Markkinat olivat oman aikansa ostoskeskuksia

Keskiajalla toripäivät olivat viikon kohokohtia, jolloin kaupungin täyttivät kauppiaiden huudot ja myytävien eläinten äänet. Maaseudulta tulleet viljelijät mainostivat vihanneksiaan ja teurastajat leikkeleitään, ja vauraat porvarit ostivat ylellisyystuotteita eli Kaukoidän mausteita.

Keskiajalla toripäivät olivat viikon kohokohtia, jolloin kaupungin täyttivät kauppiaiden huudot ja myytävien eläinten äänet. Maaseudulta tulleet viljelijät mainostivat vihanneksiaan ja teurastajat leikkeleitään, ja vauraat porvarit ostivat ylellisyystuotteita eli Kaukoidän mausteita.

Bridgeman Images

Väestön kasvun myötä Englantiin syntyi yli 2 000 uudet markkinat vuosina 1200–1349.

Kirkko vastusti kauppaa ”Herran päivänä”, ja vuonna 1448 Englannin kuningas Henrik VI kielsi markkinat sunnuntaisin.

Kauppa ei siihen tyrehtynyt, vaan markkinat kasvoivat vakaasti 1400-luvulla. Amerikan löytyminen vuonna 1492 tiesi pian runsaasti uusia eksoottisia kauppatavaroita Euroopan suurille markkinoille.

Kilossa sahramia on noin 75 000–100 000 kukan luotit.

© Shutterstock

Sahrami oli arvossaan

Keskiajan köyhät saattoivat vain uneksia, että heillä olisi joskus varaa tuoreeseen kalaan, saati mausteisiin. Englannissa muurari ansaitsi noin 6 penniä päivässä, pappi noin 4 penniä, ja päivätyöläinen 2,5 penniä.

(1 šillinki = 12 penniä)

Joissakin kaupungeissa uhkapeli oli sakon uhalla kiellettyä markkinapäivinä.

© Shutterstock

Ei teurasjätteitä eikä arpakuutioita, kiitos!

Sääntöjen tarkoitus oli taata markkinoiden sujuvuus ja asianmukaisuus, mutta ne olivat usein myös melkoisen ankaria.

Italialaisessa Pistoiassa kauppakadut olivat vuonna 1180 käyneet niin ahtaiksi, että kaupunki määräsi parvekkeelliset talot purettaviksi, koska niiden tukipylväät kavensivat ”julkisia katuja”.

Samoin päätettiin, että teurastajien piti tainnuttaa eläimet ja leikellä ne julkisesti, jotta voitaisiin torjua ”runsasta ja laajaa huijausta”, sillä moni myi luonnostaan kuolleiden eläinten vanhaa lihaa.

Usein killat valvoivat sääntöjen noudattamista. Esimerkiksi Firenzessä teurastajien killan piti varmistaa, että jäsenet siivosivat myyntipaikkansa hyvin eivätkä jättäneet jälkeensä mädäntyviä jätteitä.

Toisaalta teurasjätteet ja muu hävikki olivat myös haluttua tavaraa, ja moni kaupunki huutokauppasi oikeuden siivota kauppiaiden jäljet torilta.

Siivotessa sai kerättyä runsaasti eläinten lantaa ja muita jätteitä, jotka pystyi myymään lannoitteiksi ja sianruuaksi.

Markkinoille ei haluttu myöskään turhia välikohtauksia. Englannissa Leicesterissä ne, jotka vetivät miekkansa esiin markkinoilla tai niiden läheisyydessä, saivat tavallista ankaramman rangaistuksen.

Joillakin paikkakunnilla kaupungin porteista ei saanut markkinoiden aikana tuoda lainkaan keihäitä, hilpareita tai suuria sauvoja.

Vilpistä rangaistiin monella tavalla

Leipää sahanpuruista

Huijaukset olivat markkinoilla yleisiä. Leipurit sekoittivat leipäänsä sahajauhoja säästääkseen viljaa, teurastajat sujauttivat mätää lihaa tuoreiden palojen joukkoon, ja maustekauppiaat kastelivat pippurit, jotta ne painaisivat enemmän.

1300-luvun puolivälissä englantilainen munkki John Bromyard valitti, että myös villaa myytiin kosteana, jotta se painaisi enemmän.

Kaupungin ja kiltojen valvojat tekivät toreille säännöllisesti tarkastuskäyntejä ehkäistäkseen huijaamista.

Jos ostaja ja myyjä riitaantuivat, avuksi tuli sovittelija.

© Bridgeman Images

Tinkiminen oli taidetta

Georg Nürnbergiläinen julkaisi vuonna 1424 oppikirjan hintaneuvotteluista. Siinä on esimerkkejä hankalista kaupantekotilanteista.

Yhdessä esimerkissä ostaja toteaa pisteliäästi: ”Sinä se todella osaat kehua tuotteitasi.” Myyjä suuttuu, ja paikalle kutsutaan torivahti. Myyjä valittaa tälle ostajan käyvän kauppaa ”kuin olisimme taistelussa”.

