Ritari Ulrich von Liechtenstein kiipesi iltamyöhällä ylös itävaltalaisen linnan vallihaudasta. Hänen repaleiset vaatteensa haisivat virtsalta, mutta hän ei siitä piitannut, koska nyt hän pääsisi vihdoin sydämensä valitun luo.
Kylmästä väristen Ulrich ja hänen uskollinen palvelijansa, yhtä lailla ryysyissä, hiipivät kohti linnaa, jonka eräältä parvekkeelta loisti lämmin valo: Ulrichin kaipuun kohde odotti häntä sovitusti huoneessaan.
Ulrich oli taistellut hänen vuokseen läpi maat ja mannut, ja nyt nainen vihdoin soisi hänelle kauan kaivatun lemmenyön.
”Annan ruumiini ja sieluni / annan koko elämäni /naisille heitä palvellakseni.” Ritari Ulrich
Nähdessään pitkän lakanan roikkuvan parvekkeelta Ulrich unohti täysin kaiken muun. Hän ryntäsi lakanan luo ja tarttui siihen, ja aatelisnaisen palvelijattaret alkoivat kiskoa häntä ylös.
Ulrich von Liechtenstein kuvasi poikkeuksellisen saapumisensa linnaan vuonna 1255 julkaisemassaan runomuotoisessa omaelämäkerrassaan Vrouwen dienest.
Nimi on keskiyläsaksaa, ja se tarkoittaa ”Naisten palveluksessa”.
Kuten nimestä voi päätellä, Ulrichin elämän tärkein asia olivat naiset, ja hän käytti suuren osan elämästään tavoitellen aatelisnaista, jonka luokse hänet nyt lakanalla vedettiin.
Ura alkoi keppihevosella
Ulrich von Liechtenstein syntyi 1200-luvun taitteessa Itävallan Steiermarkissa, ilmeisesti Liechtensteinin linnassa.
Hänen omaelämäkertansa lisäksi hänestä tiedetään varsin vähän. Aatelispoikana hän lienee oppinut saksaa, ranskaa ja italiaa.
Ulrich kertoo itse ratsastelleensa lapsena keppihevosella linnan juhlissa, joissa niin kutsutut minnelaulajat viihdyttivät väkeä laulaen rakkaudesta ja siitä, kuinka ritarit taistelivat sydämensä valittujen kunnian puolesta.
Laulut ja juhlien kauniit naiset innostivat Ulrichia valitsemaan elämälleen suunnan jo varhain, ja hän kertoo vannoneensa sisimmässään valan:
”Annan ruumiini ja sieluni / annan koko elämäni / naisille heitä palvellakseni.”
Työnantaja herätti himon
Päästäkseen tavoitteeseensa kunnianhimoinen Ulrich ryhtyi opettelemaan aseiden käsittelyä niin jalan kuin ratsain.
Ulrich oli jo 12-vuotiaana taitava ratsastaja, ja hän meni paasipojaksi aatelisnaiselle, jonka kauneutta itävaltalaiset minnelaulajat ylistivät.
Ulrich rakastui oitis työnantajaansa, vaikka tämä oli naimisissa ja kaksi kertaa Ulrichin ikäinen.
Naisen saavuttamattomuus kuitenkin vain vahvisti nuoren paasin rakkautta, ja Ulrich päätti vielä jonain päivänä voittaa naisen sydämen.
”Ratsastin edestakaisin / lähistöllä sen kaupungin / ja naisten luona vierailin.” Ritari Ulrich
Valitettavasti Ulrich ei mainitse teoksessaan naisen nimeä, eivätkä historioitsijat ole pystyneet tunnistamaan naista.
Ulrich palveli naista ilmeisesti parin vuoden ajan ja osoitti ihailuaan muun muassa poimimalla tälle kukkakimppuja unelmoiden siitä, kuinka naisen sormet pian koskettaisivat ”jokaista kukkavartta / minun sormieni jäljiltä”.
Ulrichin ihastus oli niin ylenpalttista, että hän välillä jopa joi veden astiasta, jossa nainen oli ennen ruokailua pessyt kätensä.
Vaimo ei ollut este
1200-luvun alkupuolella Itävallassa tai sen naapurimaissa ei ritariksi lyömisestä haaveilevien nuorukaisten harmiksi sodittu.
Siksi Ulrich meni vuonna 1215 kokeneen ritarin, maakreivi Heinrich von Istrienin, oppiin aseenkantajaksi.
