Venäjän yli vuonna 1881 pyyhkinyt vihan ja väkivallan aalto kohdistui tuhansiin juutalaisiin ikään katsomatta. 

© Polfoto

Attentaatti käynnisti Venäjällä juutalaisvainot

Keisari Aleksanteri II:ta vastaan vuonna 1881 tehty attentaatti käynnisti Venäjällä väkivaltaiset juutalaisvainot. Kadut täyttyivät raivoa uhkuvista venäläisistä, jotka syyttivät juutalaisia hyökkäyksestä, ja Venäjän juutalaisväestö joutui silmittömän väkivallan ja ryöstelyn kohteeksi.

tiistai 10. heinäkuuta 2018 teksti Jeppe Nybye

Lumi peitti paksuna vaippana Pietarin kadut maaliskuun 13. päivänä vuonna 1881, kun keisari Aleksanteri II lähti illansuussa vaunuissaan Talvipalatsista. 

Raskaat, luodinkestävät vaunut olivat huomaavainen lahja Ranskan keisarilta Napoleon III:lta, joka tiesi, miten myrskyisissä oloissa virkaveli joutui maataan johtamaan − Venäjän 62-vuotias yksinvaltias oli joutunut jo viiden attentaatin kohteeksi.

Tuona pilvisenä ja koleana päivänä keisari tunsi rinnassaan lämpimän läikähdyksen. 

Kaksi tuntia aiemmin hän oli pitkään emmittyään allekirjoittanut määräyksen, joka muuttaisi Venäjän poliittista järjestelmää ja lisäisi kansalaisten valtaa.

Uudistusten tarkoituksena oli liennyttää vallankumouksellisten ryhmittymien vastarintaa ja aloittaa valtakunnassa uusi rauhan aika.

Tuona lupausten täyttämänä talvipäivänä Aleksanteri II ei aavistanut, että hänen Venäjänsä oli matkalla kohti väkivallan aikakautta. 

Vielä vähemmän hän osasi aavistaa oman kuolemansa tai niitä dramaattisia tapahtumia, joiden seurauksena syntyisi viimein Israel, maailman ensimmäinen juutalaisvaltio.

Uudistusten oli tarkoitus nostaa Venäjä jälleen suurvalta-asemaan, mutta ne koituivatkin keisari Aleksanteri II:n kohtaloksi. Aleksanteri II vapautti maaorjat, mutta käytännössä nämä pysyivät yhtä köyhinä kuin ennenkin.

© Polfoto

Terroristien kohtalokas hyökkäys

Täysin tietämättömänä tsaarin uudistussuunnitelmista 20-vuotias Nikolai Rysakov odotteli kylmästä hytisten vaunujen kulkureitillä. 

Hallitusta vastustavan, sosialistisen Kansan tahto -terroristiryhmän jäsenenä hän oli luvannut taistella ”viimeiseen veripisaraan” keisaria vastaan. Ryhmä piti keisaria korruptoituneena tyrannina, jonka oli aika tuntea nahoissaan kansan viha.

Rysakov ei epäröinyt, kun Aleksanteri II:n vaunut vihdoin sukelsivat näkyviin. Vaikka vaunujen ympärillä ratsasti joukko keisarille uskollisia, pelättyjä kasakoita, nuorukainen juoksi saattueen eteen ja heitti pommin kohti vaunuja. 

Pommi oli kääritty valkoiseen kangaspalaan, eivätkä kasakat osanneet varoa lumipallolta näyttävää nyyttiä. Pian totuus kuitenkin paljastui, kun keisarin vaunujen alle vierinyt pommi räjähti.

Hevoset hirnuivat ja nousivat pystyyn, ja pari kasakkaa putosi haavoittuneina maahan. Hälinään sekoittuivat myös paikalle osuneen ja pomminsirpaleista haavoittuneen pikkupojan sydäntä särkevät huudot.

Välikohtauksesta selviytyneet kasakat saivat pommimiehen pian kiinni, ja vaara näytti olevan ohi. 

Pelkillä pintanaarmuilla tilanteesta selvinnyt keisari lähetti ehkä mielessään kiitollisen ajatuksen Napoleon III:lle noustessaan ulos luodinkestävien vaunujensa umpikorista tarkistamaan haavoittuneiden tilaa. 

