- toukokuuta 1252 paavi Innocentius IV antoi Ad Extirpandaksi kutsutun bullan, jonka perusteella inkvisitiolla oli lähes rajoittamaton oikeus hankkia kerettiläisiksi epäillyiltä tunnustus kiduttamalla. Siitä alkoi yksi ihmiskunnan historian synkimmistä kausista, joka päättyi virallisesti vasta vuonna 1816, kun katolinen kirkko kielsi kidutuksen.
Raakoja kidutusmenetelmiä oli kuitenkin ollut jo ennen Innocentius IV:n aikaa, ja kiellosta huolimatta kidutusta käytettiin edelleen yleisesti kuulustelukeinona – se tapahtui huomaamattomammin ja sitä nimitettiin joksikin muuksi, mutta se oli yhä tuskallista.
1. Paljasta tuskaa
Nylkemisen onnistumiseksi pyövelillä piti olla terävä veitsi. Ihoa leikattiin hitaasti irti – usein uhrin murtumiseen tai kuolemaan asti.
Muinaisessa Assyriassa ihmisiä kidutettiin nylkemällä heidät elävältä. Uhri riisuttiin alasti ja köytettiin paaluun, minkä jälkeen häneltä kuorittiin iho pois terävällä veitsellä.
Nylkeminen aloitettiin päästä. Tarkoituksena oli edetä vähitellen jalkoihin, mutta menetelmä oli niin tuskallinen, että uhri yleensä menehtyi ennen kuin kiduttaja ehdi edes rintakehään.
Kidutuksella peloteltiin vihollista
Myöhemmissä Lähi-idästä peräisin olevissa lähteissä kuvaillaan menettelytapaa tarkemmin. Useissa niistä kerrotaan, että kiinni otetut vihollissotilaat nyljettiin. Käsittelyn tavoitteena oli sekä saada sotilaat paljastamaan salaisuuksia että myös pelotella vihollisjoukkoja.
Meksikon asteekit käyttivät kidutusmenetelmää uskonnollisten rituaalien yhteydessä, ja myös keskiajan Euroopasta tunnetaan tapauksia, joissa uhri on nyljetty.
2. Pronssihärkä
Jonkun paistaminen elävältä pronssihärän sisällä avotulen päällä oli erityisen viihdyttävää yleisölle, kun härän nenästä tuli savua ja se ”huusi”.
Uhri suljettiin yleensä metalliarkkuun, jonka alle sytytettiin tuli. Kreikkalainen historioitsija Herodotos kuvaili kidutusmenetelmää jo 400-luvulla eaa., ja menetelmä oli yleinen antiikin Kreikassa.
Kuumuus saattoi tappaa arkussa olevan. Tämä kidutusmenetelmä onkin hyvä esimerkki siitä, että raja kidutuksen ja teloituksen välillä voi olla häilyvä.
Kuolo kohtasi pronssi kammion
Myöhemmin roomalaiset kehittivät kiduttamiseen härän muotoisen pronssikammion. Sen kyljessä oli luukku. Kun uhri oli pantu kammion sisään, luukku suljettiin ja kammion alle sytytettiin tuli. Kammion kuumentuessa uhrin huudot kuuluivat härän suusta. Höyry poistui sierainaukoista.
Tuolloin pronssihärästä muodostui sairaalloisen huvittelun väline.
Katolisen pyhimystarun mukaan Pyhä Eustachius kärsi marttyyrikuoleman noin vuoden 100 tienoilla. Hänen kerrotaan paistuneen kuoliaaksi pronssisen härän sisällä. Kertomuksen todenperäisyys on arvailujen varassa, mutta historiallisten lähteiden mukaan pronssihärkää tai muita vastaavia kammioita todella on käytetty kidutuskeinona.
3. Valvottaminen
Kerettiläisen haarukka esti uhria nukahtamasta, sillä muuten sen piikit tunkeutuivat ihoon.
Keskiajalla inkvisitio pehmitti kerettiläisiksi epäiltyjä myöntämään syyllisyytensä myös estämällä heitä nukkumasta.
Uhria valvotettiin muun muassa kerettiläisen haarukaksi kutsutulla laitteella. Kyseessä oli pieni rautatanko, jonka kummassakin päässä oli kaksi terävää piikkiä, kuten makkaratikussa.
Tangon yläosan piikit tulivat leuan alle ja alaosan piikit rintaa vasten. Tankoa estettiin putoamasta paikoiltaan kiinnittämällä se remmillä niskan taakse. Uhrin oli pakko pitää päätään epämukavassa asennossa.
Jos uhri nukahti ja pää nyökähti eteenpäin, piikit painuivat syvälle ihoon. Kun hän oli joutunut näin valvomaan muutaman vuorokauden, hän oli valmis myöntämään lähes mitä tahansa.
4. Tuskan päärynä ja kielipihdit
Tuskan päärynä rikkoi nopeasti luut ja nivelet. Kidutusvälinettä voitiin käyttää ihmiskehon monissa eri osissa.
