1400- ja 1500-luvuilla kulkevat kauppiaat saivat alati pelätä aseistettujen ritarien hyökkäyksiä.

© José Daniel Cabrera & Shutterstock

Ritarien tuho: Tapojen turmelus koitui ritarien kohtaloksi

Ritareista tulevat mieleen taistelut Pyhällä maalla sekä pulassa olevien neitojen pelastaminen. Mutta mihin nuo jumalaapelkäävät kiiltävähaarniskaiset herrasmiehet hävisivät? Ritarit joutuivat tuhon tielle unohtaessaan hyvät tapansa, ja heistä tuli vihattuja maantierosvoja.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017 teksti Else Christensen og Torsten Weper

Götz von Berlichingen hikoili raskaassa haarniskas­saan, mutta ajatus kimaltelevasta kullasta kannusti häntä jatkamaan. 

Hän seisoi Nürn­bergin, maan rikkaimman kaupungin, edustalla, ja siellä oli juuri juhlittu yhtä vuoden suurista kirkkopyhistä vilkkailla markkinoilla. 

Markkinoiden päätyttyä kauppiaiden rahakirstut olisivat ääriään myöten täynnä.

Götzin tiellä seisoi kuitenkin Nürnbergin sotilaita. Heitä oli enemmän ja heillä oli parempi aseistus kuin Götzillä kumppaneineen, joten Götz voisi voittaa vain nopealla yllätyshyökkäyksellä.

Päättäväisesti hän ratsasti sotilaita johtavan upseerin luo. Juuri ennen kuin sotilaat ehtivät sulkea rivistönsä Götz heilautti peistään ja löi upseerin ratsailta yhdellä iskulla. 

Samassa hänen miehensäkin hyökkäsivät, ja tilanteesta hämmentyneet sotilaat lähtivät pian pakoon. Riemuissaan Götz kumppaneineen nappasi itselleen sotilaiden jättämät aseet.

Kun Götz von Berlichingen vuosia myöhemmin ryhtyi kirjoittamaan elämäkertaansa, hän muisteli hyvillä mielin tuota päivää, 19. kesäkuuta 1502. 

Se oli ollut hänen ensimmäinen iskunsa rosvoritarina, ja sen onnistuminen osoitti selvästi, että hänellä oli lahjoja alalle. 

Seuraa­vien 30 vuoden ajan hän synnytti pelkoa keskisen Saksan alueella, missä hän ryösteli rikkauksia ja kidnappasi varakkaita kauppiaita.

Eikä hän ollut ainoa, vaan julmia rosvo­ritareita riehui kaikkialla Saksassa.

Ritarius oli lahja keisarilta

Götz ei ollut syntyjään rikollinen. Berlichingenin ritarisuvun juuret ulottuivat aina 800-luvulle Kaarle Suuren aikoihin.

Vuosina 800–814 hallinnut Kaarle Suuri valtasi suuren osan Eurooppaa ja perusti ritarisäädyn. Ritarin asema oli kunnianosoitus, jonka keisari myönsi parhaille ja rohkeimmille miehilleen. Jos hän näki sotilaan taistelevan huomiota herättävän urheasti, hän löi tämän ritariksi ja teki tästä yhden uskotuista miehistään.

Kunnian lisäksi ritariksi lyöty sotilas sai suuria maa-alueita ja maalaiskyliä hyvinvointinsa takeeksi. 

Rahaa hän tarvitsikin, koska ritarina hänen velvollisuutensa oli vastata koska tahansa keisarin kutsuun sotaratsun selässä täydessä taisteluvarustuksessa.

Kaarle Suuren kuoltua mahtava frankkien valtakunta mureni, ja vallan ottivat lukuisat ruhtinaat ja herttuat kukin omalla pikku alueellaan.

Kaikilla oli käyttöä ritareille vähän väliä puhkeavissa kahnauksissa. Rauhan aikana ritarit kohtasivat suurissa turnajaisissa, joihin kerääntyi jopa tuhansittain katsojia. 

Ritarit olivat keskiajan upseereita ja herrasmiehiä, jotka osasivat niin taistelutaktiikat kuin käytösetiketinkin eivätkä koskaan jättäneet neitoja pulaan.

1300-luvulla ritarien asema kuitenkin heikkeni merkittävästi. Yksi syy oli uudenlainen varsijousi, jossa riitti voimaa ampua nuoli suoraan ritareita aiemmin suojanneen rengaspaidan läpi. 

