Keskiajan kartellit

Killat olivat vapaaehtoisia yhteenliittymiä, joiden jäsenet sitoutuivat valalla noudattamaan sääntöjä.

Uudet jäsenet arvioitiin tarkkaan ennen hyväksymistä juhlallisessa seremoniassa. Eri kiltojen seremoniat eivät juurikaan poikenneet toisistaan.

Kilta tarjosi suojelusta

Liittymisseremoniassa olivat läsnä kaikki killan jäsenet. Killanvanhin aukaisi lippaan, jonka sai avata vain hänen ja yhden tai kahden muun kiltalaisen ollessa paikalla kullakin avain mukanaan.

Lippaassa oli killan arvokkain esine, suuri ja runsaasti koristeltu hopeinen pikari, johon oli kaiverrettu kaikkien killan jäsenten nimet. Sitten killanvanhin taputti käsiään hiljaisuuden merkiksi ja piti puheen killan säännöistä.

Uusi jäsen vannoi Jumalan ja oman kunniansa kautta noudattavansa killan sääntöjä. Sitten hän tarttui pikariin käsineet kädessä, jotta ei tahrisi sitä, ja joi.

Samalla killanvanhin heilutti pikarin kantta uuden kiltalaisen pään päällä. Paikalle kokoontuneen veljeskunnan hurraa-huudot julistivat uuden jäsenen hyväksytyksi kiltaan.

Jos killan jäsen rikkoi sääntöjä, asia käsiteltiin killan tuomioistuimessa. Yleensä sääntörikkomuksesta rangaistiin sakolla, mutta vakavimmissa tapauksissa seurauksena oli killasta erottaminen, ja sitä kaikki jäsenet pelkäsivät eniten.

Killat olivat ainut sosiaalinen turvaverkko kaupankäynnin keskuksissa, joita Eurooppaan nousi varhaisella keskiajalla. Hallitsijat halusivat keskittää kaupankäynnin tiettyihin paikkoihin, jotta tavaroita, kauppiaita ja käsityöläisiä olisi helpompi verottaa.

Suurimmille kauppapaikoille myönnettiin kaupunkioikeudet, ja kauppa ja käsityö oli tarkoitus keskittää niihin.

Saadut oikeudet ja räjähdysmäinen väestönkasvu kasvattivat Pohjois-Euroopan kaupungit ennennäkemättömän suuriksi.

Torit, tuomio-kirkot, majatalot ja mahtavat talot toivottivat tuotteitaan kaupunkiin myymään tulleet maalaiset tervetulleiksi.

Kirkot ja killat yhteistyössä

Maaseudulla sukulaiset auttoivat toisiaan kovina aikoina, mutta kaupungeissa perheiden oli tultava toimeen omillaan. Jos elättäjä kuoli tai vammautui työtapaturmassa, jotka olivat tuolloin yleisiä, perhe oli yleensä tuomittu köyhyyteen ja nälkään.

Killan jäsenet maksoivat vuosittaista jäsenmaksua, ja lisäksi moni joutui maksamaan sakkoja rikottuaan sääntöjä, jotka muun muassa määräsivät, miten killan kokouksissa tuli tervehtiä, juoda tai pukeutua.

Sakoista kertyneet varat jaettiin kiltalaisten leskille tai työttömiksi jääneille tai käytettiin hautajaisiin. Kil-tojen sosiaalinen työ muistutti pitkälti kirkkojen toimintaa ja ne olivatkin tiiviisti kytköksissä toisiinsa.

Kiltojen säännöt perustuivat kristitillisille rauhan ja lähimmäisenrakkauden ihanteille. Siksi killat nimettiin usein pyhimysten mukaan.

Suosittuja nimiä olivat esimerkiksi Pyhän Knuutin kilta ja Pyhän Luciuksen kilta, joita toimi monissa pohjoismaisissa kaupungeissa.

Tapaamisissa mainittiin nimeltä ja siunattiin menehtyneet jäsenet. Vauraimmat killat palkkasivat oman papin pitämään jumalanpalveluksia ja sielunmessuja eläville ja kuolleille jäsenille.