Juuri silloin paikalle juoksi jostakin toinen mies, joka heitti keisaria pommilla. Sekä hallitsija että hyökkääjä haavoittuivat kohtalokkaasti.

Tuntia myöhemmin keisari menehtyi saamiinsa vammoihin. Hänen surmaajansa, joka kuoli saman päivän iltana, ei suostunut kertomaan kuulustelijoille tovereittensa nimiä, eikä myöskään omaansa. 

Urhoollisuus oli turhaa, sillä ensimmäinen pommimies, Nikolai Rysakov, murtui poliisikuulusteluissa ja paljasti kaikkien Kansan tahto -liikkeen jäsenten nimet.

Ilmiannettujen joukossa oli myös Gesja Gelfman -niminen nainen, joka tehtävänä oli ollut varmistaa hyökkäyksen reitti. 

Gelfman sattui olemaan myös juutalainen, ja koska Venäjällä oli noihin aikoihin vallalla vahva epäluulo juutalaisia kohtaan, Gelfmanin tausta antoi vauhtia salaliittoteorioille. 

Kansa alkoi levittää huhua juutalaisesta salaliitosta, ja lehdistö heitti lisää vettä myllyyn − siitäkin huolimatta, että Gelfman oli kuudesta pidätetystä ainoa juutalainen.

Pietarilainen Novoje Vremja -sanomalehti kertoi lukijoilleen, että yhdellä tuhotyön tekijöistä oli ”itämainen mielenlaatu ja kyömynenä”, kun puolestaan Vilenski Vestnik -lehti totesi suoraan: ”Juutalaiset ovat syypäitä keisarin kuolemaan.” 

Pian lehdissä kerrottiin myös kansalaisten keskuudessa virinneistä suunnitelmista käydä juutalaisten kimppuun ja kostaa siten hallitsijan kuolema.

Venäjän juutalaiset

  1. Uskomus: Moni venäläinen uskoi juutalaisten rikastuvan kristittyjen työllä.
    Totuus: Hallituksen 1800-luvulla julkistetun komiteamietinnön mukaan Venäjän juutalaiset olivat maan köyhintä kansanosaa: 90 % eli kädestä suuhun ja erittäin surkeissa olosuhteissa.

  2. Uskomus: Lehtien mukaan juutalaiset johtivat kapinallisryhmiä, jotka pyrkivät syrjäyttämään keisarin.
    Totuus: 4 % kansasta oli juutalaisia, mutta poliisin 1870-luvulla pidättämistä kapinallisista juutalaisia oli 7,5 %. Kyse ei siis ollut suuresta enemmistöstä.

  3. Uskomus: Vuoden 1881 vainojen väkivaltaisuus oli juutalaisten omaa syytä.
    Totuus: Hallitus edisti levottomuuksien laajenemista. Valtiovalta ei esimerkiksi kumonnut huhua, jonka mukaan tsaari olisi määrännyt venäläiset hyökkäämään juutalaisia vastaan.

Kylähullu sytytti vihan

Nykyisen Ukrainan alueella sijainneen Jelisavetgradin kaupungin 45 000 asukkaasta kolmannes oli juutalaisia. 

Kaupungin viranomaiset ottivat huhut tosissaan: huhtikuun 10. päivänä vuonna 1881 kaupungin poliisipäällikkö pyysi armeijalta lisäjoukkoja, perui pääsiäisen juhlamenot ja määräsi kaikki kaupat ja anniskeluliikkeet suljettaviksi pyhien ajaksi. 

Hän korosti asukkaille, että poikkeustilamääräykset eivät liittyneet huhuttuihin juutalaisten antamiin lahjuksiin, vaan kyseessä oli hallitsijan kuolemasta johtuva suruaika.

Poliisipäällikön iloksi toimenpiteet näyttivät tepsivän, ja kolme ensimmäistä pääsiäispäivää sujuivat ongelmitta. Huhtikuun 15. päivänä hän määräsi armeijan vahvistusjoukot kotiutettaviksi ja antoi avata kaupungin ravintolat.

Päätös oli kuitenkin kohtalokas, sillä jo samana iltapäivänä erään juutalaisen ravintoloitsijan ja paikallisen kylähullun välille syntyi käsirysy. 

