Tukholman verilöyly – Ruotsin verisimmät juhlat

Arkkipiispa Kustaa Trolle nousi ylös ja alkoi lukea vakavalla äänellä paikalla olevien nimiä. Läsnäolijat ­tunsivat niskassaan kylmiä väreitä – viimeistään silloin, kun Trolle päätti ­litaniansa syytöksiin kerettiläisyydestä.

Se oli kohtalokasta, sillä Kristian II:n maal­linen armahdus ei suojellut ketään kirkolliselta kerettiläisyyssyytökseltä.

Parin tunnin kuluttua sotilaat noutivat ensimmäiset syytetyt ja sulkivat heidät linnan torniin, ja pian Tukholman kadut olivat punaisena Ruotsin aatelin verestä.

Ammattiarmeija päihitti kapinalliset

Tanska-Norja oli vuonna 1397 solminut Ruotsin kanssa Kalmarin unionin.

Personaaliunioni oli teoriassa tasaveroinen järjestely, mutta käytännössä se teki Tanskasta Pohjolan todellisen valtiaan.

Jo 1400-luvun puolivälissä ruotsalaiset olivat niin kyllästyneitä Tanskan ylivaltaan, että kapinalliset aateliset ja valtionhoitajat yrittivät erottaa Ruotsia unionista väkivalloin.

Tanskalaiset sotilaat ajettiin maasta, ja vuonna 1448 ruotsalaiset valitsivat itselleen oman kuninkaan, joka julisti vuonna 1451 Tanskalle sodan.

Tanskan kuninkaat koettivat tukahduttaa ruotsalaisten kapinamielialaa sotaretkin ja piirityksin, mutta turhaan.

Virallisesti Kalmarin unioni oli yhä voimassa, mutta käytännössä Tanska menetti vähän väliä Ruotsin hallinnan.

Vuonna 1483 valtaan noussut kuningas Hannu I oli vakaasti päättänyt tehdä asialle jotain, ja vuonna 1497 hän saikin Ruotsin alistettua valtaansa.

Ruotsi irtautui kuitenkin Tanskan hallinnasta jälleen vuonna 1501, ja maan todelliseksi hallitsijaksi nousi valtionhoitaja Sten Sture vanhempi. Vuonna 1512 johdon otti Sten Sture nuorempi.

Vuonna 1513 Tanska-Norjan kuninkaaksi kruunattiin kuningas Hannu I:n poika Kristian II. Hän halusi nostaa Kalmarin unionin entiseen loistoonsa Upsalan arkkipiispan Kustaa Trollen avulla.

Kustaa Trolle kuului erääseen Ruotsin rikkaimmista suvuista: hänen isänsä Eerik Trolle omisti muun muassa 950 maatilaa Ruotsissa ja 450 Tanskassa.

Trolle kannatti unionimyönteistä poli­tiikkaa ja oli siten napit vastakkain Sten Sturen ja Ruotsin tanskalaisvihamielisen valtakunnan johdon eli valtaneuvoston kanssa.

Tilanne johti siihen, että Trollen Stäketin linnaa piiritettiin pitkään, minkä jälkeen arkkipiispa lopulta erotettiin ja vangittiin vuonna 1517 ja Sturen sotilaat ryöstivät ja tuhosivat hänen linnansa.

Tieto kirkonmiehen kaltoinkohtelusta kantautui Roomaan asti, ja pian paavi Leo X julisti sen johdosta Sten Sturen kannattajineen pannaan. Kristian II:lle se oli täydellinen tekosyy hyökkäykseen kirkon nimissä.

Ensimmäiset yritykset vuosina 1517 ja 1518 epäonnistuivat, mutta tammikuussa 1520 Kristian käynnisti siihen asti ­laajimman sotaretkensä Ruotsiin. Hän aikoi marssia Tukholmaan ja valloittaa sen Tanskan suuren sotalaivaston tuella.