Riitelystä huolimatta kaupat tehtiin, ja senaikaisen tavan mukaan ne piti sinetöidä kättelyllä sekä ruukullisella viiniä tai olutta.

Näin markkinat toimivat

Kiertävät kauppiaat myivät tuotteitaan myös maaseuduilla kaukana markkinoista.

© Bridgeman Images/Shutterstock

Killat hallitsivat kauppaa

Kaupungeissa kaupankäyntiä säätelivät killat. Ne valvoivat jäsentensä tuotteiden laatua ja hintaa.

Jos maaseudun viljelijät halusivat myydä kaupungissa karjaa tai satoa, heidänkin oli toimittava kiltojen sääntöjen mukaisesti.

Jos esimerkiksi tulija halusi myydä eläinten nahkoja, hänen oli hankittava lupa nahkurien killalta. Hierarkian alimmaisina olivat kiertelevät kaupustelijat.

Killat eivät pitäneet kauppureista, sillä heiltä oli vaikea vaatia maksuja ja kuuliaisuutta. Bolognassa ”suoraan selästä” myyviltä oli kokonaan pääsy kielletty kaduille, joilla oli kiltojen jäsenten yrityksiä.

Kolikkoväärennöksistä rangaistiin Englannissa katkaisemalla käsi.

© Shutterstock

Kauppiaat leikkelivät maksuvälineitä

1200-luvulla muun muassa Venetsia, Milano ja Firenze siirtyivät vaihdantataloudesta rahan käyttöön.

Ne kävivät kansainvälistä kauppaa, ja oli parempi käyttää käteistä, kun osti esimerkiksi villaa Englannista tai mausteita idästä, sillä vaihtokaupan vastineeksi tuodut tavarat saattoivat särkyä tai pilaantua matkan aikana.

Venetsian hopeiset liirat ja Firenzen 3,5 grammaa painavat kultaiset floriinit levisivät vähitellen muun muassa Englannin, Unkarin, Saksan ja Tanskan kuninkaiden ja muun eliitin käyttöön.

Kolikot saivat paikallisia nimiä, ja niihin lyötiin laadun takeeksi hallitsijan muotokuva. Kulta- tai hopeapitoisuudessa huijaaminen oli vakava rikos, ja Englannissa rahanväärentäjiltä katkaistiin käsi.

Pienimuotoisessa kaupassa ei aina tarvittu kokonaista kolikkoa, joten niistä leikattiin maksuksi pieniä paloja jalometallia.

”Kolikot oli leikelty lähes sisimmälle kehälle asti, ja reunaa kiertävä kaiverros oli joko täysin kadonnut tai pahoin vahingoittunut”, kirjoitti englantilainen munkki Mattheus Parisiensis vuonna 1248.

Kirkko varoitti, että kiero kauppias joutuisi kiirastuleen, sillä ahneus oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

© Bridgeman Images

Olutta ja viiniä oli aina varaa ostaa

Jotta peruselintarvikkeiden hinnat eivät heilahtelisi sodan tai heikon sadon vuoksi, muun muassa leivällä, viinillä ja oluella oli hintakatto.

Esimerkiksi Englannissa kuningas päätti, että leipä sai maksaa korkeintaan puoli penniä, kun taas italialaisissa kaupunkivaltioissa päätöksen teki ruhtinas, kiltalaitos tai kaupunginvaltuusto.

Hintakaton ansiosta myös yhteiskunnan alimmilla luokilla oli varaa ruokaan, mikä torjui kapinamielialaa.

Vuonna 1307 Englannin kuningas Edvard II pyysi seriffejään nimittämään jokaiseen kaupunkiin kaksi hintojen valvojaa, mutta julkisvallan oli käytännössä mahdotonta varmistaa, noudattivatko myyjät aina sääntöjä.

Jos leipuri tai oluenpanija jäi kiinni vilpistä, sakkoa määrättiin noin 6 penniä. Uudestaan kiinni jäänyt saattoi saada jopa 24 pennin sakon tai joutua kaakinpuuhun.

Talonpojat ostivat usein yhteisen vetohärän jakaakseen riskiä, jos eläin sattui kuolemaan.

© Ritzau/Scanpix

Köyhät tekivät usein vaihtokauppaa

Monissa kaupungeissa toripäivä oli kahdesti viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin. Peruselintarvikkeita, kuten olutta, munia, juustoa, kalaa, jauhoja ja vihanneksia, tuotiin maaseudulta ja rannikolta kaupunkiin vaunuilla tai kantaen.

Maalaisilla oli harvoin rahaa, joten he hankkivat tarvitsemiaan tavaroita vaihtamalla esimerkiksi omenoita, viljaa tai suolakalaa vaatteisiin, patoihin ja puukenkiin.

Jos rahaa käytettiin, englantilainen maalaisnainen saattoi myydä kaupunkilaisille tusinan munia reilulla pennillä eli noin puolella päivätyöläisen palkasta.

Sääntöjä laadittiin pikkuasioistakin