Sen yleistyttyä taistelukäytössä ritarien oli ryhdyttävä käyttämään levyhaarniskoita, jotka olivat paljon kalliimpia kuin rengaspaidat.

Lisäksi Euroopassa riehuva rutto niitti kolmanneksen koko väestöstä vieden mukanaan runsaasti vuokraviljelijöitä, jotka olivat aiemmin uurastaneet ritarien mailla ja varmistaneet näiden vaurauden. 

Kun pellot jäivät kyntämättä, ritarit joutuivat vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin.

Rosvoritarit työn touhussa: ritarijoukko on pysäyttänyt kauppiaskaravaanin ryöstääkseen rahat ja arvotavarat. Joskus otettiin lisäksi panttivankeja ja vaadittiin näistä lunnaita.

© AKG Images

Kaupunkilaiset vaurastuivat

Ritarit tarvitsivat paljon rahaa. Ensinnäkin heillä oli oltava oma linna, mieluusti kukkulan tai vuoren huipulla.

Päivittäiset askareet vaativat runsaasti palvelusväkeä, ja itseään ylhäisemmissä piireissä liikkuneet ritarit perheineen tarvitsivat hienoja vaatteita. Lisäksi tulivat kalliit taisteluvarusteet.

Ritarien oli pakko keksiä uusia tapoja hankkia rahaa. 1400-luvun alussa osa heistä hylkäsi sotilaselämän ja siirtyi keisarin tai jonkin ruhtinaan hovin virkamiehiksi. 

Jotkut heittäytyivät itsenäisiksi ritareiksi, jotka kuka tahansa saattoi palkata esimerkiksi sotimaan tai ylläpitämään lakia ja järjestystä jollain alueella.

Monille ritareille oli kuitenkin vaikea luopua perinteisestä ritarin elämästä ja sen mukanaan tuomasta asemasta. 

He seurasivat halveksuen, kuinka kaup­piaat ja käsityöläiset tekivät rahaa kaupungeissa. Varsinkin kauppiaat, joita ritarit kutsuivat pilkallisesti ”pippurisäkeiksi”, vaurastuivat vauhdilla.

Kasvava kauppa vaati kehittynyttä pankkiiritoimintaa ja rahanlainaajia. Näistä merkittävin oli augsburgilainen tekstiilikauppias Jakob Fugger. 

Keisari ja eurooppalaiset ruhtinaat, jotka tarvitsivat jatkuvasti lisää rahaa, vierailivat yhtenään Fuggerin luona saadakseen rahoitettua sotansa ja ylellisen elämänsä, ja niin Fuggerin vaikutusvalta kasvoi. 

Raha toi hänelle myös aatelisarvon, mikä oli täysin vanhojen perinteiden vastaista.

Fuggerin kaltaiset uusrikkaat kaup­piaat ärsyttivät ritareita, joista moni päätti hankkia menettämänsä varallisuuden takaisin voimalla. Yksi näistä oli Götz von Berlichingen.

Götz meni rosvon oppiin

Götzin ritarisuvussa oli yritetty sopeutua uusiin aikoihin ryhtymällä keisarin virkamieheksi, mutta sellainen elämä ei kiinnostanut Götziä. 

Hän osasi toki lukea ja kirjoittaa muttei muistelmiensa mukaan ”tuntenut vetoa kouluun vaan hevosiin ja ritarin työhön”.

Götz oli ajan tavan mukaan ­lähetetty pikkupoikana aatelis­perheeseen oppiin. Hän pääsi jo 17-vuotiaana Brandenburgin maakreiville Fredrikille töihin palvelijaksi, aseenkantajaksi ja turnajaisritariksi.

Götz tylsistyi maakreivin palveluksessa, joten hän siirtyi aikansa suuren rosvoritarin Hans Thalackerin oppiin. 

Siellä nuori Götz oppi kaiken tarvittavan rosvouksesta, kidnappauksista ja kiristyksestä, ja niin hän oli vuonna 1502 valmis ensimmäiseen iskuunsa Nürnbergin kauppiaiden kimppuun.

Vuonna 1523 joukko kaupunkeja päätti Nürnbergin johdolla pysäyttää rosvoritarit, ja sotilaat lähtivät tuhoamaan heidän linnojaan. Tässä palaa Thomas von Absbergin koti.

