Tylsyys ajoi ritarit veriseen taisteluun

Satavuotinen sota seisahtui vuonna 1351, ja 60 englantilaista ja bretagnelaista ritaria kaipasi tekemistä. He päättivät ratkaista keskinäisen paremmuutensa verisellä taistelulla.

Satavuotinen sota seisahtui vuonna 1351, ja 60 englantilaista ja bretagnelaista ritaria kaipasi tekemistä. He päättivät ratkaista keskinäisen paremmuutensa verisellä taistelulla.

Print Collector/Getty Images & Shutterstock

Maa pöllysi, kun englantilainen ritari Robert Brandebourch pysäytti hevosensa puolimatkan tammena tunnetun suuren puun luona itäisessä Bretagnessa. Hän ja 29 muuta englantilaista ja saksalaista ritaria sekä aseenkantajaa olivat saapuneet paikalle taistelemaan Englannin kuninkaan puolesta.

Ajankohta, 26. maaliskuuta 1351, oli ennalta sovittu Ranskan palveluksessa olevan bretagnelaismarsalkan Jean de Beaumanoirin kanssa. Vastapuolta ei vielä näkynyt, mutta soturit laskeutuivat hevostensa selästä ja alkoivat valmistautua taisteluun.

Brandebourch karjaisi niityn yli:

”Beaumanoir, missä olet? Näyttää siltä, ettet saavukaan. Mutta jos olisimme kohdanneet taistelussa, olisit kuitenkin hävinnyt!”

Juuri silloin bretagnelaiset ilmestyivät näkyviin hevosineen. Myös Beaumanoir oli tuonut 29 parasta soturiaan taistelemaan Ranskan kuninkaan puolesta. Säännöt olivat selvät: jokainen taistelisi aina luovuttamiseen, loukkaantumiseen tai kuolemaan asti.

Päivän päättyessä taistelu oli tehnyt kaikista kuudestakymmenestä soturista legendoja.

Taistelua edeltäneenä päivänä ritarit rukoilivat henkensä ja kunniallisen taistelun puolesta.

© Tom Taylor, Ballads and Songs of Brittany, 1865

Satavuotinen sota ulottui Bretagneen

Brandebourchin ja Beaumanoirin välinen taistelu oli yksi sivujuonne Ranskan ja Englannin välisessä satavuotisessa sodassa, joka oli alkanut vuonna 1337. Sota levisi vääjäämättä myös mantereen herttuakuntiin, ja kun nykyisessä Luoteis-Ranskassa sijainneen Bretagnen herttua Juhana III kuoli ilman selkeää perillistä vuonna 1341, Bretagnesta tuli taisteluiden päänäyttämö.

Herttuan velipuoli John Montfort tarttui tilaisuuteen ja valloitti Bretagnen suurimpia kyliä ja linnoja. Juhana III:n veljentytär oli kuitenkin naimisissa Ranskan kuninkaan veljenpojan Charles de Blois’n kanssa, ja tämä vaati niin ikään herttuakuntaa itselleen.

Kun Ranskan joukot marssivat Bretagneen de Blois’n tueksi, Montfortin oli puolestaan liittouduttava Englannin kuninkaan kanssa, ja perimysriita sulautui näin pian osaksi Englannin ja Ranskan välistä laajempaa konfliktia.

Taistelut velloivat alueella kymmenen vuoden ajan, kunnes vuonna 1351 osapuolet solmivat huteran aselevon. Konflikti oli kuitenkin edelleen ratkaisematta, ja Bretagnen eri alueet ja linnoitukset tukivat mikä kutakin herttuakandidaattia.

Bretagnen perimyssota kesti vuodesta 1341 vuoteen 1365 ja johti tuhansien ihmisten kuolemaan.

© Loyset Liédet

Tarjous, josta ei kieltäydytty

Itäisessä Bretagnessa Ploërmelin linnoitus oli englantilaisten hallinnassa ja läheinen Josselinin linnoitus puolestaan bretagnelaisten komennuksessa. Josselinin linnanpäällikköä Jean de Beaumanoiria aselepo alkoi jo tylsistyttää.

Päällikkö lähti Ploërmeliin ja vaati päästä englantilaisen linnanpäällikön Robert Brandebourchin puheille. Beaumanoir haastoi englantilaiset ritarilliseen kamppailuun, jossa kolme soturia kummaltakin puolelta mittelisi toisiaan vastaan.

Kohtaaminen muistuttaisi perinteisiä turnajaisten peitsiotteluita – tosin nyt käytössä olisivat teräskärkiset peitset ja pelissä ritarien henget. Turnajaisilla ratkaistaisiin kerralla, kummalla puolella oli parhaat soturit, ja samalla saataisiin kenties hengiltä muutama vihollisen edustaja.

