Oli vuosi 1221. Englantilainen Thomas Eldersfieldiläinen katseli apeana kiihtynyttä väkijoukkoa Worcesterin kaupungin torilla.
Hänen kuolemantuomionsa oli juuri peruttu, mutta hänellä ei ollut aihetta riemuun, sillä tuomarit olivat antaneet hänen uhrinsa sukulaisille luvan runnella hänet. Kostonhimon vallassa nämä kävivät hänen kimppuunsa kastroidakseen hänet ja kaivaakseen häneltä silmät päästä.
Kronikoitsija kertoo, mitä sitten tapahtui: ”Hänen silmänsä viskattiin maahan, ja hänen kiveksillään pelattiin palloa – paikalliset pojat potkivat niitä kiusallaan tyttöjä kohti.”
Tapaus vahvistaa kaikki ennakkoluulot keskiajan raa’oista rangaistusmenetelmistä.
Todellisuus lain ja järjestyksen ylläpitämisestä 800 vuotta sitten on kuitenkin moniulotteisempi. Kuolema ja rusikointi eivät olleet tuomareiden ainoita aseita taistelussa rikollisuutta vastaan, vaan käytössä oli inhimillisempiäkin keinoja, kuten maastakarkotus.
Vuosina 1180–1350 Englanti karkotti 75 000 ihmistä Ranskaan. Merkillepantavaa oli se, että karkotus oli vapaaehtoinen valinta eikä oikeuden tuomio.
Tappaja myönsi varkauden
Richard Mandeville Northamptonshiresta oli yksi niistä monista, jotka lähtivät maanpakoon vapaaehtoisesti.
Noin vuonna 1300 hän tappoi veljensä heidän heitellessään huvikseen kiviä.
Veljen kuolema oli onnettomuus, mutta Mandeville pelkäsi murhasyytettä, sillä murhasta tuomittuna hänet olisi varmasti teloitettu.
Mandeville meni viranomaisten luo ja tunnusti vähäisemmän rikoksen, varkauden, johon hän oli aiemmin syyllistynyt jäämättä kiinni.
Hän solmi oikeuden kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän lähtisi vapaaehtoisesti Englannista palaamatta koskaan.
Käytäntöä kutsuttiin nimellä abjure.
Mandevillen tapauksessa useimmat olisivat toimineet samoin, sillä Englannin keskiaikainen oikeuslaitos ei ollut tunnettu oikeudenmukaisuudestaan.
Maaseudulla, kaukana kuninkaan hovista, niin sanottu valamiehistö selvitti rikokset.
Kuninkaan määräyksestä hovin virkamies nimitti noin joka 8. aikuisen miehen osallistumaan valamiehistöön.
Valamiehistö päätti itse, keitä vastaan nostettiin syyte rikoksista, eikä todisteilla ollut niin väliä.
Jos esimerkiksi syytetyn luota löytyi varastettua tavaraa, asia oli sillä selvä, ja kuolemantuomio voitiin panna toimeen heti. Koska valtakunnassa ei ollut poliisilaitosta, todisteita saatiin kuitenkin harvoin.
Kuljeksivia kodittomia syytettiin siksi usein rikoksista, joita he eivät olleet tehneet.
Samoin esimerkiksi naapureidensa kanssa riitoihin ja epäsuosioon joutuneet ihmiset saivat usein syyn niskoilleen.
Jos jollakulla oli huono maine, oli se itse aiheutettu tai ei, hänellä oli vaara joutua valamiehistön eteen.
Kaikista rikoksista pyrittiin rankaisemaan, jotta turvattomuus ja anarkia eivät leviäisi.
Todisteiden puuttuessa saatettiin kutsua Jumala todistajaksi.
Takana oli ajatus, että Jumala tietenkin pelastaisi viattomat ja rankaisisi rikollisia, ja niinpä oikeus turvautui usein pelättyyn vesikokeeseen, jos syytetty ei suostunut tunnistamaan.