© Hans Wandereisen, 1523/staatsbibliothek bamberg

Rosvoilu oli ritareille sallittua

Yllättäen rosvoritarien toiminta oli aivan laillista. Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa ritarisäädyllä oli merkittävä etuoikeus: yhteiskunnan lait eivät ulottuneet ritarien linnoihin, joten siellä saattoi hyvin pitää panttivankeja. 

Lisäksi ritareilla oli oikeus käydä yksityisiä sotia ihmisiä tai kaupunkeja vastaan, kunhan he ensin ilmoittivat kirjeitse vihollisuuksien aloittamisesta. 

Rosvoritarien tulkinnan mukaan he saivat rosvota ja ottaa panttivankeja esimerkiksi periäkseen lainan, josta ei tarvinnut esittää todisteita.

Götz osallistui pitkän uransa aikana viiteensataan kahakkaan ja tuli tunnetuksi erityisesti hyökkäystyylistään: hän pamautti raskaalla varsi­jousellaan vastustajaansa kunnolla korville. 

Moinen isku teki todella kipeää ja vastustajasta täysin kykenemättömän taisteluun.

”Pidin itseäni iloisena veikkona, jolla oli oikeus toimia kuten kunnon reipas mies”, Götz luonnehti itseään muistelmissaan.

Götz menetti kätensä

Sunnuntaina 27. huhtikuuta 1504 Götz osallistui palkkasotilaana yhteen niistä lukemattomista pikku sodista, joita ruhtinaat keskenään kävivät, kun hänen oikeaan käteensä osui tykinkuula.

Kipu sai Götzin horjumaan, mutta hän onnistui pysymään satulassa. 

Käsi oli revennyt lähes kokonaan irti ja roikkui enää velttona kyynärvarren ihosuikaleesta, ja hän oli pahoin haavoittuneena ja puolustuskyvyttömänä keskellä taistelutannerta.

”Käänsin hevoseni kuin mitään ei olisi tapahtunut ja pääsin vahingoittumattomana vihollisten keskeltä omieni luokse”, Götz kertoo.

Kättä ei voitu pelastaa, ja Götz häälyi monta päivää elämän ja kuoleman rajamailla, kunnes hän lopulta alkoi toipua. 

Yksikätisenä hänen tulevaisuutensa näytti kuitenkin synkältä. Olihan hän alalla, jossa miekan- ja hevosenkäsittelytaito olivat ratkaisevia. Hän oli vasta 24-vuotias ja jo kelvoton taisteluun.

Nuori ritari masentui, mutta sitten hän muisti isänsä joskus kertoneen sotilaasta, jolla myös oli vain yksi käsi mutta joka oli silti pärjännyt taisteluissa siinä missä muutkin. 

Sen oli mahdollistanut sotilaan itselleen teettämä rautainen tekokäsi – ja sellaisen Götzkin päätti nyt hankkia.

Historia ei tunne Götzin tekokäden valmistaneen sepän nimeä, mutta tämän on täytynyt olla suoranainen nero. 

Teko­käteen oli nimittäin rakennettu jousimekanismi, jonka ansiosta Götz saattoi jälleen tarttua miekkaan ja karauttaa taisteluun.

”Käytyäni pian 60 vuotta tällä nyrkillä sotaa ja kauppaa en voi muuta sanoa kuin että kaikkivaltias Jumala on osoittanut minulle ihmeellistä armoa”, Götz kirjoitti muistelmissaan.

Kaappaukset olivat hyvää bisnestä

Sen lisäksi, että rautakäsi toimi hienosti, se kasvatti Götzin hurjaa mainetta. Vain harva kauppias saattoi puhua ”rautakätisestä ritarista” värähtämättä. Götz oppikin hyödyntämään uutta tavara­merkkiään tulevina vuosina.

Mikä tahansa veruke riitti Götzille vihollisuuksien julistamiseen, ja se saatiin tuta etenkin Kölnissä, Mainzissa ja Nürnbergissä. 

Götz esimerkiksi auttoi taitavaa jousiampujaa, räätäli Hans Sindelfingeniläistä, kun tämä oli voittanut ampumakilpailun Kölnissä mutta ei saanutkaan luvattuja palkintorahoja.

Götz ryhtyi nopeasti korjaamaan vääryyttä. Hän tiesi, että helpoin tapa päästä käsiksi rahoihin oli kidnappaus. 

