Raavaat miehet raahasivat maalaisnaista pitkin Carcassonnen linnan pimeitä käytäviä. 21-vuotiaan Grazide Rivesin kasvoilta kuvastui pelko.
Hetken päästä hän joutuisi Etelä-Ranskaa kauhun vallassa pitävän inkvisition eteen. Väärä vastaus voisi viedä hänet vankilaan tai polttoroviolle.
Vartijat aukaisivat oven suureen saliin, missä inkvisition johtaja, piispa Fournier, istui korokkeella dominikaanimunkkien ympäröimänä.
Alempana istuivat kirjuri ja juristit, jotka kirjoittaisivat ylös kuulustelun joka sanan.
Tunteja kestäneissä kuulusteluissa Grazide Rivestä pommitettiin lukemattomilla kysymyksillä, joiden tarkoitus oli paljastaa, kuuluiko hän harhaoppisiin kataareihin – ja olisi siten uhka katoliselle kirkolle.
”Papin kanssa se sopii, mutta muita miehiä en hyväksy!” Talonpoika vaimolleen, jolla oli suhde kirkkoherran kanssa.
Piispan hämmästykseksi naisen vastaukset ohjautuivat toistuvasti kylän katoliseen kirkkoherraan Pierre Clergueen ja tämän naissuhteisiin.
Lopulta piispa kysyi nuorelta naiselta suoraan tämän suhteesta kirkkoherraan.
”Seitsemän vuotta sitten kirkkoherra tuli äitini taloon tämän ollessa elonkorjuussa. Hän painosti minua sanoen ’Anna minun tuntea sinut lihallisesti.’ Olin neitsyt, luullakseni noin 14- tai 15-vuotias. Hän vei neitsyyteni ladossa – – Tätä jatkui tammikuuhun asti, ja se tapahtui aina äitini talossa; äitini tiesi siitä ja hyväksyi sen.”
Grazide Rivesin kertomus jatkui: ”Tammikuussa kirkkoherra vihki minut nyt jo edesmenneen mieheni kanssa. Hän kuitenkin kävi luonani edelleen säännöllisesti mieheni ollessa elossa. Mieheni tiesi siitä ja hyväksyi sen. Joskus hän kysyi minulta, onko kirkkoherra ollut kanssani, ja vastasin kyllä. Silloin mieheni sanoi: ’Papin kanssa se sopii, mutta muita miehiä en hyväksy!’”
Grazide Rives sai pitää henkensä ja omaisuutensa, mutta piispa tiesi, että hänen olisi kutsuttava pian myös Pierre Clergue kuulusteltavaksi.
Piispa Fournier johti harhaoppisten jahtia Montailloussa, ja palkkioksi hyvästä työstä hänet valittiin paaviksi.
Kuulustelut arvokasta aineistoa
Grazide Rivesin ja kirkkoherran suhteesta ei normaalisti olisi säilynyt tietoa jälkipolville.
Keskiajan kronikoitsijat eivät vaivautuneet kirjoittamaan tavallisesta rahvaasta, jolla ei ollut vaurautta eikä merkittävää asemaa, vaan historiankirjoitus keskittyi Eurooppaa hallinneeseen sotilaalliseen ja uskonnolliseen eliittiin.
Niinpä nykyajan historioitsijat tietävät paljonkin keskiajan yläluokan elämästä, mutta tavallisten ihmisten arjesta on voitu esittää vain arvailuja.
Inkvisition Montailloun kylässä suorittamien kuulustelujen ansiosta nykytutkijat ovat kuitenkin saaneet käyttöönsä talonpoikien elämästä korvaamatonta aineistoa, jota keskiaikaiset lähteet eivät yleensä tarjoa.
Keskiajan Ranskassa suurin osa kansasta oli maaväestöä, josta historiankirjat eivät kerro. Montailloun kuulusteluista on saatu paljon tietoa tämän kansanosan elämästä.
Arkiston aarteet
Montailloun inkvisition johtajan, piispa Jacques Fournierin, tehtävä oli paljastaa kaikki tuomiokapitulinsa kataarit ja rangaista näitä.
Fournier osoittikin tehtävässään huomattavaa uutteruutta, ja eräs inkvisition jäsen kuvaili häntä suorastaan pedanttisen tunnontarkaksi.
Vuosina 1318–1325 piispan johtamissa kuulusteluissa Montailloun asukkailta kyseltiin kaikesta sukulaisuussuhteista asuinolosuhteisiin ja tavoista ja ruokailutottumuksista aina intiimeimpiin sielun- ja sukupuolielämän yksityiskohtiin.
Joukko kirjureita kirjoitti kaikki vastaukset muistiin.
Vaatimattomista oloista lähtenyt piispa Fournier oli edennyt urallaan määrätietoisesti, ja hän tähtäsi yhä ylemmäksi.
Siksi hän säilytti kaikki kuulustelupöytäkirjat siltä varalta, että jutut voitaisiin tarvittaessa myöhemmin avata uudelleen.
Yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun piispa oli päättänyt tutkimuksensa Montailloussa, hänestä tuli paavi Benedictus XII palkinnoksi hänen sinnikkäästä harhaoppisten jahdistaan.