Valheista ja jumalanpilkasta rangaistiin keskiajalla ankarasti. Välineenä on tiettävästi käytetty muun muassa muotonsa mukaan päärynäksi kutsuttua suukapulaa.
Päärynän muotoinen metalliesine tungettiin uhrin suuhun (eri rikoksista rangaistaessa käytettiin eri ruumiinaukkoja). Päärynän toisessa päässä oli metallivarsi, jossa oli pieni vipu. Kun vivusta käännettiin, päärynä avautui kolmeen tai neljään osaan kuin kukan terälehdet.
Avoimena päärynä täytti suun niin äärimmilleen, että hampaat ja jopa leuka murtuivat. Jos uhri jäi verenvuodosta henkiin, hän ei enää kyennyt puhumaan selvästi.
Kidutusmuseoissa on esillä useita kappaleita tämäntyyppisiä kidutusvälineitä, mutta ei tiedetä varmasti, käytettiinkö niitä koskaan vai toimivatko ne vain pelotteina.
Vuodelta 1639 peräisin olevassa lähteessä mainitaan, että varkaat käyttivät suukapuloita estääkseen uhreja huutamasta apua ryöstön jälkeen. Sitä aiemmissa lähteissä välinettä ei mainita ainakaan kidutuksen yhteydessä.
Arvioin ihmisen tahdonvoiman sen mukaan, kuinka paljon vastustusta, kipua ja kidutusta hän voi kestää ja kuinka hän osaa kääntää tilanteen edukseen Friedrich Nietzsche
Kieli revittiin irti
Toinen vähintään yhtä tehokas väline oli varmasti käytössä: kielipihdit. Kielipihdit oli muotoiltu niin, että niillä saatiin luja ote uhrin kielestä. Sitten kieli vedettiin nopealla liikkeellä ulos niin, ettei uhri enää koskaan pystynyt valehtelemaan ja rienaamaan jumalaa.
5. Piinapenkki
Piinapenkki irrotti luut nivelistä. Se oli äärimmäisen tuskallista – ja se voitiin toistaa useita kertoja.
Kun luut irtoavat nivelistä, kuuluu paukahdus. Venytyspenkkikäsittely ei yleensä tappanut mutta sitä pidettiin yhtenä tuskallisimmista kidutustavoista.
Uhri laitettiin pitkälleen penkin päälle, ja hänet sidottiin ranteistaan ja nilkoistaan kiinni. Tämän jälkeen ylä- ja alavartalon raajoja kiskottiin eri suuntiin vinssillä.
Yksi kerrallaan nivelet antoivat periksi. Jos kiduttaja venytti uhria kylliksi, tälle syntyi pysyviä lihasvaurioita. Joskus raajat saattoivat irrota, jolloin ensimmäisenä yleensä irtosi käsivarsi. Piinapenkkiä käytettiin kiduttamisen lisksi myös teloittamiseen.
Temppeliritarit piinapenkissä
Piinapenkkiä käytettiin ahkerasti, kun katolinen kirkko vuodesta 1307 alkaen usutti inkvisition temppeliritareiden kimppuun. Usein tunnustuksen saamiseen riitti, että epäilty pantiin katsomaan kun jotakuta muuta käsiteltiin piinapenkissä.
6. Scavenger’s daughter
Scavenger’s Daughter oli kidutusväline, jossa uhri pakotettiin tuskalliseen asentoon, joka saattoi murtaa selkärangan.
Lontoossa Towerin alla sijaitsevat kidutuskammiot vetivät Henrik VIII hallituskaudella (1509–47) hyvin vertoja inkvisition vastaaville laitoksille.
Englantilaiset kehittivät kidutusta varten omia kekseliäitä välineitä. Yksi niistä oli pelätty Scavenger’s daughter eli ns. Ruumiinryöstäjän tytär. Sen toimintaperiaate oli päinvastainen kuin piinapenkin: tuskaa aiheutettiin sitomalla ihmisruumis mahdollisimman tiukaksi paketiksi.
Nenäverenvuotoja ja selkämurtumia
Raudasta tehty laite muistutti suurta A-kirjainta. Ylinnä oli rengas, joka pujotettiin uhrin kaulaan. Uhri sidottiin tiukkaan sikiöasentoon ranteet kiinni jalkojen alapuolelle, jotta polvet puristuivat lähelle kasvoja.
Asento oli tuskallinen ja johti pian nenäverenvuotoon. Selkärankakin vääntyi niin paljon, että se oli vaarassa murtua.
7. Vesikidutus: uhri luulee hukkuvansa
Waterboarding-välineistöä Tuol Slengin kansanmurhamuseossa Kambodžassa. Uhri asetettiin pää hieman alaspäin ja kasvoille pantiin kangas. Sitten kankaan päälle kaadettiin vettä niin, että uhri ei pystynyt hengittämään ja sai vettä keuhkoihinsa.