Silminnäkijän mukaan ravintoloitsija olisi antanut hiukan hidasälyiselle asiakkaalleen selkäsaunan, koska tämä oli rikkonut kalliin lasin. 

Toisen tarinan mukaan asiakas olisi isännän kiusaksi hoilannut pääsiäisvirttä äänekkäästi ja nuotin vierestä.

Joka tapauksessa kylähulluna pidetyn miehen äänekkäät huudot kokosivat paikalle pian suuren kansanjoukon, jonka vihaa poliisikaan ei saanut laantumaan.

”Juutalaiset käyvät meikäläisten kimppuun”, joku huusi, ja pian muutkin iskusanat kaikuivat halki Jelisavetgradin katujen, kun kansanjoukko ryntäsi yhtä jalkaa kaupungin juutalaisten kimppuun. Tsaarin kuolema vaati kostoa!

Juutalaiset liikkeiden omistajat koettivat turhaan puolustautua kirveiden ja sorkkarautojen avulla. Kansanjoukko ryösti ja tuhosi juutalaisten kaupat yhden toisensa jälkeen.

Jonkin ajan kuluttua paikalle saapui myös poliiseja, ja parikymmentä väkijoukon juopuneinta ja väkivaltaisinta päätyi käsirautoihin. Poliisipäällikkö myös kutsui takaisin armeijan täydennysjoukot. 

Levottomuudet eivät kuitenkaan loppuneet, vaan rettelöitsijät siirtyivät sivukaduille, jossa he pimeän turvin saattoivat jatkaa vahingontekoa.

Rikolliset päästettiin vapaiksi

Seuraavana päivänä myös lähikylien maanviljelijät liittyivät ryöstelyyn. Tulokkaat täyttivät kärrynsä juutalaisilta varastetuilla tavaroilla, eikä poliisi sen enempää kuin armeijakaan kiinnittänyt huomiota heidän kuormiinsa. 

Yön aikana sotilaat saivat alueen kuvernööriltä käskyn puuttua asiaan, mutta ohje oli niin epäselvä, ettei monikaan upseeri ymmärtänyt sitä. Poliisi puolestaan antoi otteensa höltyä, koska armeija oli saapunut hoitamaan tilannetta.

Sekavassa tilanteessa yksikään viranomainen ei enää tehnyt mitään, mistä ryöstelijät päättelivät, että heillä oli valtiovallan lupa käydä juutalaisten kimppuun. 

Silminnäkijöiden mukaan joukko sotilaita kieltäytyi ottamasta kiinni kahta miestä, jotka särkivät kauppojen ikkunoita. Sotilaiden mukaan kiinniottovelvollisuus oli poliisilla.

Osasyynä oli myös monien sotilaiden ja poliisien juutalaisia kohtaan tuntema viha. 

Jelisavetgradin juutalaisvainon eli pogromin aikaan joidenkin sotilaiden kerrottiin juhlineen juutalaisilta ryövätyissä ravintoloissa sekä ottaneen vastaan juutalaiskodeista vietyä tavaraa.

Levottomuudet laantuivat vasta huhtikuun 16. päivän iltana, kun kova sade ja hyinen tuuli ajoivat suuren osan riehujista koteihinsa.

Seuraavana päivänä armeija ja poliisivoimat panivat lopullisen pisteen mellakoinnille. Siihen mennessä noin 600 ihmistä oli pidätetty. 

Venäjän valtakunnassa asuvat juutalaiset eivät silti voineet huokaista helpotuksesta, sillä seuraavien päivien aikana spontaanit juutalaisiin kohdistuvat vainot levisivät yli 30:een lähiseudun kaupunkiin ja kylään. 

Vuosien 1881–82 vainot paljastivat Venäjän juutalaisille, miten raskaasti heitä vihattiin. Nekin, jotka aiemmin olivat taivutelleet uskonveljiään sulautumaan yhteiskuntaan, alkoivat nyt haaveilla omasta valtiosta. Vuonna 1896 ilmestyneessä teoksessaan Juutalaisvaltio sveitsiläinen Theodor Herzl loi aatteellisen perustan Palestiinassa sijaitsevalle juutalaisvaltiolle.