Robert Brandebourch ei ollut kuitenkaan yhtä jaloa sukua kuin Beaumanoir, eikä hänellä ollut samanlaista kokemusta ritarien turnajaisista. Riskit olivat suuret, mutta hän ei voinut kuitenkaan torjuakaan haastetta joutumatta häpeään.

Vuonna 1911 Dinanin kaupunkiin Bretagneen pystytettiin Jean de Beaumanoirin patsas paikallissankarin kunniaksi.

© Gzen92

Parkkiintunut englantilaissotilas vastasikin bretagnelaisen aatelismiehen haasteeseen vastaehdotuksella: ”Valitse sinä 30 miestä varuskunnastanne, ja minä valitsen yhtä monta omastani. Sitten lähdemme kentälle, jossa kukaan ei voi häiritä tai estää meitä.”

Beaumanoir oli ällikällä lyöty. Tällainen ennalta sovittu aseellinen joukkotappelu oli varsin vieras konsepti keskiajalla. Nyt ei ainoastaan kaksi linnanpäällikköä ja pari apumiestä vaan kuusikymmentä ritaria ja asemiestä panisi henkensä alttiiksi.

Häviäjän eloon jääneet taistelijat otettaisiin myös panttivangeiksi ja heidän vapauttamisekseen olisi maksettava sievoiset lunnaat, kuten oikeissakin taisteluissa.

Beaumanoirilla ei ollut kuitenkaan vaihtoehtoja: hän oli itse aloittanut nokittelun, ja ritarina hänen oli kunniansa säilyttääkseen myös vastattava haasteeseen.

Ritari vahtivat pas d’armes -haasteessa tyypillisesti siltaa tai kapeaa tietä.

© Shutterstock

Ritarit tukkivat teitä

1300–1400-luvuilla ritarit keksivät uudenlaisen tavan kerätä kunniaa: he sulkivat tien, portin tai sillan ja haastoivat läpikulkijat kaksintaisteluun.

Ritariaate kukoisti aateliston parissa 1300-luvulla, ja vuosisadan lopulla ilmiöksi nousi uusi ritarillisen taistelun muoto pas d’armes.

Siinä yksi tai useampi ritari tukki esimerkiksi sillan, portin tai tien ja haastoi kaikki muut läpikulkua yrittävät ritarit kaksintaisteluun tai turnajaisiin. Näin haastajat pönkittivät arvostustaan ja keräsivät kunniaa.

Historioitsijat tuntevat tuhansia kuvauksia ritareiden pas d’armes -haasteista. Eräs tunnetuimmista kertoo ritari Suero de Quiñonesista, joka julisti vuonna 1434 pas d’armes'in Órbigojoen ylittävälle sillalle Kastiliassa.

Suero kumppaneineen vannoi, että he lähtisivät sillalta vasta, kun olisivat murtaneet 300 peistä taistelussa. Ritarit olivat kuitenkin 166:n taistelun jälkeen jo pahoin loukkaantuneita, ja he julistivat haasteensa suoritetuksi.

Soturit keräsivät voimia tauolla

  1. maaliskuuta vuonna 1351 kaksi kolmenkymmenen miehen joukkuetta kohtasivat suuren tammen luona Josselin ja Ploërmelin puolivälissä. Kumpikin osapuoli oli tuonut mukanaan tukijoukoikseen mittavan seurueen, johon kuului aseenkantajia, palvelijoita, katsojia ja todistajia.

Palvelijat kantoivat mukanaan ruokaa ja juomaa, muun muassa pulloittain viiniä. Kamppailun säännöt oli sovittu etukäteen: taistelu jatkuisi kuolemaan tai luovuttamiseen asti, taistelukentältä ei saanut paeta – ja katsojat eivät saaneet missään tapauksessa sekaantua tapahtumiin.

Korskeat ritarit ja aseenkantajat mittailivat toisiaan katseillaan aseet ja kilvet valmiina, värikkäin tunnuksin koristellut haarniskat hohtaen. Eräällä itsevarmalla englantilaisella oli varusteenaan vain suuri sotavasara. Kaikki oli valmista taisteluun.

”Mahtisi ja ylhäisyytesi ei ole minulle valkosipulin kynnenkään väärti.” Brandebouch viholliselleen Beaumanoirille

Päälliköt astuivat esiin sotureidensa joukosta. Brandebourch ei säästellyt sanojaan:

”Beaumanoir, on typerää, että haluat tapattaa miehesi, sillä kun he ovat kuolleet, et enää löydä heidän vertaisiaan tästä herttuakunnasta.”