Kun Fournier matkusti Avignoniin, missä paavinistuin sijaitsi, hän vei Montailloun asiakirjat mukanaan.
Seuraavat 500 vuotta kuulustelupöytäkirjat lojuivat unohdettuina arkistoissa, jotka siirrettiin välissä Vatikaaniin.
Asiakirjat löysi 1800-luvulla muuan kirkkohistorioitsija etsiessään tietoa Jacques Fournierista.
Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt papereihin juurikaan huomiota, sillä niissä ei varsinaisesti käsitelty Fournierin suuria saavutuksia.
Paavina ollessaan tämä oli muun muassa aloittanut mahtavan Paavien palatsin rakennuttamisen Avignonissa.
Vasta 1960-luvulla ranskalainen historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie kävi läpi Montailloun käsinkirjoitetut pöytäkirjat ja julkaisi niistä kirjan.
Sen ansiosta kuka tahansa pääsi tutustumaan 1300-luvun maalaiskylän ihmisten elämään ja seuraamaan läheltä inkvisition kuulustelujen, tuomioiden ja rangaistusten aiheuttamia dramaattisia käänteitä.
Väärät vastaukset inkvisition tuomioistuimen edessä veivät kyläläisiä roviolle.
Tytär oli onnettomuus
Montailloun pöytäkirjojen ansiosta historioitsijat ovat muun muassa saaneet tietää, että kylän ihmisten elämää määritti talo, jossa he asuivat, eikä esimerkiksi kaukaisilla muualla asuvilla sukulaisilla ollut niin väliä.
Tärkeintä oli se, ketkä asuivat saman katon alla.
Kaikkien samaan talouteen kuuluvien velvollisuus oli tehdä kaikkensa talon hyvinvoinnin ja vaikutusvallan edistämiseksi.
Talouteen kuuluivat myös vainajat, joten esimerkiksi kun kylän kirkkoherran isä kuoli 1300-luvun alussa, kaksi naista leikkasi talteen muutaman suortuvan ruumiin hiuksista sekä palaset tämän varpaiden ja sormien kynsistä, jotta ”vainajan talo säilyisi onnekkaana.”
Kuulustelupöytäkirjojen perusteella tutkijat ovat myös päätelleet, että tyttären syntymää pidettiin Montailloussa suurena onnettomuutena.
”Naisen sielu ja emakon sielu ovat samanlaisia – toisin sanoen mitättömiä!” Eräs kylän talonpojista piispan kuulusteluissa.
Tytöt naitettiin muihin sukuihin, ja he veivät mukanaan suuret myötäjäiset.
Kirkkoherra totesikin: ”Olisi parempi, että sisar naisi veljensä, kuin että hän jättää isänsä talon vieden suuret myötäjäiset mukanaan. Tämä tapa vie isän talon tuhoon.”
Naisia ei ylipäätään juurikaan arvostettu.
”Naisen sielu ja emakon sielu ovat samanlaisia – toisin sanoen mitättömiä”, eräskin talonpoika totesi piispan kuulustelussa.
Toinen oli sitä mieltä, että ”mies ei ole minkään arvoinen, jollei hän ole vaimonsa herra”.
Leski lemmenpuuhissa
Historioitsijoiden yllätykseksi alueen naiset harrastivat avioliiton ulkopuolisia suhteita, vaikka sitä pidettiin sekä kirkon että yleensä yhteisön piirissä suurena syntinä.
Esimerkiksi linnanrouva Beatrice de Planissolesilla oli avioliittonsa aikana suhde tilanhoitajaansa.
Hän kuitenkin mitä ilmeisimmin pelkäsi paljastumista, sillä kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli sanonut rakastajalleen, että hänen miehensä tappaisi hänet, jos saisi tietää suhteesta.
Nainen saattoi ottaa rakastajan tultuaan leskeksi, ja joillakuilla oli suhteita ennen avioliittoa.
Sitä ei kuitenkaan pidetty erityisen paheksuttavana.
1200-luvulla kataareja vangittiin ja teloitettiin joukoittain, mutta liikettä ei saatu kokonaan kitketyksi.
Kataarien tapoja kauhisteltiin
Katolinen kirkko pyrki murskaamaan harhaoppiset kataarit, jotka suhtautuivat seksiin vapaamielisesti ja kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiä.
Kristillinen kataariliike alkoi levitä 1100-luvulla, kun uudet aatteet levisivät Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Italiassa.
Liike, jonka nimen on tulkittu viittaavan ”puhtauteen”, hylkäsi paavin ja kardinaalien auktoriteetin. Lisäksi sen jäsenet kieltäytyivät maksamasta kirkolle kymmenyksiä.
Kataarit pitivät aineellista, lihallista maailmaa ja ihmiskehoa paholaisen, ei Jumalan luomana.
Liikkeen pappien piti olla ”puhtaita”, minkä vuoksi he eivät syöneet lihaa, elivät köyhyydessä ja pysyttelivät erossa naisista.