Vesikokeessa syytetty upotettiin kädet ja jalat sidottuina kaivoon, järveen tai jokeen.
Jos syytetty jäi kellumaan, sitä pidettiin merkkinä siitä, että vesi hylki häntä, koska hän oli rikollinen, ja valamiehistö totesi hänet syylliseksi. Jos syytetty taas hukkui, hän oli syytön, ja laihaksi lohduksi hänet haudattiin siunattuun maahan.
Köyhyys ja puute lisäsivät rikollisuutta. Englannin väkiluku kasvoi keskiajalla suorastaan räjähdysmäisesti: vuonna 1086 siellä oli noin miljoona asukasta, ja 1300-luvun kuluessa väkiluku kasvoi noin seitsemään miljoonaan.
Väestönkasvu tarkoitti sitä, että yhä useampi joutui kilpailemaan yhteiskunnan vähäisistä resursseista, ja ryöstöjen, ryöstömurhien ja varkauksien määrä kasvoi rajusti.
Kuninkaan vastaisku olivat julmat rangaistukset, joiden tarkoitus oli pelottaa kansa pysymään kaidalla polulla.
Kuolemantuomion saattoi saada vähäisemmistäkin rikkomuksista.
Jo hieman yli 12 pennin arvoisen tavaran varastamisesta – summalla sai esimerkiksi teurastusikäisen oinaan – rangaistiin yleensä kuolemalla.
Selvitysten mukaan 80 prosenttia kaikista Englannissa keskiajalla teloitetuista olikin varkaita ja ryöväreitä.
Rangaistukset olivat yleensä ankaria rikoksesta riippumatta: varkaita odotti pitkä ja tuskallinen kuoleminen hirttämällä, aviomiehensä murhanneet naiset poltettiin roviolla ja lapsenmurhaajat revittiin kappaleiksi niin, että heidät sidottiin käsistä ja jaloista neljään hevoseen, jotka pantiin juoksemaan eri suuntiin.
Kaikki rangaistukset toimeenpantiin julkisesti yleisön edessä pelotukseksi ja varoitukseksi ihmisille.
Ei mikään ihme, että kansa oli kauhun lamauttama, kun kaupungin valamiehistö etsi syntipukkia rangaistavaksi rikoksesta.
Todisteiden puuttuessa tapauksia ratkaistiin vesikokeella. Syytetty sidottiin ja upotettiin veteen. Jos hän kellui, se oli merkki syyllisyydestä, ja hänet teloitettiin.
Karkotettua nöyryytettiin
Tässä valossa maastakarkotus saattaa kuulostaa lievältä rangaistukselta, mutta vallanpitäjät eivät ottaneet sitä käyttöön armeliaisuudesta.
Kuninkaat ja ylimystö ajattelivat, että karkotuksella oli monia etuja.
Vapaaehtoinen maastapako oli helppo toteuttaa, ja se säästi ylikuormitetun oikeusjärjestelmän aikaa ja resursseja.
Karkotuksilla Englanti pääsi eroon epätoivotusta aineksesta, ja lähettämällä rikolliset Ranskaan, joka oli sopivan lähellä eikä juuri vartioinut rannikkojaan, se samalla heikensi arkkivihollistaan.
Rangaistuksella oli myös pelotusvaikutus: maasta karkotettuja nöyryytettiin koko matka heidän kotiseudultaan kohti rannikon satamakaupunkia.
Karkotettavan nöyryyttäminen noudatteli tarkkoja sääntöjä aina kotikylästä lähdöstä asti.
Hänen omaisuutensa takavarikoitiin, ja sitten hänen piti irtautua isänmaastaan lausumalla kovaan ääneen vala ”kirkon oven varjossa”:
”Kuulkaa, korkea-arvoiset tuomarit. Jätän Englannin enkä palaa takaisin, jollei kuningas tai hänen seuraajansa sitä minulle salli. Jumala olkoon todistajani.”
Sen jälkeen alkoi tuomitun vaellus kohti Englannin kanaalia haukkumasanojen ja naapurien pilkkahuutojen saattelemana.
