Keskiajan hullut ritarit: Siltoja puolustettiin kunnian takia vertaisia vastaan
Ritarien merkitys taistelukentällä hiipui 1400-luvulla. Sen seurauksena haarniskoidut soturit kehittivät omituisia konflikteja päästääkseen taistelemaan kunniallisesti.
Pas d'armesissa ritarit tapasivat ja toivottivat toisilleen kunnon ritarillista taistelua. Sitten alkoi verinen ja tarpeeton yhteenotto.
Ritari Jacques de Lalaing innostui 1. helmikuuta 1450, kun hän kuuli Pierre de Chandion ja hänen seurueensa lähestyvän.
Nuorena miehenä de Lalaing oli vannonut taistelevansa 30 miestä vastaan ennen 30-vuotispäiväänsä.
Pierre de Chandio olisi yksi heistä.
Viikkoa aiemmin hän oli haastanut Lalaingin taisteluun – ja nyt Chandio lähestyi taistelukenttää 600 ritarin tukijoukko seuranaan.
Lalaing ja Pierre de Chandio olivat vain kaksi niistä tuhansista ritareista, jotka osallistuivat 1400-luvulla erityiseen kaksintaistelun muotoon pas d’armesiin – läpikulkuun asein.
Keskiajan loppupuolella turnajaisista tuli ritarien tapa harjoitella taistelulajeja. Niissä taisteltiin peitsillä, miekoilla ja kirveillä.
1400-luvulla ritarien ylivalta taistelukentällä oli uhattuna. Vuosina 1337–1453 käyty satavuotinen sota oli osoittanut, etteivät haarniskoihin puetut ratsumiehet olleet läheskään haavoittumattomia.
Sotilaat osuivat pitkäjousillaan ritareihin jo kaukaa, ja jalkaväki sai ritarien riveissä aikaan kaaosta ja kuolemaa monen metrin pituisilla keihäillään.
Taistelukentällä kärsityistä tappioista huolimatta haarniskoidut sotilaat eivät olleet valmiita luopumaan ylellisestä elämästään.
He saivat inspiraationsa 1100-luvun tarinoista, joissa rohkeat ritarit uhmasivat lohikäärmeitä ja pelastivat hädässä olevia naisia. Sitten he keksivät näytelmiä, joissa he itse näyttelivät sankarin roolia.
Pian Ranskan ja Espanjan kaupunkien ihailijat kuulivat ritarien sepittävän tarinoita naisista, joiden kimppuun lähiseudun rosvot hyökkäsivät – tai viattomista ohikulkijoista, joiden kimppuun hyökättiin tiellä.
Ritarit vannoivat sitten puolustavansa risteyksen tai sillan tapaista kulkuväylää – ranskaksi pas – pysäyttämällä kaikki, jotka yrittivät kulkea siitä.
Ritari ilmoitti aikomuksestaan yleensä juhlissa tai vastaavassa tapahtumassa, johon mahdolliset vastustajat olivat kokoontuneet – usein jopa täyden vuoden verran etukäteen.
Sitten alkoivat tulevan pas d’armesin valmistelut – sillä pelkkä sillan "puolustaminen" satunnaisessa paikassa ei riittänyt. Kaiken oli näytettävä aidolta, sillä oli tärkeää, että ihmiset saisivat sellaisen vaikutelman, että ihmishenget olivat oikeasti vaarassa.
Niinpä ritarin avustajat rakensivat pieniä majoja ellei kokonaisia kyliä siltojen lähelle ja palkkasivat näyttelijöitä, jotka olivat pukeutuneet talonpojiksi tai naisiksi. Taistelu saattoi alkaa vasta, kun kulissit olivat kunnossa.
Don Suero de Quiñones "puolusti" siltaa Espanjassa muita espanjalaisia ritareita vastaan yli kuukauden.
Ritari taisteli 30 päivää
Don Suero de Quiñones "puolusti” siltaa vuonna 1434. Hän päihitti 180 vastustajaa yhtenä kuukautena.
Espanjalainen aatelismies don Suero de Quiñones oli enemmän kuin innokas osoittamaan taistelutaitojaan.