Tanskan pääjoukot ja Ruotsin kapina-armeija ottivat yhteen 19. tammikuuta 1520 Åsundenin järven jäällä noin sata kilometriä Göteborgista itään.

Lukumääräisesti osapuolet olivat yhtä vahvat, mutta siinä missä Ruotsin joukoissa oli enimmäkseen talonpoikia, Tanskan armeija koostui pääasiassa kokeneista saksalaisista palkkasotilaista, jotka tunnettiin ympäri Eurooppaa julmuudestaan ja kylmäpäisyydestään.

Ruotsalaisilla oli aseinaan taistelukirveitä, jalkajousia ja keihäitä, kun taas Tanskan joukoilla oli käytössään tuliaseita ja kenttätykistöä.

Taistelun tuoksinassa Sten Sture siirtyi joukkojensa kärkeen kannustamaan maanmiehiään, jolloin tanskalaisten ampuma tykinkuula murskasi häneltä toisen jalan.

Pahoin loukkaantunut Sture vietiin pois kesken Tanskan joukkojen voittoon päättyneen taistelun, mutta lääkärien hoidosta huolimatta hän kuoli 3. helmikuuta.

Ilman Sturea Ruotsin armeija hajaantui. Vaikka hänen leskensä Kristiina Gyllenstierna kannusti yhä ihmisiä vastarintaan, taistelutahto mureni nopeasti.

Moni Ruotsin aatelistosta oli salaa pitänyt Sturea liian yksinvaltaisena ja uumoillut hänen mahdollisesti ajavan vain oman sukunsa etuja.

Siksi aateliset eivät pelänneet Tanskan valtaan joutumista niin pahasti, vaan he toivoivat Tanskan kuninkaan – jota he eivät juurikaan tunteneet – olevan ­vallan ja etuuksien jakamisessa Sturea tasapuolisempi.

Piispat Hans Brask Linköpingistä ja Otto Svinhufvud Västeråsista käynnistivät rauhanneuvottelut, joita jopa Sturen kanslerina toiminut Strängnäsin piispa Mattias kannatti.

Syntyi Upsalan sopimus, jolla Kristian II hyväksyttäisiin kuninkaaksi rajoitetuin valtaoikeuksin ja hän armahtaisi puolelleen tulijat.

Vastarintaa jatkoi enää Tukholma, jonne Sturen leski Kristiina Gyllenstierna oli linnoittautunut.

Kristian onnistui vasta neljän kuukauden piirityksen jälkeen syyskuussa neuvottelemaan rauhansopimuksen muun muassa piispa Mattiaksen avulla. Sen ehtona oli Kristian II:n lupaama täysi armahdus entisille vihollisilleen.

Suunnitelma Tukholman verilöylyä varten

7. syyskuuta 1520 Kristian II saapui Tukholmaan tuhannen ratsusotilaan ja kahdentuhannen jalkaväkisotilaan kanssa.

Pormestari Anders Olofsson otti kuninkaan vastaan kahden raatimiehen kanssa ja ojensi hänelle kaupungin avaimet. Kristianin kulkue jatkoi nykyiseen Vanhaankaupunkiin, missä hän muodollisesti otti haltuunsa Tukholman linnan.

Seuraavina päivinä sanansaattajat julistivat rauhaa ympäri Tukholmaa, ja Kristian vastaanotti kaupungin raadin kunnioituksen kirjeessä, jonka mukaan hän nyt oli kaupungin ”oikea ja luonnollinen herra”.

Sitten Kristian matkusti takaisin Tanskaan järjestelemään asioita ennen kruunajaisia, jotka oli tarkoitus järjestää 4. marraskuuta.

Historioitsijat uskovat hänen laatineen lähtöään edeltävinä päivinä Kustaa Trollen kanssa suunnitelmaa siitä, miten hän saisi lopullisesti alistettua Ruotsin aatelin.

