Temppeliritarit, rukous

Temppeliritarit kulissien takana

Rauhan aikoina temppeliritarit uurastivat kerätäkseen rahaa Pyhän maan puolustamiseen. Nyt historioitsijat valottavat salaperäisen ritarikunnan askeettista ja rukousten rytmittämää arkea.

Rauhan aikoina temppeliritarit uurastivat kerätäkseen rahaa Pyhän maan puolustamiseen. Nyt historioitsijat valottavat salaperäisen ritarikunnan askeettista ja rukousten rytmittämää arkea.

De Agostini/Getty Images

Kirkonkellon kumeat lyönnit rikkoivat yön hiljaisuuden. Theuderic oli täydessä unessa mutta nousi tokkuraisena kovalta olkipatjaltaan. Nuorukainen tiesi, että muutaman minuutin kuluttua hänen piti seistä preseptorion pienessä kappelissa, muuten Jumala – tai komentaja – rankaisisi häntä.

Ylös kömmittyään Theuderic riensi pihan poikki kappeliin, missä talon neljä muuta ritaria tervehtivät häntä nyökäten. Sitten miehet syventyivät puolen tunnin ajan rukoukseen talon papin valvomana.

Hartauden jälkeen Theuderic kävi tallilla tarkastamassa hevoset ja palasi jatkamaan uniaan pieneen kammioonsa. Nuorukaisen silmät painuivat kiinni, ja ajatukset Jumalasta ja muistot perheestä sulautuivat toisiinsa uudessa, sekavassa unessa.

Elettiin vuotta 1180, ja 25-vuotias Theuderic oli ollut temppeliritarina kaksi vuotta. Hän pukeutui veljeskunnan pitkään, valkoiseen soturin kaapuun, jonka rinnassa oli punainen risti, mutta hän ei ollut koskaan käynyt Pyhällä maalla saati vetänyt miekkaansa esiin taistelussa.

Theuderic eli ja työskenteli Englannissa Bishamin maatilalla 50 kilometriä Lontoosta länteen. Hän oli jo aikaa sitten tottunut veljeskunnan askeettiseen elämään, mutta hänellä oli yksi pahe, josta hän ei halunnut talon komentajan tietävän.

Temppeliritarien kirkko kohoaa yhä Bishamin kylässä Thamesjoen varrella 50 kilometriä Lontoosta länteen.

© Shutterstock

Kädet piti pitää peiton päällä

Temppeliritarit tunnetaan kristittyjen pyhiinvaeltajien suojelemisesta Pyhällä maalla ja kiivaista taisteluista muslimeja vastaan, mutta veljeskunnan toiminta Palestiinassa oli vain jäävuoren huippu. Temppeliritareilla oli satoja taloja, maatiloja ja jopa pieniä teollisuusalueita eri puolilla Länsi- ja Etelä-Eurooppaa.

Tarkoituksena oli lähinnä kerätä varoja taisteluun vääräuskoisia vastaan, sillä ristiretket ja linnakkeet Pyhällä maalla vaativat jatkuvasti rahaa. Suurmiehet ja ruhtinaat lahjoittivat veljeskunnalle kiinteistöjä, ja tiloilla raatavat temppeliritarit yrittivät ottaa maasta kaiken irti.

”Ritareiden tulee aina nukkua yllään villapaita, ratsastushousut, kengät ja vyö. Makuutilassa tulee olla lamppu aamun valkenemiseen asti.” Latinalaisen lain pykälä 21

Tähän mennessä tavallisten ritareiden elämästä kaukana Pyhän maan taistelukentistä on tiedetty vain vähän. Uusien asiakirjojen löytyminen on kuitenkin valottanut veljeskunnan arkea, jossa työ ja uskonto täyttivät lähes kaiken valveillaoloajan.

Ritareiden elämää määritti niin sanottu Latinalainen laki, eräänlainen veljeskunnan perustuslaki. Se koostui 72 pykälästä, ja siinä kuvailtiin, miten ritarien tuli työskennellä, rukoilla ja kunnioittaa Jumalaa, mutta se sisälsi myös käytännön neuvoja kenkien muodosta (teräväkärkiset kengät oli kielletty) nukkumiseen.

