Ludvig XIV ja Versailles: näin Aurinkokuningas osoitti valtaansa parfymoidussa sikolätissään

Upealla Versaillesin palatsilla oli Aurinkokuninkaana tunnetun Ludvig XIV:n aikana aivan selvä ominaistuoksunsa. 1600-luvun lopulla siellä vallitsi haju, joka oli sekoitus virtsaa, hajuvettä ja hikeä, joskus kruunattuna hienoisella ulosteen lemulla.

Löyhkä oli ensimmäisenä vastassa vieraita, kun nämä saapuivat 17 kilometriä Pariisista lounaaseen sijaitsevaan kuninkaan asuinpalatsiin.

Versaillesin löyhkän kerrottiin olevan vertaansa vailla. Ranskan kuninkaan hovissa kaikki oli suurempaa kuin muualla, myös ihmisten määrä.

Tuhannet aateliset palvelijoineen asuivat ahtaasti palatsissa, sillä vain hovissa saattoi edetä arvoasteikossa ja nousta merkittäviin virkoihin.

Hoviin kutsutut olivat vain tyytyväisiä päästyään niin korkeaan asemaan, että saattoivat paistatella Aurinkokuninkaan loisteessa, ja hajuun oli vain totuteltava.

Ne harvat ja valitut, jotka pääsivät Ludvig XIV:n lähelle, huomasivat, että kuninkaasta huokuva lemahdus ylitti jopa palatsissa vallinneen ominaishajun.

Erään ulkomaisen lähettilään mukaan haju toi mieleen villieläimen.

Niinpä Versaillesilla oli erityinen paikka Ludvigin sydämessä, kun hänestä tuli Ranskan itsevaltias hallitsija vuonna 1661.

Kuninkaan virallinen asuinpaikka oli Pariisissa sijaitseva Louvren palatsi, ja Versaillesiin hän vetäytyi viihtymään ja viettämään vapaa-aikaa.

22-vuotias kuningas kutsui ystäviä ja rakastajattaria riehakkaisiin juhliin palatsiin, jonka puistossa järjestettiin pitkinä kesäiltoina näytelmiä ja konsertteja.

Elokuussa vuonna 1661 Ludvig XIV osallistui talousministerinsä Nicolas Fouquetin järjestämiin juhliin, joissa hän sai mielestään aivan loistavan idean.

Ylelliset juhlat pidettiin Pariisin lähistöllä ministerin uudessa linnassa, Vaux-le-Vicomtessa. Linnaa ympäröi hyvin hoidettu puisto taidokkaasti leikattuine pensaineen, suihkulähteineen, lampineen, kanavineen, patsaineen ja appelsiinipuineen, ja sisältä linna oli, jos mahdollista, vieläkin ylenpalttisempi.

Se oli upeasti koristeltu, sen salonkien seinät olivat kullalla kirjailtuja, kaikkialla roikkui hienoja seinävaatteita, ja huonekalut olivat hienoimmat ja kalleimmat, mitä Euroopasta saattoi hankkia.

Ludvig katseli ihaillen ja ihmetellen ministerin ylellistä linnaa, ja tuskin hän oli lähtenyt juhlista, kun hän teki päätöksen: hän rakennuttaisi Vaux-le-Vicomteakin upeamman linnan, jonka ylimaallinen kauneus saisi koko maailman haukkomaan henkeään. Linna kohoaisi hänen rakastamansa jahtilinnan paikalle Versaillesiin.

Arkkitehdit kuuntelivat otsa rypyssä, kun Ludvig kuvaili toivomuksiaan, ja heidän mielipiteensä suunnitelmasta oli yksimielinen: palatsi sijaitsi liian kaukana Pariisista, maisemat olivat karut, maaperä liian soinen, eikä puhdasta vettä ollut saatavilla.

Heidän mielestään huonompaa rakennuspaikkaa olisi vaikea löytää koko valtakunnasta. Ludvig ei kuitenkaan luopunut suunnitelmastaan.

