”Et voi kuvitellakaan, miten kyllästynyt olen kalaan ja miten kaipaan lihaa! En ole koko paaston aikana saanut muuta kuin suolakalaa”, eräs koulupoika kirjoitti oppikirjaansa 1400-luvun puolivälissä.
Muun perheensä tavoin poikakin kaipasi epätoivoisesti herkullisia liharuokia, joita hänen äidillään oli tapana valmistaa. Poika ei ollut yksin – kaikki kärsivät kirkon lihakiellon vuoksi yksitoikkoisesta ruokavaliosta.
Niin aateliset, talonpojat kuin munkitkin riutuivat joutuessaan syömään pelkkää suolakalaa, kun 40 päivää kestävä paasto mateli eteenpäin.
Etenkin piispat olivat keskiajalla tottuneet syömään hyvin. He elivät yltäkylläisyydessä komeissa kartanoissaan ja heidän herkuttelunhalunsa sai heidät etsimään luovia tapoja kiertää lihakieltoa. Ajan mittaan heidän kekseliäisyytensä maksoi lähes kaikkien Euroopan majavien hengen.
Mantelimaito ei tyydyttänyt
Keskiajalla jopa puolet vuodesta oli paastoaikaa, jolloin kirkonmiehet ja hurskaat katoliset eivät saaneet syödä lihaa tai muita kotieläinperäisiä ruokia. Näin muun muassa maito ja juusto olivat paaston aikana katolisilta kiellettyjä.
40 päivää kestävä paasto perustuu kertomukseen Jeesuksesta erämaassa. Hän eli erämaassa 40 päivää syömättä juuri mitään, ja paholainen yritti houkutella häntä muuttamaan kiviä leiväksi.
Etenkin kevään pääsiäispaasto, joka oli pisin yhtäjaksoinen eläintuotteiden kieltoaika, oli kova koettelemus niin ylhäisille kuin rahvaallekin.
Sallittuja jäljitelmäruokia syötiin ilman suurta nautintoa, sillä ne olivat vain laihoja korvikkeita todellisille herkuille; esimerkiksi lohi savustettiin siten, että se muistutti pekonia. Lehmänmaitoa jäljiteltiin sekoittamalla murskattuja manteleita veteen ja mausteisiin, mutta harva todella piti siitä.
Munatkin olivat kiellettyjä, ja vain rikkaat pystyivät keskiajalla lievittämään munankaipuutaan ”valemunilla”: Niiden valkuainen tehtiin jauhetuista kalanrakoista ja mantelimaidosta ja keltuainen värjättiin kalliilla sahramilla. Ainekset kaadettiin tyhjään munankuoreen, ja lopputulos ehkä näyttikin kovaksi keitetyltä munalta, mutta maku oli kaukana oikeasta.
Yksikään luvallisista korvikkeista ei parantanut lihan kaipuuta. Niinpä jopa johtavat kirkonmiehet alkoivat etsiä luovia ratkaisuja lihan himoon.
Koska majavista ei tiedetty keskiajalla juuri mitään, oppineet kirjoittivat luovasti niiden oudoista tavoista.
Majava pelasti henkensä puremalla kiveksensä irti
Myytit aroista majavista kukoistivat keskiajalla. Kivesmyytti oli erityisen sitkeä.
Historioitsija ja kirkonmies Gerald Walesilainen kuvaili vuonna 1187, miten majavat yrittivät hädissään pelastaa henkensä, kun niitä metsästettiin.
”Kun majavat havaitsevat metsästäjät, jotka pistelevät seipäillä reikiä niiden pesiin, ne pakenivat nopeasti”, Gerald selitti teoksessa Itinerarium Cambriae eli ”Matka Walesin läpi”.
Hänen mukaansa majava tukki ensin patonsa kaikki sisäänkäynnit, jotta metsästäjien koirat eivät voisi seurata sitä. Se ei silti aina riittänyt, jos metsästäjä oli sitkeää sorttia.
”Kun majava tajuaa, ettei se pääse pakoon koirilta, se uhraa sen osan kehostaan, jota se vaistonsa ansiosta tietää metsästäjän havittelevan. Majava kastroi metsästäjän nähden itsensä, mistä se on saanut nimen Castor. Jos koirat lähtevät ajamaan jo kastroitua majavaa, se vilistää jollekin kumpareelle ja nostaa jalkaansa näyttääkseen metsästäjälle, että sitä, mitä tämä etsii, ei enää ole.”
