Väestön kasvun myötä Englantiin syntyi yli 2 000 uudet markkinat vuosina 1200–1349.
Kirkko vastusti kauppaa ”Herran päivänä”, ja vuonna 1448 Englannin kuningas Henrik VI kielsi markkinat sunnuntaisin.
Kauppa ei siihen tyrehtynyt, vaan markkinat kasvoivat vakaasti 1400-luvulla. Amerikan löytyminen vuonna 1492 tiesi pian runsaasti uusia eksoottisia kauppatavaroita Euroopan suurille markkinoille.
Kilossa sahramia on noin 75 000–100 000 kukan luotit.
Sahrami oli arvossaan
Keskiajan köyhät saattoivat vain uneksia, että heillä olisi joskus varaa tuoreeseen kalaan, saati mausteisiin. Englannissa muurari ansaitsi noin 6 penniä päivässä, pappi noin 4 penniä, ja päivätyöläinen 2,5 penniä.
(1 šillinki = 12 penniä)
Joissakin kaupungeissa uhkapeli oli sakon uhalla kiellettyä markkinapäivinä.
Ei teurasjätteitä eikä arpakuutioita, kiitos!
Sääntöjen tarkoitus oli taata markkinoiden sujuvuus ja asianmukaisuus, mutta ne olivat usein myös melkoisen ankaria.
Italialaisessa Pistoiassa kauppakadut olivat vuonna 1180 käyneet niin ahtaiksi, että kaupunki määräsi parvekkeelliset talot purettaviksi, koska niiden tukipylväät kavensivat ”julkisia katuja”.
Samoin päätettiin, että teurastajien piti tainnuttaa eläimet ja leikellä ne julkisesti, jotta voitaisiin torjua ”runsasta ja laajaa huijausta”, sillä moni myi luonnostaan kuolleiden eläinten vanhaa lihaa.
Usein killat valvoivat sääntöjen noudattamista. Esimerkiksi Firenzessä teurastajien killan piti varmistaa, että jäsenet siivosivat myyntipaikkansa hyvin eivätkä jättäneet jälkeensä mädäntyviä jätteitä.
Toisaalta teurasjätteet ja muu hävikki olivat myös haluttua tavaraa, ja moni kaupunki huutokauppasi oikeuden siivota kauppiaiden jäljet torilta.
Siivotessa sai kerättyä runsaasti eläinten lantaa ja muita jätteitä, jotka pystyi myymään lannoitteiksi ja sianruuaksi.
Markkinoille ei haluttu myöskään turhia välikohtauksia. Englannissa Leicesterissä ne, jotka vetivät miekkansa esiin markkinoilla tai niiden läheisyydessä, saivat tavallista ankaramman rangaistuksen.
Joillakin paikkakunnilla kaupungin porteista ei saanut markkinoiden aikana tuoda lainkaan keihäitä, hilpareita tai suuria sauvoja.
Leipää sahanpuruista
Huijaukset olivat markkinoilla yleisiä. Leipurit sekoittivat leipäänsä sahajauhoja säästääkseen viljaa, teurastajat sujauttivat mätää lihaa tuoreiden palojen joukkoon, ja maustekauppiaat kastelivat pippurit, jotta ne painaisivat enemmän.
1300-luvun puolivälissä englantilainen munkki John Bromyard valitti, että myös villaa myytiin kosteana, jotta se painaisi enemmän.
Kaupungin ja kiltojen valvojat tekivät toreille säännöllisesti tarkastuskäyntejä ehkäistäkseen huijaamista.
Jos ostaja ja myyjä riitaantuivat, avuksi tuli sovittelija.
Tinkiminen oli taidetta
Georg Nürnbergiläinen julkaisi vuonna 1424 oppikirjan hintaneuvotteluista. Siinä on esimerkkejä hankalista kaupantekotilanteista.
Yhdessä esimerkissä ostaja toteaa pisteliäästi: ”Sinä se todella osaat kehua tuotteitasi.” Myyjä suuttuu, ja paikalle kutsutaan torivahti. Myyjä valittaa tälle ostajan käyvän kauppaa ”kuin olisimme taistelussa”.
Riitelystä huolimatta kaupat tehtiin, ja senaikaisen tavan mukaan ne piti sinetöidä kättelyllä sekä ruukullisella viiniä tai olutta.
Näin markkinat toimivat
Kauppiaiden piti pysyä aloillaan
Myyjät eivät saaneet poukkoilla miten sattuu asiakkaiden perässä, vaan heidän oli seisottava myyntitiskinsä takana. Koju oli purettava yöksi.
Ostosten teko kuului naisille ja palvelijoille
Ostoksilla kävivät naiset, varakkaissa perheissä palvelijat. Monet kauppiaat saivat vakituisia asiakkaita, joiden kanssa kauppaa käytiin usein luotolla.
Markkinat olivat myös tietotoimisto
Torille saapui ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, niin köyhiä viljelijöitä kuin turkiksissa komeilevia kauppiaitakin.
Niinpä markkinoilla myös tiedotettiin tärkeistä julkisista asioista: kuuluttaja luki keskellä toria ilmoituksia esimerkiksi uusista veroista tai sodanjulistuksista. Usein rumpali kiersi ensin ympäri toria kutsumassa rummutuksella väkeä kuuntelemaan.
Killat päättivät kaikesta
Myyntikojun pystyttämiseen tarvittiin killan eli ammattikunnan lupa. Sama koski myös myyntiä suoraan korista tai kärryistä.
