Suuri osa maailman valtioista on valtiomuodoltaan demokratioita, mutta niin suinkaan ole ollut aina. Vuosituhansien ajan useimpia valtioita hallitsivat vaikutusvaltaisiin sukuihin kuuluvat kuninkaat tai ruhtinaat. Esittelemme seitsemän historian mahtavinta hallitsijasukua.
YUAN
Tšingis-kaanin dynastia menetti valtansa, mutta hänen geeninsä elävät yhä miljoonien aasialaisten perimässä.
Isättömästä pojasta tuli maailman valtias
1206–1368: Tšingis-kaani yhdisti mongolien klaanit ja päästi soturinsa valloilleen Keski-Aasiassa. Hänen jälkeläisistään tuli Kiinan keisareita.
13-vuotiaan Temüdžinin tulevaisuus näytti synkältä vuonna 1175. Hänen isänsä, mongolialainen klaanipäällikkö, oli murhattu, ja perhe oli menettänyt asemansa.
Ovela Temüdžin onnistui kuitenkin nousemaan hierarkiassa liittoutumalla ja lupaamalla tukijoilleen tuottoisia ryöstöretkiä, ja hän yhdisti Mongolian klaanit alaisuuteensa. Vuonna 1209 hänen soturinsa valloittivat Pohjois-Kiinan, eivätkä valloitukset loppuneet siihen.
Mongolit alistivat valtaansa kansoja Aasiassa ja Itä-Euroopassa asti. Temüdžinin päälliköt antoivat suuresti kunnioittamalleen johtajalle arvonimen Tšingis-kaani eli ”Maailman valtias”.
Temüdžin totesi suurinta onnea olevan ”kukistaa viholliset ja ajaa heitä takaa, ryöstää heidän omaisuutensa, nähdä heidän rakkaidensa kylpevän kyynelissä, ratsastaa heidän hevosillaan ja syleillä heidän vaimojaan ja tyttäriään”.
Tšingis-kaanin kuoltua hänen poikansa Ögödei laajensi valtakuntaa entisestään. Persian valloituksen jälkeen vuonna 1230 valtakunta oli kooltaan 24 miljoonaa km2 eli noin 20 prosenttia maapallon maapinta-alasta.
Tšingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani valloitti koko Kiinan ja perusti Yuan-dynastian.
Vuonna 1368 kiinalaiset kuitenkin kukistivat epäsuositun dynastian ja mongolien valtakunta romahti. Tšingis-kaanin perimä on kuitenkin yhä voimissaan, sillä dna-tutkimusten perusteella 16 miljoonaa aasialaista polveutuu hänestä.
HVIDE
Tarina kertoo, että Fjenneslevin kirkossa on kaksi tornia siksi, että tanskalainen jaarli sai kaksospojat 1100-luvulla. Toinen pojista oli tuleva Lundin arkkipiispa Absalon.
Mahtimies vastusti kuningasta
1080–1287: Hviden suku omisti Tanskassa runsaasti maata ja osallistui valtapeliin Tanskan kruunusta. Alamäki alkoi, kun suvun päämies uhmasi kuningasta hovin edessä.
Tanskalaista jaarlia Asser Rigiä odotti yllätys, kun hän palasi sodasta noin vuonna 1100. Hänen lähtiessään hänen Inge-vaimonsa oli ollut raskaana, ja tämä oli luvannut rakennuttaa paikalliseen kirkkoon tornin, jos lapsi olisi poika. Asser näki jo kaukaa, että kirkossa oli kaksi tornia – yksi kummallekin kaksospojalle Esbernille ja Absalonille.
Tarina Fjenneslevin kirkon torneista on sepitettä, mutta pojat olivat todellisia. He kuuluivat keskiajalla: Tanskan vaikutusvaltaisimpaan sukuun, Hvideihin. Hvidet auttoivat nostamaan prinssi Valdemarin valtaan vuonna 1157, ja kiitokseksi tämä teki Esbernistä neuvonantajansa ja Absalonista piispan.
