Vastapainokatapultti oli keskiajan tuhoisa superase

Ensimmäisiä alkeellisia katapultteja käytettiin ilmeisesti Kiinassa 300-luvulla eaa. Laitteessa oli korkean telineen akseliin kiinnitetty pitkä heittovarsi.

Akseli jakoi varren lyhyempään ja pidempään osaan. Pitkän osan päässä oli linko, jossa oli ammus, ja lyhyempään päähän oli kiinnitetty köysiä.

Katapultti laukaistiin niin, että joukko miehiä tarttui köysiin ja veti lyhyen pään kohti maata, jolloin heittovarren toinen pää kohosi ylös ja linkosi ammuksen matkaan.

Nykyaikana tehdyissä kokeiluissa tämäntyyppisillä laitteilla on onnistuttu sinkoamaan 60 kilon painoisia kiviä jopa 130 metrin päähän.

Varhaiskeskiajalla katapultteja kehitettiin kristityssä Bysantissa nykyisessä Turkissa, josta ase levisi vähitellen muualle. 500-luvulla tällaiset heittokoneet ilmestyivät Euroopan sotakentille, jossa ne herättivät suurta kauhua.

Bysanttilaisten lähteiden mukaan eräs bysanttilaissotilas oli opettanut avaareja, turkkilaista alkuperää olevaa sotaisaa heimoa, rakentamaan katapultteja. Kun avaarit vuonna 597 piirittivät kreikkalaista Thessalonikin kaupunkia, he pommittivat sitä 50 katapultilla.

”He linkosivat vuoria ja kukkuloita meitä kohti. Sillä miksi muuksi noita jättimäisiä kivenlohkareita voisi kutsua!” kaupungin järkyttynyt piispa päivitteli.

Pian myös Lähi-idän muslimiarmeijat alkoivat käyttää heittokoneita. Ristiretkeläisten otettua 1000-luvulla yhteen muslimien kanssa Pyhällä maalla katapultit yleistyivät vauhdilla Länsi-Euroopassa.

Kun ristiretkeläiset vuonna 1147 piirittivät Lissabonia, he aikalaislähteiden mukaan pehmittivät kaupungin mauripuolustuksen kahdella heittokoneella, joiden köysiä oli vetämässä sata miestä.

Ristiretkeläiset työskentelivät vuoroissa, ja tulos oli vaikuttava: he laukaisivat 5 000 kiveä kymmenessä tunnissa – eli noin neljä kiveä kummallakin koneella minuutissa.

Kristittyjen ja muslimien välinen sota vauhditti heittokoneiden kehitystä idässä ja lännessä. Pian taisteluihin ilmestyi aivan uudentyyppinen heittokone, varsinainen hirviö, jonka voima ylitti kaiken, mitä siihen asti oli nähty ja koettu.

Varren lyhyessä päässä ei kuitenkaan ollut vetoköysiä vaan raskas vastapaino, joka ennen laukaisua nostettiin vinssillä ylös.

Kun vastapaino ja heittovarsi vapautettiin, varren toinen pää nousi ylös ja sinkautti ammuksen matkaan valtavalla voimalla.

Ei ole varmaa, milloin ja missä tämäntyyppinen katapultti keksittiin. Eräs Bysantin lähde mainitsee vastapainokatapulttia käytetyn Bysantin piirittäessä Zeugminonin kaupunkia vuonna 1165.

Ristiretkeläiset ovat saattaneet käyttää asetyyppiä jo ensimmäisellä ristiretkellä vuonna 1096, ehkä arabialaisten vihollistensa esimerkin mukaan.

Kun Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli armeijoineen vuonna 1191 piiritti Akkon kaupunkia Syyriassa, ristiretkeläisillä oli joka tapauksessa käytössään vastapainokatapultteja. Kaikkiaan yksitoista suurta heittokonetta moukaroi kaupungin puolustuksia.