Ajan myötä Geraldin tarina alettiin ymmärtää kirjaimellisesti, mutta keskiajalla se oli vertauskuva, jonka merkitys oli kristityille selvä. Hurskaiden kristittyjen mielestä uskovan piti heittää pois kaikki syntinsä, kun hän kohtasi paholaisen. Kun paholainen näki, ettei ihmisellä ollut sitä, mitä hän etsi, hän jätti tämän rauhaan.
”Ylhäiset ja kirkonmiehet syövät paaston aikana noiden kalaa muistuttavien eläinten häntiä, koska ne sekä näyttävät että tuoksuvat kalalta”, Gerald kirjoitti vuonna 1187. Hänen kuvailemansa eläin oli yksi paastonajan halutuimmista herkuista: majava.
Kirkko luokitteli majavan kalaksi
Paastoamisella oli monta tarkoitusta: Ensinnäkin uskovaiset pystyivät sovittamaan paastoamalla syntinsä, ja toisaalta paasto oli osa tärkeitä kirkkopyhiä, kuten joulua, pääsiäistä ja helluntaita, edeltävää puhdistautumista. Paastopäivinä uskovaiset noudattivat kirkon paastosääntöjä, mutta aivan ilman ruokaa heidän ei silti tarvinnut olla.
Raamatussa mainittiin vain, mitä eläimiä ei saanut syödä, ja kirkonmiehet viittasivat muun muassa Paavalin 1. korinttilaiskirjeeseen, jossa sanotaan: ”Ei kaikkien elollisten ruumis ole samanlainen, vaan ihmisellä on oma ruumiinsa, nelijalkaisilla omansa, linnuilla omansa ja kaloilla omansa.”
Paastoruokien yksitoikkoisuuteen oli onneksi tarjolla vaihtelua, sillä ylhäisön iloksi kirkko suhtautui ”kalan” määritelmään varsin joustavasti.
Usko yksisarvisiin kuvaa hyvin keskiajan oppineiden vähäistä tietämystä eri eläinlajeista. Keskiajan uskomusten mukaan yksisarvisen surmaamiseen tarvittiin kauniin neitsyen apua.
Kun oppineiden oli arvioitava, oliko jokin eläin lintu, kala vai nisäkäs, he luottivat antiikin ajan viisaisiin. Ruokaa rakastavat kirkonmiehet saivat roomalaiselta luonnontieteilijältä Plinius vanhemmalta (23–79 jaa.) hyvän perustelun sallia majavanlihan syönti paaston aikana. Plinius näet kirjoitti:
”Majavan häntä on kuin kala.”
Fransiskaanimunkki Bartolomeus Anglicus (n. 1190–1272) viittasi iloisena Pliniukseen ja kirjoitti, että majava piti luokitella vesieläimeksi, koska sen ”häntä on kalan kaltainen”.
Koska majavalla kuitenkin oli turkki ja se muistutti muutenkin kiusallisen paljon muita maaeläimiä, paavillinen asetus vuodelta 1418 määräsi, että kristittyjen oli paastopäivinä tyydyttävä vain majavien häntiin.
Majavan häntä muistutti kirkonmiesten mielestä kalaa, ja se sopi siksi paastoruuaksi.
Nykyihmisen on vaikea nähdä yhtäläisyyksiä majavan hännän ja kalojen kanssa, mutta keskiaikaisten eläinkirjojen eli bestiaarien kuvissa yhdennäköisyys on ilmeinen. Bestiaarien tekijät olivat harvoin nähneet kuvaamiaan eläimiä, kuten arkaa majavaa.
Niinpä he kuvasivat majavia kuulemansa perusteella, ja koska he olivat kuulleet, että majava käytti uidessaan häntäänsä, he piirsivät sille kalanpyrstön.
Majavan hännistä tuli haluttua paastonajan ruokaa. Majavia oli aiemmin metsästetty niiden turkin vuoksi, mutta nyt niitä alettiin metsästää jousilla, pyydystää ansoilla ja keihästää atraimilla yläluokan lihan himon tyydyttämiseksi. Euroopan majavakanta romahti, mikä teki majavasta vain entistäkin halutumman herkun kuninkaallisten, aatelisten ja piispojen keskuudessa.