Toisin kuin vaativilla ryöstöretkillä, sieppauksiin tarvittiin vain muutama luotettava apuri, jotka kävivät satunnaisen kauppiaan kimppuun, veivät hänet ritarin linnaan ja pitivät häntä vankina, kunnes hänen perheensä maksaisi lunnaat.

Yleensä lunnaat maksettiin nopeasti, sillä panttivankina olo ritarilinnassa oli kaikkea muuta kuin mukavaa. 

Lisäksi panttivangin perhe tiesi, että rosvoritari voisi hyvinkin menettää mielenmalttinsa ja tappaa vankinsa, jos lunnaat viipyisivät liian pitkään.

Götz painosti Kölniä ja Bambergia

Götz asettui siis väijyksiin sieppausta varten. Tielle osui kauppias Contz Heymen, joka oli poikineen ja tavaroineen matkalla Kölnistä Steinauhun. 

Salamannopeasti Götz hyökkäsi tienlaidalta ja hujautti varsijousella kauppiasta korville, ja Götzin miehet tarttuivat Heymeniin ja hänen poikaansa. Heymenit saisivat maksaa Sindelfingeniläisen kokemasta vääryydestä. 

Götz sitoi tottuneesti panttivankien kädet satulannuppiin ja vei heidät Jagsthausenin linnaan, missä heidät kahlehdittiin talliin.

Kauppias Heymen ilmoitti pian, että hän oli valmis maksamaan lunnaat mutta hänen oli ensin päästävä Leipzigiin, missä hänellä oli suuri tavaraerä. 

Kun se saataisiin myytyä, Götz saisi rahansa, Heymen lupasi. Hän voisi jättää poikansa Jagsthauseniin panttivangiksi.

”Minä annoin hänelle [Heymenille] mukaan kirjalliset ohjeet ja lähetin renkini matkaan hänen vartijakseen. Lisäksi panin hänet lupaamaan, että hän yöpyisi niissä majataloissa, jotka hänelle neuvoin”, Götz kertoi.

Kerrankin kokenutta rosvoritaria huijattiin, sillä viikot kuluivat, eikä Heymen palannut. Lisäksi Bambergin piispa otti Götzin rengin huostaansa eikä suostunut päästämään tätä vapaaksi.

Silloin Götz alkoi terrorisoida Bambergia. Hän väijyi kaupunkiin johtavien teiden varsilla, hyökkäsi matkalaisten kimppuun ja kysyi näiltä, mistä nämä olivat kotoisin. 

Jos vastaus oli Bamberg, hän otti matkalaiset vangeiksi ja pakotti heidät kirjoittamaan piispalle ja anelemaan Götzin rengin vapauttamista. 

Lopulta piispa ymmärsi, ettei Götz antaisi periksi, ja vapautti rengin.

Götz ei kuitenkaan ollut vielä saanut rahoja Heymenista, joten nyt hän alkoi vuorostaan vainota Kölnin kauppiaita. 

Lopulta nämäkin kyllästyivät, ja marraskuussa 1510 laadittiin rauhansopimus, jossa kaupungin johtomiehet lupasivat maksaa Götzille tuhat Reininmaan kulta­guldenia – siis todellisen omaisuuden ja lähes kymmenkertaisesti niin paljon kuin Sindelfingeniläisen alkuperäinen vaatimus oli ollut.

Heymenin poika sai lopulta lähteä linnasta, jossa hän oli ollut vastoin tahtoaan vieraana lähes vuoden verran.

Linna kävi pieneksi vangeille

Vaihdettuaan panttivangin rahoihin Götz olisi voinut vetäytyä eläkkeelle vauraana miehenä. Bambergia ja Kölniä painostaessaan hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että hän voisi laajentaa toimintaansa – miksi tyytyä yhteen kauppiaaseen, kun heitä voisi siepata läjäpäin?

”En aikonut sääliä enää ketään. Nyt myös Nürnbergistä tulevat olisivat vihollisiani, ja pian aloin toteuttaa suunnitelmaani”, Götz muisteli avoimesti.

Verukkeena hyökkäyksilleen Götz käytti vanhaa murhatapausta. Murha oli selvitetty jo kauan sitten, mutta se ei häntä kiinnostanut. 