Yksi koneista oli niin suuri, että sotilaat kutsuivat sitä ”Jumalan kivenheittimeksi”. Aikalaislähteen mukaan tuo katapultti sai muutenkin aivan erityistä huomiota osakseen:

”Pappi seisoi aina koneen vierellä ja saarnasi ja keräsi rahaa sen kunnossapitoon ja kiviammuksia toimittavien ihmisten palkkaamiseen. Kone tuhosi kymmenen metriä muuria Maledicta-tornin vierestä.”

Saman lähteen mukaan heittokoneet olivat ratkaisevassa asemassa Akkon murtamisessa samana vuonna: ”Kuningas Rikhardin heittokoneet ampuivat päivin öin. Yksi niistä surmasi varmasti 12 miestä yhdellä kivellä. Niiden ammuksille ei mahtanut mitään; ne murskasivat ja muuttivat kaiken tomuksi.”

Suurten vastapainokatapulttien virittäminen kesti muutamasta minuutista puoleen tuntiin, joten ne olivat paljon hitaampia käyttää kuin köysikatapultit, mutta toisaalta paljon tuhovoimaisempia.

Rutinoituneinkaan ryhmä ei pystynyt laukaisemaan köysikatapulttia samalla voimalla joka kerta, ja niinpä tarkkojen osumien saaminen sillä oli vaikeaa.

Vastapainokatapultin voima oli sen sijaan aina sama, kunhan vastapainon ja ammuksen paino pysyivät samoina, ja heiton pituuteen voitiin vaikuttaa lisäpainoilla ja lingon pituutta muuttamalla.

Tärkeintä oli kuitenkin se, että uusilla heittokoneilla voitiin ampua paljon raskaampia kiviä. Ranskalainen Villard de Honnecourt laati 1200-luvulla piirustuksen katapultista, jonka vastapaino on asiantuntijoiden laskelmien mukaan painanut noin 30 tonnia.

Sellaisella vastapainolla 250 kilon kiviammus voitiin singota 160 metrin päässä olevaan kohteeseen. Laitteesta rakennetulla nykyversiolla on singottu 476 kilon painoinen auto 80 metrin matka.

Etelä-Ranskassa Simon­ de Montfort käytti menestyksekkäästi vastapainokatapultteja viholliskaupunkeja, kuten Minerveä, vastaan. Vuonna 1211 de Montfort joutui itse kokemaan mahtavan piirityslaitteen voiman, kun kataariarmeija pommitti hänen armeijaansa Castelnaudaryn kaupungissa.

”Ensimmäinen kivi murskasi tornin. Toinen tuhosi linnan huoneen. Kolmas kivi hajosi kappaleiksi, mutta sitä ennen se oli aiheuttanut suuria vammoja niille, jotka olivat kaupungissa”, kirjoitti historioitsija Guilhem de Tudela.

Simon de Montfort selvisi tuolloin hengissä, mutta kun hän vuonna 1218 piiritti kataareja Toulousessa, häneen osui kaupungin sisältä katapultilla ammuttu kivi. Ranskan suuri katapulttistrategi kuoli niille sijoilleen.

Kun muslimisulttaani Saladin piiritti ristiretkeläisiä Jerusalemissa vuonna 1187, hän pani aikalaislähteiden mukaan miehensä ensin hyökkäämään niin sanotulle Damaskos-portille. Ristiretkeläiset tekivät kovaa vastarintaa, ja lopulta Saladinin oli keskeytettävä hyökkäys. Sen sijaan hän käski pommittaa heittokoneilla kaupunginmuuria kohtaan, jossa ei ollut porttia.

Kolmen päivän kuluttua osa muurista murtui, ja vaikka ristiretkeläiset onnistuivat torjumaan vihollisen ensimmäiset rynnäköt syntyneelle aukolle, he joutuivat lopulta antautumaan.

Sata vuotta Jerusalemin murtumisen jälkeen katapulttien määrä sodankäynnissä oli kasvanut räjähdysmäisesti.

