Emman muotokuva on peräisin hänen kunniakseen kirjoitetusta Encomium Emmae Reginae -teoksesta noin vuodelta 1041. 67-vuotiaaksi elänyt Emma oli aviossa kahden kuninkaan kanssa ja näki kahden poikansa nousevan valtaistuimelle.

© British Library/Shutterstock/Etsy

Englannin Kleopatra meni vuoteeseen vihollisen kanssa

Englannin kuningatar Emma jäi leskeksi, kun hänen puolisonsa kuningas Ethelred II kuoli vuonna 1016. Samoihin aikoihin viikingit hyökkäsivät Englantiin. Kuningatar ei paennut vaaraa vaan päätti turvata asemansa naimalla valloittajan, Tanskan Knuut Suuren.

tiistai 21. elokuuta 2018 teksti Per Skovkjær Sand

Hovimies kahlasi rantavedessä kohti vähän matkan päässä odottavaa laivaa Normandian rannikolla­ huhtikuisena aamuna vuonna 1002. 

Hän kantoi 16-vuotiasta neitoa, joka oli pukeutunut lämpimiin vaatteisiin suojaksi navakalta tuulelta. 

Laivassa neitoa oli vastassa joukko hovinaisia, joiden tehtävänä oli huolehtia hänestä matkan aikana. 

Neidon nimi oli Emma, ja hän oli Normandian jaarlin pikkusisar. Hän oli matkalla Englantiin, jossa hänet vihittäisiin Englannin kuninkaan Ethelred II:n kanssa sinetiksi Normandian ja Englannin solmimalle liitolle.

Kun Emma oli päässyt laivaan, kapteeni antoi lähtökäskyn. Kuningattaren saattueen hienosti koristeltujen laivojen airot laskettiin veteen, ja pian tuuli tarttui laivojen purjeisiin ja ne lähtivät kiitämään aalloilla kohti Englantia.

Kolme päivää myöhemmin laivat saapuivat Englannin kaakkoisrannikolle. 

Sieltä Emman matka jatkui Canterburyyn, jonka suuressa katedraalissa arkkipiispa­ Elfric vihki Emman ja häntä lähes 20 vuotta vanhemman Ethelredin avioliittoon. 

Vihkimisen jälkeen nuori morsian polvistui alttarille. Sitten piispat rukoilivat ja voitelivat hänet pyhällä öljyllä ja laskivat hänen hiuksilleen kruunun. ­Emma oli nyt Englannin kuningatar.

Vihkimistä seuranneessa hääjuhlassa tarjoiltiin monenlaisia herkkuja. 

Oli villi­sikaa, härkää, ankeriasta, silliä, lohta ja ostereita, jotka huuhdottiin alas simalla, oluella, vahvalla siiderillä ja reininviinillä. 

Arvokkaimmille vieraille tarjoiltiin lisäksi harmaahaikaraa ja kurkea. Illan edetessä tunnelma kohosi kattoon. 

Pikareita täytettiin ahkerasti, ja lopulta jopa piispat hoilasivat kuorossa juomalauluja huilujen, torvien ja säkkipillien säestäminä.

Kukaan ei aavistanut, että nuori kunin­gatar ohjailisi Englannin politiikkaa seuraavien viidenkymmenen vuoden ajan – ja että hän torjuisi viikinkien uhkan ­tavalla, josta Egyptin kuningatar Kleopatrakin olisi voinut olla ylpeä.

Emma polveutui viikingeistä

Emman suku polveutui viikinkisoturi Rollosta, jonka länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen oli vuonna 870 nimittänyt Normandian jaarliksi. 

Emma syntyi luultavasti vuonna 985 jaarli Rikhard I:lle ja tämän tanskalaiselle jalka­vaimolle Gunnorille. 

Hän oli nokkela tyttö, joka osasi jo nuorena puhua muinaisranskaa, muinaisnorjaa ja latinaa.

Emman isä kuoli vuonna 996, ja hänen veljestään Rikhard II:sta tuli uusi jaarli. Skandinaavisten juurtensa vuoksi Normandian jaarlit olivat pitkään suostuneet siihen, että viikingit talvehtivat heidän maillaan. 

