Kun vaimo vietiin 1700–1800-luvuilla torille myytäväksi Britanniassa, hän sai kaulaansa symbolisen talutusnuoran.

© Imageselect

Miehet myivät vaimojaan kuin karjaa

Avioero tuli 1700- ja 1800-luvuilla Britanniassa niin kalliiksi, että tavallisella kansalla ei ollut siihen varaa. Moni mies ratkaisi asian taluttamalla vaimonsa hihna kaulassa torille myytäväksi.

perjantai 8. kesäkuuta 2018 teksti Emil Maischnack Jensen

Eräänä päivänä vuonna 1832 pohjoisenglantilaisen Carlislen kaupungin torin kuuluttajalla oli erityistä ilmoitettavaa. 

Kelloaan helistäen hän tiedotti, että maanviljelijä Joseph Thompson aikoi myydä 22-vuotiaan vaimonsa Mary Annin torilla kello 12.

Pariskunta oli vielä kolmen vuoden avioliiton jälkeen lapseton, eivätkä puolisot juurikaan piitanneet toisistaan.

Puolilta päivin torilla parveili miesjoukko tarkastelemassa tuolin päälle seisomaan asettunutta nuorta naista, jolla oli talutushihna kaulassaan.

Maanviljelijä aloitti myyntipuheensa: ”Arvon herrat, tässä on vaimoni Mary Ann Thompson, omaa sukua Williamson. Myyn hänet eniten tarjoavalle. Sekä hän että minä haluamme päästä toisistamme eroon lopullisesti.”

Hihna kaulaan ja torille myyntiin

Vaikka vaimojen myyminen ei jokapäiväistä ollutkaan, 1800-luvun puolivälissä moni varaton mutta eroa haikaileva pariskunta tarttui tähän mahdollisuuteen.

Säännöt olivat yksinkertaiset: aviomies sitoi vaimonsa kaulaan talutusnuoran ja vei tämän torille tai paikalliseen pubiin. 

Mies ilmoitti julkisesti haluavansa myydä vaimonsa ja että vaimo oli asiaan suostuvainen. Lyhyen myyntipuheen jälkeen alkoi tarjouskilpailu, ja hyvässä lykyssä vaimolle järjestyi uusi mies.

Ennen Britannian parlamentin vuonna 1857 hyväksymää avioeromenettelyä helpottavaa lakia tavallisen kansalaisen oli käytännössä mahdotonta erota aviopuolisostaan virallisesti. 

Eroon tarvittiin parlamentin suostumus, eikä rivikansalaisella käytännössä ollut varaa kalliiseen ja mutkikkaaseen toimenpiteeseen. Vuosina 1700–1857 koko valtakunnassa oli hyväksytty ainoastaan 314 avioeroa.

Vaimon myyminen oli siis vaihtoehto avioerolle, ja käytäntöä on ilmeisesti harjoitettu jo 1000-luvulta lähtien. Ensimmäinen todistettava tapaus on vuodelta 1532, jolloin aviomies oli asiakirjojen mukaan tuomittu yrityksestä myydä vaimonsa. 

Seuraavien 350 vuoden ajalta löytyy useita kirjallisia todisteita vaimonmyynnistä sekä oikeuden pöytäkirjoista että alaluokan elämää skandaalinkäryisesti repostelevista lehtijutuista.

Vaimojen myynti oli todennäköisesti vilkkaimmillaan vuosina 1780–1850, sillä tuolta ajalta löytyy todisteita miltei 300 kaupasta. 

Aviomiehet korostivat myyntipuheissaan yleensä joko vaimon ulkoista kauneutta tai erinomaista työteliäisyyttä, mutta joskus myynti-into sai miehet myös kuorruttamaan puheitaan hiukan yli totuuden. 

Eräs pettynyt ostaja halusi perua kaupat, koska oli ostotilaisuudessa saanut sen käsityksen, että nainen olisi raskaana. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että näin ei ollutkaan. 