”Ritareiden tulee aina nukkua yllään villapaita, ratsastushousut, kengät ja vyö. Makuusalissa on oltava lamppu aamun valkenemiseen asti”, määrättiin Latinalaisen lain pykälässä 21.

Artikkelin Theuderic saattoi muistuttaa vaikkapa tätä 1800-luvulla maalattua nuoren temppeliritarin muotokuvaa.

© Academia.edu

Theuderic tunsi säännöt, joten palatessaan kammioonsa yörukouksen jälkeen hän piti vaatteensa yllään. Monien tovereidensa lailla nuori ritari käytti pakollisen vyön lisäksi villanyöriä, joka sidottiin paidan alle pitämään alusvaatteita paikoillaan. Se varmisti, että vartalo oli siististi vaatetettu öin ja päivin.

Nyöri oli myös kuin symbolinen siveysvyö, joka muistutti ritareita heidän siveysvalastaan. Theuderic oli jopa huolehtinut siitä, että villanyöri oli koskettanut yhtä talon arvokasta pyhäinjäännöstä – puupalasta, joka oli papin mukaan peräisin Jeesuksen rististä.

Tiukat yösäännöt johtuivat siitä, että Latinalainen laki oli alun perin kirjoitettu Pyhällä maalla oleville ritareille. Jos soturimunkit nukkuivat täysissä pukeissa ja valon palaessa, vihollisen oli vaikeampi hiipiä heidän kimppuunsa pimeän turvin.

Euroopassa sääntö ei ollut yhtä välttämätön, mutta sitä noudatettiin silti pikkutarkasti – epäilemättä siksi, että säännöt auttoivat myös vaalimaan siveyttä: kun makuukammiossa paloi aina valo, miehet eivät ehkä niin helposti alkaneet kosketella itseään.

Säännöt ohjasivat ritareita kohti Jumalaa

Temppeliritarit kilvoittelivat alati päästäkseen lähemmäksi Jumalaa. Houkutukset vaanivat kaikkialla, ja siksi ritarit elivät tiukkojen sääntöjen mukaan. Sääntöjä rikkoneet joutuivat häpeään.

Kirkot täyttyivät aarteista

Pidättyväisyyden periaate iskostettiin ritareiden mieleen alusta lähtien. Jo ennen ritariksi hyväksymistään Theuderic oli antanut kolme lupausta: hän oli Jumalan ja Pyhän Neitsyen edessä luvannut olla kuuliainen suurmestarille, elää ilman omaa omaisuutta ja varjella ruumiinsa puhtautta.

Etenkin viimeinen sääntö oli tärkeä, ja jotta yksikään ritari ei joutunut kiusaukseen, yhteydet naisiin oli karsittu minimiin.

”Meistä jokaisen Jumalaa pelkäävän miehen on vaarallista katsoa liian pitkään naista kasvoihin. Tästä syystä kukaan ei saa suudella naista, vaikka kyseessä olisi leski, neito, äiti, sisar tai täti”, Latinalainen laki määräsi.

Temppeliritarit komentajat noudattivat veljeskunnan sääntöjä – ainakin useimmiten.

© Shutterstock

Myös niinkin arkinen asia kuin veden ottaminen naiselta käsienpesua varten oli kiellettyä. Ainoa poikkeus oli sairastuminen, jolloin sairas ritari sai palkata naisen hoitajakseen, sillä vanhusten ja heikkojen hoitamista ei pidetty miehille sopivana työnä.

Naiset oli lähes täysin poistettu ritareiden elämästä, jota hallitsi yksin Jumala. Theuderic ja muut ritarit elivät ankarassa uskonnollisessa valvonnassa.

Yömessu oli ensimmäinen vuorokauden seitsemästä rukoushetkestä, joihin osallistuminen oli pakollista. Vain veljeskunnan nimissä matkustava ritari vapautettiin rukoushetkistä, mutta hänen oli lausuttava vastaaviin aikoihin Isä meidän -rukouksia niin, että 13 rukousta korvasi yörukouksen, yhdeksän iltarukouksen ja seitsemän päivän muut rukoushetket.

Ranskan kuningas Filip IV tuomitsi temppeliritarien viimeisen suurmestarin poltettavaksi roviolla.