”Häntä huvitti ajatus siitä, että hän voisi rahan ja kekseliäisyyden avulla alistaa luonnon tahtoonsa”, kirjoitti Saint-Simon. Majesteetti sai tahtonsa läpi.

Sisällä peilisali, josta tulisi linnan vaikuttavin ja ihailluin huone, oli vielä keskeneräinen, mutta muut noin 350 huonetta olivat jotakuinkin asuttavassa kunnossa.

Hienoimmat ja tilavimmat huoneet rakennuksen keskellä oli varattu kuninkaalle ja hänen perheelleen. Niissä ei ollut säästelty missään.

Kuninkaallisissa tiloissa oli korkeat huoneet, joiden katot oli koristeltu kullatuilla stukoilla tai upeilla maalauksilla. Seinillä oli valtavia peilejä ja tauluja kullatuissa kehyksissä, ja ikkunoissa oli valkoiset damaskiverhot.

Huonekaluissa oli hopeoidut jalat, sänkyjä ympäröivät kultakirjaillut brokadiverhot, ja valtavat kattokruunut loivat taianomaista loistettaan arvokkaisiin salonkeihin.

Ulkoisestikin mahtava palatsikompleksi oli yhtä loistoa, mutta sisällä loisto himmeni sitä mukaa, mitä kauemmas kuninkaallisista huoneista mentiin.

Hovin asuintilat oli jaettu tiukassa arvojärjestyksessä niin, että mahtavimmat aristokraatit olivat lähinnä kuningasta ja alempi aateli oli poissa silmistä kaikkein syrjäisimmissä huoneissa.

Vähäarvoisimpina pidetyt aatelisperheet saivat tyytyä ahtaisiin tiloihin, joissa ei välttämättä ollut edes ikkunoita ja joiden katto oli niin matalalla, että huoneessa ei voinut seistä suorana. Syrjäisessä huoneistossa asuva oli myös vaarassa vaipua tyystin unohduksiin.

Kun kuningatar 1600-luvun lopulla etsi uutta hovinaista, hän toivoi aatelisnaista, joka oli eronnut tai leski.

Versaillesista ei tuntunut löytyvän sopivaan henkilöä, kunnes muuan virkamies muisti iäkkäämmän herttuattaren, joka asui syrjäisessä ullakkohuoneessa.

Nainen löytyikin lähes muun hovin unohtamana ja nälkään nääntymäisillään, ja hän hyväksyi riemumielin tarjouksen päästä hovinaiseksi.

Siellä täällä oli käymäläkäyttöön tarkoitettuja puisia laatikoita, joissa oli istumareikä. Laatikkoja ei ollut tiivistetty, ja usein niiden sisältöä valui lankkujen raoista alla oleviin huoneisiin.

Niitä oli myös aivan liian vähän, joten ne, jotka eivät jaksaneet seistä jonossa tai eivät kestäneet käymälöiden hajua, tekivät tarpeensa suoraan käytäville.

Asukkailla oli toki huoneissaan yöastiat, jotka usein tyhjennettiin ikkunasta, vaikka se oli ankarasti kielletty.

Niinpä ikkunan alla käyskentelevä pahaa-aavistamaton kulkija saattoi saada potan haisevan sisällön päälleen.

Ludvig XIV:n käymälätuolissa oli pehmustettu istuin, jolla kököttäen hän saattoi aamuisin ottaa vastaan hovia.

Hoviväki osasi olla kiinnittämättä huomiota ääniin, jotka säestivät kuninkaan selontekoa valtiollisista asioista.

Tällä tavoin Ludvig varmisti, että Ranskan niskoitteluun taipuvainen aateli oli liian kiireistä ehtiäkseen juonitella kruunua vastaan.

Valtaa havittelevien herttuoiden ja markiisien piti joka päivä pysytellä kuninkaan lähellä kuin planeetat Auringon ympärillä.

Jokaisella oli oma tarkasti määrätty roolinsa Versaillesin hovielämän päivittäin toistuvassa näytelmässä.