© Polfoto

Kuvernööri palkitsi mellakoitsijat

Viranomaisten ristiriitaiset toimet lietsoivat uusia levottomuuksia. Jelisavetgradin pogromin jälkeen alueen kuvernööri päätti nimittäin lahjoittaa 160 000 ruplaa ryöstöistä pahiten kärsineille juutalaisille. 

Toisaalta kuvernööri myös asetti komitean auttamaan kaikkein köyhimpien vangeiksi otettujen tihutyöntekijöiden perheitä. 

Koska suurin osa 600 kiinniotetusta rettelöitsijästä pääsi nopeasti vapaaksi, alkoi levitä juutalaisten kannalta ikävä huhu, jonka mukaan heidän vainoajiaan ei rangaistaisi vaan näitä suorastaan palkittaisiin tukemalla heidän perheitään taloudellisesti.

Levottomuudet levisivät Kiovan kaupunkiin huhtikuun 26. päivänä 1881. Tuolloin venäläinen, suurelta osalta lukutaidoton väestö levitti villejä huhuja. 

Yhden värikkään tarinan mukaan uusi keisari Aleksanteri III oli käskenyt ommella erään juutalaismiehen kipan eli juutalaisten perinnepäähineen tämä päänahkaan kiinni, koska hän ei ollut ottanut lakkia päästä tervehtiessään.

Toisen perättömän huhun mukaan keisari olisi myöntänyt venäläisväestölle kolmen päivän ajaksi luvan kostaa edesmenneen tsaarin kuolema.

Kiovassa raivostuneet venäläiset hyökkäsivät kaupungin juutalaisvähemmistön kimppuun, ja vainoa kesti kolme päivää. 

Eräs juutalaisen Rassvet-lehden toimittaja sattui paikalle ensimmäisenä päivänä, kun käsityöläisistä, pikkupojista ja venäläisestä köyhälistöstä koostunut valtaisa kansanjoukko rynnisti huutaen kaupungin kaduille.

”Ikkunat ja ovet lentelivät pitkin poikin, ja kun joukko oli työntynyt sisään koteihin ja liikkeisiin, kaikki mitä vain käsiin saatiin, paiskattiin kadulle”, toimittaja kirjoitti.

Pian joukko jatkoi juutalaisten synagogaan, eivätkä rautaportit, ikkunaluukut tai raskaat lukotkaan estäneet hyökkääjiä, vaan joukko murtautui sisään.

”Olisittepa nähneet sen vihan, jonka vallassa joukko kävi pyhien toorakääröjen kimppuun. Kirjakääröt revittiin rikki, paiskottiin maahan ja tuhottiin käsittämättömällä raivolla”, lehti kirjoitti.

Toimittaja ei kuitenkaan kertonut artikkelissaan, miten juutalaisnaisia ja jopa vasta 10-vuotiaita tyttöjä raiskattiin tai kuinka pikkulapsia ja vauvoja heitettiin ikkunoista ja nämä murskautuivat kuoliaaksi kovaa maata vasten.

Valtionjohto oli neuvoton

Keisari seurasi Pietarista järkyttyneenä, millaisella vauhdilla ja voimalla juutalaisväestön kimppuun hyökättiin sekä kaupungeissa että kylissä. 

Neljän miljoonan juutalaisen alamaisensa kohtalon lisäksi keisaria huolestutti päämäärätön väkivallan aalto, joka näytti horjuttavan koko valtakunnan rauhaa ja joka saattaisi uhata jopa hallitsijan asemaa.

Tuossa vaiheessa sekä tsaari että maan hallitus olivat vakuuttuneita siitä, että levottomuuksien takana olivat kapinalliset ryhmät. 

Valtaapitävien käsityksen mukaan vallankumoukselliset aikoivat hyödyntää kansan syvien rivien juutalaisvihaa valjastaakseen sen myöhemmin keisarivallan vastaiseen taisteluun.

”Tämä on anarkistien aikaansaannosta”, Aleksanteri III totesi huolestuneelle juutalaislähetystölle toukokuussa 1881.

Hallitus ei kuitenkaan saanut mellakoita laantumaan. Venäjän armeija oli liian tehoton, eikä poliisejakaan ollut riittävästi.

Hallinto puolestaan oli tavallisista poliiseista aina kuvernööreihin saakka juutalaisvihan läpitunkema. Niinpä keisarin ankaria määräyksiä toteltiin usein nihkeästi.