© Bibliotheque National de France

Messut pidettiin kappeleissa, joissa veljet vuoroin seisoivat, polvistuivat ja istuivat kylmällä kivilattialla. He saivat sentään iloita kirkkojen ylellisistä koristeluista, sillä temppeliritareiden kirkot lukeutuivat keskiajan kauneimpiin.

Brittiläinen keskiajan historian professori Helen Nicholson on löytänyt esineluetteloita, jotka on laadittu vuosina 1307 ja 1308 ritarien vangitsemisen ja heidän omaisuutensa tavarikoimisen yhteydessä.

Asiakirjoista käy ilmi, että muun muassa Theudericin kotikirkosta Bishamista löytyi kullattu risti, urut, kalliin jalokiven koristama Neitsyt Marian taulu, kaksi hopeoitua ehtoollismaljaa, kaksi suurta kirkonkelloa, kaksi kirjailtua silkkikaapua, kolme psalmikirjaa, kallisarvoisia uskonnollisia teoksia, käsin kuvioituja gobeliineja sekä veneen muotoinen suitsukemalja.

Kirkon ylenpalttiseen sisustukseen kului paljon varoja, mutta ritarit olivat ylpeitä kirkoistaan. Jopa veljeskunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay totesi kuulusteluissaan:

”En tunne ainuttakaan veljeskuntaa, jolla olisi paremmat ja kauniimmat koristelut, pyhäinjäännökset ja muut välttämättömät puitteet Jumalan palvontaan kuin temppeliritareilla.”

Tilat olivat hengellisiä ja taloudellisia keskuksia

Useimmissa temppeliritareiden taloissa Länsi-Euroopassa asui vain 3–5 ritaria, jotka raatoivat niin maatyöläisinä ja käsityömestareina kuin pankkiireinakin. Talot olivat kuin pieniä tuotantoyhteisöjä, joissa veljet kulkivat makuusalin, ruokalan ja kappelin väliä töidensä lomassa.

Luostareista poiketen ritaritalot eivät olleet suljettuja vaan osa paikallista yhteisöä. Maanviljelijät ja kyläläiset kävivät niissä jauhamassa viljaa, ostamassa tavaroita ja hoitamassa raha-asioitaan – ja ennen kaikkea rukoilemassa veljeskunnan kauniissa kappeleissa.

Raaka kirja oli lukusuosikki

Temppeliritaritalojen kirkot oli muodollisesti varattu talojen asukkaille, mutta monin paikoin niissä kävivät myös lähiseudun asukkaat. Englannissa ja Irlannissa oikeudenkäynneissä veljeskuntaa vastaan todistaneet kertoivat, että kaikki saivat mennä ritarikappeliin milloin vain. Varsinkin pyhäinjäännöskokoelmat olivat suosittuja.

Temppeliritarit haalivat pyhäinjäännöksiä, ja lähes joka kappelissa oli pyhiä esineitä tai marttyyrien jäännöksiä. Esimerkiksi Theudericin talossa Bishamissa säilytettiin noin vuonna 300 Rooman Syyrian provinssissa marttyyrikuoleman kärsineiden Kosmas- ja Damianos-nimisten veljesten luiden kappaleita.

Rukiista ja vehnästä leivottu leipä oli tärkeä osa temppeliritarien aterioita.

.

.

© Shutterstock

Uskontoa ja rukoilua ei rajattu vain kirkkoon. Päivän aikana kaikkien tuli lausua säännöllisesti kiitosrukouksia, ja myös illallinen tarjottiin kristinuskon höystämänä. Ritarit nauttivat ateriansa vaiti papin tai jonkun ritariveljen lukiessa ääneen Raamattua.

Erityisen suosittu oli Vanhan testamentin Tuomarien kirja, joka on tulvillaan kertomuksia verisistä taisteluista ja jota pidettiin siksi sopivana soturimunkeille. Valtaosa Englannin temppeliritareista ei ymmärtänyt latinaa, ei myöskään Theuderic, mutta hänen onnekseen kertomukset oli vastikään käännetty anglonormannin kielelle, jota Britteinsaarilla tuohon aikaan puhuttiin.

Leipä oli tärkeä osa ruokavaliota, mutta vielä tärkeämmän osan muodostivat erilaiset kasvikset, kuten punakaali.