Tavalliselle kataarille vapaa seksi ei kuitenkaan ollut mikään ongelma, ja myös henkilökohtaisen vaurauden tavoittelu oli tavallista kataarien keskuudessa.
Katolinen kirkko piti kataariliikettä niin suurena uhkana, että paavi julisti pian ristiretken näitä ”vapaa-ajattelijoita” vastaan.
Vuosina 1209–1229 noin puoli miljoonaa kataaria vangittiin ja surmattiin paavin käskystä.
Kataarilaisuus kuitenkin kitkettiin Ranskasta pysyvästi vasta Jacques Fournierin johtamissa kerettiläisvainoissa 1300-luvulla.
Kun linnanrouva Beatrice de Planissolesista tuli leski, hän otti kuulustelupöytäkirjojen mukaan uuden rakastajan, kirkkoherra Pierre Clerguen.
Kumpikaan osapuoli ei mielestään tehnyt syntiä, mutta yksi seikka oli askarruttanut rouvaa: ”Mitä teen, jos tulen raskaaksi? Joudun häpeään ja kadotukseen.”
Avioton lapsi löisi häneen leiman, joka estäisi häntä avioitumasta uudelleen.
Neuvokkaalla papilla oli ratkaisu pulmaan: ”Minulla on sellaista yrttiä, että jos mies pitää sitä ollessaan naisen kanssa, nainen ei voi tulla raskaaksi.”
Kuulustelupöytäkirjojen mukaan tämä tieto rauhoitti naisen, minkä jälkeen hän suostui lemmiskelemään kirkkoherran kanssa kirkon alttarin edessä.
Papilla oli 12 rakastajatarta
Piispa Fournierin kuulusteluissa ilmeni, että Pierre Clerguella oli 20 vuoden aikana ollut ainakin kaksitoista rakastajatarta.
Kaksi heistä oli sisaruksia, ja kaksi oli ollut naimattomia neitsyitä.
Muut olivat kylän leskiä. Pierre Clergue oli virallisesti katolisen kirkon pappi mutta sydämessään kataari.
Kumpikaan uskonto ei kuitenkaan sallinut hänelle naissuhteita, sillä kataarien pyhien miesten piti pidättäytyä paitsi lihasta myös lihallisesta kanssakäymisestä.
Kirkkoherra puolusteli hurjastelujaan sanomalla: ”Lihallinen yhteys on aina väärin, myös avioliitossa... Mutta kun kaikki on kiellettyä, on kaikki sallittua.”
Vuonna 1318 inkvisitio etsi uutterasti kerettiläisiä myös pienistä kylistä, kuten Montaillousta.
Rangaistuksena kuolema – tai talon menetys
Montaillou ei enää palannut entiselleen inkvisition käsittelyn jälkeen. Osa kyläläisistä poltettiin roviolla, osa päätti muuttaa muualle.
Asukkaita vuonna 1318: Noin 250 – heistä kataareja noin 100
Syytettiin: 28 henkilöä
Tuomittiin: 18 henkilöä
Poltettiin: Viisi henkilöä Montailloun kylästä tuomittiin kerettiläisinä roviolle. Lisäksi yhden vainajan luut kaivettiin haudasta ja poltettiin rangaistukseksi.
Kuoli vankilassa: Ainakin neljä Montailloun asukasta kuoli inkvisition vankilassa.
Tuhotut talot: Kahden perheen talot revittiin maan tasalle.
Montailloun asukkaille talon tuhoaminen vastasi lähes kuolemanrangaistusta. Kun inkvisitio lopulta lopetti kuulustelunsa Montailloussa, osa kylän asukkaista muutti Pohjois-Espanjaan, jossa kataarit saivat elää rauhassa, kunhan eivät yrittäneet levittää uskoaan.
Montaillou lähes autioitui.
Nykyään siellä on enää vajaa kaksikymmentä asukasta, ja pormestarina toimii Jean Clergue, naisia vokotelleen kirkkoherra Pierre Clerguen sukulainen.
Kielijä menetti kielensä
Kuulustelut paljastavat, että Clergue vokotteli naisia uhkailemalla eikä myöskään arkaillut toteuttaa uhkauksiaan.
Hänen sukunsa oli Montailloun mahtavimpia, ja hänen veljensä oli vouti.
Vahvistaakseen talonsa asemaa Clergue ryhtyi inkvisition kätyriksi Montailloussa, vaikka hän tosiasiassa kuului inkvisition vainoamiin kataareihin.
Inkvisition jäsenenä hän pystyi hyödyntämään kirkon valtaa omien päämääriensä toteuttamiseksi: Hän esimerkiksi järjesti eräälle naiselle rangaistukseksi kielen leikkaamisen irti suusta tämän kielittyä Clerguen perheen kerettiläisyydestä.
Huhut Pierre Clerguen kaksoisroolista kiirivät lopulta piispa Fournierinkin korviin, ja vuonna 1320 kirkkoherra tuomittiin kerettiläisyydestä ja teljettiin Carcassonnen vankilaan.
Hän ei elänyt pitkään vankilan kellarin kylmässä tyrmässä, mutta hänen tekonsa ovat jääneet historiaan pedantin piispan kuulustelujen ansiosta.