Tämä opetti Ulrichia keskustelemaan naisten kanssa, ratsastamaan tyylillä ja kirjoittamaan kaihoisia kirjeitä.
Neljän vuoden kuluttua Ulrichin isä kuoli ja Ulrich palasi kotiinsa Liechtensteinin linnaan ottamaan vastaan perintönsä. Kotimatkallaan hän näki ”lukuisan nuorukaisten joukon / kisailemassa ratsain”.
Silloin Ulrich keksi, miten hän voisi voittaa kunniaa ja nousta aatelisnaisensa arvoiseksi: hän osallistuisi turnajaisiin. ”Miekalla ja peitsellä taistelen urheasti / hänen vuokseen päivästä päivään.”
1200-luvun oikean Ulrichin rakkaustarinassa ei ollut onnellista loppua.
Hollywood omi nimen
Vuonna 2001 valmistunut elokuva Ritarin tarina alkaa siitä, että ritari Ector kuolee ennen tärkeitä turnajaisia ja hänen palvelijansa William (jota esittää Heath Ledger) pukeutuu kuolleen herransa sotisopaan ja osallistuu hänen puolestaan turnajaisiin. William voittaa ja päättää ryhtyä ritariksi.
Koska turnajaisiin saavat osallistua vain aateliset, William ottaa itselleen uuden henkilöllisyyden ja alkaa esiintyä gelderlandilaisena aatelismiehenä Ulrich von Liechtensteinina.
Nimi on kuitenkin liki ainoa asia, joka elokuvan hahmolla on yhteistä oikean Ulrichin kanssa: elokuvan Ulrich puhuu saksan sijaan englantia, ei ole oikeasti aatelista syntyperää ja on jopa huono ilmaisemaan itseään kirjallisesti.
Elokuvan ritari muistuttaakin enemmän englantilaista ritaria William Marshalia, joka aloitti köyhänä sotilaana mutta päätyi Pembroken jaarliksi.
Vaikka Ulrichin palo saavuttamatonta naista kohtaan ei hiipunut, hän meni ilmeisesti naimisiin toisen naisen kanssa, sillä hän mainitsee omaelämäkerrassaan moneen kertaan ”vaimoni”.
Avioliitto ei näyttänyt olevan hänelle mikään syy lopettaa kaihoamista, sillä Ulrich osallistui lukuisiin turnajaisiin ja omisti jokaisen voittonsa yhä unelmiensa naiselle.
Turnajaismenestys olikin askel eteenpäin, sillä vuonna 1222 Ulrich kutsuttiin Wieniin Itävallan maakreivi Leopoldin tyttären häihin, ja juhlissa kreivi löi kaksisataa miestä ritariksi, Ulrichin heidän joukossaan.
Vihkimisen jälkeen ritarit kohtasivat turnajaisissa – ja katsomossa istui myös Ulrichin ihastus.
Ulrich antoi sormensa rakkaudesta
Turnajaisten jälkeen Ulrich sai tätinsä toimittamaan aatelisnaiselle kirjeen.
Naisen vastaus oli kuin kylmä suihku vasten kasvoja: ”– – ei silti saata nainen / ryhtyä läheiseen suhteeseen / hänen karmaisevan huulensa nähtyään.”
Tyly torjunta johtui siitä, että Ulrichilla oli synnynnäinen huulihalkio. Hän ei kuitenkaan antanut periksi vaan lähti suoraa päätä Graziin, missä hän käski lääkäriä ompelemaan huulen.
Ulrich pani taas tätinsä asialle, ja nyt aatelisnainen vastasi haluavansa tavata Ulrichin nähdäkseen, miltä tämän suu nyt näytti, ”eikä mistään muusta syystä”.
Kun he lopulta kohtasivat ratsastusretkellä, Ulrich oli niin hämillään, ettei saanut sanaa suustaan. Hän ratsasti toistuvasti naisen rinnalle yrittämään, mutta turhaan.
Heidän saapuessaan määränpäähänsä Ulrich näki viimeisen mahdollisuutensa, hyppäsi maahan ja tarjoutui auttamaan naisen alas. Nainen vastasi kylmästi: ”Siihen sinulla eivät voimat riitä. / Et voi minua nostaa, koska olet / heikko ja heiveröinen ja väsynytkin.”
Ulrich yritti kuitenkin, jolloin nainen repäisi Ulrichilta tukon hiuksia huudahtaen: ”Siitäs sait ujoutesi palkaksi!”