© Shutterstock

Vanhatestamentillisilla verilöylyillä hekumoidessaan Theuderic jakoi lautasensa toisen veljen kanssa. Muistutuksena veljeskunnan rutiköyhistä alkuvuosista ritareiden tuli syödä pareittain ja huolehtia, että kumpikin sai tarpeeksi ruokaa.

Ruoka oli yleensä vaatimatonta. Lihaa oli tarjolla kolmesti viikossa: tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Perjantai oli paastopäivä, ja muina päivinä ritarit söivät kasviksia, kuten kaalia, nauriita, porkkanoita ja palsternakkaa, sekä leipää. Kymmenys leivästä oli varattu almuiksi lähitienoon köyhille. Pöydässä oli aina vettä, mutta usein ritarit saivat myös viiniä juodakseen.

Lihaa, useimmiten naudanlihaa, syötiin kolmena päivänä viikossa – tiistaina, torstaina ja sunnuntaina.

© Shutterstock

Orjilla oli kotieläimen asema

Ateriat olivat vain lyhyitä lepohetkiä työnteon lomassa. Bishamin talossa oli verstaita, joissa tehtiin vaatteita ja taloustarvikkeita, sekä tuulimylly.

Theuderic oli syntynyt maatilalla ja vastasi siksi peltotöistä. Sen lisäksi, että hän hoiti kyntämisen, hän valvoi kolmea palkollista ja kahta orjaa, jotka rehkivät kuokan ja lapion varressa alkukeväästä myöhäiseen syksyyn. Lähes kaikissa temppeliritaritaloissa oli palkallista työvoimaa, ja veljeskuntaa pidettiin enimmäkseen hyvänä työnantajana. Kohtuullisen palkan lisäksi maatyöläiset saivat viljaa ja syksyllä lämpimät käsineet.

Toisin oli orjilla, jotka kuuluivat talon omaisuuteen kotieläinten kanssa. Orjat olivat yleensä muslimeja, jotka oli otettu sotavangeiksi ristiretkillä, mutta temppeliritarit ostivat orjia myös markkinoilta. Orjat määrättiin yleensä likaisimpiin töihin, kuten hautaamaan ulosteita, mutta he olivat taloille arvokkaita eikä heitä siksi saanut uuvuttaa työllä.

Sääntöjen mukaan ritarit eivät saaneet kiinnittää orjien kaulaan painavia rautaketjuja tai iskeä heitä miekalla ilman komentajan lupaa. Orjia sai kuitenkin lyödä tai ruoskia, jos heidän katsottiin sen ansainneen.

Rahakirstut täyttyivät entisestään, kun ritarit perivät velkojaan.

© Prisma/UIG/Getty Images

Yhdessä alaistensa kanssa Theuderic kasvatti enimmäkseen vehnää, kuten useimmat Englannin temppeliritaritalot. Syy vehnän suosioon oli yksinkertainen: sen viljely oli tuottoisinta.

Noin 40 prosenttia temppeliritareiden maaomaisuudesta Englannissa oli vehnäpeltoja, ja asiakirjat 1100- ja 1200-luvulta osoittavat, että vehnästä sai parhaan hinnan. Usein vilja myytiin jo etukäteen italialaisille kauppiaille, jotta veljeskunta sai rahaa sijoituksiin.

Toisaalta vehnän viljely vaati paljon työtä ja varsinkin lannoittamista. Yksi Theudericin tärkeimmistä tehtävistä olikin määrätä alaisensa keräämään hevosten ja sikojen lantaa sekä levittämään sitä pelloille.

© Shutterstock

Päivään kuului rukoilua ja työtä

Ritarit eivät saaneet koskaan unohtaa Jumalaa, ja heidän oli hiljennyttävä rukoukseen useita kertoja vuorokaudessa – myös keskellä yötä. Kun rukoukset oli hoidettu, vuorossa oli raskasta työtä.

Kello 2.00

Yörukous, jonka jälkeen ritarit kävivät katsomassa eläimiä ja jatkoivat uniaan.

© Shutterstock

Aamuyö

Talon kukko kiekui. Talvisin ritareiden oli noustava jo ennen sarastusta.