Keväisin pohjanmiehet purjehtivat Normandiasta ryöstelemään Englannin rannikkoseutuja ja palasivat sitten ­kotiin laivat täynnä ryöstösaalista.

Jaarlit eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, ja vuonna 1002 Rikhard II:lle tarjoutui mahdollisuus päästä eroon viikingeistä ja liittoutua englantilaisten kanssa. 

Englannin kuninkaan Ethelredin vaimo oli kuollut, ja Rikhard tarjosi Emmaa hänelle uudeksi vaimoksi. Ethelred suostui liittoon, sillä Norman­dian jaarlin avulla hän uskoi voivansa torjua viikinkien uhan. 

Nuorikko kiinnostui politiikasta

16-vuotias Emma oli avioliittonsa alusta asti halukas oppimaan, miten valtakuntaa hallittiin. 

Jo muutama viikko häiden jälkeen hän istui puolisonsa rinnalla valtion asioista päättävässä kokouksessa yhdessä Englannin mahtimiesten kanssa. 

Lopuksi Ethelred saneli päätökset kirjurille. Säilyneessä asiakirjassa on myös Emman nimi, mikä todistaa hänen olleen mukana kokouksessa.

Yksi kokouksessa tehdyistä päätöksistä ­aiheutti Ethelredille pian suurta harmia. 

Hän oli näet päättänyt nousta Englantiin asettuneita viikinkejä vastaan, jotka olivat ­jo pitkään perineet häneltä niin sanottua tanskalaisveroa eli danegeldiä vastineeksi rauhasta.

13. marraskuuta 1002 Ethelredin sotilaat hyökkäsivät tanskalaisten hallitsemille alueille ja alkoivat surmata niiden asukkaita. 

Ethelredin epäonneksi yksi joukkomurhan uhreista oli viikinkipäällikkö Sven Haaraparran sisar. Haaraparta raivostui kuultuaan sisarensa kuolemasta ja hyökkäsi seuraavana vuonna joukkoineen muun muassa Emman läänityksiin kuuluneeseen Exeteriin. 

Viikingit surmasivat suuren osan Exeterin asukkaista, ja eloon jääneet syyttivät onnettomuudesta Emmaa. 

Heidän mukaansa tämä oli määrännyt käskynhaltijansa päästää viikingit salaa sisään kaupungin portista. 

Huhu kiersi kansan keskuudessa vuosia, ja tapaus opetti Emman harkitsemaan tärkeiden virkamiesten nimityksiä huolella.

Emman sukulainen Normandian herttua Vilhelm voitti Hastingsin taistelun vuonna 1066 ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi.

© Ullstein bild

Tanskalaiset valloittivat Englannin

Vuonna 1003 Emma synnytti potran poikavauvan, joka sai nimekseen Edvard. Seuraavina vuosina hän ja Ethelred saivat vielä Alfred-pojan ja Goda-tyttären.

Tilanne Englannissa oli yhä levoton, sillä viikinkien ryöstöretket jatkuivat. 

Vuonna 1011 he hyökkäsivät Canterburyyn ja hirttivät kaupungin miehet kiveksistä, raahasivat naisia hiuksista katuja pitkin ja heittivät pikkulapset vaununrattaiden alle. Kaksi vuotta myöhemmin Sven Haaraparta hyökkäsi jälleen saarivaltakuntaan.

Ethelredin joukot lähtivät puolustamaan valtakuntaa, ja Emma lapsineen linnoittautui Lontooseen. Hän ei kuitenkaan luottanut miehensä voittoon ja päätti paeta, jotta ei joutuisi vangiksi.

Emma ja hänen aseistetut saattajansa pääsivätkin Englannin etelärannikolle ja laivalla Normandiaan. 

Sieltä hän oli yhteydessä Lontooseen ja onnistuikin saamaan lapsensa salaa luokseen. Emman ennakkoaavistus sodan loppu­tuloksesta kävi toteen. 

Haara­parta löi Ethelredin joukot ja valtasi Lontoon. Ethelredin oli paettava, ja tammikuussa 1014 hänkin saapui Normandiaan.

Kuninkaan paluu jäi lyhytaikaiseksi

Maanpako jäi lyhyeksi, sillä Sven Haaraparta kuoli vain kuukautta myöhemmin, ja Ethelred ja Emma palasivat Englantiin vallatakseen kruunun taas itselleen. 