Kolme sitaattia Joseph Thompsonilta

”Nain hänet itseni vuoksi, mutta hän osoittautui kiusanhengeksi.”

”Hän osaa kirnuta voita, sättiä palvelustyttöjä ja palmikoida hiuksensa.”

”Hänen tuulensa vaihtuu yhtä nopeasti kuin mies juo tuopillisen olutta.

Vaimo maksoi 20 šillinkiä

Kaikki myyjät eivät kuitenkaan kaunistelleet totuutta. Esimerkiksi maanviljelijä Joseph Thompson myi vaimoaan Carlislen torilla suorin sanoin.

Lancaster Heraldin mukaan Thompson kuvaili vaimoaan näin: ”Nain hänet sekä itseäni että kotitalouttani ajatellen, mutta hän osoittautui varsinaiseksi kiusanhengeksi. Öisin hän piinaa minua, ja päivisin hän on todellinen piru.” 

Thompson kehotti miehiä välttämään hankalia naisia niin kuin he välttelisivät hulluja koiria, karjuvia leijonia tai sairauksia. Toisaalta Thompsonilla oli vaimostaan myös hyvää sanottavaa:

”Kun nyt olen kertonut vaimoni vioista ja huonoista puolista, haluan myös esitellä hänen parempia ominaisuuksiaan. Hän osaa lukea kirjoja ja lypsää lehmiä. 

Hänen mielialansa vaihtuu naurusta itkuun yhtä nopeasti kuin mies pystyy siemaisemaan tuopillisen olutta janoonsa. Hän osaa kirnuta voita ja sättiä palvelustyttöjä. Hän osaa laulaa irlantilaisia kansanlauluja ja palmikoida hiuksensa. 

Rommia, giniä tai viskiä hän ei osaa keittää, mutta laaduntarkastajana hän on mainio, sen takaa monien vuosien maistelukokemus. Näistä syistä vaihdan hänet vikoineen ja hyveineen 50 šillinkiin.”

Kukaan ei halunnut maksaa niin paljoa, joten Thompson joutui laskemaan hintaa. Parin tunnin tarjousneuvottelujen jälkeen rouva Thompson myytiin Henry Mears -nimiselle miehelle 20 šillingin – eli noin viidensadan euron – ja yhden newfoundlandinkoiran suuruista korvausta vastaan.

Mary Ann Thompson otti hihnan kaulastaan ja poistui torilta Henry Mearsin kanssa yleisön hurratessa. Joseph Thompson puolestaan pujotti talutushihnan koiran kaulaan ja siirtyi loppupäiväksi lähimpään kapakkaan.

Koska avioeron saaminen oli niin hankalaa ja kallista, vaimon myynnistä tuli käytännön sanelema tapa, jolla pyrittiin kumoamaan avioliittoon liittyvät lain määräämät oikeudet ilman virallista oikeudenkäyntiä. 

Oikeuksien kumoaminen oli tärkeää, koska Britannian lain mukaan vaimolla oli oikeus kolmasosaan miehensä omaisuudesta tämän kuoltua. 

Toisaalta myös aviomiehellä oli täysi hallintaoikeus vaimon koko omaisuuteen jo tämän eläessä. Näiden syiden vuoksi eroava pari tarvitsi seremonian, jossa he erosivat todistajien läsnä ollessa.

Todistajista ja asianajajien avusta huolimatta vaimokaupat olivat laittomia ja ne hylättiin, jos tapaus päätyi oikeuteen saakka. Tästä syystä nainen saattoi saada perinnön miehen kuoltua, vaikka hänet olisi myyty vuosia aikaisemmin toiselle miehelle.

Kauppoja yritettiin estää

Myyntitapaukset kantautuivat kuitenkin harvoin viranomaisten korviin saakka, vaikka lehdet niistä mielellään kirjoittivatkin. Joskus kaupunginvaltuusto saattoi suorastaan kannustaa köyhää miestä myymään vaimonsa, jotta perheelle ei olisi tarvinnut maksaa köyhäinapua.