Perinne jatkui vuosisatoja
Uskonpuhdistuksen myötä paastosta luovuttiin monissa maissa 1500-luvulla, mutta katolisissa maissa paastoperinne jatkui ja majava pysyi ruokalistalla. Kun Amerikkaan perustettiin siirtokuntia 1500- ja 1600-luvuilla, sieltäkin alettiin tiedustella Vatikaanin mielipidettä sallituista paastoruuista.
Esimerkiksi Québecin piispa pyysi 1600-luvulla paavilta seurakunnalleen lupaa syödä majavia paaston aikana.
Majavia metsästettiin muun muassa keihästämällä niitä eräänlaisella atraimella niiden ollessa veden alla.
Kirkko päätti, että majavia voitiin hyvällä syyllä pitää kaloina, koska ne olivat hyviä uimareita ja viettivät suuren osan elämästään vedessä.
Siitä alkoi Pohjois-Amerikan majavien tehometsästys, ja Amerikasta tuotiin majavia ruuaksi myös lihanhimoisille eteläeurooppalaisille. Majavan esimerkin kannustamana myös muita amerikkalaisia turkiseläimiä luokiteltiin kaloiksi. Etelä-Amerikassa espanjalaiset piispat lisäsivät vuonna 1784 paavin luvalla luetteloon maailman suurimman jyrsijän kapybaran eli vesisian – vaikka sillä ei ole häntää ensinkään.
Euroopassa majavien säälimätön pyynti jatkui, sillä niistä saatiin lihaa paastopäivien aterioille ja niiden kiveksiä pidettiin arvokkaina.
Haustetta pidettiin ihmelääkkeenä
Lääkäreiden mukaan jauhetut majavankivekset auttoivat lähes kaikkiin vaivoihin niveltulehduksesta kramppeihin ja ahdistukseen. Usko kivesten parantavaan vaikutukseen johtui väärinkäsityksestä: Majava on latinaksi Castor, ja keskiajalla monet olettivat nimen juontuvan latinan ”kastraatiota” tarkoittavasta sanasta castratio. Todellisuudessa castor juontuu kreikan kielen kastor-sanasta ja muinaisesta sanskritin kielestä, jossa kasturi tarkoitti myskiksi kutsuttua eritettä.
Monet parantajat tiesivät, että kivesten sijasta metsästäjien olisi kannattanut ottaa talteen majavan peräaukon molemmin puolin sijaitsevat anaalirauhaset. Kyseiset rauhaset erittävät castoreumia eli haustetta. Koska majavat syövät mielellään pajunkuorta, joka sisältää tulehduskipulääkkeissä käytetyn asetyylisalisyylihapon esimuotoa salisylaattia, hauste saattoi hyvinkin lievittää esimerkiksi nivelkipuja.
Jänistensikiöitä ruuaksi
Majavien hännät eivät olleet ainoita outouksia, joita katoliset ahmivat paaston aikana. Monenlaiset eläimet kelpasivat vaihtoehdoksi iänikuisille kalalle, puurolle ja kasviskeitolle.
Delfiinimakkara oli herkkua
Itävaltalaisesta luostarista löydetty 1400-luvun teksti kertoo, että ”delfiinistä voi valmistaa monia hyviä ruokia. Siitä saa lihaisia pihvejä – – ja makkaroita.”
Vain rikkailla oli kuitenkin varaa delfiiniin, ja Englannissa laki kielsi muita kuin kuningasta syömästä delfiiniä, jota kutsuttiin ”kuninkaan kalaksi”.
Pyöriäiskeitto toi vaihtelua
Delfiinien lähin sukulainen ei sekään pelastunut padasta. Koska valaisiin kuuluvat pyöriäiset elivät meressä, nekin luokiteltiin kaloiksi. Paaston aikana niistä valmistettiin keittoa, johon lisättiin mantelimaitoa, sahramia ja vehnää. Saksassa pyöriäisiä kutsuttiinkin ennen muinoin ”merisioiksi”.
Valkoposkihanhia kasvoi puissa
Keskiajan kristityt uskoivat valkoposkihanhien kasvavan puissa, koska ne lisääntyvät arktisilla alueilla eikä kukaan siksi ollut nähnyt niiden poikasia. Hedelmien syönti oli paaston aikana sallittua, ja niinpä valkoposkihanhetkin päätyivät pataan.