Yksi kohutuimmista nykyaikaisista kidutusmenetelmistä on waterboarding – eräs vesikidutuksen muoto.
Tässä kidutusmenetelmässä uhri sidotaan alustaan niin, että pää on hieman jalkoja alempana. Kasvojen päälle laitetaan märkä kangas. Kun kankaalle kaadetaan vettä, uhri tuntee hukkuvansa.
Vesikidutus on vanha kidutuksen muoto
Vaikka waterboardingista on keskusteltu paljon juuri nykyisin, se on vanhaa perua. Espanjassa inkvisitio käytti myös tortura del aguaa eli vesikidutusta, jossa kasteltu riepu tungettiin uhrin suuhun ja siihen kaadettiin lisää vettä.
Menetelmä oli suosittu, sillä se ei jättänyt pysyviä ruumiinvammoja mutta tuotti tunnustuksen nopeasti.
Vuonna 1631 saksalainen jesuiittapappi Friedrich von Spee kirjoitti, että ”on uskomatonta, mitä ihminen voi sanoa kidutuksen pakottamana ja kuinka monta valhetta hän voi kertoa itsestään ja muista; lopuksi kaikki, mitä kiduttaja haluaa, muuttuu todeksi”.
1800-luvulla monet eurooppalaiset hallitukset kielsivät kidutusmenetelmän, mikä ei kuitenkaan estänyt Yhdysvaltojen presidenttiä Theodore Rooseveltia vuonna 1904 puolustelemasta sen käyttöä Espanjan ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa kuusi vuotta aiemmin. Roosevelt kirjoitti, että ”kukaan ei vahingoittunut vakavasti”.
8. Lyijyn pirskottaminen
Silmät ovat monelle ihmiselle erityisen arka paikka. Kautta historian onkin siksi keksitty monia kidutusmenetelmiä, jotka kohdistuvat silmiin.
Tässä kidutusmenetelmässä käytetty vekotin muistutti hieman keskiajan katolisessa kirkossa vihkiveden pirskottamiseen tarkoitettua välinettä.
Vihkiveden sijaan kidutusvälineen aukoista pursui sulaa lyijyä. Astetta pahempi tulos oli, kun lyijyn sijaan käytettiin hopeaa. Sulaa metallia tiputettiin usein nimenomaan uhrin silmiin. Tämä aiheutti suurta kipua ja johti useimmiten syytetyn kuolemaan.
9. Rautaneito: Museoiden vetonaula
Niin sanotulla rautaneidolla uhri lävistettiin piikeillä, mutta tarkoitus ei ollut tappaa. Siksi piikit eivät vahingoittaneet elintärkeitä elimiä.
Yhtä kuuluisimmista kidutusvälineistä ei todennäköisesti ole koskaan käytetty.
Edgar Allan Poe mainitsee rautaneidon kertomuksessaan Kuilu ja heiluri, joka käsittelee Espanjan inkvisitiota.
Rautaneito on raudasta valmistettu arkku, jonka sisällä olevat piikit lävistävät uhrin, kun kansi suljetaan. Piikit on sijoitettu niin, etteivät ne osu elintärkeisiin elimiin vaan aiheuttavat vain kipua.
Laitteen idean keksi todennäköisesti saksalainen filosofi Johann Philipp Siebenkees 1790-luvulla. 1800-luvulla valmistetut kappaleet tehtiin lähinnä museoita varten vetämään paikalle kauhusta kiinnostunutta väkeä.
Kuuluisin rautaneito sijaitsi Nürnbergissä mutta se tuhoutui liittoutuneiden pommittaessa kaupunkia vuonna vuonna 1944.
10. Strappado: Tuskaa ilman näkyvää jälkeä
Strappado-kidutuksella saatiin kidutettavan olkapäät sijoiltaan. Saksan keskitysleirien vartijat suosivat myös tätä kidutusmenetelmää toisen maailmansodan aikana.
Strappado oli yksi toisen maailmansodan suosituista kidutusmenetelmistä. Esimerkiksi natsien Sachsenhausenin keskitysleirillä sääntöjen rikkomisesta rangaistiin usein strappado-menetelmällä.
Uhrin kädet sidottiin kiinni selän taakse, ja sen jälkeen hänet ripustettiin roikkumaan käsistään.
Strappado aiheutti uhrille suurta tuskaa. Uhrin olkapäät menivät usein sijoiltaan etenkin silloin, kun hänen jalkoihinsa ripustettiin painot. Inkvisitio käytti menetelmää mielellään juuri tästä syystä.
Vuonna 1311 paavi Klemens V suositteli, että tätä kidutustapaa saisi käyttää vain, jos paikallinen piispa antaa siihen selvästi luvan. Lisäksi tunnustus on saatava tällöin ”ilman luunmurtumia”.
Strappadon käyttäminen ei päättynyt edes siihen, kun paavi kielsi kidutuksen vuonna 1816. Sitä käytetään yhä eri puolilla maailmaa.