Päivän ensimmäinen tehtävä oli osallistua nimellä lever – ranskaksi ”vuoteestanousu” – kutsuttuun aamuseremoniaan.

Kahdeksan maissa aamulla kuninkaan herätti kuiskaava ääni, joka kertoi hellävaraisesti, että oli aika aloittaa päivä.

Ennen kuin kuningas nousi vuoteesta, hän tapasi henkilääkärinsä.

Noin sata ihmistä oli läsnä, kun kuningas pukeutui. Palvelijat riisuivat hänen yöpaitansa, ja parturit ja kampaajat häärivät alastoman majesteetin ympärillä, ennen kuin hän pukeutui.

Kylpy ei kuulunut kuninkaan aamutoimiin, ja Ludvigin turkkilainen kylpyosasto olikin varattu etupäässä tapaamisiin rakastajattarien kanssa.

Kun kuningas oli puettu joka aamu toistuvan kaavan mukaan, hän valitsi yhden 400 peruukistaan.

Kaikki peruukit oli kammattu, parfymoitu ja puuteroitu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ne olivat myös täynnä syöpäläisiä.

Aamupukeutuminen oli vain yksi niistä monista rituaaleista, joihin hovin piti osallistua. Päivän mittaan ohjelmassa oli kulkueita, messuja, metsästystä ja illanvietto esimerkiksi kortinpeluun tai konsertin merkeissä.

Yleensä hoviväki vain katseli sivusta, kun kuningas huvitteli.

Noin kello 22.30 oli aika kuninkaan päivän viimeiselle seremonialle. Hovin väestä yksi valittiin valaisemaan Ludvigin iltatoimia.

”Kuningas silmäili ympäriinsä huoneessa ja mainitsi jonkun läsnäolijan nimen. Hovimestari antoi tälle kynttilän.

Valituksi tulemista pidettiin merkittävänä kunniana, sillä kuninkaalla oli taito saada merkityksettöminkin pikkuasia tuntumaan äärettömän tärkeältä”, kirjoitti Saint-Simon, joka itsekin sai kunnian kantaa kuninkaan kynttilää muutaman kerran.

Loput satapäisestä hoviväestä jäi katselemaan, kun Ludvig XIV riisuttiin, hänen kasvonsa huuhdeltiin ja hiuksensa kammattiin ja hänet puettiin yöasuun.

Vasta kun Aurinkokuningas oli asettunut levolle, saattoivat Ranskan mahtavimmat miehet hengähtää jälleen yhden pitkän ja kuolettavan pitkästyttävän päivän jälkeen.

Versaillesin asukkaat pitivät kynsin hampain kiinni myös huoneistostaan Versaillesissa, sillä jopa pahaisin loukko linnassa oli arvostetumpi kuin hienoinkaan asunto missään muualla Ranskassa.

Niinpä hoviväki sulki silmänsä huonekaluja ja seiniä nakertavilta rotilta ja hiiriltä.

Lämmittämättömien huoneiden lämpötila laski joskus pakkasen puolelle, mutta silloin piti vain vetäytyä taljojen alle lämmittelemään.

Kun aatelisperhe joutui epäsuosioon ja ajettiin pois linnasta, vapautuneiden tilojen hallinnasta alkoi ankara kamppailu.

Siinä juonittelussa taitavimpiin kuului Noaillesin suku. Herttuatar Marie-Françoise Noailles sai miehineen 21 lasta, joista jokaisella oli oma asunto palatsissa.

He asuttivat kokonaisen käytävän, jota alettiin kutsua nimellä Rue de Noailles, ”Noaillesinkatu”.

Ateriat valmistettiin linnan ulkopuolella palvelijoiden tiloissa olevassa keittiössä, josta kymmenen hengen kulkue toi ruuan kuninkaan pöytään.

Ruoka tuotiin sisään eteläsiivestä, kuljetettiin ylös portaita ja monia käytäviä pitkin ruokasaliin.

Kulkuetta vastaan tulevan aatelismiehen piti nostaa hattuaan, kumartaa ja tervehtiä vateja kuninkaan aterian ansaitsemalla kunnioituksella.

