Kultainen orda uhkasi Eurooppaa

”Kun matkasimme maan halki, näimme kaikkialla valtavasti kalloja ja luita”, kirjoitti Johannes. Paavi Innocentius IV oli lähettänyt hänet tapaamaan alueen mongolijohtajaa, Batu-kaania, ja selvittämään, suunnittelivatko mongolit myös Länsi-Euroopan valloittamista.

Ihmisten jäännökset eivät kuitenkaan yllättäneet Johannesta, jolle niin kutsutun Kultaisen ordan mongolit eivät olleet uusi tuttavuus. ”He eivät pidä ihmisten teurastamista minään”, hän kirjoitti.
Edes Euroopan vahvimmista armeijoista ei ollut vastusta, kun sotaisat mongolit vyöryivät Eurooppaan 1200-luvulla. Se muodostui Itä-Euroopalle käännekohdaksi, joka vaati lukemattomia ihmishenkiä sekä jakoi slaavilaiset kansat lopullisesti.

Tšingis-kaani yhdisti mongoliheimot

Alun perin mongolit olivat erillisiä heimoja, jotka asuivat nykyisen Kiinan pohjoispuolen laajoilla aroilla ja sotivat jatkuvasti toisiaan vastaan. Vuonna 1206 päällikkö Temüdzin onnistui kuitenkin saamaan kaikki heimot johtoonsa. Jälkipolvet tuntevat hänet paremmin nimellä Tšingis-kaani.

Mongolit olivat kokeneita taistelijoita, mutta he eivät olleet koskaan sotineet yhtenäisenä armeijana. He hallitsivat kyllä sissi- ja ryöstöiskut, mutta koordinoidut joukkohyökkäykset olivat heille aivan uutta.

Tšingis-kaani rakensi heistä armeijan ja opetti heille uusia taktiikoita, joissa vihollinen yleensä piiritettiin tai houkuteltiin ansaan ja tuhottiin. Oppi meni perille, ja pian mongolit olivat valmiita maailmanvalloitukseen.

Yksi Tšingis-kaanin ensimmäisistä vastustajista oli Kiina. Se lähetti palkkasotilaiden armeijan kaania vastaan, mutta nämä päättivät pian mieluummin vaihtaa puolta ja liittyä Tšingis-kaanin joukkoihin kuin taistella niitä vastaan.

Sen jälkeen mongoliarmeija suuntasi kohti suurkaupunki Pekingiä, jonka se valtasi pitkän piirityksen päätteeksi suurhyökkäyksessä 1. kesäkuuta 1215.

Tšingis-kaani halusi osoittaa, millainen kohtalo uhkasi niitä, jotka vastustivat häntä, ja antoi miestensä riehua ja ryöstellä kaupungissa vapaasti kokonaisen kuukauden. Kaupungissa vierailleet ­diplomaatit raportoivat vielä vuotta myöhemminkin, että kadut ”kiiltelivät yhä ihmisrasvasta”.

Tšingis-kaani ja hänen soturinsa vaikuttivat voittamattomilta. Vuonna 1219 vuorossa oli mahtava Kovaresmian valtakunta, joka kattoi muun muassa nykyisen Iranin ja Afganistanin alueet.

Se kukistui muutamassa vuodessa. Seuraavaksi mongolit päättivät lähteä tutkimaan alueita Kaukasusvuorten pohjoispuolella. Siellä odotti Eurooppa.

Mongolit katosivat yllättäen

Vuonna 1221 yli 20 000 mongolisoturin armeija ylitti Kaukasuksen vuoriston ja murskasi ensitöikseen Georgian armeijan. Kirjeessään paaville maan kauhistunut kuningas kutsui mongoleja ”tataareiksi” eli sotureiksi suoraan syvimmästä helvetistä (latinaksi Tartarus).

”Maani ovat vallanneet barbaariset tataarit, jotka ovat luonteeltaan pirullisia ja ahneita kuin sudet saaliin perässä ja rohkeita kuin leijonat.”

Kukistettuaan Georgian mongoliarmeija otti suunnan kohti Mustanmeren pohjoispuolen turkkilaista arokansaa kumaaneja. Muutoin niin sotaisat kumaanit pakenivat kauhuissaan pohjoiseen ja saivat ylipuhuttua viikinkien jälkeläisten rusien johtamat ruhtinaskunnat solmimaan liiton kanssaan.

Vuonna 1223 rusiruhtinaiden ja kumaanien yhteinen 80 000 miehen armeija kohtasi noin 23 000 mongolia Kalkajoella nykyisen Ukrainan alueella.