Hieman yli vuosisata myöhemmin suvun läheinen suhde hallitsijaan kuitenkin katkesi. Vuonna 1276 Tanskan marski eli sotajoukkojen komentaja Stig Andersen Hvide kieltäytyi vannomasta uskollisuutta kuningas Eerik Klippingille, koska tällä oli hänen mielestään liikaa valtaa.
Kun kuningas kymmenen vuotta myöhemmin murhattiin, epäilykset kääntyivät heti marski Stigiin, joka julistettiin lainsuojattomaksi. Stigin kukistumisen jälkeen Hviden suvun vauraus ja mahti hupenivat, ja suku sammui 1500-luvulla.
MEDICI
Cosimo Medici kustansi Firenzen katedraalin vaikuttavan kupolin, jonka rakentamiseen tarvittiin neljä miljoonaa tiiltä.
Pankkiirisuku hallitsi Vatikaania
1360–1737: Medicin suvun talonpojista tuli menestyneitä kangaskauppiaita, ja he perustivat Euroopan vaikutusvaltaisimman pankin. Jopa kuninkaat ja paavit lainasivat Mediceiltä rahaa.
Pankkiiri Giovanni de’ Medici ratsasti nöyrästi aasilla, mutta hän oli luultavasti 1400-luvun rikkain henkilö. Giovannin omistama Banco dei Medici oli Euroopan suurin pankki, jolla oli konttoreita useissa maissa.
Medicien asiakkaisiin lukeutui itse paavi, mikä houkutteli monia hallitsijoitakin ottamaan lainaa Medicien pankista: esimerkiksi Englannin Edvard IV lainasi Giovannilta rahoittaakseen armeijaansa ruusujen sotien aikana (1455–1485).
Ylhäisten asiakkaiden maksamat korot kartuttivat omaisuutta, jonka Medicit olivat keränneet silkki- ja brokadikankaiden kaupalla. Ovelien liittoumien ja strategisten avioliittojen ansiosta Medicit kahmivat vaikutusvaltaa Firenzessä, joka oli yksi Italian mahtavimmista kaupunkivaltioista.
Giovannin kuoltua vuonna 1429 perheyrityksen johtoon nousi hänen poikansa Cosimo. Tuolloin suku oli jo niin rikas, että Cosimo pystyi tukemaan ennennäkemättömän avokätisesti monia taiteilijoita, kuten taiteilijanero Michelangeloa.
Perhe kustansi myös arkkitehti Filippo Brunelleschin suunnitteleman Firenzen maamerkin, Santa Maria del Fioren katedraalin.
Mediceillä oli läheiset suhteet Vatikaaniin, ja vuosina 1513–1605 suvusta valittiinkin neljä paavia ja useita kardinaaleja. Firenzen sisäiset valtataistelut ja kaupunkivaltion taantuminen 1600-luvulla heikensivät kuitenkin Medicien mahtia, ja suvun mieslinja sammui Gian Gastone de’ Medicin kuollessa vuonna 1737.
STUART
Maria Stuart menetti Skotlannin kruunun vuonna 1567 ja sekaantui myöhemmin salaliittoon kaapatakseen vallan Englannin Elisabet I:ltä.
Häviäjät perivät lopulta Englannin kruunun
1587–1714: Maria Stuart ja Elisabet I olivat molemmat oikeutettuja Englannin kruunuun. Elisabet mestautti Marian, mutta Stuartit voittivat lopulta valtataistelun.
Kuningatar Elisabet I oli helpottunut, kun pyövelin kirves katkaisi Maria Stuartin kaulan vuonna 1587. Nyt hän oli vihdoin päässyt eroon vaarallisimmasta kilpailijastaan.
Naisten välinen kiista alkoi, kun Skotlannin kuningattaren Marian aviomies, Ranskan Frans II kuoli vuonna 1560. Maria joutui lähtemään Ranskasta ja palaamaan Skotlantiin, jossa hänen ylimielisyytensä teki hänestä epäsuositun.