Hämärä houkutti huijaamaan
Jotkut kauppiaat yrittivät hyödyntää kojun hämärää huijaamalla tavaroiden punnituksessa. Vilpistä kiinni jääneitä sakotettiin.
Kirkko vaati kauppiailta vuokraa
Usein markkinat järjestettiin kirkon tai luostarin edessä olevalla torilla, joten papit ja munkit saattoivat vaatia vuokraa kauppapaikoista.
Lisäksi he valvoivat, että kauppaa käytiin kristilliseen tapaan. Esimerkiksi pyhinä kaupanteko oli kielletty.
Soittolupa maksoi
Katusoittajien oli maksettava tietty prosentti ansioistaan kaupungin kassaan.
Kiertävät kauppiaat myivät tuotteitaan myös maaseuduilla kaukana markkinoista.
Killat hallitsivat kauppaa
Kaupungeissa kaupankäyntiä säätelivät killat. Ne valvoivat jäsentensä tuotteiden laatua ja hintaa.
Jos maaseudun viljelijät halusivat myydä kaupungissa karjaa tai satoa, heidänkin oli toimittava kiltojen sääntöjen mukaisesti.
Jos esimerkiksi tulija halusi myydä eläinten nahkoja, hänen oli hankittava lupa nahkurien killalta. Hierarkian alimmaisina olivat kiertelevät kaupustelijat.
Killat eivät pitäneet kauppureista, sillä heiltä oli vaikea vaatia maksuja ja kuuliaisuutta. Bolognassa ”suoraan selästä” myyviltä oli kokonaan pääsy kielletty kaduille, joilla oli kiltojen jäsenten yrityksiä.
Kolikkoväärennöksistä rangaistiin Englannissa katkaisemalla käsi.
Kauppiaat leikkelivät maksuvälineitä
1200-luvulla muun muassa Venetsia, Milano ja Firenze siirtyivät vaihdantataloudesta rahan käyttöön.
Ne kävivät kansainvälistä kauppaa, ja oli parempi käyttää käteistä, kun osti esimerkiksi villaa Englannista tai mausteita idästä, sillä vaihtokaupan vastineeksi tuodut tavarat saattoivat särkyä tai pilaantua matkan aikana.
Venetsian hopeiset liirat ja Firenzen 3,5 grammaa painavat kultaiset floriinit levisivät vähitellen muun muassa Englannin, Unkarin, Saksan ja Tanskan kuninkaiden ja muun eliitin käyttöön.
Kolikot saivat paikallisia nimiä, ja niihin lyötiin laadun takeeksi hallitsijan muotokuva. Kulta- tai hopeapitoisuudessa huijaaminen oli vakava rikos, ja Englannissa rahanväärentäjiltä katkaistiin käsi.
Pienimuotoisessa kaupassa ei aina tarvittu kokonaista kolikkoa, joten niistä leikattiin maksuksi pieniä paloja jalometallia.
”Kolikot oli leikelty lähes sisimmälle kehälle asti, ja reunaa kiertävä kaiverros oli joko täysin kadonnut tai pahoin vahingoittunut”, kirjoitti englantilainen munkki Mattheus Parisiensis vuonna 1248.
Kirkko varoitti, että kiero kauppias joutuisi kiirastuleen, sillä ahneus oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä.
Olutta ja viiniä oli aina varaa ostaa
Jotta peruselintarvikkeiden hinnat eivät heilahtelisi sodan tai heikon sadon vuoksi, muun muassa leivällä, viinillä ja oluella oli hintakatto.
Esimerkiksi Englannissa kuningas päätti, että leipä sai maksaa korkeintaan puoli penniä, kun taas italialaisissa kaupunkivaltioissa päätöksen teki ruhtinas, kiltalaitos tai kaupunginvaltuusto.
Hintakaton ansiosta myös yhteiskunnan alimmilla luokilla oli varaa ruokaan, mikä torjui kapinamielialaa.
Vuonna 1307 Englannin kuningas Edvard II pyysi seriffejään nimittämään jokaiseen kaupunkiin kaksi hintojen valvojaa, mutta julkisvallan oli käytännössä mahdotonta varmistaa, noudattivatko myyjät aina sääntöjä.
Jos leipuri tai oluenpanija jäi kiinni vilpistä, sakkoa määrättiin noin 6 penniä. Uudestaan kiinni jäänyt saattoi saada jopa 24 pennin sakon tai joutua kaakinpuuhun.
Talonpojat ostivat usein yhteisen vetohärän jakaakseen riskiä, jos eläin sattui kuolemaan.
Köyhät tekivät usein vaihtokauppaa
Monissa kaupungeissa toripäivä oli kahdesti viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin. Peruselintarvikkeita, kuten olutta, munia, juustoa, kalaa, jauhoja ja vihanneksia, tuotiin maaseudulta ja rannikolta kaupunkiin vaunuilla tai kantaen.
Maalaisilla oli harvoin rahaa, joten he hankkivat tarvitsemiaan tavaroita vaihtamalla esimerkiksi omenoita, viljaa tai suolakalaa vaatteisiin, patoihin ja puukenkiin.
Jos rahaa käytettiin, englantilainen maalaisnainen saattoi myydä kaupunkilaisille tusinan munia reilulla pennillä eli noin puolella päivätyöläisen palkasta.