”Niin tehdessään he tekevät syntiä", kirjoitti Gerald Walesilainen vuonna 1187. Paavi Innocentius III (1198–1216) oli samaa mieltä ja kielsi hanhien syönnin, mutta se jatkui silti 1900-luvulle asti.
Lunni oli elämäntapansa uhri
Eläinten kannatti keskiajalla olla poikkeamatta liikaa muista eläimistä, mikäli ne halusivat välttyä päätymästä lautaselle. Hyvä esimerkki tästä on lunni, joka elää meressä pienillä kalliosaarilla ja jäi sen vuoksi keskiajan oppineille vieraaksi. Lunni viettää niin paljon aikaa ihmisen näkymättömissä, että katolinen kirkko luokitteli sen kalaksi.
Jäniksensikiöpata oli herkkua
Monet keskiaikaiset kokit tulkitsivat Raamatun paastosääntöjä luovasti. Kun esimerkiksi Raamatussa kiellettiin syömästä ”lihasta syntyneitä eläimiä”, kokit keksivät alkaa valmistaa ruokaa eläinten sikiöistä. Esimerkiksi jäniksensikiöt olivat haluttua ruokaa, ja niitä tarjoiltiin paistettuna tai haudutettuna.
Hausteen väitettiin myös kohentavan mieskuntoa, mikä kuulostaa hieman epäilyttävämmältä. Parhaan vaikutuksen sai syömällä haustetta, myyjät vakuuttivat asiakkailleen kertomatta, mistä haustetta tarkalleen ottaen saatiin.
Myös mehiläisten kasvattajat luottivat hausteeseen, jota he levittivät mehiläispesien kapean kulkuaukon suulle. Hajun väitettiin pitävän ampiaiset loitolla. Kalastajat taas hieroivat haustetta verkkoihinsa houkutellakseen niihin kaloja.
Metsästäjät eivät kuitenkaan aina olleet halukkaita myymään keräämäänsä haustetta, sitä saattoi käyttää myös majavien pyydystämiseen. Luonnossa majavat käyttävät haustetta reviirinsä merkitsemiseen, ja sen haju houkuttelee muita majavia.
Piisamikin sai kirkon siunauksen
Pohjois-Amerikassa kirkko luokitteli yhä uusia vedessä eläviä jyrsijöitä kaloiksi. Esimerkiksi piisami hyväksyttiin vielä vuonna 1812 paaston ajan ruuaksi. Tuona vuonna britit hyökkäsivät Yhdysvaltoihin ns. vuoden 1812 sodassa ja polttivat peltoja ja varastivat karjaa Michiganissa.
Euroopanmajava (Castor fiber) pelastui sukupuutolta viime hetkellä.
Seurannut nälänhätä teki piisamista halutun riistaeläimen, ja kirkko antoi Michiganin katolisille luvan syödä sitä myös paaston aikana.
Paastosäännöt ovat johtaneet luoviin ratkaisuihin myös nykyaikana. Esimerkiksi McDonald’s-hampurilaisketju havaitsi 1960-luvun alussa, että Big Macien myynti laski paastopäivinä.
McDonald’sin johtajat harkitsivat hetken majava- ja piisamihampurilaisia naudanjauhelihan sijasta, mutta päätyivät lopulta ensimmäisessä lihattomassa hampurilaisessa kalaan. Näin syntyi Filet-O-Fish-kalahampurilainen, joka vakiinnutti nopeasti paikkansa McDonald’sin ruokalistalla.
Majava pelastui täpärästi
Majavan metsästys lihan ja hausteen vuoksi lähes tuhosi Euroopan majavakannan muutamassa vuosisadassa. 1900-luvun alussa majavakanta oli huvennut vain noin 1 200 yksilöön, jotka elivät hajallaan eri puolilla Eurooppaa Norjasta ja Saksasta Uralille, ja majavien olemassaolo oli vakavasti uhattuna. 1900-luvulla alkanut majavien kasvatus ja majavien siirtäminen Venäjältä Saksan ja Ranskan jokien varsille pelastivat kuitenkin euroopanmajavan sukupuutolta.