Vuonna 1567 Skotlannin aateliset pakottivat Marian luopumaan kruunusta, koska tämän epäiltiin olleen osallisena uuden aviomiehensä lordi Darnleyn murhaan.
Henkensä puolesta pelännyt Maria pakeni etelään sukulaisensa, Englannin kuningattaren Elisabet I:n luo.
Katolinen Maria Stuart oli Henrik VII:n lapsenlapsenlapsi, ja valtaosa Englannin katolilaisista piti häntä maan laillisena hallitsijana. He halusivat kuningattarekseen mieluummin hänet kuin protestanttisen Elisabetin.
Turvatakseen valta-asemansa Elisabet määräsi Marian kotiarestiin. 18 vuotta myöhemmin Elisabet sai tietää Marian juonivan salaliittoa häntä vastaan, ja pian sen jälkeen Maria mestattiin.
Stuartit perivät kuitenkin lopulta kruunun, kun Elisabet kuoli lapsettomana vuonna 1603 ja James, Marian poika tämän toisesta avioliitosta, peri Elisabetin valtaistuimen. Hänestä tuli Englannin ja Irlannin kuningas Jaakko I ja Skotlannin kuningas Jaakko VI.
Viimeinen Stuart-suvun hallitsija oli kuningatar Anne. Hänen kuoltuaan vuonna 1714 Britannian kruunun peri kaukaista sukua oleva Hannoverin suku.
BOURBON
Aurinkokuninkaaksikin kutsuttu Ludvig XIV (1638–1715) on Bourbon-suvun monarkeista kuuluisin. Hän vietti ylellistä elämää mutta jätti jälkeensä rutiköyhän Ranskan.
Kuningassuku selvisi Ranskan vallankumouksesta
1589–1848: Henrik IV oli Ranskan ensimmäinen Bourbon-sukuinen hallitsija. Bourbonit hallitsivat Ranskaa vuosisatoja, eikä edes vuoden 1789 vallankumous onnistunut pysäyttämään mahtisukua.
Kun Ranskan Henrik III puukotettiin kuoliaaksi vuonna 1589, Valois’n kuningassuku jäi ilman miespuolisia perillisiä ja kruunu siirtyi oikeutetusti Bourbonin sukuun kuuluneelle Henrikille.
Voidakseen nousta valtaistuimelle protestanttisen Henrikin piti kääntyä katoliseksi, mutta hänen kerrotaan todenneen kepeästi: ”Pariisi on messun arvoinen!”
Aurinkokuningas oli mahtavin Bourbon-monarkki
Kuninkaaksi jo lapsena
Ludvig XIV:ta tuli Ranskan kuningas vain 5-vuotiaana vuonna 1643. Hän hallitsi Ranskaa yli 72 vuotta kunnes kuoli 1. syyskuuta 1715, ja hänet tunnetaan ehkä parhaiten komealla lisänimellään ”Aurinkokuningas”.
Aatelisto asui kuninkaan palatsissa
Ludvig XIV:n loisteliaassa Versaillesin palatsissa asui lisäksi 4 000–5 000 aatelista ja palvelijaa. Versailles oli entinen metsästyslinna, jonka Aurinkokuningas oli laajentanut 2 300 huoneen palatsiksi.
Protestantteja vainottiin
Vuonna 1685 Ludvig XIV kumosi niin sanotun Nantesin ediktin, joka takasi uskonnonvapauden Ranskan suurelle protestanttiselle vähemmistölle eli hugenoteille. Hän alkoi vainota hugenotteja, minkä seurauksena vähintään 200 000 heistä pakeni maasta.
Bourbonit olivat vallassa 199 vuotta, kunnes nälänhätä johti vallankumoukseen vuonna 1789. Heikko kuningas Ludvig XVI syöstiin vallasta ja teloitettiin neljä vuotta myöhemmin. Pian sen jälkeen Napoleon Bonaparte kaappasi vallan, mutta hänen hävittyään Waterloon taistelun vuonna 1815 Ludvig XVI:n veljestä Louis Stanislas Xavierista tuli kuningas.