Rikollisen piti kulkea paljasjaloin, eikä hän saanut peittää päätään. Jotta kaikki ohikulkijat huomaisivat katuvan syntisen, hän joutui myös kantamaan puista ristiä.
Noidiksi todetut tuomittiin yleensä kuolemaan, mutta tuomion saattoi joskus muuttaa karkotukseksi.
Karkurit olivat lainsuojattomia
Viranomaiset olivat määränneet tarkoin, kuinka kauan karkotettu sai tehdä matkaa rannikolle.
Esimerkiksi Wheatlystä kotoisin oleva John, joka oli tuomittu Lontoossa karkotukseen murhasta, sai vuonna 1324 viisi päivää aikaa ehtiä Doveriin.
Hänen piti siis kulkea 40 kilometriä päivässä, mikä oli kymmenen kilometriä enemmän kuin kuninkaan sanansaattajilta vaadittu päivämatka, ja nämä olivat yleensä hyvässä kunnossa eivätkä joutuneet matkaamaan paljasjaloin.
Karkotettua vartioitiin tiukasti, ja taivalluksella rannikolle häntä seurasi yksi tai useampia vartijoita, jotka pitivät huolen sääntöjen noudattamisesta.
Karkotettu ei esimerkiksi saanut yöpyä samassa paikassa kuin kerran, jollei hän ollut sairas.
Jos vanki pakeni ja piiloutui Englantiin, hänet julistettiin lainsuojattomaksi. Se tarkoitti, että kenellä tahansa oli oikeus tappaa hänet ja saada siitä vielä viiden shillingin palkkio.
Useimmat olivat lopen uupuneita päästessään satamaan, yleensä Doveriin, josta valtaosa karkotetuista matkusti Ranskaan.
Nöyryytykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen.
Karkotettu ei päässyt heti laivaan, vaan hän joutui sen sijaan kahlaamaan mereen, kunnes vettä oli yli polvien, ja sitten hänen piti anella pääsyä johonkin Ranskaan menossa olevaan laivaan.
Jos se ei onnistunut, saattoi jokin kuninkaan laiva kuljettaa karkotetun lyhyen matkan Englannista Ranskaan sopivaa maksua vastaan.
Laivat olivat todennäköisesti vaarallisen ylilastattuja, sillä mitä enemmän lastia, sitä enemmän laivan omistaja tienasi.
Erään aikalaislähteen mukaan kapteenit kuormasivat laivaan niin paljon hevosia, että eläimiä usein survoutui hengiltä, ja osa loukkaantui vakavasti ja kuoli myöhemmin.
Laivaan, johon olisi kohtuudella mahtunut 24–26 hevosta, niitä saatettiin ottaa 40 tai jopa 50.
Ihmiset sullottiin laivoissa varmasti vähintään yhtä ahtaaseen kuin hevosetkin.
Kun karkotetut saapuivat Ranskan maaperälle, he jäivät täysin omilleen.
Useimmat heistä eivät osanneet ranskaa, sillä keskiajalla vain yläluokka opetteli vieraita kieliä.
Jo aiemmin karkotetuilta saatu apu ja neuvot olivat uusille tulokkaille korvaamattomia.
Ne, joilla oli onnea, saivat töitä esimerkiksi krouvista – monissa ranskalaiskaupungeissa yhdeksän kymmenestä kapakasta oli ulkomaalaisten hoitamia. Useimmat päätyivät kuitenkin jatkamaan rikollista uraansa.
Miehet liittyivät ryövärijoukkioihin, naiset taas hakeutuivat satamien bordelleihin, joissa he viihdyttivät englantilaisia kauppiaita ja merimiehiä.
Joskus, tosin harvoin, karkotettu armahdettiin ja hän sai vuosien jälkeen palata kotimaahan.
Tavallisempaa oli kuitenkin, että kuningas kumosi karkotuksen tilapäisesti, kun rikollisia värvättiin sotimaan kuninkaan armeijaan.