© Shutterstock

Kello 6.00

Aamurukous eli prim oli päivän seitsemästä rukoushetkestä toinen.

© Shutterstock

Aamu

Ritarit ja palkolliset panivat varusteet ja työkalut kuntoon päivän lukuisia töitä varten.

© Shutterstock

Kello 9.00

Aamupäivän rukouksessa pyydettiin Pyhältä Hengeltä voimaa päivän töihin ja koettelemuksiin.

© Shutterstock

Aamupäivä

Ritarit valvoivat töitä pelloilla ja verstaissa, ja usein he työskentelivät itsekin mukana.

© Shutterstock

Kello 12.00

Keskipäivän rukouksen nimi oli sext päivän kuudennen valoisan tunnin mukaan. Sen jälkeen veljet menivät kappeliin messuun.

© Shutterstock

Kello 12.30

Päivän ensimmäinen ateria. Ensin söivät ritarit, sitten apulaiset ja palkolliset. Ruoan jälkeen kaikkien piti lausua lyhyt kiitosrukous.

© Shutterstock

Iltapäivä

Työ jatkui pelloilla ja verstaissa. Jotkut ritarit ottivat vastaan vierailijoita, jotka halusivat nähdä kappelin pyhäinjäännökset. Pyhäinjäännökset olivat suosittuja, ja kirkkoja pidettiin usein auki.

© Shutterstock

Kello 15.00

Iltapäivärukous. Sitä seurasi messu, jossa laulettiin ja rukoiltiin vainajien muistoksi.

© Shutterstock

Alkuilta

Ihmisiä tuli pyytämään lainaa, maksamaan velkojaan tai tuomaan arvoesineitä säilytykseen. Sillä välin talon työt jatkuivat.

© Shutterstock

Kello 18.00

Iltarukous eli vesper oli hieman pidempi kuin päivän muut rukoukset.

© Shutterstock

Kello 18.30

Päivän toinen ateria. Paastopäivinä ja paastoaikaan syötiin vain yksi ateria päivässä, noin kello 16 iltapäivällä.

© Shutterstock

Kello 19.00

Ritarit saivat hieman juotavaa, minkä jälkeen he eivät saaneet enää puhua. Alkoi ”suuri hiljaisuus”.

© Shutterstock

Ilta

Veljet hoitivat eläimet ja osallistuivat päivän viimeiseen rukoukseen, completoriumiin, ennen kuin menivät levolle.

© Shutterstock

Ritarit keksivät ovelan porsaanreiän

Vehnäntuotanto ei suinkaan ollut temppeliritareiden ainoa ansaintakeino. Bishamin talo lainasi monen muun talon lailla rahaa paikallisille suurmiehille, mutta myös käsityöläiset, maanviljelijät ja muut käteisvaroja tarvitsevat saivat velaksi rahaa varakkailta ritareilta.

Vakuuksina oli usein kankaita, mutta ritarit hyväksyivät myös maa-alueita. Jos asiakas ei voinut maksaa lainaa takaisin, veljeskunnan omistukset kasvoivat taas maatilkun verran.

Temppeliritareilta lainaaminen ei tietenkään ollut ilmaista. Katolinen kirkko kielsi korkojen perimisen, koska koronkiskontaa pidettiin syntinä, mutta yritteliäät ritariveljet keksivät kiertotien: korkojen sijaan veljeskunta peri lainatun summan lisäksi ”lainamaksuja”. Sanamuodon muuttaminen riitti paavin hyväksyntään, vaikka lopputulos oli tietysti sama.

Keskiajan kirjallisuudessa ja runoissa ritarit auttoivat hädänalaisia ja köyhiä. Todellisuudessa he pysyivät kotona ja ansaitsivat rahaa tiloillaan.

© Lakeview Images/Alamy/Imageselect

Kauppiaat ja muu herrasväki saivat maksua vastaan säilyttää kaikenlaista omaisuutta temppeliritareiden huostassa. Kullan ja kolikoiden lisäksi aikansa tehokkain yksityinen pankkilaitos otti säilöön myös asiakirjoja, kotieläimiä ja jopa vankeja.

Myös toinen ovela konsti täytti aarrekammioita. Vuonna 1139 paavi oli Omne datum optimum -bullassaan antanut temppeliritareille erityisaseman, jonka nojalla veljeskunta oli vastuussa vain paavinistuimelle. Järjestelyllä ritarit vapautettiin kirkollisveroista ja yleisistä maksuista.