Bourbonit syrjäytettiin uudelleen vuoden 1848 vallankumouksessa, ja sittemmin suku on hajaantunut eri puolille maailmaa.
Yksi suvun vesoista on 64-vuotias intialainen Balthazar Napoleon de Bourbon, joka väittää polveutuvansa Intian suurmogulin Akbar I:n hoviherrana 1600-luvulla toimineesta kreivi Jean Philippe de Bourbonista. Sukulaisuutta ei kuitenkaan ole pitävästi todistettu.
ROMANOV
Romanovien keisariperhe joutui Venäjän vallankumouksen uhriksi. Bolševikit murhasivat heidät Jekaterinburgissa vuonna 1918.
Keisariperhe murhattiin raa’asti
1612–1918: Romanovin suku teki Venäjästä suurvallan, mutta vallankumouksen jälkeen keisariperhettä kohtasi julma kohtalo kommunistien vankina.
16-vuotias Mikael Romanov purskahti itkuun, kun häntä pyydettiin tsaariksi vuonna 1612, sillä hän tiesi, että hovin vallasta taistelevat aateliset punoivat juonia ja suunnittelivat salamurhia. Rauhan saamiseksi riitaisat pajarit olivat sopineet valitsevansa tsaariksi Mikaelin, joka oli sammuneen Rurikin dynastian viimeisen tsaarin Fjodor I Ivanovitšin sukua.
Alun vastahakoisuudestaan huolimatta Mikael hallitsi taitavasti, ja Romanovien suku pysyi Venäjän valtaistuimella yli 300 vuotta. Tuona aikana Venäjästä kasvoi suurvalta, mistä kiitos kuuluu muun muassa tarmokkaalle tsaari Pietari Suurelle (1672–1725), joka perusti maahan laivaston.
Vanhoillinen aatelisto vastusti kuitenkin maatalouden ja teollisuuden uudistuksia, joten 1800-luvulla Venäjä oli jäänyt pahasti jälkeen Euroopasta. Kansa näki nälkää ja vuonna 1917 se nousi kapinaan keisari Nikolai II:ta vastaan.
Leninin bolševikit vangitsivat keisarin perheineen ja murhasivat heidät kylmästi ampumalla ja pistimillä vuonna 1918.
Jotkut Romanovien suvun jäsenet onnistuivat pakenemaan Venäjältä, ja ainakin neljä Romanovia vaatii tälläkin hetkellä Venäjän hallitsijan arvoa itselleen. Yksi heistä on espanjalaissyntyinen Venäjän suuriruhtinatar Maria Vladimirovna, keisari Aleksanteri II:n lapsenlapsenlapsenlapsi.
HOHENZOLLERN
Hohenzollern-suvun linna oli 1800-luvulla niin huonossa kunnossa, että Preussin Fredrik IV puratti sen ja rakennutti tilalle uuden. Uusi jättimäinen linna valmistui vuonna 1867.
Vaaliruhtinaista tuli keisareita
1025–1918: Alun perin kunnianhimoisina pikkuruhtinaina tunnettu Hohenzollernin hallitsijasuku eteni lopulta Saksan keisareiksi. Suvun valtakausi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan.
Burkhard-niminen aatelismies rakennutti 1000-luvulla komean linnan Hohenzollernin vuorelle Stuttgartin lähelle Lounais-Saksaan. Hänen jälkeläisensä ottivat vuoren nimen sukunimekseen.
Vuonna 1415 Hohenzollerneille myönnettiin Brandenburgin kreivin arvonimi, johon kuului paikka yhdeksän niin sanotun vaaliruhtinaan joukossa. Vaaliruhtinaat valitsivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan.