Vuonna 1291 arabit päättivät ristiretkien ajan valloittamalla vahvasti linnoitetun Akkon Syyriassa heittokoneiden avulla. Kaikkiaan 92 katapulttia moukaroi kaupungin muureja, kunnes se 43 päivän päästä antautui.

Suuret katapultit hallitsivat Euroopan piiritystaisteluita 250 vuotta, ja niillä ammuttiin suurten kivien lisäksi mitä erilaisimpia ammuksia.

Toscanalaisen keksijän ja insinöörin Mariano Taccolan 1400-luvun puolivälissä laatimassa käsikirjoituksessa on piirros palopommeista, jotka olivat ilmeisesti palavaa öljyä tai tervaa sisältäviä tynnyreitä.

Myös niin sanottuja ”mehiläispesiä” (kiviä sisältäviä savipalloja, jotka toimivat kuin sirpaleammukset) ja jopa vihollisten irti hakattuja päitä singottiin pelotukseksi ja varoitukseksi kaupunginmuurien sisään. Toisinaan piiritettävää linnaa ympäröivä vallihauta täytettiin pommittamalla sinne heittokoneilla maata sisältäviä tynnyreitä.

Ranskalaiset piiritysjoukot ottivat vuonna 1335 englantilaisten Auberochen kaupungista lähettämän viestinviejän vangiksi ja lähettivät hänet katapultilla takaisin kaupungin muurin yli vastauskirje kaulaansa kiinnitettynä.

Vastapainokatapulttien yleistyessä keskiajalla linnoihin alettiin rakentaa korkeampia ja paksumpia muureja.

Vahvimpia linnoitusmuureja ei saanut rikottua jämerimmälläkään heittokoneella, ja siten piiritystilanteet kääntyivät 1300- ja 1400-luvuilla hitaasti piiritettävien eduksi. Vasta tykkien myötä taistelukentillä tapahtui jälleen uusi käänne.

1400-luvun alkupuoliskolla armeijat käyttivät vielä melko tasaväkisesti heittokoneita ja tykkejä, mutta vuonna 1453 sattui jotain, joka lopullisesti sinetöi tykkien aseman tulevaisuuden aseena.

Tuolloin ottomaanien sulttaani Mehmed II toi kaksi valtavaa tykkiä Konstantinopolin muureille. Kumpaakin pronssista jättitykkiä veti 60 härkää ja kaksisataa miestä, ja niiden edellä kulki kirvesmiehiä, jotka raivasivat tykeille tietä ja rakensivat jokien ja ojien yli niiden valtavan painon kestäviä siltoja.

Tykit piti vakauttaa valtavan kokoisilla kivillä, jotta niillä pystyi ampumaan jotakuinkin haluttuun suuntaan, ja putkien kuumenemisen vuoksi ne voitiin laukaista vain joka kolmas tunti.

Ne olivat kuitenkin erittäin tulivoimaisia. Sulttaanin armeija moukaroi niillä viikkoja vanhan keisarikaupungin paksuja muureja, kunnes ottomaanit viimein tekivät läpimurron 29. toukokuuta.

Konstantinopolin tuho koitui myös vastapainokatapultin tuhoksi, sillä siitä eteenpäin Euroopan kuninkaat, keisarit ja ruhtinaat panostivat lähinnä tehokkaisiin tykkeihin.

Katapultteja ei toki kokonaan unohdettu. Kun espanjalaiselta konkistadorilta Hernán Cortésilta vuonna 1521 loppui ruuti hänen piirittäessään asteekkien pääkaupunkia Tenochtitlania, hän pani joukkonsa rakentamaan katapultin.

Valitettavasti he eivät olleet taidoiltaan aivan keskiajan katapultinrakentajien veroisia. Kiviammus singahti suoraan ylös, putosi sitten alas ja murskasi katapultin. Tenochtitlan murtui lopuksi, mutta ei katapultin ansiosta.