Tarkoituksena oli varmistaa Tanskan herruus pysyvästi ja rangaista Trollen vastustajia sekä nostaa Trolle Ruotsin uudeksi johtajaksi, jota ylempänä olisi vain kuningas itse.

Kristian palasi Ruotsiin parin viikon kuluttua saadakseen vahvistettua asemansa.

Ruotsi oli aina ollut vaalikuningaskunta, jossa jokainen hallitsija oli tarvinnut maan johtavien miesten hyväksynnän, mutta Kristian halusi, että hänet tunnustettaisiin ilman vaalia lailliseksi, suvereeniksi ja perinnölliseksi kuninkaaksi.

Kristian kutsui koolle kokouksen järjestääkseen asian.

Kristianille asiassa ei ollut epäilystäkään, sillä vuonna 1497 hänet oli hänen isänsä Hannun hallitessa Ruotsia valittu Ruotsin valtaneuvostossa maan lailliseksi kruununperijäksi.

Nyt Ruotsi ei tosin ollut ollut Tanskan hallinnassa enää 19 vuoteen, mutta Kristian oli sitä mieltä, että hänen perimysoikeutensa oli yhä voimassa. Väite vaikutti hieman huteralta, mutta sille oli perusteitakin.

Ruotsin laissa todettiin kyllä, että ”Ruotsin kuningaskunnan kuningas valitaan, eikä kuninkuutta peritä”, mutta toisaalta siinä sanottiin myös, että valinnan tulisi ensisijaisesti ”kohdistua kuninkaanpoikiin, jos sellaisia on olemassa”.

Muotoilu ei silti vielä taannut Tanskan kuningassuvulle ikuista herruutta Ruotsissa. Laista ei myöskään selvinnyt, miksi Kristian II oli pitänyt aikanaan valita kruununperijäksi, jos hänellä kuninkaanpoikana olisi kuitenkin automaattisesti ollut pääsy valtaistuimelle.

Yksi Kristianin uskollisimmista miehistä oli tanskalainen piispa Jens Andersen, joka tunnettiin kaljuuteen viittaavalla vanhalla tanskalaisella lisänimellä ”Beldenak”. Hän oli pätevä laintulkitsija ja kaivoi esiin vanhan lakitekstin, jonka mukaan kuningas olisi valittava, mikäli edesmenneellä kuninkaalla oli useita poikia.

Kristianilla oli ollut veljiä silloin, kun hänet vuonna 1497 oli valittu Ruotsin kruununperilliseksi, mutta nyt he olivat kaikki kuolleet, joten piispan mukaan Kristian saisi ilman muuta vallan ainoana kruununperillisenä.

Niin Ruotsin valtaneuvosto kuin aatelisten ja pappien kokouskin päätyivät ­hyväksymään Andersenin perustelut. 31. lokakuuta valtaneuvosto julisti Kris­tian II:n todella olevan Ruotsin kruunun ”laillinen perijä”.

Juhlat alkoivat pahaenteisesti

Kun Kristian oli varmistanut oikeutensa Ruotsin kruunuun, hän saattoi 4. marraskuuta astella ­itsevarmana kruunajais­seremoniaan Pyhän Nikolain kirkkoon, nykyiseen Tukholman Suurkirkkoon.

Siellä arkkipiispa Trolle luki Paavalin roomalaiskirjeen 13. luvusta, kuinka jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen eikä sitä vastaan pidä nousta.

”Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen”, kaikui saarnastuolista pahaenteisesti muuten juhlatunnelmaisessa kirkossa.

Kruunauksensa jälkeen Kristian alkoi lyödä ansioituneita alamaisiaan ritariksi. Kuninkaallisen kunnianosoituksen saivat esimerkiksi norjalainen Niels Lykke sekä tanskalainen laivastokomentaja Sören Norby, joilla oli ollut merkittävä rooli Ruotsin vastaisessa taistelussa – mutta yhtään ruotsalaista ei lyöty ritariksi.