Hän asettui vuonna 1434 tusinan apurinsa kanssa sillalle Hospital de Írbigon kaupungissa Luoteis-Espanjassa.
Siellä hän aikoi pitää puolensa 30 päivää tai kunnes olisi ”rikkonut 300 peistä", hän julisti.
Suero keskeyttii turnajaiset, kun hän oli taistellut kuukauden ajan ja saavuttanut siten tavoitteensa.
Hän oli murtanut vain 180 peistä, mutta hän ja hänen miehensä olivat liian haavoittuneita jatkaakseen.
Eräs vastustaja kuoli taistelussa, kun peitsi lävisti hänen kypäränsä visiirin kesken turnauksen.
Kirkko piti ritarien kilvoittelua syntinä, joten paikallinen pappi kieltäytyi hautaamasta kuollutta miestä. Hänet haudattiin kiireesti sillan lähelle.
Kilven väri määräsi aseen
Kun näyttämö oli lavastettu, ritari ja hänen vastustajansa astelivat päänäytökseen.
Haastaja kosketti keihäällä yhtä kulkuväylän puolustajan ripustamista kilvistä ja ilmoitti siten ennalta, miten kaksintaistelu käytäisiin.
Jacques de Lalaingin tapauksessa valkoinen kilpi merkitsi kamppailua taistelukirveillä, violetti kilpi taistelua miekoilla ja musta kilpi yhteenottoa peitsillä.
Heraldikko kirjasi haastajien nimet ja merkitsi muistiin, minkä taistelumuodon he olivat valinneet.
Samalla hän tarkisti myös vastustajan kelpoisuuden.
Kaksintaisteluun ei hyväksytty henkilöitä, jotka eivät olleet riittävän aatelista sukua tai jotka olivat menneet naimisiin alempiarvoisen säädyn kanssa.
Ritarit sopivat myös, milloin taistelu päättyisi – esimerkiksi, kun iskuja olisi annettu tietty määrä.
Tilanteen äityessä liian dramaattiseksi tuomari puuttui asiaan – ainakin periaatteessa. Ritarit saattoivat ehtiä vahingoittaa toisiaan pahan kerran ennen kuin joku käski lopettaa.
Jacques de Lalaingin tapauksessa valkoinen kilpi merkitsi kamppailua taistelukirveillä, violetti kilpi taistelua miekoilla ja musta kilpi yhteenottoa peitsillä.
Esimerkiksi Jacques de Lalaing saattoi raivosta niin, että hän tarttui kesken kaksintaistelun oikealla kädellään vastustajan kirveeseen ja hakkasi vasemmalla kädellään kirvestään vastustajan kasvoihin.
Koska vastustajalla ei ollut visiiriä, vaan vain rangashaarniskahuppu, verta virtasi yltympäri. Myöskään hevosen selästä pudottaminen tai vihollisen lyöminen rautahanskalla ei ollut harvinaista.
Joskus ritarit haavoittuivat niin pahasti, että heidän oli pakko vetäytyä taistelusta ennen kuin he olivat yltäneet sovittuun määrään iskuja.
Pas d'armesin voittajia odotti kuitenkin palkkio.
Joissakin tapauksissa palkintona oli vain vaatimaton kukkakimppu ja maalaisnaisen suudelma.
Onnekkaammat saattoivat saada kultaisen pienoismallin aseesta, jolla he olivat halunneet taistella. Erityisen taitavia ritareita odotti vielä suurempi kunnia.
Lalaing, joka onnistui puolustamaan kulkuväyläänsä kokonaisen vuoden ajan, otettiin vastaan Burgundin hovissa ja hänet nimettiin arvostettuun Kultaisen Taljan ritarikuntaan.
Pas d'armes jäi kuitenkin pian historiankirjoihin, ja ilmiö muuntui osaksi kuninkaiden ja ruhtinaiden suurten juhlien yhteydessä järjestämiä turnajaisia.
Jacques de Lalaing ei elänyt enää sitä aikaa. Hän kuitenkin koki uuden ajan sodankäynnin omakohtaisesti.
Hänestä tuli vuonna 1453 Burgundin herttuan armeijan sotilaana yksi ensimmäisistä eurooppalaisista aatelisista, jotka kuolivat kanuunankuulaan.