti maksaa siitä erikseen – muuten kirjoitukset poltettaisiin.

Sitten Filip alkoi muuttaa juutalaisten omaisuutta rahaksi. Lisäksi hän määräsi, että kaikkien, jotka olivat juutalaisille velkaa, piti maksaa velkansa heti kruunulle.

Filip pelkäsi juutalaisten kätkeneen omaisuuttaan, ja hän lupasi palkkionmetsästäjille 20 prosenttia kaikesta Pariisiin toimitetusta juutalaisten arvotavarasta.

Filip ansaitsi juutalaisten karkotuksella noin kaksi miljoonaa livreä, ja lisäksi hän vapautui näiden myöntämistä lainoista.

Kuningas himoitsi ritarien rikkauksia

Juutalaisten karkotus oli selvästikin Filipistä toimiva idea, sillä seuraavana vuonna hän toteutti samantapaisen puhdistusoperaation.

Tällä kertaa kohteena oli temppeliritarien veljeskunta, jolle Filip oli velkaa puoli miljoonaa livreä ja jota hän kutsui ”valtioksi valtiossa”.

Ritarikunta oli silmittömän rikas. Se omisti Ranskassa kirkkoja ja linnoja ja valtavia maa-alueita, ja lisäksi se vastasi tekemisistään ainoastaan paaville.

Kesäkuussa 1307 ritarikunnan suurmestari Jacques de Molay saapui Pariisiin mukanaan 12 kärryllistä kultaa ja hopeaa, joilla oli tarkoitus rahoittaa ristiretki Jerusalemiin.

Ajatus ritarien rikkauksista ei jättänyt Filipiä rauhaan, ja vähän myöhemmin hän käynnisti yhden keskiajan kenties häikäilemättömimmistä näytelmistä.

Filip ei voinut karkottaa temppeliritareita maasta, sillä näillä oli Ranskassa lain takaamia oikeuksia toisin kuin valtiottomilla juutalaisilla.

Vuonna 1307 Ranskassa alkoi kuitenkin levitä huhuja, joiden mukaan temppeliherrat harjoittivat linnoissaan harhaoppisia ja kieroutuneita rituaaleja.

14. syyskuuta 1307 Filip saneli Nogaretille salaisen kirjeen, jossa hän vihjasi, että temppeliritarit olivat syyllistyneet hirvittävään rikokseen.

Kirje lähetettiin Ranskan kaikkiin 23 maakuntaan, ja se alkoi viittauksella kuninkaan tietoon tulleisiin häpeällisiin ja ihmisyydelle vieraisiin tekoihin.

Filip jatkoi: ”Tämä on järkyttänyt meitä ja saanut meidät vapisemaan ja tuntemaan tuskaa. Rikos on sitäkin vakavampi, sillä se on loukkaus Jumalan asettamaa hallitsijaa vastaan ja häpeäksi koko ihmiskunnalle; se on irvokas esimerkki pahuudesta ja koko maailmaa ravisteleva skandaali.”

Yksityiskohtia mainitsematta Filip totesi kirjeessään, että hän oli päättänyt pidättää kaikki temppeliritarit: ”Heidän omaisuutensa ja rahansa luovutetaan kuninkaalle, joka vastaa niistä omantuntonsa mukaan.”

Kuukauden kestäneiden salaisten valmistelujen jälkeen kuninkaan joukot iskivät perjantaina 13. lokakuuta 1307 hieman ennen auringonnousua.

Sotilaat pidättivät kaksituhatta temppeliritaria eri puolilla maata, mikä yllätti jopa kaiken kokeneet ranskalaiset.

”Tänään tapahtui jotakin kerrassaan ennenkuulumatonta, jollaista ei ole nähty sitten antiikin aikojen”, kronikoitsija Jean de Paris kirjoitti.

Kuninkaan hyökkäys soturimunkkeja vastaan järkytti kirkkoa perin pohjin. Muuan kokenut kirkko-oikeuden tuntija kirjoitti, ettei ymmärtänyt syytä moiseen tekoon.