Killat käyttivät myös suuria summia pystyttääkseen kaupunkien kirkkoihin alttareita, joilla saattoi rukouksin muistaa kuolleita kiltaveljiä. Pyhän Knuutin killat rahoittivat erityisiä ”knuutin-kelloja” soimaan poisnukkuneiden veljien kunniaksi.

Koska kiltojen säännöt ja oma oikeusjärjestys auttoivat ylläpitämään rauhaa kaupungeissa, kirkko oli suopea veljeskunnille, mikä entisestään lisäsi niiden vaikutusvaltaa.

Sakkoja sateli tiuhaan

Killat olivat ensisijaisesti eräänlaisia sosiaalisia yhdistyksiä, joissa samanhenkiset tapasivat toisiaan. Jäsenet kokoontuivat säännöllisesti juomailtoihin.

Ruokaa, olutta ja viiniä nautittiin yllin kyllin ja samalla sovittiin liikeasioista, järjestettiin avioliittoja ja muodostettiin elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Vähitellen syntyi juhlimiskulttuuri juomalauluineen, maljatoivotuksineen, tervehdyksineen ja puheineen. Rituaalit vaihtelivat killoittain, mutta kaikille
yhteistä oli se, että tapaamiset saattoivat yltyä hyvinkin vauhdikkaiksi.

Niinpä sakkojakin jaeltiin, esimerkiksi korvatillikan antamisesta, hiuksista kiskomisesta ja hampaiden irti lyömisestä. Kalliiksi tuli myös, jos hoiperteli tai ryntäili kadulla, iski miekkansa kiveen tai syljeskeli talojen oviin tai ikkunoihin.

Tanskan Odensessa järjestetystä kiltatapaamisesta kerrotaan, että killanvanhin pyysi puuseppää maksamaan velkansa killalle.

Tämä vastasi, ettei hänellä ollut rahaa. Silloin toinen killan jäsen sanoi, että pitäisi patistaa vaimo hommiin, niin jo alkaisi rahaa löytyä. Puuseppä hermostui ja vastasi niin karkein sanoin, että tunteenpurkaus aiheutti hänelle puolen riikintaalerin suuruisen sakon.

Hän viskasi pois eteensä asetetun köyhäinlippaan. Tästä hyvästä hän sai uuden puolen riikintaalerin sakon. Puuseppä nousi seisomaan tapellakseen, mutta häneen tartuttiin kiinni käsistä ja jaloista.

Raivoissaan sätkien ja vielä yhden sakon hankkineena mies kannettiin ulos kiltasalista.

Killoista tuli ammattiyhdistyksiä

Killat olivat 1100- ja 1200-luvuilla samansäätyisten mutta monien eri ammattien laveita yhteenliittymiä. Samaan kiltaan saattoi kuulua kauppiaita käsityöläismestareita, pappeja ja jopa naisia.

Vuoden 1300 tienoilla killat alkoivat erikoistua. Kauppiaat perustivat omia yhteisiä kiltojaan, kun taas käsityöläiset jakautuivat ammattikunnittain.

Euroopan suurimmissa kaupungeissa kaikki käsityöammatit olivat pian järjestäytyneet. Esimerkiksi Lontoossa oli omat kiltansa verhoilijoille, kengitys-sepille, jalustinsepille, puukengäntekijöille, vahakynttilänvalajille ja talikynttilänvalajille.

Monet pienet killat tekivät yhteistyötä, koska yhdessä ne olivat voimakkaampia ja kykenivät paremmin täyttämään tehtävänsä.

Kiltojen säännöt ja tavoitteet alkoivat liittyä yhä enemmän niiden edustamiin ammatteihin. Erityisesti ne pyrkivät estämään tietyn ammatin harjoittamisen muilta kuin jäseniltään.

Ellei käsityöläismestari kuulunut kiltaan, hän sai kärsiä kiusanteosta, selkäsaunoista ja tihu-töistä. Näin kilta pystyi määräämään ammattikuntansa hinnoittelun.

Sääntöjen päätavoite oli varmistaa kaikille killan jäsenille suunnilleen yhtä hyvät tulot ja oppipojille kohtuulliset työolot ja palkka. Niinpä kiltojen säännöt määräsivät lähes kaikesta, kuten kisällien määrään mestaria kohti ja työssä käytettävät välineet.