Beaumanoirin kunnia ei sallinut olla sivaltamatta takaisin:

”Minulla on tässä erityiset ritarit, jotka eivät pakene elämää eivätkä kuolemaa. Kaikki he ovat vannoneet Isän, Pojan ja pyhän Marian nimessä, että kuolet häpeällisesti tänne kokoontuneiden edessä.”

Brandebourch ärähti vastaan:

”Mahtisi ja ylhäisyytesi ei ole minulle valkosipulin kynnenkään väärti.”

Englantilaispäällikkö kääntyi sotureidensa puoleen ja huudahti:

”Hyvät herrat, tappakaa heidät kaikki ja katsokaa, ettei kukaan, heikko tai vahva, pääse minulta pakoon!”

Ritarit syöksyivät hurjasti huutaen toistensa kimppuun.

Kuudenkymmenen ritarin ja asemiehen raaka ja verinen taistelu kesti tuntikausia.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Kummallakaan osapuolella ei ollut varsinaista strategiaa, ja taistelu riistäytyi pian veriseksi kaaokseksi. Englantilaiset pääsivät alussa niskan päälle, ja pian yksi bretagnelainen makasi jo kuolleena maassa ja toinen oli lyöty tiedottomaksi. Kolmas sai kohta sotavasarasta ja kuoli pian.

Soturit murjoivat toisiaan tuntikausia, ja ilmassa kaikuivat niin tuskainen valitus kuin voitonriemuiset huudotkin. Taistelukenttä muuttui vähitellen ritareiden verestä tummaksi liejuksi.

Painavassa haarniskassa taisteleminen oli raskasta, ja ritareiden voimat alkoivat vähitellen ehtyä. Kumpikaan osapuoli ei suostunut kuitenkaan perääntymään, kun pelissä oli oma kunnia.

Kun haavoittunut Beaumanoir alkoi anella vettä juodakseen, eräs hänen omista ritareistaan vastasi:

”Juo omaa vertasi, Beaumanoir, se sammuttaa janosi!”

Lopulta uupuneet taistelijat päättivät yksimielisesti pitää tauon. Neljä ranskalaista ja kaksi englantilaista ritaria makasi kuolleena maassa. Useimmilla muilla oli syviä haavoja tai luunmurtumia, ja tauko kului vammoja hoitaessa. Sen jälkeen soturit nauttivat virvokkeita, ja etenkin viiniä kumottiin runsain määrin kipujen lievittämiseksi.

Kurdisyntyinen sotapäällikkö Saladin (1138–1193) nähtiin islamilaisten arvojen ruumillistumana.

© Granger/Imageselect & Shutterstock

Aateli oppi ritari-ihanteet muslimeilta

Keskiajan ritarit eivät aina olleet ritarillisia, vaan jalojen sotureiden ihanne juontui alun perin muslimimaailmasta.

1000-luvun lopulle asti ritarit olivat eliittisotureita, yleensä aatelissukujen vesoja, jotka taistelivat maan ja rahan – eivät suinkaan kunnian – tähden. Ritarit palkittiinkin usein mahdollisuudella ryöstää vihollisen alueita.

Noin 1100-luvulta alkaen levisi kuitenkin uudenlainen ritariuden ideologia, johon sisältyi ajatus esimerkiksi naisten ja heikompiosaisten suojelemisesta. Ritariuden ihanteet ovat keskeinen elementti muun muassa kuningas Arthuriin liittyvissä taruissa, mutta niiden juuret ovat islamilaisessa kirjallisuudessa.

Iberian niemimaan maurien välityksellä kristittyyn Eurooppaan saapui klassisia arabialaisia tarinoita, joissa päähenkilönä oli usein eräänlainen ritari eli fāris. Tämän tuli olla taitava ratsastaja ja vahva aseenkäyttäjä, jonka hahmossa korostuivat arvokkuuden, kaunopuheisuuden ja armeliaisuuden kaltaiset arvot.

Tarinat levisivät Euroopan hoveihin trubaduurien ja runojen välityksellä. Eräs varhaisimmista ritariaatetta Euroopassa levittäneistä kristillisistä teoksista oli 1000-luvun alusta juontuva Rolandin laulu, joka kertoi ranskalaisen kreivin traagisesta kohtalosta islamilaisessa Espanjassa.

Yllätyshyökkäys muutti kaiken

Englantilaiset olivat punoneet tauolla juonen. Kun taistelu jälleen käynnistyi, he asettuivat puolustusasemiin tiiviiseen muodostelmaan ja pitivät bretagnelaiset loitolla kilvin ja keihäin. Jos nämä tulivat liian lähelle, he saivat tuta englantilaisten kirveet, miekat ja sotavasarat.