Mongolit voittivat murskaluvuin: rusien sotureista kuoli 40 000 ja ruhtinaistakin kokonaista seitsemän. Eurooppa vaikutti olevan tuhoon tuomittu.

Kalkajoen taistelun jälkeen mongolit kuitenkin katosivat yhtäkkiä yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. ”Yksin Jumala tietää, keitä nämä ihmiset olivat ja mistä he tulivat”, kirjoitettiin venäläisessä aikalaiskronikassa.

Todellisuudessa mongolit lähtivät, koska Kiinasta oli kantautunut uutisia kapinasta, mutta Euroopassa monet uskoivat heidän yksinkertaisesti päättäneen luopua Euroopan valloitusyrityksestä. Se ei todellakaan pitänyt paikkaansa.

Kultainen orda syntyi

Kun Tšingis-kaani kuoli vuonna 1227, Mongolien valtakunta ulottui idästä Tyyneltämereltä länteen Kaspianmerelle asti. Hänen poikansa jatkoivat valtakunnan laajentamista niin, että lopulta sen hallitseminen kävi mahdottomaksi.

Niinpä Tšingis-kaanin perilliset päättivät kokouksessaan Kiinassa jakaa valtakunnan neljään kaanikuntaan, joita kutakin johtaisi oma kaani. Heidän yläpuolelleen ­valittiin vielä suurkaani toimimaan kaikkien mongolien johtajana.

Läntisin uusista kaanikunnista tuli tunnetuksi nimellä Kultainen orda, ja sitä johti Batu-kaani, Tšingis-kaanin pojanpoika. Kaanikunnan nimen on sanottu syntyneen siitä, että Batu-kaani majoittui sotaretkillään kultaisessa teltassa.

Vahvistettuaan valtansa Kultaisessa ordassa kunnianhimoinen Batu ja hänen kenraalinsa Subutai käänsivät katseensa kohti Eurooppaa: Batu suunnitteli laajentavansa kaanikuntaansa aina Atlantille asti turvatakseen siten Mongolien valtakunnan sivustan.

Niinpä 12 vuotta ensimmäisestä Kaukasuksen ylityksestään mongolit lähestyivät taas Eurooppaa. Vuonna 1236 Batu voitti 130 000 mongolin armeijalla ensin kumaanit ja sitten Volgan bulgaarit, jotka asuivat Volgajoella nykyisen Venäjän alueella.

Molemmat olivat arojen soturikansoja, joten heistä sai helposti täydennystä mongoliarmeijaan. Niin Batu-kaanin armeijan miesvahvuus kasvoi lähes 200 000:een.

Seuraavaksi kaanin huomio kääntyi ­rusien ruhtinaskuntiin. 14 niiden suurinta kaupunkia tuhottiin ja ne asukkaat, jotka eivät heti antautuneet, tapettiin.

Rjazanin kaupunki vallattiin kolme päivää ennen joulua, ja kronikan mukaan valtausta seurasi paikallisten verilöyly: ”Jotkut seivästettiin, joillekuille työnnettiin tikkuja kynsien alle. Pappeja poltettiin elävältä, ja nunnia ja neitokaisia raiskattiin kirkoissa heidän sukulaistensa silmien edessä.”

Vladimir-Suzdalin ruhtinaskunnassa, joka oli alueen vaurain ja jonka alaisuuteen silloinen pikkukaupunki Moskova kuului, suuriruhtinas Juri II kokosi epätoivoissaan armeijaa puolustautuakseen.

Helmikuussa 1238 hänen sotilaansa ottivat yhteen mongolien kanssa Sitjoella. Metristen hankien keskellä he yrittivät taistella vihollisen ylivoimaa vastaan, mutta turhaan.

Tuhansia rusisotilaita kaatui mongolien nuoliin, ja teurastuksessa tapettiin myös suuriruhtinas, jonka pää leikattiin irti pelotukseksi ja varoitukseksi muille.

Jopa rusiruhtinaitten kaupungeista suurin, Kiova, vallattiin ja sytytettiin tuleen. Jäänsiniselle talvitaivaalle kohosi valtavia savupylväitä, jotka lopulta sekoittuivat muista tuhotuista kaupungeista nousevaan savuun. Rusien ruhtinaskunnat oli nujerrettu, ja ne joutuivat mongolien valtaan.

Batulle sekään ei kuitenkaan riittänyt. Yksi hänen isoisänsä Tšingis-kaanin antamista ohjeista oli ollut tappaa aina vihollisen johtajat, jotta nämä eivät voisi koota joukkoja uuteen sotaan.

Mongoleille kärsityn tappion jälkeen kumaanien johtaja Köten oli paennut Unkariin 40 000 sotilaan kanssa, ja unkarilaiset kieltäytyivät luovuttamasta Köteniä Batulle.