Kuninkaan aamiainen oli vaatimaton, mutta päivällinen oli mahtaileva tilaisuus, jota seurasi suuri joukko valikoitua hoviväkeä.

Useimmat katsojista seisoivat, ja vain suosituimmat saivat istua. Istujien arvon näki siitä, istuivatko he nojatuolissa, tuolilla vai jakkaralla.

Tavallisesti kuningas aloitti aterian parilla lautasellisella vihanneskeittoa, jota seurasivat liha, kuten fasaani, peltopyy, lampaanliha ja maalaiskinkku, sekä jälkiruoka ja lopuksi hedelmät ja konvehdit.

Kumartelevat palvelijat tarjoilivat pitkällä matkalla keittiöstä jo yleensä jäähtyneen ruuan kulta- ja hopeavadeilta. Ruuantähteet palvelijat saivat myydä linnan ulkopuolella.

Monissakaan Versaillesin huoneistoista ei ollut keittiötä.

Nälkää ei silti tarvinnut yleensä nähdä, sillä Ludvig XIV velvoitti joukon valitsemiaan aatelisia kutsumaan naapurinsa päivälliselle omiin asuntoihinsa. Ruoka tuotiin kuninkaallisesta keittiöstä, ja kestitettäviä oli yhdellä henkilöllä yleensä 20–30.

Ruuankäryt eivät häirinneet vuonna 1774 valtaan noussutta Ludvig XVI:ta ja hänen puolisoaan kuningatar Marie-Antoinettea.

Heidän huoneistoistaan linnan keskiosissa ei puuttunut mitään, ja he piehtaroivat ylellisyydessä aikana, jolloin taloudellinen alamäki suisti tavallisia ranskalaisia köyhyyteen.

Kansan hädästä välittämättä kuninkaalliset jatkoivat loisteliasta elämäänsä Versaillesissa.

He tuhlasivat omaisuuksia vaatteisiin, ylellisiin päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta kansa ei enää suostunut katsomaan kuninkaallisten pröystäilyä läpi sormien.

Yläluokan tuhlailevaisuus kansan kärsiessä nälkää aiheutti suurta suuttumusta kaikkialla Ranskassa ja etenkin Pariisissa, jonka asukkailla ei ollut leipää eikä viljaa syödäkseen.

Ranskan kansa nousi kapinaan kuningasvaltaa vastaan.

Versaillesin hovi edusti kansalle yhteiskuntaluokkien välistä eriarvoisuutta, ja tuhannet naiset ja miehet marssivat 5. lokakuuta 1789 Pariisista Versaillesiin vaatien leipää kansalle.

Heinähangoin, kepein, veitsin ja asein varustautunut väkijoukko ryntäsi linnaan ja vaati, että kuninkaan oli ryhdyttävä toimeen hädän lievittämiseksi.

Kapinalliset pakottivat kuningasperheen mukaansa ja veivät heidät Pariisissa sijaitsevaan Tuileriesin palatsiin.

Versailles oli 107 vuotta ollut Ranskan loistokas vallan keskus, mutta nyt se jäi tyhjilleen.

Monarkia lakkautettiin vuonna 1792, ja seuraavana vuonna sekä Ludvig XVI että Marie-Antoinette teloitettiin giljotiinilla.

Kuningasparin teloituksen jälkeen eri puolille Pariisia ilmestyi julisteita, joissa ilmoitettiin, että Versaillesin palatsin irtaimisto myytäisiin huutokaupassa.

Vetonauloina mainittiin muun muassa silkkilakanat, hevosenjouhipatjat, sohvat ja nojatuolit, kyntteliköt, fajanssi, peilit ja muut ylellisyystavarat.

Vaikka loisto lähti Versaillesista, linna sai jäädä pystyyn, ja osa huonekaluista palautettiin sinne myöhemmin.

Nykyään palatsi on yksi Ranskan suosituimmista matkailunähtävyyksistä, jossa käy vuosittain viisi miljoonaa vierailijaa.