Brandebourch ivasi Beaumanoiria peittelemättä, kun kävi selväksi, etteivät bretagnelaiset pystyisi murtamaan englantilaisten muodostelmaa.

Tällöin bretagnelainen aseenkantaja Guillaume de Montauban sai idean ja lähti juoksemaan taistelukentältä kohti hevosia. Muut luulivat hänen karkaavan ja huusivat hänen peräänsä. Asemies ei ollut kuitenkaan aikeissa paeta – sen sijaan hän hyppäsi hevosen selkään ja hyökkäsi täyttä laukkaa kohti englantilaisia.

Taistelu käytiin Josselinin ja Ploërmelin puolivälissä sijaitsevan tammen tienoilla.

© Print Collector/Getty Images & Shutterstock

Englantilaiset äimistyivät täysin hevosen rynnätessä yhtäkkiä heidän muodostelmaansa. Miehiä paiskautui maahan, ja bretagnelaiset pääsivät pian iskemään englantilaisten asemiin syntyneeseen aukkoon. Useat englantilaiset saivat surmansa, heidän joukossaan myös Brandebourch, ja loppujen oli pakko antautua.

Kun taistelu oli päättynyt, yhdeksän englantilaista ja kuusi bretagnelaista oli menettänyt henkensä. Useita taisteluun osallistuneita menehtyi kuitenkin vammoihinsa vielä seuraavinakin päivinä. Vangeiksi otetut englantilaiset vapautettiin vasta merkittäviä lunnaita vastaan.

Vaikka taistelukentillä virtasi veri, ritarit pitivät kiinni kristillistä arvoista.

© Print Collector/Getty Images

Taistelijoista tuli legendoja

Puolinvälin tammen taistelulla ei lopulta ollut juuri merkitystä Bretagnen perimyssodan kannalta – herttuaksi nousi vuonna 1365 Juhana III:n veljenpoika – mutta se jäi elämään aikalaisrunoissa ja kronikoissa.

”Kolmenkymmenen taistelu” nähtiin ritarillisuuden huipentumana: kyseessä oli kahden tasavertaisen osapuolen sovittu, yhteisillä säännöillä käyty taisto. Kunniallisuus ei piillyt voitossa vaan siinä, että taistelu jatkui hallitusti kuolemaan saakka.

Ympäri Eurooppaa trubaduurit lauloivat ritareiden ja asemiesten maineikkaasta taistelusta, ja useat kronikoitsijat, muun muassa ranskalaiset Jean le Bel ja Jean Froissart, kirjasivat tapahtumat yksityiskohtaisesti.

Suosio johtui luultavasti siitä, että satavuotinen sota oli verisyydessään polkenut perinteisiä ritari-ihanteita. Klassisen lähitaistelun sijaan 1 500 ranskalaista ritaria oli kuollut englantilaisten jousiampujien nuoliin Crécyn taistelussa vuonna 1346, ja etenkin ammattisotilaiden palkkojen vuoksi kalliiksi käynyttä sotaa rahoitettiin muun muassa paikallisväestön ryöstämisellä.

Taistelupaikalle itäiseen Bretagneen pystytettiin vuonna 1822 obeliski ranskalaisten voittajien kunniaksi.

© XIIIfromTOKYO

Monarkit ja aateliset halusivat vahvistaa vanhoja arvoja ja ritarien mainetta kunnian miehinä esimerkiksi perustamalla kuningas Arthurin legendan innoittamia ritarikuntia. Näin syntyivät muun muassa englantilainen Sukkanauharitarikunta vuonna 1348 sekä ranskalainen Tähtiritarikunta vuonna 1351.

Puolimatkan tammen taistelu oli ritari-ihanteiden täydellinen esimerkki, ja molempien puolten edustajat, niin elävät kuin kuolleet, palkittiin hoveissa. Vielä 20 vuoden kuluttua taistelusta ritarien maine oli niin suuri, että Ranskan kuningas Kaarle IV kutsui erään taistelusta selvinneen bretagnelaisen pöytäänsä kunniavieraaksi.

Vielä 1800-luvulla Napoleon Bonaparte nosti taistelun esiin suurena moraalisena voittona englantilaisia valloittajia vastaan.

Brittihistorioitsijat alkoivat sen sijaan tutkia, eikö itse asiassa ollut huiputusta, että ranskalaiset voittivat hevosella tehdyn hyökkäyksen avulla. Kysymykseen ei ole edelleen selkeää vastausta.