Ethelredin pahin haastaja oli Svenin­ 18-vuotias poika Knuut, joka oli tuolloin Englannin pohjoisosassa. 

Ethelred johdatti armeijansa hyökkäykseen Knuutia vastaan. Pohjois-Englannin mahtimiehet asettuivat konfliktissa Knuutin puolelle, mutta muu maa oli vankasti Ethelredin ja Emman takana. 

Niinpä nuori viikinki joutui antamaan periksi ja palaamaan Tanskaan.

Knuut ei kuitenkaan luovuttanut. Vuonna 1016 hän palasi Englantiin mukanaan 160 sotalaivaa. Suunnilleen samoihin aikoihin Ethelred kuoli sairauteen ja hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntynyt Edmund Rautakylki nousi Englannin armeijan johtoon. 

Emman ­tilanne oli uhkaava: voittipa sodan sitten Knuut tai Edmund, hänen poikansa olivat vaarassa, sillä myös heillä oli oikeus Englannin kruunuun.

Emma luotti siihen, että hänen poikapuolensa kohtelisi häntä armollisesti. 

Osoittaakseen tukensa Edmundille hän lähetti 12-vuotiaan poikansa Edvardin sotaan tämän mukana. Näin hän halusi varmistaa, että jos Edmund voittaisi, hän ja hänen lapsensa saisivat elää rauhassa.

Edmund ja Knuut kävivät viisi taistelua, kunnes he lopulta päätyivät jakamaan valtakunnan keskenään. Pian sen jälkeen Edmund kuitenkin murhattiin – huhujen mukaan ollessaan käymälässä. Knuut oli nyt koko Englannin kuningas. 

Emma otti suuren riskin

Emma oli Lontoossa, kun hän sai tiedon Edmundin kuolemasta. Nyt hänen henkensä oli vaarassa: 

Knuut oli jo teloittanut useita aatelisia, jotka olivat tukeneet konfliktissa Edmundia. Emma olisi voinut paeta taas Normandiaan, mutta hän päätti jäädä Englantiin, vaikka päätös saattaisi koitua hänen kuolemakseen. 

Emma kuitenkin laski olevansa Knuutille arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Hän linnoittautui Lontoon kuninkaanlinnaan ja jäi odottamaan.

Knuut oli valloittanut Englannin, mutta maan aateli ja kansa olivat häntä vastaan. 

Emma ilmoitti Knuutille voivansa auttaa tätä rauhoittamaan valtakunnan, mikäli tämä ottaisi hänet vaimokseen. 

Aivan kuten Egyptin kuningatar Kleopatra tuhat vuotta aikaisemmin, Emma päätti tehdä vihollisensa vaarattomaksi vuoteessa ja turvata siten oman ja lastensa tulevaisuuden.

Knuut tajusi heti Emman ehdotuksen edut. Jos hän naisi Emman, tämän Ethelredin kanssa saamat pojat eivät voisi vaatia kruunua itselleen. 

Emma oli 32-vuo­tias, kun hänet ­heinäkuussa 1017 vihittiin 21-vuotiaan Knuutin kanssa. 

Avioliitto herätti runsaasti kohua ja suuttumusta, ja muuan normandialainen ­runoilija kirjoitti kiukuissaan:

”Voisiko porttokaan enää käyttäytyä alentavammin?”

Emma oli oppinut edellisen avioliittonsa aikana paljon diplomatiasta ja valtion johtamisesta. 

Uudessa avioliitossaan hän osallistui aktiivisesti valtakunnan hallit­semiseen ja oli muun muassa mukana Oxfordissa vuoden 1017 lopulla pidetyssä valtaneuvoston kokouksessa.

Kuningatar toimi sovittelijana

Oxfordin kokouksessa Emma auttoi Knuutia solmimaan suhteita vihamielisiin mahtimiehiin. 

Hän muun muassa neuvoi Knuutia lepyttelemään Canterburyn arkkipiispaa, joka vihasi viikin­kejä seitsemän vuotta ­aikaisemmin tapahtuneen murha- ja ryöstöretken vuoksi. 