Vapautus koski myös veljeskunnan kiinteistöjen vuokralaisia, ja kun vuokralaisten ei tarvinnut maksaa veroa, heiltä voitiin periä suurempaa vuokraa. Temppeliritarit ”vuokrasivat” jopa veljeskunnan punaista ristitunnusta, jolloin talo tai tila oli muodollisesti temppeliritareiden alaisuudessa ja siten vapautettu verosta.

”Kun hinnat ovat korkealla, he mieluummin myyvät vehnänsä kuin antavat sen tarvitseville.” Runo temppeliritareista noin vuodelta 1250

Luova kirjanpito ei luonnollisesti jäänyt huomaamatta aikalaisilta. Noin vuonna 1250 muuan runoilija kirjoitti teoksen Sur les états du monde eli ”Maailman valtioista”, jossa hän pilkkasi kaikkia yhteiskuntaluokkia paavista talonpoikiin. Temppeliritareista hän kirjoitti näin:

”Temppeliritarit ovat lipeviä miehiä, jotka tietävät, miten rikastutaan. He ovat rahanahneita. Kun hinnat ovat korkealla, he mieluummin myyvät vehnänsä kuin antavat sen tarvitseville.”

Huvitukset olivat kiellettyjä

Temppeliritareiden vauraus ei hyödyttänyt Theudericia. Kaikki tulot päätyivät veljeskunnan kassaan, ja ritarit itse elivät äärimmäisessä köyhyydessä.

Kun Theuderic oli vihitty temppeliritariksi, hän oli joutunut luopumaan sekä kaikesta aineellisesta hyvästä, mitä keskiajalla oli tarjota, että useimmista huvituksista.

Theuderic omisti käyttämiensä vaatteiden lisäksi vain aseensa, peiton ja kovan tyynyn. Kun hän sai uudet vaatteet, hänen oli luovutettava vanhat pois. Miehet kävivät harvoin pesulla, joten yksi vaatekerta riitti pitkälle.

Valkoista viittaa ei saanut koristella millään tavalla, ja etenkin turkikset oli ankarasti kielletty. Jos Theuderic olisi erehtynyt pyytämään hienompaa viittaa, hän olisi sääntöjen mukaan saanut talon repaleisimman viitan.

Myös yksityisyys oli tuntematonta ylellisyyttä. Veljeskunnassa mikään ei saanut olla salaista, eikä Theuderic voinut kirjoittaa perheelleen kirjeitä ilman Bishamin talon komentajan lupaa. Jos hän itse sai kirjeen, se tuli lukea ääneen ilta-aterialla kaikkien kuullen.

Ruokailun jälkeinen aika oli varattu hiljaisille askareille ja uskonnolliseen hiljentymiseen. Kaikki pelit oli kielletty, ja toisin kuin monet muut keskiajan ihmiset, ritarit eivätkä koskaan kuunnelleet tarinankertojia tai seuranneet kiertävien teatteriseurueiden esityksiä.

Metsästys, mukaan lukien ylhäisön suosiossa oleva haukkajahti, oli kielletty. Kaiken kaikkiaan ritareiden tuli karttaa huvituksia, koska ohjesäännössä määrättiin näin:

”Kirkonmiehen ei ole soveliasta antautua huvituksiin. Sen sijaan hänen tulee halulla noudattaa Jumalan käskyjä, rukoilla usein ja tunnustaa joka päivä kyynelsilmin syntinsä Herralle.”

Ainoa sallittu metsästysmuoto oli leijonanmetsästys. Historiantutkijat uskovat, että säännöissä luvallinen kissapetojahti tulee kuitenkin käsittää vertauskuvallisesti taisteluksi paholaista vastaan, sillä Länsi-Euroopassa ei ollut keskiajalla sen enempää leijonia kuin nytkään. Sääntö kuuluu:

”Mainittu metsästyskielto ei kuitenkaan koske leijonaa, koska peto piirittää sinut ja etsii mitä vain raadeltavakseen – pedon käsi joka miestä vastaan ja joka miehen käsi petoa vastaan.”