Kokemus ei säikäyttänyt rakastunutta ritaria, vaan Ulrich oli ikionnellinen siitä, että nainen oli ylipäätään puhunut hänelle. Ulrich syyti hänelle yhä uusia rakkauskirjeitä niin tätinsä kuin muidenkin viestinviejien välityksellä.
Kaikesta huolimatta Ulrich kertoo tapailleensa samaan aikaan myös muita naisia: ”Sinä talvena ratsastin edestakaisin / lähistöllä sen kaupungin / ja naisten luona vierailin.”
Ulrich von Liechtenstein kuvattuna keskiaikaisessa tekstikokoelmassa ”Codex Manesse” (1305–1340).
Ulrich osallistui edelleen tiiviisti turnajaisiin, mutta keväällä 1223 hän loukkaantui pahasti, kun vastustajan peitsi osui hänen käteensä ja repäisi hänen sormensa lähes irti.
Ulrich pyysi ystäväänsä leikkaamaan sormen kokonaan pois ja kääri sen uuteen rakkauskirjeeseen, joka sitten toimitettiin hänen kaihonsa kohteelle. Ulrich halusi näin osoittaa, että hän oli valmis uhrautumaan rakkauden tähden.
Jonkin ajan kuluttua aatelisnainen lähetti viileän vastauksensa:
”Säilytän sormen, mutta toden sanoakseni en siksi, että sydämeni olisi viimein heltynyt.”
Venus ylisti naisia turnajaisissa
Kun irti leikattu sormikaan ei riittänyt tuomaan vastarakkautta, Ulrich päätti lähteä kiertämään Eurooppaa.
Matkallaan Venetsian kautta Böömiin hän aikoi osallistua lukuisiin turnajaisiin aatelisnaisensa kunniaksi – pukeutuneena Venus-jumalattareksi. Siten hän halusi ylistää kaikkia naisia.
Aina kun Ulrich oli saapumassa uudelle paikkakunnalle, hän lähetti viestinviejät edeltä haastamaan paikallisia ritareita otteluun Venusta vastaan.
Jos vastustaja osuisi Venukseen peitsellään, ”rakkaudenjumalatar” lahjoittaisi hänelle palkkioksi sormuksen.
Viisi viikkoa kestänyt Venus-kiertue oli suuri menestys, ja sen aikana Ulrich saattoi käydä jopa kahdeksan ottelua päivässä.
Kertomansa mukaan hän rikkoi vastustajiaan vasten 307 peistä ja toisaalta joutui maksamaan 271 kultasormusta.
Minnelauluja esitettiin usein kielisoitinten säestyksellä.
Rakkauslaulut olivat aatelin suosiossa
Baijerin ja Itävallan keskiaikaisissa aatelisperheissä vieraat saivat nauttia erityisestä viihdemuodosta: minnelauluista.
Niitä harrastettiin erityisesti Ulrich von Liechtensteinin ritariksi lyöneiden Babenbergien hovissa Wienissä.
Laulujen aiheena oli aina rakkaus – minne tarkoittaa rakkautta. Minnelaulajat kirjoittivat itse laulunsa, ja joskus niitä säestettiin esimerkiksi viululla, puhallinsoittimilla tai rummuilla.
Vanhimmissa kansanlauluja muistuttavissa minnelauluissa vuoden 1150 paikkeilla mies ja nainen olivat tasa-arvoisia ja heidän rakkautensa oli molemminpuolista.
Vuosien mittaan minnelaulajat saivat kuitenkin vaikutteita ranskalaisilta trubaduureilta toiselta puolelta Reiniä, ja kun Ulrich syntyi 1200-luvun taitteessa, laulujen asetelma oli muuttunut.
Silloin runoiltiin saavuttamattomista, naimisissa olevista naisista.
Minnelaulujen huippuaika oli 1200-luvulla, ja seuraavalla vuosisadalla niiden suosio hiipui. Vain muutamia tekstejä on säilynyt nykypäivään.
Huolimatta siitä, että oli pukeutunut naiseksi, Ulrich sai lukuisia mahdollisuuksia huvitella vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Esimerkiksi eräiden turnajaisten jälkeen hän sai suudelman naiselta, joka vasta viime hetkellä äkkäsi, että Venus olikin mies.
Gloggnitzin kylässä Ulrich riisui Venus-asunsa majatalossa, jossa hänen seurueensa asui, ja vietti salaa kolme päivää yhdessä vaimonsa kanssa:
”Ratsastimme riemuin paikkaan, josta löysin / rakkaan vaimoni.
Häntä jumaloin / enkä voisi enempää häntä rakastaa.”