Kuninkaan mukaan moista kunniaa ei tällä kertaa voitu suoda kenellekään ruotsalaiselle, sillä ”valtakunta oli voitettu miekalla”.

Kaikki tiesivät, että rauhaan oli päädytty neuvottelemalla eikä Ruotsia siis ollut ”voitettu miekalla”.

Kristian halusikin sanavalinnallaan viestittää selvästi, että hän oli nyt valtaneuvoston vahvistama Ruotsin suvereeni kuningas, ja jokaista, joka oli koskaan häntä vastustanut, oli siten pidettävä syyllisenä kapinaan ja petturuuteen.

Juhlatunnelma piristyi illemmalla, kun Kristian avasi linnan ovet ja toivotti vieraansa syleilyin ja suudelmin tervetulleiksi kruunajaisjuhliin.

Mitkään lähteet eivät kerro epäilyksistä tai kireästä tunnelmasta ylenpalttisten juhlien kahden ensimmäisen päivän aikana, vaikka vieraina oli muun muassa kuninkaan entisiä vihollisia, kuten Sten Sturen leski Kristiina Gyllenstierna ja piispat Hans Brask ja Mattias.

Kaikki söivät, joivat ja iloitsivat seuraten ritarien turnajaisia ja kävivät vain välillä nukkumassa muutaman tunnin.

Kun linnan ovet sitten suljettiin puoliltapäivin keskiviikkona 7. marraskuuta ja Trolle alkoi puhua, vieraat todennäköisesti luulivat, että kyse oli juhliin kuuluvasta ohjelmanumerosta.

Trolle jatkoi kuitenkin haudanvakavaan sävyyn toivovansa oikeudenmukaisuutta ”koko kristikunnalle” ja alkoi luetella syytettyjen nimiä.

Listalla olivat jo edesmennyt Sten Sture, leski Kristiina Gyllenstierna ja tämän äiti Sigrid Eskilsdotter Banér sekä lukuisia aatelisia, valtaneuvoston jäseniä ja sturelaisia porvareita. Trollen julistus päättyi sanoihin ”minkä vuoksi pidän teitä kaikkia yhtä lailla syyllisinä kerettiläisyyteen”.

Sitten Trolle luki 18 syytetylle korvausvaatimukset linnansa piirityksestä ja tuhosta sekä ajastaan vankilassa.

Lisäksi olisi korvattava kaikki Upsalan tuomiokirkosta ryöstetyt ”arvoesineet, kulta, hopea, aseet ja kalleudet”.

Trolle vaati vielä rahallista hyvitystä kahdelle edeltäjälleenkin. Korvausvaatimukset kohosivat yhteensä tähtitieteelliseen summaan 1,1 miljoonaa hopeamarkkaa, mikä vastasi 231:tä tonnia hopeaa.

Lopulta Trolle ilmoitti, että syytetyt pysyisivät vangittuina siihen asti, että kuningas olisi päättänyt tuomiosta näille ”julkikerettiläisille”.

Sanavalinta oli vaarallinen, sillä julkikerettiläisiä ei suojellut maallinen armahdus ja heidät voitiin ­teloittaa viipymättä.

Puolustusyritys johti lisäsyytteisiin

Kristiina Gyllenstierna astui esiin ja yritti epätoivoisesti torjua hengenvaaralliset syytteet.

Hän esitteli 23. marraskuuta 1517 päivätyn Sten Sturen ja valtaneuvoston allekirjoituksin varustetun niin sanotun salaliittokirjeen.

Siinä valtaneuvoston jäsenet ilmoittivat tukevansa Sten Sturea taistelussa tanskalaismielistä arkkipiispaa Kustaa Trollea vastaan.

Kaikki valtaneuvoston jäsenet, joihin kuului muun muassa useita piispoja, olivat vahvistaneet asiakirjan sinetillään.