Saksan Stendalissa toimineen kutojien killan säännöissä esimerkiksi sanottiin: ”Jos kaupungin asukas haluaa harjoittaa kudontatoimintaa, hänellä on oltava yksi tai enintään kaksi värttinää, ja joka värttinää kohti hänen on maksettava kolme solidia liittyessään veljeskuntaan...

Jos valaveli rikkoo sääntöjä... hänen on maksettava yksi talentti rikkomusta kohden tai hän menettää käsityöläisoikeutensa vuoden ajaksi.”

Killat vaalivat visusti mainettaan. Johtoporras teki laatutarkastuksia jäsenten töille. Ennen jäseneksi pääsyä käsityöläismestarin piti todistaa olevansa kunnon ammatinharjoittaja.

Jos työn jälki myöhemmin osoittautui huonoksi, mestaria rangaistiin sakoilla ja pahimmassa tapauksessa erotettiin killasta. Tällöin hän ei voinut enää toimia mestarina vaan joutui tyytymään kisällin asemaan.

Killat valtasivat kaupunkeja

Killat kasvoivat 1400-luvun aikana niin vaikutusvaltaisiksi, ettei osallistuminen ollut enää vapaaehtoista. Vapaa kilpailu oli estetty. Mikäli halusi elättää itsensä, oli toimittava kiltojen ehdoilla. Omia vapauksia ei ollut.

1800-luvun vaihteessa kiihtyneeseen teollistumiseen saakka mahtavien kartellien edustajat saattoivat olla pormestarin virassa tai istua keskeisissä asemissa hallintoelimissä.

Kirkko oli edelleen kiltojen uskollinen liittolainen, mutta Ranskan ja Saksan kuninkaat yrittivät kukistaa vahvimmat killat. Tämä ei aina onnistunut. Esimerkiksi Ranskan Toulou-sessa killat kaappasivat kaiken vallan, eikä kuninkaalla ollut enää lainkaan todellista vaikutusvaltaa kaupungissa.

Pohjolassa kuninkaat ymmärsivät, että niiden oli tehtävä yhteistyötä kiltojen kanssa, jotta eivät menettäisi tyystin kauppapaikkojen hallintaa.

Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaat ryhtyivät eri kiltojen suojelijoiksi ja hyväksyivät niiden sääntöjä maan laeiksi. Niin killat pystyivät kuninkaan siunauksella säätelemään palkkoja, hintoja ja työaikoja.

Euroopan suurkaupunkeihin kohosi kiltojen omistamia valtavia palatseja. Lontoossa vain kuninkaanlinna Westminster Hall oli suurempi kuin London Guild Hall, jonka Lontoon yli 50 kiltaa rakennuttivat 1411.

Nykyään London Guild Hall on yhä osa Lontoon kaupungintaloa.

Teollistuminen kuihdutti killat

Killat kiittivät kuninkaita omalla tavallaan. Esimerkiksi norjalainen Onarheimin kilta lupasi vuonna 1344 täyden tukensa alaikäiselle Haakon IV Magnusinpojalle, ja osin kiltojen tuen ansiosta Haakon nousi kuninkaaksi myöhemmin samana vuonna.

Killoilla oli siis jo sisäpoliittista valtaa, ja kuningas oli riippuvainen niiden poliittisesta tuesta. Vasta 1800-luvulla teollistumisen vyöryttäessä sarjatuotantona valmistettuja tavaroita markkinoille killat alkoivat menettää valtaansa.

Alati vahvistuva valtiovalta sai nyt aisoihin järjestelmän, joka oli estänyt vapaan kilpailun ja nostanut tavaroiden ja palvelujen hintoja.

Kiltalaitos kiellettiin Ruotsissa vuonna 1544 ja Tanskassa vasta vuonna 1857 mellakoiden saattelemana. Lakkauttamisen myötä kaupungeilta vietiin niiden yksinoikeus kauppaan ja käsityöhön.

Kuka tahansa saattoi nyt saada elinkeinoluvan kaupankäyntiin tai käsityöläisammattiin. Näin kiltojen 750 vuotta kestänyt monopoliasema oli vihdoin purettu.