Ulrich pääsi parvekkeelle
Monen vuoden jälkeen Ulrichin uurastus näytti kantavan hedelmää, kun aatelisnainen vihdoin kutsui hänet luokseen paljastaakseen hänelle sydämensä.
Säilyttääkseen maineensa tahrattomana nainen pyysi Ulrichia saapumaan linnaan tekeytyneenä spitaaliseksi, joita kerjäsi linnan portilla.
Saatuaan kirjeen Ulrich ratsasti innoissaan yli 160 mailia palvelijansa kanssa. Linnan luo saavuttuaan miehet vaihtoivat vaatteensa ja aseensa rääsyihin ja kerjäläisen kuppeihin.
Virtsaisin vaattein Ulrich kiipesi lopulta palvelijoineen vallihaudasta kohti valaistua parveketta ja siltä roikkuvaa lakanaa.
Porttivahti ei kuitenkaan päästänyt heitä sisään vaan käski tulla uudestaan seuraavana iltana.
Vietettyään kylmän ja märän yön viljapellolla, missä hyönteiset olivat syödä heidät elävältä, miehet palasivat linnan luo.
Nyt he saivat ruokaa, niin kuin muutkin kerjäläiset. Seuraavaa yötä vasten Ulrich piiloutui palvelijansa kanssa kivien taakse vallihautaan odottamaan, että vartijat kulkisivat ohi vartiokierroksellaan.
Yksi vartijoista päätti helpottaa oloaan juuri sillä kohtaa, missä Ulrich palvelijoineen piileskeli, mutta heidän ei auttanut muu kuin ottaa kultainen suihku vastaan inahtamattakaan.
Virtsaisin vaattein Ulrich kiipesi lopulta palvelijoineen vallihaudasta kohti valaistua parveketta ja siltä roikkuvaa lakanaa.
Hihittelevät palvelustytöt saivat suurella vaivalla hiissattua vankkarakenteisen ritarin ylös. Päästyään parvekkeelle Ulrich näki rakastettunsa lisäksi tämän palvelijat – sekä oman tätinsä!
Ihmispaljoutta pahempaa oli kuitenkin se, ettei aatelisnainen suostunutkaan antautumaan Ulrichille.
Epätoivoissaan Ulrich uhkasi, ettei lähtisi linnasta, ennen kuin saisi, mitä oli tullut hakemaan.
Silloin aatelisnainen lupasi itsensä Ulrichille, kunhan tämä antaisi laskea itsensä alas ja kapuaisi vielä uudestaan parvekkeelle.
Himon sokaisema Ulrich uskoi naista ja kiipesi parvekkeen kaiteelle. Siinä hän sai suudella naista kerran, ja sitten hänet laskettiin lakanalla alas.
Kun Ulrich hypähti maan kamaralle, hän ehti tuskin vilkaista ylös, kun nainen jo antoi vetää lakanan taas ylös.
Perhe ja sota lohduttivat
Ulrich oli musertunut. Hänen rakastettunsa oli nöyryyttänyt häntä, ja hän päätti hukuttautua.
Hänen palvelijansa sai kuitenkin hänet luopumaan suunnitelmastaan, ja linnalle niin optimistisena saapunut ritari ratsasti nyt pois häpeissään.
Kirjeenvaihto Ulrichin ja aatelisnaisen välillä kuitenkin jatkui edelleen, ja nainen yritti muun muassa saada Ulrichin lähtemään pitkälle merimatkalle osoittaakseen siten rakkautensa. Lopulta Ulrich kuitenkin lakkasi tavoittelemasta naista.
Onnettoman rakkausseikkailunsa jälkeen Ulrichista tuli historioitsijoiden mukaan kunnioitettu kansalainen, joka asettui aloilleen vaimonsa ja lastensa kanssa.
Hän osallistui yhä usein turnajaisiin, ja vuonna 1250 Ulrich taisteli sadan sotilaan kanssa Salzburgin arkkipiispan puolella tämän erottanutta paavia vastaan.
Arkkipiispa voitti vuonna 1252, ja Ulrich toimi osapuolten välillä sovittelijana.
20 vuotta myöhemmin Ulrich nimitettiin tuomariksi, mutta hän ehti toimia asemassaan vain kolme vuotta, sillä hän kuoli vuonna 1275.
Runollinen ritari Ulrich ei siis koskaan voittanut itselleen rakastamaansa aatelisnaista, mutta hän sai iloa perheestään ja sotaonnestaan.