Gyllenstierna yritti salaliittokirjeen avulla osoittaa, että nyt syytetyiksi julistetut eivät suinkaan olleet toimineet yksin, ja antoi Kristian II:n ymmärtää, että mikäli tämä aikoi rangaista jotakuta, hänen olisi käytävä koko Ruotsin aatelia vastaan.

Gyllenstierna ilmeisesti oletti, että sitä Kristian ei tohtisi tehdä, jos tämä haluaisi rakentaa maahan rauhaa.

Gyllenstiernan pelastusyritys kääntyi kuitenkin itseään vastaan, sillä nyt kaikista ­kirjeen sinetillään vahvistaneista oli tullut Kristianin ja Trollen silmissä kiistattomasti syyllisiä kerettiläisyyteen.

Vain muutama piispa pääsi pälkähästä. Yksi heistä oli Linköpingin ovela Hans Brask, joka pyysi oman sinettinsä rikottavaksi. Sen sisältä löytyi paperilappu, jossa luki: ”Minut on tähän pakotettu.” Muutoin Kristian oli järkähtämätön.

Kuningas poistui pian salista, mutta oikeudenkäynti jatkui, ja uusissa puheenvuoroissa ­esitettiin lisää syytteitä johtavia sturelaisia vastaan.

Illan tullen saliin astui amiraali Sören Norby sotilaineen. Soihdut valaisivat vieraiden kauhistuneita kasvoja Norbyn kulkiessa ihmisten joukossa osoittamassa niitä, jotka olisi vietävä pois.

”Ensin he komensivat piispat ja joitakin miehiä ulos, ja sitten he johdattivat sekä aatelisia että aatelittomia naisia ja miehiä torniin joukoittain”, lukee kolmen paikalla olleen upsalalaisen papin myöhemmin kirjoittamassa kuvauksessa.

Piispat mestattiin ensimmäisinä Tukholman verilöylyssä

Syytetyt saivat viettää yönsä linnan pienissä lukituissa selleissä.

Oikeudenkäynti jatkui aamulla 8. marraskuuta. Silloin kolme upsalalaispappia saivat kuulla joutuvansa osallistumaan 14 kirkonmiehen tuomariryhmään, joka ratkaisisi, oliko syytettyjen kohdalla kyse kerettiläisyydestä.

Ryhmää johtivat Jens Andersen ja Kustaa Trolle – Trolle toimi siis sekä syyttäjänä että tuomarina.

Jo parissa tunnissa syytetyt olikin todettu syyllisiksi keret­tiläisyyteen sekä katolisen kirkon että Ruotsin lain mukaan.

Tuomaristo oli juuri asettunut syömään lounasta, kun sen korviin kantautui hätkähdyttävä tieto.

Ruotsalaiset piispat Mattias – Sten Sturen entinen kansleri, joka oli auttanut Kristian II:ta neuvottelemaan rauhan Tukholmassa – sekä Skaran piispa Vincent oli haettu linnan tornin sellistä ja vietäisiin kuulemma pian Suurtorille.

Se herätti suurta hämmennystä, sillä heidän nimensä eivät ­olleet Trollen syytettyjen luettelossa eikä tuomaristo ollut osoittanut heitä kerettiläisiksi. Andersen vakuutti pian papeille, että kuningas ei koskaan tekisi mitään pahaa ”moisia miehiä kohtaan”.

Muutaman minuutin kuluttua tehtiin kuitenkin tiettäväksi, että Mattias ja Vincent teloitettaisiin. Papit ja piispat nousivat saman tien pöydästä ja ryntäsivät linnan käytäviä pitkin kohti kuninkaan huonetta.

Sisään asti he eivät päässeet, sillä ovella seisoi yksi kuninkaan kätyreistä, Didrik Slagheck.