Unkarilaisten kuninkaalla Béla IV:llä oli lisäksi suuri ­armeija, joka voisi uhata mongolien tuoreita valloituksia, joten Batu päätti seuraavaksi tuhota Unkarin ja jatkaa sitten armeijoineen Keski-Eurooppaan.

Euroopan eliittisotilaat eliminoitiin

Länsi-Euroopassa ei vielä oikein ymmärretty, kuinka suuri uhka mongolit olivat. Useimmat hallitsijat ajattelivat saavansa mongolien hyökkäysten myötä mahdol­lisuuden napata itselleen lisää maata hävinneiden kustannuksella.

Batu-kaani ei kuitenkaan antanut muille mahdollisuuksia. Vuoden 1241 alussa hän lähetti kolme suurta armeijaa kohti unkarilaisia Budan ja Pestin kaupunkeja.

Jotta saksalaiset tai puolalaiset eivät voisi hyökätä hänen joukkojensa sivustaan, hän lähetti myös noin 10 000 miestä Puolaan, jonka läpi nämä etenivät polttaen matkallaan kaupungin toisensa jälkeen, muun muassa maan suurimpiin kaupunkeihin kuuluvan Krakovan.

Vastavetona Sleesian herttua Henrik Hurskas kokosi armeijan pelastaakseen Puolan – ja koko Euroopan. Henrikin armeijan piti yhdistyä hänen lankonsa, Böömin kuningas Venceslausin, kokoamiin 50 000 miehen joukkoihin puolalaisessa Legnican kaupungissa.

Mongolit halusivat estää eurooppalaisjoukkojen ­yhdistymisen ja ratsastivat siksi kiireesti kohti Legnicaa.

Kun mongolit saapuivat Legnicaan, siellä Venceslausin joukkoja odottanut Henrik päätti ­lähettää oman armeijansa mongoleja vastaan tasangolle muutaman kilometrin päähän kaupungista. Henrik oli varma voitostaan.

Hänellä oli kolme kertaa niin iso armeija kuin mongoleilla, ja siihen kuului ­Euroopan parhaita sotilaita, sillä hän oli saanut puhuttua riveihinsä Saksalaisen ­ritarikunnan jäseniä. Kokeneiden risti­ritarien avulla mikään ei voisi mennä pieleen.

Henrik jakoi joukkonsa neljään osaan: ensimmäinen koostui sleesialaisista ritareista ja palkkasotilaista, toinen suurmestari Poppo von Osternan johtamista Saksalaisen ritarikunnan ristiritareista, kolmas puolalaisista ritareista ja neljäs sleesialaisesta jalkaväestä.

Henrik luotti haarniskoituihin ritareihinsa, jotka muodostivat todellisen raskaan ratsuväen. Jokainen ritari painoi hevosineen ja haarniskoineen lähes tuhat kiloa, ja hyökkäyksessä koko tuo paino oli ritarin peitsen takana ja auttoi raivaamaan edeltä kaikki esteet.

Henrik käynnisti taistelun lähettämällä ritarinsa suoraan hyökkäykseen kohti mongoleja. Nämä joutuivatkin peräytymään ja näyttivät pian kääntyvän pakosalle.

Onnistuneesta hyökkäyksestä innostunut Henrik antoi ritariensa ratsastaa täyttä vauhtia ­pakenijoiden perään – ja niin he päätyivät suoraan mongolien ansaan.

Yhtäkkiä kahden puolen Henrikin villinä laukkaavia ritareita ilmaantui mongolien aiemmin piilossa pysytellyttä ratsuväkeä, joka lähetti armottoman nuolisateen ritareita kohti, ja samassa muka pakenevat mongolit kääntyivät jälleen ympäri ja iskivät eurooppalaisten kimppuun.

Ritarien suurikokoiset hevoset olivat mongolialaisille jousiampujille helppoja maaleja, eikä ritareilla ollut mitään mahdollisuuksia selvitä ilman hevosiaan. Käytännöllisesti katsoen koko eurooppalaisten armeija tuhoutui, ja Henrikkin menetti päänsä.

Kohtaus joella

Legnican taistelussa oli ollut Saksalaisen ritarikunnan mukana myös kourallinen temppeliritareita, joiden suurmestari kertoi tragediasta Ranskan kuningas Ludvig IX:lle.

”Tataarit ovat tuhonneet ja vallanneet herttua Henrikin maan”, suurmestari kirjoitti ja varoitti, ettei Ranskan ja mongolien välillä nyt ollut enää yhtään mainittavaa armeijaa.