Aragonian kuninkaan vakooja puolestaan totesi kirjeessään näin: ”Käsittääkseni paavi ja kuningas toimivat näin pelkästään rahan vuoksi.”

Ritareita syytettiin kerettiläisiksi

Jonkin ajan kuluttua Filip julkisti temppeliritareita koskevat syytteet. Syytekirjelmä sisälsi 127 ”iljettävää rikosta”, jotka voitiin tiivistää kolmeen kohtaan.

Niistä ensimmäisen mukaan uuden jäsenen oli temppeliritarien jäseneksiottamisrituaalissa virtsattava ristin päälle ja kiellettävä Jeesus.

Toiseksi ritarien väitettiin suutelevan rituaalissa uutta veljeään napaan, suulle ja takamukseen. Lisäksi ritarien väitettiin palvovan ihmis- ja kissanpäisiä epäjumalia.

Syytökset olivat mielikuvituksellisia, mutta keskiajalla syytettyjä pidettiin syyllisinä, kunnes toisin todistettiin, ja niinpä temppeliritarien tilanne oli lähes toivoton.

Viikon kestäneen uhkailun ja kidutuksen jälkeen ensimmäiset syytetyt vietiin kirkon oikeutta edustavien tuomareiden eteen, sillä vain kirkolla oli oikeus syyttää uskonnollisen sääntökunnan jäseniä.

Jean de Folliaco -niminen temppeliritari myönsi heti kieltäneensä Jeesuksen osana initiaatioriittiä. Tuomarit eivät tienneet, että Folliaco oli Filipin vakooja, joka oli soluttautunut ritarikuntaan kolme vuotta aikaisemmin.

Aidot temppeliritarit saatiin kiduttamalla tunnustamaan keksittyjä rikoksia. Heitä pidettiin valveilla päiväkausia, riiputettiin tuskallisessa asennossa kädet selän taakse sidottuina ja kahlittiin punahehkuisilla raudoilla.

Kun heidät sitten tuotiin tuomarien eteen, he tunnustivat ”rikoksensa” yksi toisensa jälkeen. Sen jälkeen heidän oli vannottava, ettei heidän tunnustuksensa ollut seurausta väkivallasta tai kidutuksella uhkaamisesta.

Paavi puuttui oikeudenkäyntiin

Ennen pitkää kirkon uskollisten puolustajien julma kohtelu sai paavi Klemensin mitan täyttymään.

22. marraskuuta hän julkaisi bullan, jolla hän määräsi Euroopan hallitsijat luovuttamaan kirkolle yksinoikeuden käydä oikeutta temppeliritareita vastaan.

Klemensin tarkoituksena ei suinkaan ollut tukea Filipiä vaan siirtää oikeusprosessi paavin valvontaan, jonne se kuuluikin. Filip vastasi lähettämällä Klemensille uhkauksen:

”Pyhä isä, tulisijassa palaa liekki, joka voi polttaa hienoimmankin kodin. Tuli on sammutettava ennen kuin se nielaisee kirkon ja itsensä paavin.” Viesti tehosi, ja Filip jatkoi oikeudenkäynnin ohjailemista kulisseissa.

Temppeliritareille esimerkiksi ilmoitettiin, että kerettiläisyyttä ja uskonasioita koskeva oikeudenkäynti käytäisiin ilman lakimiehiä ja tuomareita, ja 537 temppeliritaria 28 oikeussalissa joutuisivat puolustamaan itseään ilman lakimiesten apua.

Marraskuussa 1308 paavi Klemens sai kuitenkin tarpeekseen. Hän laati uuden bullan, jolla hän hajotti Filipin tuomioistuimet ja vaati, että temppeliritareille oli taattava Roomassa puolueeton oikeudenkäynti, jossa oikeutta jakaisivat kirkon tuomarit.

Filip päätti toimia, ennen kuin uudet tuomarit ehtivät aloittaa työnsä. Hän antoi polttaa 54 temppeliritaria roviolla Pariisin ulkopuolella ilman, että näille oli luettu virallista tuomiota.

Ennen kuolemaansa kaikki ritarit vannoivat olevansa syyttömiä. Liekkien sammuttua Filipin käskyläiset jauhoivat ritarien luut murskaksi. Filip ei halunnut, että kansa alkaisi pitää niitä pyhäinjäännöksinä.