Saatuaan hallituksen edustajalta käskyn taltuttaa vahingonteot Kiovan kuvernööri Aleksandr Drenteln totesi muun muassa näin: ”Viisainta olisi tykkänään murskata juutalaiset ja sammuttaa heidän voitonjanonsa.”

Vasta kun Drenteln jäi sattumalta vihaisen väkijoukon keskelle ja joutui pahoinpidellyksi, hän järkyttyi ja kutsui armeijan joukot paikalle taltuttamaan kapinoitsijat.

Lakialoite pakkosiirrosta

Lopulta keisari kuitenkin vakuuttui, että vainot eivät olleet vallankumouksellisten ryhmittymien aikaansaannosta, vaan että juutalaiset olivat itse tilanteeseen syypäitä. 

Käsitys oli peräisin juutalaisvastaiselta kreivi P. I. Kutaisovilta, joka oli keisarin lähettämänä alkanut saman vuoden heinäkuussa tutkia nopeasti puhjenneiden ja laajalle levinneiden mellakoiden syitä.

Kutaisov kuulusteli satoja venäläisiä ja palasi pian Pietariin mukanaan useita tarinoita ”juutalaisten tekemistä rikoksista”. 

Monisatasivuisesta selvityksestä keisari sai lukea esimerkiksi, että juutalaiset olivat hevosvarkaita, jotka elivät kristittyjen siivellä ja pakottivat nuoria venäläistyttöjä prostituoiduiksi.

Pian myös Venäjän sisäasiainministeri, niinikään antisemitistinen Nikolai Ignatjev, alkoi valmistella uutta, tiukennettua lakia, jonka oli tarkoitus myötäillä kansan toiveita juutalaisten ankarammasta kohtelusta. 

Ignatjev muun muassa ehdotti, että kaikki maaseudulla asuvat juutalaiset siirrettäisiin maalta kaupunkien juutalaiskortteleihin eli gettoihin asumaan. Suunnitelman toteutuessa sadattuhannet juutalaiset olisi häädetty pois kodeistaan.

Juutalaisten elämä oli jo muutenkin vaikeaa. Joka viikko juutalaisissa lehdissä kerrottiin päällekarkauksista, väkivallasta ja raaoista murhista. 

Nykyisen Liettuan alueella Kovnossa hautausta toimittanut rabbi Itshak Elhanan Spektor suri muistopuheessaan sitä, ettei itse ollut siirtymässä haudan lepoon:

”Näinä päivinä juutalaisen olisi parempi olla kuollut kuin elossa.”

Rabbin ahdinko kuitenkin päättyi pian, sillä maaliskuussa 1882 mellakoitsijoiden toimet yltyvät Baltan kaupungissa niin räikeiksi, että keisarin oli pakko ryhtyä toimiin, jotta juutalaisiin kohdistunut raaka väkivalta loppuisi.

Kun rautatieläiset saapuivat uuteen kaupunkiin, he kävivät usein juutalaisten kimppuun.

© The Art Archive

Vodkaa ja verta!

Baltan noin 20 000 asukkaasta puolet oli juutalaisia. Maaliskuun 29. päivään mennessä juutalaisen ja kristityn väestön välit olivat räjähtämäisillään, ja eräs juutalainen opettaja kokosi vahvoista miehistä puolustusryhmän. 

Kun ensimmäiset taistelut alkoivat kaupungin tärkeimmän kirkon edustalla, opettajan kokoama ryhmä puolustautui niin hanakasti, että kristityt hyökkääjät joutuivat hakemaan turvaa paloasemalta.

Pian myös poliisi- ja sotilasvoimat saapuivat paikalle. Erään lähteen mukaan hyökkääjät poistuivat vauhdilla piilostaan ja lyöttäytyivät virkavallan kanssa yhteisrintamaan. 

Poliisi, armeija ja kansanjoukko ajoivat kiväärein ja pistimin varustautuneina juutalaiset pois ja alkoivat sitten tuhota kaupunkia. Toisten lähteiden mukaan viranomaiset pidättivät sekä juutalaisia että kristittyjä.

Myöhemmin oltiin kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kaupungin pormestari vain pahensi tilannetta kutsumalla noin viisisataa nuijin varustautunutta maanviljelijää turvaamaan kaupungin rauhaa. 