Helluntaina 1512 Götz kokosi 130 parkkiintuneen rosvon ja ritarin joukon, jonka johtajaksi hän valitsi Hans von Selbitzin. Tämä oli yksijalkainen rosvo, joka pystyi jalantynkänsä ansiosta kääntymään salamannopeasti satulassa ja yllättämään sitten vainoajansa takaperin ratsastaen.

18. toukokuuta 1512 Götz miehineen asettui väijyksiin Nürnbergiin johtavan maantien varteen. Götz tiesi entuudestaan, että siellä oli tiedossa ”kunnon saalista”. 

Lisäksi hän oli saanut vihiä siitä, että joidenkin rikkaiden nürnbergiläisten kauppiaiden vaunukaravaani oli palaamassa piakkoin Leipzigin pääsiäismarkkinoilta arkut täynnä rahaa.

Götzin ei tarvinnut odottaa kauan. Pian alkoi kuulua kavioiden kopsetta ja vaunujen kolinaa. Ryövärit olivat kie­toneet omien hevostensa kavioiden ympärille riepuja voidakseen liikkua äänettömästi metsässä. 

Niinpä he pystyivät käymään täysin yllättäen vaunuletkan kimppuun. Tyrmistyneiden kauppiaiden ei auttanut muu kuin katsoa vierestä, kun ryövärit kävivät läpi rahapussit ja arkut, eikä yksikään kolikko jäänyt löytämättä.

Kauppiaiden kärsimykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen, sillä Götz otti vielä 55 miestä panttivangiksi vaatiakseen heistä lunnaita.

Siepattujen joukko oli kuitenkin niin suuri, että Götzillä oli vaikeuksia majoittaa heidät. 

Kaikki 55 panttivankia eivät mahtuneet hänen omaan linnaansa, eivätkä hänen ystävänsä ja kollegansa suorastaan puhkuneet auttamis­halua, koska he pelkäsivät, että joukkokidnappaus rikkoisi hyväksyttäviä yksityisen sodankäynnin rajoja.

”Minulla on kanoja, mutta en löydä niille koria!” Götz valitti, kun jälleen yksi ovi suljettiin hänen edestään.

Keisari oli voimaton

Kauppiaiden aika Götzin vankeina oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. He kertoivat vapauduttuaan rosvoritarin alkaneen ajan mittaan käyttäytyä yhä julmemmin heitä kohtaan.

Götz oli jo heidän kimppuun hyökätessään iskenyt yhtä heistä veitsellä hartiaan, ja kun uhri oli huutanut, Götz oli tylysti käskenyt häntä pitämään pienempää ääntä. 

Götz ei itse maininnut tapausta muistelmissaan, mutta se on merkitty tuon ajan oikeuden pöytäkirjoihin, joista löytyy myös kultaseppä Dererin todistajanlausunto.

Derer kertoi Götzin sitoneen hänet ja kolme kauppiasta puuhun niin, että miehistä joka toinen jäi roikkumaan pää alaspäin. 

Nimellä Die Schwäbische Katze (Svaabian kissat) tunnettu sitominen teki vankien olon erittäin tukalaksi, koska köysi kiristyi joka hengenvedolla.

Kauppiaat kertoivat myös, että Götz antoi heidän nähdä janoa ja nälkää ja uhkasi hakata heiltä kädet irti, kun lunnaiden maksu viivästyi.

Kun lunnaat lopulta maksettiin ja kauppiaat pääsivät vapaiksi, he pyysivät keisari Maksimilian I:tä panemaan rosvoritarit aisoihin. Keisari kuitenkin vähätteli uhkaa:

”Yhdellä [Götzillä] on vain yksi käsi, toisella [Selbitz] vain yksi jalka. Mitenkähän olisikaan käynyt, jos heillä kummallakin olisi ollut kaksi kättä ja jalkaa?”

Pilkallisella vastauksellaan Maksimi­lian peitteli sitä, että hän ei todellisuudessa voinut auttaa kauppiaita. 

Toki hän oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ja hallitsi siten valtakuntaa, joka ulottui pohjoisessa Lyypekkiin ja etelässä Italiaan asti, mutta käytännössä hänellä oli niukasti vaikutusvaltaa muun muassa siksi, ettei hänellä ollut omaa armeijaa.

Todellista valtaa käyttivät noin sata kreiviä, herttuaa, vaaliruhtinasta ja kuningasta, jotka hallitsivat kukin omaa aluettaan Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta.