Viini oli ritarien lempijuoma, ja sitä tarjottiin lähes kaikilla aterioilla – mieluusti lämmitettynä.

© Shutterstock

Syntiset joutuivat syömään lattialta

Theuderic noudatti tunnollisesti veljeskunnan lukuisia sääntöjä. Yksi pahe hänellä kuitenkin oli: šakki. Yhdessä toisen veljen kanssa hän piilotti pelilaudan talliin, ja kun kukaan ei huomannut, kaksikko livahti pelaamaan erän.

Theuderic ei suinkaan ollut ainoa. Historiantutkijat uskovat, että kielloista huolimatta monet temppeliritarit pelasivat toisinaan šakkia ja muita pelejä. Arkeologit ovat löytäneet useista temppeliritaritaloista šakkinappuloita ja noppia. Myös 1200-luvun maalauksissa esiintyy temppeliritareita tunnusomainen punainen risti viitassaan kumartuneina šakkilaudan ylle.

Jos Theuderic jäi kiinni, talon komentajan piti miettiä hänelle sopiva rangaistus. Ehkä Bishamin johtaja oli armollinen, koska Theuderic oli nuori eikä ollut vielä täysin omaksunut ritarin rooliaan. On toki myös mahdollista, että komentaja tiesi alaistensa šakinpeluusta.

On viitteitä siitä, että ritarijohtajat katsoivat tiettyjä sääntörikkomuksia läpi sormien. Myös maalaukset osoittavat, että pelaaminen oli yleisesti tunnettu ”pahe”.

Šakki nousi Länsi-Euroopan ylhäisön suosioon 1100-luvulla, vaikka kirkko vastusti ”paholaisen peliä”.

© Ad Meskens

Jos talon johtaja olisi noudattanut sääntöjä, Theuderic olisi määrätty vedelle ja leivälle neljäksi päiväksi viikossa ja pantu syömään lattialla yhdessä koirien kanssa. Pahimmassa tapauksessa hänet olisi ruoskittu ja pantu kahleisiin.

Temppeliritareilla oli monimutkainen rangaistusjärjestelmä, johon kuului ruumiillisia rangaistuksia, kuten ruoskintaa ja pieksemistä, sekä vankeutta ja nöyryytystä.

Jos ritari esimerkiksi jäi kiinni syömästä kiellettyjä ruoka-aineita, kuten lihaa paastopäivänä, hänet voitiin tuomita vedelle ja leivälle vuoden ja päivän ajaksi.

Vakavin rangaistus oli veljeskunnasta karkottaminen, yleensä ruoskinnan jälkeen. Sitä käytettiin lähinnä ritareihin, jotka olivat syyllistyneet synneistä pahimpaan, kristityn surmaamiseen. Siihen turvauduttiin esimerkiksi vuonna 1257 Palestiinassa, kun kolme temppeliritaria tuomittiin kristittyjen kauppiaiden surmasta. Ritarit erotettiin veljeskunnasta ja ruoskittiin julkisesti.

Temppeliritarien veljeskunta rikastui muun muassa toimimalla yhtenä Euroopan ensimmäisistä pankkilaitoksista.

© Shutterstock

Trubaduuri valitti rahapulaa

Theudericille Pyhä maa oli kaukainen unelma. Hän oli monien muiden nuorukaisten lailla liittynyt veljeskuntaan haaveenaan maine ja kunnia taistelukentillä, mutta useimpien oli tyydyttävä vain tarinoihin Jerusalemista.

Bishamin taloon saapui joskus uutiskirjeitä veljiltä Pyhältä maalta. Kirjeet ovat harvoja kirjallisia lähteitä, joita temppeliritareilta itseltään on säilynyt. Veljeskunta ei juuri arvostanut kirjoitettua sanaa, eivätkä läheskään kaikki ritarit osanneet lukea ja kirjoittaa.

Uutiskirjeet Pyhältä maalta olivat enimmäkseen kerjuukirjeitä, joissa veljeskunnan johtajat anelivat varoja voidakseen jatkaa taistelua muslimeja vastaan. 1200-luvulla temppeliritari ja trubaduuri Ricaut Bonomel alkoi jopa kirjoittaa lauluja taloudellisesta ahdingosta ja etenkin siitä, miten paavi tuhlasi rahaa kaikkeen muuhun paitsi taisteluun Jerusalemista:

”Paavi jakaa kernaasti synninpäästöjä mutta suhtautuu meihin täällä kitsaasti. Hän sallii ristin joutua vallatuksi ja myy Jumalaa ja anteeksiantoa rahasta.”