Knuut lahjoitti arkki­piispalle suuren metsäalueen ja osoitti katuvansa aiempia julmuuksiaan ja sai siten tämän leppymään.

Vuonna 1018 Emma synnytti Knuutille pojan, Hardeknutin. Poika ei kuitenkaan suoraan kelvannut kruunun­perijäksi, sillä Knuutilla oli jo toinen vaimo. 

Hän oli muutama vuosi aiemmin Englannin-sotaretkellään avioitunut Ælfgifu-­nimisen viikinkinaisen kanssa, ja heillä oli kaksi poikaa. Knuut lähetti Ælfgifun poikineen Norjaan, mutta vaimojen välinen kilpailu ei siitä laantunut.

Vuonna 1035 Knuut Suuri kuoli nimeämättä seurajaansa. Emma lähetti tiedon Hardeknutille, joka asui tuolloin setänsä luona Tanskassa.

Hardeknut ei kuitenkaan saapunut kutsusta huolimatta Englantiin, sillä hän oli sotimassa norjalaisia vastaan. 

Niinpä Englannin ­uudeksi ­kuninkaaksi valittiin Knuutin ja Ælfgifun poika Harald Jäniksenkäpälä.

Emman asema oli jälleen uhattuna, ja tällä kertaa hän pyysi apuun kaksi vanhinta poikaansa, Alfredin ja Edvardin. 

Nämä purjehtivatkin Normandiasta Englantiin, mutta Haraldin joukot yllättivät Alfredin ja surmasivat hänet. 

Emma joutui taas lähtemään pakoon, mutta tällä kertaa hän ei voinut mennä Normandiaan, sillä siellä monet syyttivät häntä Alfredin kuolemasta. Sen sijaan hän pakeni Flanderiin.

Emman suku pysyi vallassa

Hardeknut saapui lopulta äitinsä luo Flanderiin, ja yhdessä he alkoivat suunnitella Englannin valtaamista. 

Kohtalo oli kuitenkin heidän puolellaan, sillä Harald Jäniksenkäpälä kuoli hallittuaan vain kolme vuotta. 

Vuonna 1040 Hardeknutista tuli Englannin kuningas Knuut III, ja Emmakin saattoi palata taas Englantiin.

Hardeknut oli vihattu hallitsija, sillä hän verotti alamaisiaan ankarasti. 

Vuonna 1041 Worcesterin kaupungin asukkaat nousivat kapinaan ja tappoivat kaksi kuninkaan veronkantajaa. 

Tämä kosti surmat ryöstämällä kreivikuntaa ja polttamalla Worcesterin kaupungin.

Hardeknutin suosio oli pohjalukemissa, ja Emma sai poikansa uskomaan, että ainoa keino pelastaa kuningas­huone oli pyytää Edvard apuun. 

Hän uskoi tämän pystyvän rauhoittamaan tilanteen, sillä tämä oli Ethelredin poika ja siten anglosaksista sukua. 

Hardeknut ­hyväksyi äitinsä ehdotuksen ja teki Edvardista, jota hän ei ollut koskaan edes tavannut, kanssahallitsijansa.

Järjestelyä kesti kaksi vuotta, kunnes Hardeknut joi itsensä hengiltä hääjuhlassa kesäkuussa 1042. Edvard nousi valtaistuimelle, ja nyt jo iäkkäästä Emmasta tuli hänen neuvonantajansa hovissa.

Emma kuoli 67-vuotiaana 6. maalis­kuuta 1052, ja hänet haudattiin Winchesteriin Knuutin viereen. 

Edvard ei saanut lapsia, mutta Emman suku hallitsi Englantia hänen kuolemansa jälkeenkin: vuonna 1066 Emman veljenpojanpoika, Normandian herttua Vilhelm Valloit­taja, valloitti Englannin ja kruunautti itsensä sen kuninkaaksi.

Englannin sotaisa historia ei päättynyt tähän, ja etenkin siitä muistetaan Yorkien ja Lancastarien väliset taistelut.

Lue lisää ruusujen sodasta täältä

Lue lisää

Isabella Strachan: Emma, The Twice-Crowned Queen, Peter Owen Publishers, 2004. Harriet O’Brien: Queen Emma and the Vikings, Bloomsbury Publishing, 2005.

Ehkä sinua kiinnostaa...