Hän oli onnen­onkija ja entinen anekauppias, joka oli ilmeisesti ottanut tehtäväkseen hoitaa kuninkaan likaset työt. Historioitsijat ­arvelevat, että juuri hän sai kuninkaan käynnistämään teloitukset.

Nyt hän ­kehotti tiukkaan sävyyn pappeja pysähtymään, elleivät he halunneet joutua ”tuhon omiksi kuten muut petturit”.

Sillä välin Mattiasta ja Vincentiä vietiin linnan nostosiltaa pitkin Suurtorille. He eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta edes kohdatessaan sillalla pyövelin.

”Mitäs nyt on tekeillä?” kysyi Vincent ystävällisesti. ”Ei hyviä uutisia”, vastasi pyöveli. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on käsketty katkaista Teidän Armonne kaula!”

Kun piispat saapuivat torille, kuninkaan sotilaat olivat muodostaneet ketjun paikalle hätäisesti kyhättyjen mestauslavojen ympärille.

Juuri ritariksi lyöty Niels Lykke astui esiin ja ilmoitti torilla seisoville hämmentyneille ihmisille, että Kustaa Trolle oli anonut majesteetilta syytettyjen rankaisemista häneen kohdistuneista väärinteoista.

Pian pyöveli heilautti miekkaansa ja erotti Mattiaksen pään ruumiista yhdellä iskulla. Sitten hän asetti kunnioittavasti piispanhiipan Mattiaksen irti leikattuun päähän.

Kun tuli Vincentin vuoro, pyövelillä alkoi jo olla kiire, ja niin ­Vincentin pää vain nakattiin nopeasti tynnyriin, kun seuraavia tuomittuja jo tuotiin yksi kerrallaan veriselle lavalle.

Veri punasi kadut

Sotilaat kulkivat talosta taloon etsimässä niitä syytettyjä, jotka eivät olleet teljettyinä linnaan.

Oikeudenkäynnit hoidettiin niin nopeasti, että monet eivät edes ymmärtäneet tulleensa tuomituiksi.

Esimerkiksi Lambert-niminen parturi otettiin kiinni veitsi kädessä hänen ollessaan ajamassa asiakkaansa partaa. Ruotsalaisen kronikoitsijan Olaus Petrin mukaan syytetyt olivat ”kuin lampaita, joita vietiin pois laumasta”.

Nähdessään maanmiehiään teloitettavan katukauppias Lasse Hass järkyttyi niin, että alkoi itkeä. Sotilaat tulkitsivat hänen kyyneleensä osoituksena poliittisesta samanmielisyydestä uhrien kanssa ja antoivat muitta mutkitta myös Hassin pyöveleiden käsiin. Hän päätyi pian hirsipuuhun, sillä hirttäminen oli yleisin tavallisen kansan teloitustapa.

Sotilaat käyttivät häpeämättä sekavaa tilannetta hyödykseen. Monet ottivat teloitettavilta avaimet, ajoivat näiden perheet ulos ja ryöstivät kodeista rahaa ja kaikki arvotavarat.

Jokunen kuolemaantuomittu pääsi pakenemaan ja säilytti henkensä, sillä amiraali Sören Norby piilotti joitakin ihmisiä laivaansa eikä päästänyt sinne kuninkaan sotilaita.

Sten Sturen lesken Kristiina Gyllenstiernan kohdalla pelkkää mestausta pidettiin liian lievänä rangaistuksen, ja hänen annettiin valita, kohtaisiko hän kuolemansa polttamalla, hukkumalla vai elävältä haudattuna.

Viime hetkellä Kristian kuitenkin lievensi hänen tuomionsa elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi ­ilmeisesti siksi, että hän oli nainen. Gyllenstiernan äidin kuningas uhkasi ommella säkkiin ja hukuttaa, mutta hänkin selvisi vankilalla.

Ensimmäisenä päivänä teloitettiin myös 32 porvaria, muun muassa Tukholman kolme pormestaria ja 14 kaupunginraadin jäsentä, jotka kaikki olivat olleet mukana kruunajaisjuhlissa.