Sillä välin Batu-kaanin pääjoukot olivat ylittäneet Karpaatit ja saapuneet Unkariin, missä mongolien kolme armeijaa yhdistyivät.

Unkarin kuningas Béla IV kokosi muutamassa viikossa valtavan, lähes sadantuhannen miehen armeijan, joka lähti marssimaan kohti lopullista välienselvittelyä Budan ja Pestin lähistölle majoittuneiden mongolien kanssa.

Unkarilaisten lähestyessä mongolit vetäytyivät, ja niin jatkettiin päiväkausia, kunnes mongoliarmeija ylitti Sajójoen yli kulkevan kivisillan ja pysähtyi.

Béla tiesi, että olisi itsemurha hyökätä mongolien kimppuun joen yli, ja jäi odottamaan. Myös Batu kenraaleineen tiesi, että hyökkäys joen yli ei ollut hyvä ajatus, mutta heillä oli suunnitelma.

Muutama kilometri pohjoiseen oli kahluupaikka, ja kenraali Sejban lähetettiin sinne pienen joukon kanssa. Samanaikaisesti kenraali Subutai jatkoi kymmenentuhannen miehen kanssa joenvartta etelämmäs, minne he rakensivat sillan. Batu itse jäi kivisillan luo reilun 20 000 miehen joukkojen ja seitsemän heittokoneen kanssa.

Aamunkoitteessa 11. huhtikuuta 1241 Batu alkoi pommittaa sillalla olevia unkarilaisia heittokoneillaan. Nämä ryntäsivät leiriinsä tekemään hälytyksen, jolloin Batun joukot ylittivät sillan, ja pian myös kahluupaikalla joen ylittänyt kenraali Sejbanin joukko saapui paikalle.

Uusi katoaminen

Kuningas Bélan armeijalla oli paljon ratsuväkeä, ja sitä pidettiin yhtenä Euroopan vahvimmista armeijoista. Vaikka Batu-kaanin pääjoukot olivat jo päässeet joen toiselle puolelle, ne olivat yhä pahasti alivoimaiset.

Itse etulinjassa taisteleva Batu näki, kuinka 30 hänen henkivartiokaartinsa sotilasta kuoli hänen ympäriltään.

Juuri kun näytti siltä, että unkarilaiset saisivat yliotteen, kenraali Subutai ilmaantui paikalle 10 000 miehensä kanssa ja iski unkarilaisten selustaan. Yllätyshyökkäys nujersi unkarilaiset henkisesti, ja sotilaat pakenivat paniikissa linnoitettuun leiriinsä.

Leiri ei kuitenkaan tarjonnut kaivattua suojaa, sillä mongolit piirittivät sen pian ja alkoivat pommittaa sitä heittokoneilla ja palavilla nuolilla. Pian suurin osa leiristä olikin jo tulessa.

Sitten Batu-kaani ja Subutai virittivät unkarilaisille vielä uuden ansan. He käskivät avata joukkojensa keskelle kapean käytävän, jonka kautta unkarilaiset luulivat pääsevänsä pakoon.

Tuhannet sotilaat koettivatkin onneaan, mutta mongolit piirittivät heidät välittömästi. Kuningas Béla onnistui pakenemaan, mutta hänen armeijansa tuhoutui.

Seuraavien kuukausien ajan mongolit tekivät rajuja hyökkäyksiä ympäri maata niin, että lähes joka neljäs unkarilainen menetti henkensä.

Joulukuussa 1241 mongolit ylittivät jo Tonavan. Silloin he olivat enää muutaman kilometrin päässä Wienistä, ja Euroopan hovit joutuivat pakokauhun valtaan.

Mutta sitten – aivan yhtä yllättäen kuin edelliselläkin kerralla – mongolit kääntyivätkin jälleen ympäri.

Eurooppalaiset kiittivät Jumalaa pelastumisestaan, mutta syy mongolien vetäytymiseen oli toisaalla. Suurkaani Ögödei oli kuollut Kiinassa, ja nyt mongolit kiiruhtivat takaisin kotiin valitsemaan seuraavaa suurkaania.
Euroopan valloitus saisi jälleen odottaa.

Koko Eurooppa pelkäsi mongoleja

Kultaisen ordan raja-alueilla asuneet eurooppalaiset muuttivat muualle. Kaikki tiesivät, että mongolien paluu oli vain ajan kysymys.

Vuonna 1264 paavi Urbanus IV siirsi Szatmárin arkkidiakonin lännemmäs sillä perusteella, että tämä oli ”niin kaukana Unkarin valtakunnan äärilaidalla, ettei diakonin ja tataarien alueiden välissä asu kerta kaikkiaan ketään”.