Lisäksi olivat vielä 50 vapaakaupunkia ja katolisen kirkon maaomaisuus.

Se vähäinen valta, jota Maksimilianilla oli, perustui jatkuvasti muuttuviin liittolaisuuksiin ruhtinaiden kanssa. 

Hän oli alituisessa rahapulassa ja joutui toistuvasti kerjuulle varsinkin sotaisuutensa vuoksi. Vuonna 1493 hän meni naimisiin italialaisen ruhtinaan tyttären kanssa saadakseen tämän runsaat 400 000 kultadukaatin myötäjäiset, mutta Maksimi­lian ei itse edes osallistunut vihkimiseen. Myöhemmin hänkin sotkeutui pankkiiri Jakob Fuggerin pauloihin.

Götz siis jatkoi toimintaansa keisarin hiljaisella myöntymyksellä. Hän julisti yksityisiä sotia joka suuntaan, rosvosi ja ryösteli ja osti sitten rahoillaan linnoja.

Ritarien aikakausi päättyi 1500-luvulla, mutta maailmalla on yhä sekä kunniaritarikuntia että hengellisiä ritarikuntia.

© Istock

Götz päätyi kotiarestiin

Samoihin aikoihin Götzin kanssa Saksaa piinasivat myös monet muut rosvoritarit. Pelkästään Lounais-Saksan Svaabiassa heitä oli parisenkymmentä. 

Svaabiassa alettiin kuitenkin saada tarpeekseen ennen niin kunnioitettujen ritarien riehumisesta. 

Pannakseen paikalliset rosvoritarit kuriin 22 kaupunkia solmi sotilasliiton ja kokosi yli 10 000 sotilaan joukot, jotka lähtivät kesällä 1523 tuhoamaan kaikkiaan 22:ta rosvolinnaa. 

Niistä viimeinen kuului rosvoritarille nimeltä Thomas von Absberg, joka terrorisoi varsinkin Nürnbergin ympäristöä.

Absberg vihasi kaupungin kauppiaita syvästi ja hakkasi jokaiselta vangitsemaltaan kauppiaalta oikean käden irti. 

Svaabialaiset sotilaat polttivat Absbergin linnan, mutta miestä he eivät löytäneet. Hän jatkoi hyökkäyksiään useita vuosia, kunnes Nürnbergin kauppiaat onnistuivat lahjomaan erään kapakan isännän murhaamaan ”Kädenkatkoja-Absbergin”.

Götz oli onnekkaampi. Hän jäi kiinni Augsburgissa vuonna 1528, mutta hänen vangitsijansa tyytyivät vain vaatimaan häneltä pyhän valan, ettei hän enää koskaan aloittaisi vihollisuuksia, ja tuomitsivat hänet kotiarestiin. 

Hän ei saanut nousta hevosen selkään eikä lähteä mailtaan, ja hänen piti nukkua joka yö omassa sängyssään.

Götz piti lupauksensa, ja 16 vuoden kuluttua keisari Kaarle V armahti hänet.

Sen jälkeen ikääntyvä Götz hyväksyttiin taas kunnialliseksi kansalaiseksi, ja vuonna 1542 hän osallistui keisarillisissa joukoissa ottomaanien-vastaiseen sotaan. 

Kaksi vuotta myöhemmin hän oli mukana hyökkäyksessä Ranskaan, kun hän sai punataudin ja joutui palaamaan kotiin. 62-vuotiaan Götzin aika miekan varressa oli ohi.

Samoin ohi olivat ritarien kunnian päivät. Sotien luonne oli muuttunut ritarien kulta-ajoista, ja avainasemaan taisteluissa olivat nousseet ampuma-aseet ja edulliset palkkasotilaat.

Götz eli viimeiset vuotensa Hornbergin linnassa, jossa hän kirjoitti muistelmansa. 

Hän ei potenut tunnontuskia verisen menneisyytensä takia, mutta häntä kalvoi epäilys jälkimaineensa osalta: hän kertoi kirjoittaneensa muistelmansa siksi, että ”jotkut eivät halua minulle hyvää – joko kateuden tai vihan vuoksi – ja haluavat mieluusti esittää minun toimeni pahimmassa valossa”. 

Götz von Berlichingen kuoli rauhallisesti 82-vuotiaana vuonna 1562.

Ehkä sinua kiinnostaa...