Jos viranomaiset saivat vihiä suunnitteilla olevasta vaimonmyynnistä, paikalle saatettiin lähettää poliisit kauppaa estämään. 

Muunkinlaista vastustusta ilmeni, ja joissakin tapauksissa asianajajat ja notaarit kieltäytyivät kirjoittamasta asiaan liittyviä kauppakirjoja. 1700-luvun lopulla myös vihaiset naisjoukot häiritsivät säännöllisesti myyntitilaisuuksia.

Silloin harvoin kun vaimon myynnistä käytiin oikeutta, alkuperäinen aviopari joutui palaamaan yhteen. 

Eräs nainen oli jo ehtinyt asua uuden miehensä kanssa 17 vuotta ja heillä oli lapsia. Tästä huolimatta kauppa mitätöitiin ja nainen joutui palaamaan lapsineen sen miehen luo, joka oli aikoinaan myynyt hänet.

Toisin kuin tuomarit, kaupan asianosaiset kuitenkin pitivät kauppaa sekä moraalisesti että juridisesti pätevänä, kunhan erityisiä ja jo tavaksi tulleita sääntöjä noudatettiin.

Talutushihna ja todistajat tarpeen

Tapana oli, että nainen tuotiin paikalle kaulaan sidotussa hihnassa tai valjaissa, joissa hänet talutettiin torille kuin karjahuutokauppaan vietävä eläin. 

Joissakin oikeudenkäynneissä todisteena uuden liiton pätevyydestä esiteltiin juuri sitä, että naisella oli ollut hihna kaulassaan, kun ostaja oli vastaanottanut hänet.

Tärkeää oli myös, että kauppa tehtiin torin tai pubin kaltaisessa julkisessa paikassa useiden todistajien läsnä ollessa.

Usein naiselle oli jo tiedossa ostaja, sillä monissa tapauksissa nainen asui jo ennen varsinaista kaupankäyntitilaisuutta uuden miehensä luona esimerkiksi taloudenhoitajan nimikkeellä.

Jos myyjällä ja vaimolla oli pieniä lapsia, nämä seurasivat aina äitiään uuden miehen luo. Vanhemmat lapset, jotka pystyivät osallistumaan esimerkiksi maatöihin, jäivät isänsä luo. Joskus kuitenkin kaikki lapset siirtyivät uuteen kotiin, koska uusi mies tiedettiin heidän isäkseen.

Jos aviopari oli etukäteen sopinut kaupasta ostajan kanssa, muodollinen kaupantekotilaisuus voitiin järjestää lähimmässä krouvissa, mutta jos ostajaa ei vielä ollut tiedossa, myynti oli parasta järjestää suurella torilla, jonne tuli rahakasta väkeä. 

Hyvässä tapauksessa jollakulla oli varaa tehdä kaupat hetken mielijohteesta. Tarinat kertovat miehistä, jotka saattoivat ostaa torilta useita vaimoja kerralla, ja vuonna 1835 Cornwallissa kaksi miestä lyöttäytyi yksiin ostaakseen yhdessä naisen, johon olivat kumpikin ihastuneet.

Myyjän kannalta oli hyvä, jos ostaja tuli niin kaukaa, että ei tuntenut paikallisia juoruja, etenkin jos kyseessä oli maineeltaan hankalan vaimon myynti.

1800-luvulle saakka monet naiset joutuivat kärsimään huonoissa avioliitoissa, sillä heillä ei ollut avioero-oikeutta.

© Belmiro de Almeida

Kauppa kohensi naisen tilannetta

Joissakin tapauksissa kauppa tehtiin vastoin naisen tahtoa, mutta asiakirjojen mukaan suurin osa naisista oli mukana omasta tahdostaan, ja kauppa kohensi yleensä naisen elämäntilannetta. 

Aiempi avioliitto oli usein onneton ja väkivaltainen, ja naiselle tarjoutui kaupan myötä mahdollisuus saada elämänkumppanikseen hyväntahtoisempi ja ehkä myös entistä varakkaampi mies. 