Mongolien pelko oli Euroopassa niin suurta ja laajalle levinnyttä, että kun viljelijät kapinoivat Utrechtissa Hollannissa vuonna 1274, moni lähikaupunkien asukkaista luuli mongolien lähestyvän.

Vuonna 1286 Saksalainen ritarikunta päätti evakuoida neljä kaupunkiaan vain siksi, että huhuttiin mongolien olevan taas kokoamassa joukkojaan.

Suurkaani nöyryytti vieraitaan

Moni kuningas- ja ruhtinaskunta sai jatkaa elämäänsä mongolien valloittamilla alueilla, kunhan ne maksoivat vuosittain mongoleille veroa.

Jos hallitsija oli heti alistunut mongoleille, kaani asetti alueelle vain siviilikuvernöörin, jota kutsuttiin ­nimellä darugi. Darugit sekaantuivat harvoin hallitsijoiden työhön.

Alueille, joita mongolit pitivät mahdollisesti kapinallisina, asetettiin sen sijaan ankarat sotilaskuvernöörit eli basqaqit, jotka hyväksyivät tai hylkäsivät päivittäin hallitsijan vähäisimmätkin toimet. Alkuun useimmilla venäläisruhtinailla oli valvojanaan tällainen basqaqi.

Paavin lähettiläs Johannes de Plano Carpini saapui vuonna 1246 Mongoliaan Karakorumin kaupunkiin suurkaanin luo. Siellä hän näki, kuinka mongolit muistuttivat jatkuvasti eurooppalaisille ylimyksille, että mongolit olivat maailman valtiaita.

”Kaanin hovissa oli muun muassa Venäjän suurherttua, Armenian kuninkaan poika ja monia suuria sulttaaneja, jotka eivät saaneet arvonsa mukaista kunnioitusta”, Johannes kirjoitti. ”Jopa tataarien palvelijat menivät heidän edelleen ja määräilivät heitä.”

Johannes ojensi suurkaanille kirjeen, jossa paavi kehotti kaania olemaan hyökkäämättä Eurooppaan Jumalan vihan uhalla.

Johannes palasi kotiin mukanaan kirjallinen vastaus, jossa suurkaani käski paavin tulla hoviinsa muiden Euroopan kuninkaiden kanssa: ”Jos ette noudata käskyämme, pidämme teitä vihollisenamme. Kaikki, jotka tunnustavat Jumalan pojan ja maailman valtiaan, pelastuvat, mutta ne, jotka kieltäytyvät, tuhotaan.”

Paavi pelkäsi hyvästä syystä, että kaani toteuttaisi uhkauksensa, mutta mongolit eivät aikomuksistaan huolimatta enää palanneet Eurooppaan.

Sisällissota heikensi mongoleja

Vaikka mongoleja pelättiin, ei elämä heidän valloittamilla alueillaan ollut pelkkää murhetta. Mongolien valta takasi pitkiä rauhan aikoja ja lähes yhtämittaista taloudellista kasvua valtakunnan alueella asuville noin sadalle miljoonalle ihmiselle.

Ajan mittaan mongolit osoittautuivat usein itse itsensä pahimmiksi vihollisiksi. Kun suurkaani Möngke kuoli vuonna 1259 jättämättä perillistä, muiden kaanien välillä käynnistyi valta­taistelu.

Sisällissodan voitti Kiinassa vaikuttanut Kublai-­kaani, mutta neljä kaanikuntaa tunnustivat suurkaanin yliherruuden enää vain nimellisesti.

Kultaiselle ordalle se tiesi lopun alkua. Kesti vielä satoja vuosia, ennen kuin se luhistui kokonaan, mutta se ei enää koskaan palannut yhtä vahvaksi kuin se oli ollut ennen sisällissotaa.

Sen armeija hyökkäili yhä naapurivaltioihin muttei saavuttanut enää entisenlaisia voittoja.

Mongolien varjossa vahvistuivat puolestaan uudet kristityt valtiot. Kiova ja Vladimir olivat vuosisatoja olleet Venäjän ruhtinaskuntien alueen tärkeimmät kaupungit, mutta kiistat Kultaisen ordan kanssa heikensivät niitä molempia.

Sen sijaan Kultaiselle ordalle veroja maksanut rauhallinen pieni Moskova saattoi vähitellen kasvaa Venäjän tärkeimmäksi keskukseksi.

Moskovaan virtasi ihmisiä ja se voimistui niin, että ajan myötä siitä tuli lopulta Kultaisen ordan pahin – ja sille lopullisen kuoliniskun antanut – vihollinen.