Teloitukset tehtiin arvojärjestyksessä, joten piispojen jälkeen vuorossa olivat ylhäisaateliset valtaneuvoston jäsenet, sitten alhais­aateli ja lopulta porvarit.

Seuraavana päivänä oli teloitettujen palvelusväen vuoro. Moni otettiin kiinni heidän ratsastaessaan pahaa aavistamatta kaupunkiin.

”Alas hevosen selästä ja ylös hirtettäväksi, sitä oli aika kauhea katsella”, kirjoitti Olaus Petri.

Aateliset miekalla mestannut pyöveli kertoi myöhemmin, että selkeästi humalainen Didrik Slagheck oli antanut käskyn tappaa uhrit saman tien ja ilman edes mahdollisuutta tunnustaa syntejään papille ja saada siten synninpäästöä.

Lauantaina 10. marraskuuta kaupungin kadut olivat täynnä veristä liejua. Ruumiita oli kasoissa torilla, ja päät oli pantu tynnyreihin.

Koska ihmiset oli teloitettu kerettiläisinä, heitä ei voitu haudata pyhitettyyn maahan, ja niinpä ruumiit kuljetettiin Södermalmin alueelle poltettavaksi ”näkyvänä todisteena kerettiläisyydestä”.

Jopa Sten Sturen ja hänen poikansa arkut kaivettiin haudastaan ja heitettiin roviolle.

Kadut viettivät alaspäin Suurtorilta, ja Olaus Petrin mukaan 82 teloitetun ruumiiden veri virtasi pitkin katuja: ”Oli murheellista nähdä, kuinka veri juoksi torilta katukivien välissä.”

Tukholman verilöylyn jälkeen

Kaupunki siivottiin nopeasti, sillä Kristian II aikoi järjestää uudet juhlat jo muutaman päivän kuluttua.

Hän halusi juhlistaa sitä, että hänelle ja hänen vaimolleen, kuningatar Elisabet Itävaltalaiselle, oli 10. marraskuuta syntynyt tytär, prinsessa Dorothea.

Juhlat järjestettiin Tukholman raatihuoneella Suurtorin laidalla – vain muutaman metrin päässä paikasta, jossa veri oli suihkunnut vain muutama päivä aiemmin.

Verilöylystä selvinneet aateliset yrittivät esiintyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tanssiessaan raatihuoneella hymyilevän kuninkaan silmien alla.

Kristian II:n ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä teloitettujen joukossa oli ollut myös suurtilallinen Erik Johansson, ja kun tämän poika Gustav Eriksson kuuli isänsä murhasta, hän päätti taistella kaikin voimin Kristiania vastaan.

Hän kokosi valtavan talonpoikaisarmeijan, jonka avulla hän ajoi tanskalaiskuninkaan Ruotsista, ja sen jälkeen hän nousi itse kuninkaaksi ja tuli tunnetuksi nimellä Kustaa Vaasa.

Tanskalaisetkaan eivät suhtautuneet Kristianiin kovin myötämielisesti. Hänen sotaseikkailunsa olivat käyneet kansalle kalliiksi, ja pian tanskalaisetkin nousivat kapinaan häntä vastaan.

Sen seurauksena hänet ajettiin maasta ja maan uudeksi kuninkaaksi nousi hänen setänsä Fredrik I. Kristian II päätyi 27 vuodeksi vankilaan ja riutui Zachris Topeliuksen Maamme kirjan kuvauksen mukaan loppuelämänsä:

”Kolme vuosikymmentä entinen tyranni istui pienessä kivityrmässä, johon ruokakin annettiin pienestä aukosta seinässä. Vasta harmaapäisenä ukkona hänet ­vapautettiin, ja hän eli vielä kauan varoittavana esimerkkinä Jumalan ankarasta tuomiosta. ”