Historiantutkijat eivät ole vielä havainneet yhtään tapausta, joissa nainen olisi myyty alkuperäistä puolisoa köyhemmälle miehelle.

Tunnetaan myös esimerkkejä naisista, jotka järjestivät kaupat itse. Vuonna 1822 eräs aviopari pidätettiin kesken Plymouthin karjamarkkinoilla järjestettyä huutokauppaa.

Pariskunta oli ollut naimisissa kaksi vuotta, mutta vaimo oli synnyttänyt jo kolme viikkoa hääyön jälkeen lapsen, joka ei tässä tapauksessa voinut kuulua aviomiehelle. 

Aviomies antoi vaimolleen anteeksi, mutta vaimo jätti miehensä lapsen biologisen isän vuoksi ja tuli uudelleen tälle raskaaksi.

Pian tämän jälkeen aviopari järjesti vaimon huutokaupan, mutta vaimon rakastaja ei saapunutkaan paikalle. Selvittääkseen tilanteen nainen houkutteli paikallisen krouvin tallirengin ostamaan itsensä, ja vieläpä omilla rahoillaan, sillä naisen ainoa tarkoitus oli päästä eroon aviomiehestään.

Useimmissa tapauksissa sekä myyjä että ostaja olivat miehiä, mutta joskus myös nainen saattoi lähteä kaupantekotilaisuudesta rahat taskussaan. 

Näin kävi esimerkiksi Irlannissa Droghedan kaupungissa, jossa Marguerite Collins myi kiukunpuuskassaan miehensä toiselle naiselle puolellatoista pencellä.

Joskus tuli ikävä entistä miestä

Marguerite Collins katui hätiköityä kauppaansa saman tien ja valitti pormestarille miehensä asuvan yhdessä toisen naisen kanssa, vaikka oli itse myynyt miehensä tälle.

Mies kieltäytyi palaamasta kotiin. Asiaa käsittelevä pormestari kutsui asianosaiset luokseen selvittämään tilannetta. 

Myyty aviomies selitti paikalla olleelle runsaslukuiselle kuulijakunnalle, että hänen vaimonsa oli ollut väkivaltainen ja esimerkiksi purrut miestään niin lujaa, että tapauksesta oli jäänyt muistoksi suuri arpi.

Paikalle oli kutsuttu todistajaksi myös Marguerite Collinsin aviomiehen ostanut nainen. Hän vahvisti miehen kertomuksen ja lisäsi olevansa koko ajan tyytyväisempi hankintaansa.

Hän puolusteli kauppaa sillä, että ei ollut olemassa lakia, joka voisi pakottaa parin eroamaan. Hänen mielestään vaimolla oli aivan yhtä suuri oikeus myydä aviomiehensä kuin miehellä oli oikeus myydä vaimonsa, etenkin, jos molemmat kannattivat myymistä.

Todistajalausunnon jälkeen Marguerite Collins antoi näytön väkivaltaisuudestaan. Hän koetti käydä sekä miehensä että tämän uuden kumppanin kimppuun. Rouva Collinsin purkauksen jälkeen pormestari lähetti osapuolet tiehensä tyhjin toimin.

Vaimokauppa ehtyi

Vaimojen myyminen jatkui vielä vuonna 1857 säädetyn uuden avioliittolain jälkeenkin mutta ehtyi ja lakkasi vähitellen kokonaan. 

1900-luvun alussa oli vielä joitakin tapauksia, ja vielä vuonna 1913 eräs nainen selitti Leedsissä pidetyssä oikeusjutussa, että hänen miehensä oli myynyt hänet kollegalleen yhdellä punnalla. 

Lue lisää

Samuel Pyeatt Menefee: Wives for Sale, St. Martin’s Press, 1981. Lawrence Stone: Road to Divorce, Oxford University Press, 1990.

Ehkä sinua kiinnostaa...