Vuonna 1618 Hohenzollernit laajensivat kreivikuntaansa solmimalla personaaliunionin naapurinsa Preussin herttuakunnan kanssa. Vuonna 1701 ruhtinas Fredrik kohotti personaaliunionin kuningaskunnaksi ja itsensä sen kuninkaaksi Fredrik I:ksi.
Kun Saksan keisarikunta perustettiin vuonna 1871, Preussi oli sen osavaltioista mahtavin ja keisarin titteli siirtyi Hohenzollerneille.
Suku hallitsi Saksaa ensimmäisen maailmansodan loppuun asti, mutta Saksan tappion jälkeen keisari Vilhelm II karkotettiin maasta. Hän asui kuolemaansa asti Hollannissa Doornin kartanossa ja purki katkeruuttaan kaatamalla puita.
Suvun nykyinen päämies on Vilhelm II:n pojanpojanpojanpoika, 46-vuotias prinssi ja liikemies Georg Friedrich, joka ei täysin ole torjunut ajatusta nousta joskus Saksan keisariksi.
Seisomassa vasemmalta oikealle: Norjan Haakon VII (1), Bulgarian Ferdinand I (2), Portugalin Manuel II (3), Saksan Vilhelm II (4), Kreikan Yrjö I (5), Belgian Albert I (6). Istumassa vasemmalta oikealle: Espanjan Alfonso XIII (7), Britannian Yrjö V (8), Tanskan Fredrik VIII (9).
Kuningatar Viktorian monarkkikatras
Kuninkaalliset ja muut mahtisuvut ovat vuosisatojen ajan avioituneet keskenään muun muassa siksi, että avioliitto tavallisen kansalaisen kanssa olisi merkinnyt aseman ja etuoikeuksien menettämistä.
Eurooppalaiset kuningashuoneet avioituivat vuosisatojen ajan ristiin rastiin yli valtionrajojen turvatakseen valta-asemansa ja taatakseen rauhan sukusiteiden kautta. Kuvan yhdeksän monarkkia olivat kaikki sukua keskenään, mutta kun kuva otettiin vuonna 1910, siitä puuttui kaikkein tärkein henkilö: Hannoverin sukua oleva Britannian kuningatar Viktoria, joka oli kuollut vuonna 1901.
Lastensa avioliittojen kautta Viktoria oli Euroopan vaikutusvaltaisimpien miesten – Britannian kuninkaan Yrjö V:n (8) ja Saksan keisarin Wilhelm II:n (4) – isoäiti. Myös Venäjän keisarin Nikolai II:n (ei kuvassa) vaimo Aleksandra Fjodorovna oli Viktorian lapsenlapsi.
Kreikan Yrjö I (5) ja Tanskan Fredrik VIII (9) olivat Britannian Yrjö V:n enoja, sillä heidän sisarensa Aleksandra oli naimisissa tämän isän, Viktorian vanhimman pojan Edvard VII:n kanssa. Tanskan Fredrikin toiseksi vanhimmasta pojasta prinssi Carlista oli vuonna 1905 tullut vapaan Norjan ensimmäinen kuningas nimellä Haakon (1). Haakon oli Yrjö V:n serkku ja samalla lanko, koska hänen vaimonsa Maud oli Yrjön sisar.
Espanjan Alfonso XIII (7) liittyi sukuun avioituessaan Yrjö V:n serkun kanssa. Hieman kauempana Viktorian sukupuussa olivat Bulgarian tsaari Ferdinand (2), Portugalin Manuel II (3) ja Belgian Albert I (6). Heidän sukunsa juontuivat Windsorien (Britannian hallitsijasuvun nimi vuodesta 1917) tavoin saksalaisesta Saksi-Coburg-Gothan suvusta.
Kuninkaallisten läheiset perhesiteet eivät kuitenkaan taanneet rauhaa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa keisari Vilhelm kääntyi serkkujaan vastaan ja sai tuekseen Bulgarian Ferdinandin. Saksan, Venäjän ja Itävalta-Unkarin hallitsijasuvut romahtivat sodan päätyttyä.