Valtaosa temppeliritareista vietti munkin elämää eikä milloinkaan osallistunut taisteluun.

© Shutterstock

Tämän historioitsijat tietävät varmuudella

Temppeliritarit tarttuivat auraan

Sairaat vapautettiin rukouksista

Theudericin osa oli ansaita rahaa veljeskunnalle kaukana Pyhästä maasta, mutta muuten hänellä oli kaikki hyvin. Temppeliritarit huolehtivat välttämättömistä tarpeista ja pitivät huolen heikoista ja sairaista veljistään.

Veljeskunta jopa tinki uskonnollisista rituaaleista ja antoi esimerkiksi sairaan ritarin jäädä pois yörukouksesta. Potilaat saivat myös syödä useammin, vaikkakin tiettyjä ruokia, kuten naudanlihaa, ankeriasta ja juustoa, pidettiin sairaille sopimattomina.

Bisham oli useimpien Englannin talojen lailla liian pieni, jotta sillä olisi ollut oma sairaala. Pitkäaikaissairaat ritarit lähetettiin toiseen kahdesta Pohjanmeren rannalla sijaitsevasta talosta, sillä koleita itätuulia pidettiin parantavina.

Jos Theuderic olisi epäonnekseen sairastunut spitaaliin, hän olisi saanut aikansa parasta hoitoa Pyhän Lasaruksen veljeskunnassa, jonka hoiviin hänet olisi lähetetty aasin selässä palvelijan saattamana.

Myös kuolemassa temppeliritarit huolehtivat omistaan. Ritareille kuolema oli vain siirtymä taivaalliseen elämään, ja hautajaisten piti olla hurskaat ja juhlalliset.

Ennen hautaamista kuolleen ritarin ruumis pestiin ja käärittiin puhtaaseen pellavakankaaseen, ja sitten vainaja haudattiin talon oman kappelin siunattuun maahan. Tilaisuudet olivat suosittuja, ja tunnelmalliseen toimitukseen saattoi saapua jopa sata vierasta.

Kansa halusi vihittyyn maahan

Monet hautajaisia seuranneet toivoivat saavansa jonain päivänä osakseen saman kunnian, ja juhlalliset hautajaiset jopa lisäsivät temppeliritareiden suosiota työnantajana. Palkolliset ja apulaiset saivat myös oikeuden tulla lasketuksi haudan lepoon siunattuun maahan kappelin viereen, mikä ei todellakaan ollut keskiajalla tavalliselle kansalle itsestäänselvyys.

Hautajaisten jälkeen vainajan muistoksi lausuttiin sata rukousta joka päivä viikon ajan. Lisäksi vainajan täysi ruoka- ja juoma-annos jaettiin 40 päivän ajan jollekulle köyhälle. Molempien tapojen tarkoituksena oli varmistaa vainajan pääsy taivaan valtakuntaan.

Kuollutta ritaria auttoi taivasmatkallaan myös 60 Isä meidän -rukousta, jotka hänen toverinsa lausuivat joka päivä – 30 rukousta eläville ja 30 kuolleille. Samoin kaikki veljet osallistuivat joka iltapäivä vainajien muistomessuun.

Lukuisten rukousten ja rituaalien ansiosta Theuderic tunsi epäilemättä taanneensa itselleen pääsyn paratiisiin. Siihen asti, että hänen olisi aika kohdata Jumala, hän saisi iloita turvallisemmasta elämästä kuin useimmat keskiajalla. Taivaspaikan hintana oli elämä hyveen kaidalla tiellä ilman metsästystä, yksityiselämää ja seksiä.

©

Historian suurimmat arvoitukset

Tämä artikkeli on julkaistu Historian suurimmat arvoitukset -kirjasarjassa, jonka kaikki osat valottavat historian arvoituksia temppeliritareista natsien okkultismiin.

Hyödynnä tarjous täällä: www.historianet.fi/arvoitukset