Maalaisten saamat ohjeet olivat kuitenkin niin epämääräiset, että he järjestyksenpidon sijaan kävivät juutalaisten kimppuun huutaen ”Vodkaa ja verta!” Edes juutalaiskorttelin asukkaat eivät olleet turvassa: eräs äiti joutui tyttärineen humalaisen poliisin raiskaamaksi.

Mellakat päättyivät maaliskuun 30. päivänä yhtä äkkiä kuin ne olivat alkaneetkin. 

Siihen mennessä 1 200 juutalaisten omistamaa taloa ja liikettä oli ryöstetty ja tuhottu, ja 40 juutalaista oli surmattu tai vaikeasti haavoittunut. Lisäksi monia naisia oli raiskattu.

Baltan tapahtumat havahduttivat

Baltan väkivaltaiset tapahtumat saivat vihdoin keisarin ja miltei koko hallituksen havahtumaan ja ryhtymään toimiin. Erityisesti poliisin ja sotajoukkojen osallistuminen juutalaisvainoihin vaivasi
valtion ylintä johtoa.

Myös siihen asti juutalaisvastaisena pysytellyt lehdistö ymmärsi, että tilanne oli karannut käsistä. ”Balta on kaiken huippu”, kirjoitti Venäjän suurin sanomalehti Golos.

Aleksanteri III päätti myös lieventää sisäministeri Ignatjevin juutalaisvastaista lakiehdotusta. Satojentuhansien juutalaisten pakkosiirtouhka väistyi, kun vuonna 1882 säädetty niin kutsuttu toukokuun laki salli maaseudulla jo asuvan juutalaisväestön jäämisen asuinsijoilleen. 

Uusien juutalaisten maallemuuttoa laki ei kuitenkaan sallinut.

Tsaari oli erittäin tyytymätön tapaan, jolla sisäministeri Ignatjev oli toiminut väkivaltaisten juutalaisvainojen suhteen, ja maaliskuun 30. päivänä ministeri joutui eroamaan. 

Uudeksi ministeriksi valittu kreivi Dimitri Tolstoi ei ehkä mieltänyt itseään suoranaiseksi juutalaisten suojelijaksi, mutta hän halusi suojella keisaria kansan liikehdinnältä.

Heti virkaan astuttuaan Tolstoi lähetti selkeäsanaisen uhkauskirjeen kaikille levottomuuksista kärsineille provinsseille: jos paikalliset viranomaiset eivät saisi mellakoita laantumaan, ministeri huolehtisi itse siitä, että asianomaiset eivät koskaan pääsisi merkittäviin virkoihin.

Myös tuomioistuimille tehtiin selväksi, että mellakoitsijat oli syytä tuomita mitä ankarimmin.

Tolstoin kova linja puri: seuraavien kuukausien aikana kapina-aallot laantuivat ja tilanne rauhoittui pian kokonaan.

Pakolaisten kasvavaa virtaa ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa pysäyttää. Tuhannet ja myöhemmin miljoonat juutalaiset hakeutuivat suotuisampiin maihin. 

Vuosina 1881–1914 miltei kaksi miljoonaa juutalaista muutti Länsi-Eurooppaan ja varsinkin Yhdysvaltoihin, ja jotkut asettuivat myös Palestiinaan. Juuri nämä pakolaiset olivat perustamassa uutta juutalaisvaltiota, Israelia.

HISTORIA-lehti kertoo maailmaa muuttaneista tapahtumista. Joka numerossa on esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvä artikkeli. Pohjoismaiden suurimman historialehden tilaajana saat myös paljon lisäetuja, esimerkiksi:

  • 12 viimeisimmän numeron digitaalisen lukuoikeuden.
  • Mahdollisuuden ostaa tuotteita – esimerkiksi elektroniikkaa ja työkaluja – edulliseen hintaan vain tilaajillemme tarkoitetusta kaupasta 
  • Vapaavalintaisen lahjan.

Tilaa täältä

Lue lisää

Zvi Gitelman: A Century of Ambivalence, Indiana University Press, 2001. I. Michael Aronson: Troubled Waters, University of Pittsburgh Press, 1990. Stephen M. Berk: Year of Crisis, Year of Hope, Greenwood Press, 1985.

Ehkä sinua kiinnostaa...