Loput temppeliritarit joutuivat vuosien ajaksi pelinappuloiksi Filipin ja paavin väliseen valta- ja oikeustaisteluun.

Filip ei näet voinut muuttaa temppeliritarien mittavaa omaisuutta rahaksi ennen kuin Klemens suostuisi lakkauttamaan ritarikunnan virallisesti.

Vuonna 1312 Filipin kärsivällisyys viimein loppui, ja hän saneli paaville makeilevan kirjeen, jossa hän kohteliaasti pyysi tätä lakkauttamaan ja kieltämään ritarikunnan.

Klemens kieltäytyi. Kirkon virallinen oikeusprosessi temppeliritareita vastaan oli kesken Viennessä Etelä-Ranskassa, jossa katolisen kirkon korkeimmat edustajat yhä yrittivät järjestää ritareille puolueettoman oikeudenkäynnin.

Ennen kuin asia ehti edetä, Filip ratsasti joukkoineen Vienneen ja pakotti paavin taipumaan tahtoonsa. Klemens kutsui Euroopan hallitsijat ja kirkonjohtohenkilöt koolle messuun Vienneen 3. huhtikuuta 1312.

Hän istui katedraalissa valtaistuimella ja Filip istui hänen rinnallaan. ”Pitkään harkittuamme olemme päättäneet kieltää temppeliherrain ritarikunnan ja sen pukujen, tunnusten ja nimen käytön. Lisäksi kiellämme ketään ryhtymästä sen jäseneksi”, Klemens julisti.

Viisi vuotta kestänyt juridinen köydenveto oli ohi. Sitä Vienneen kutsutut mahtimiehet eivät kuitenkaan tienneet, että Filip oli sopinut Klemensin kanssa, että temppeliritarien omaisuus luovutettaisiin johanniittaritareille ja Filip lakkaisi vaatimasta edesmenneelle paavi Bonifatiukselle tuomiota kerettiläisyydestä.

Aivan ilman taloudellista hyötyä Filip ei tietenkään jäänyt: johanniittojen oli maksettava hänelle 200 000 livreä saadakseen temppeliritarien omaisuuden hallintaansa.

Suurmestarin kirous

Tuhansia temppeliritareita vapautettiin ilman tuomiota, sillä paavi vaati rangaistuksia vain ritarikunnan johtajille.

18. maaliskuuta 1314 suurmestari Jacques de Molay ja kolme muuta korkea-arvoista ritaria tuotiin tuomareiden eteen Pariisissa.

He olivat myöntäneet syyllisyytensä, ja yleisö odotti heidän saavan vankeustuomion. Kaikkien yllätykseksi syytetyt kuitenkin pyysivät puheenvuoroa.

”Yksi toisensa jälkeen he peruivat tunnustuksensa ja sanoivat valehdelleensa sekä itsestään että muista, koska heitä oli pahoinpidelty ja kidutettu”, kirjoitti juristi ja inkvisiittori Bernard Gui.

Rangaistus kerettiläisyyteen liittyvän tunnustuksen perumisesta oli yksiselitteinen: kuolema roviolla. Molay ritariveljineen halusi mieluummin kuolla kuin antaa Filipin saada tahtonsa läpi.

Kerrotaan, että juuri ennen kuolemaansa suurmestari kirosi kaikki ne, jotka olivat olleet mukana tuomitsemassa temppeliritareita väärin perustein.

Molayn kuolemasta ei ehtinyt kulua kuukauttakaan, kun Klemens V kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Filip IV sai metsästysretkellä aivoverenvuodon.

Ranskan kenties ahnein ja häikäilemättömin hallitsija kuoli synnyinkaupungissaan Fontainebleaussa 29. marraskuuta 1314.

Vuonna 2007 Vatikaani julkisti asiakirjan, jolla Klemens V oli vapauttanut temppeliritarit kerettiläisyyssyytteistä ja vienyt siten perustan syytöksiltä, joiden nojalla Filip IV oli tuhonnut ritarit.