Englantilaiset hovimiehet käyttivät usein lauseita kuten ”haluan palvella sinua" ja "haluan olla sinulle kuuliainen", kun heillä oli vireillä rakkaussuhteita ja he yrittivät voittaa aatelisnaisen suosion. Sormuksen omistaja oli siis kuulunut maan ranskankieliseen eliittiin, jolla oli varaa kultakoruihin.
Historioitsija Lori Rogerson Colchesterin ja Ipswichin museoista kertoi BBC:lle, että vaikka sormus on niin "pieni, että se mahtuu vain pikkusormeeni”, niin sitä käytti todennäköisesti mies.
”Siihen aikaan sormuksia pidettiin kaikkien sormien kaikissa nivelissä", Rogerson selitti ja jatkoi: "joten sitä on ehkä pidetty uloimmassa nivelessä".
Esineet piti ehkä sulattaa
Sormuksen lisäksi onnekas metallinetsijä teki myös toisen löydön. Hän löysi myöhemmin vain 50 metrin päästä sormuksen löytöpaikasta tien toiselta puolelta hopeoidun rintakorun, jossa oli pieni koukku.
Koristeltu rintaneula oli todennäköisesti ollut pukukoriste. Tudorin ajan naiset käyttivät tällaisia koruja kiinnittäessään hameensa niin, että molemmat kerrokset näkyivät kerralla, mikä oli ajan muodin mukaista.
Lori Rogerson uskoo, että sormus ja rintakoru ovat saattaneet kuulua samalle henkilölle. Hän arvelee, että omistaja on voinut olla viemässä esineitä sulatettavaksi, mutta on jostain syystä hukannut ne. Ehkä rintakoru oli lahja aatelisnaiselle, jonka suosioon omistaja yritti turhaan päästä?
Lancelot oli rakkauden ihanne
Ajatus voimakkaasta, ylevästä ja usein saavuttamattomiin jäävästä rakkaudesta hovissa oli erityisen suosittu Englannissa 1300-luvun lopulla kuuluisan runoilijan Geoffrey Chaucerin ansiosta. Hänet tunnetaan Canterburyn tarinoiden kirjoittajana.
Hän ja hänen oppilaansa kirjoittivat laajasti täyttymättömästä rakkaudesta romantisoiden erityisesti [Kuningas Arthurin] tarinoita (https://historianet.fi/yhteiskunta/kuninkaalliset/kuningas-arthur-sotapaallikosta-tarukuninkaaksi {"target":"_blank"}), joissa ritari Lancelotin ehtymätön rakkaus kuningatar Guinevereen oli ehkä aikansa suosituin esimerkki.
Aatelismies joutui kuitenkin usein tyytymään tunteenilmaisuihin ja täyttymättömään rakkauteen. 1400-luvun Englannissa kirkolla oli hyvin tiukat näkemykset siitä, milloin miehet ja naiset saivat maata yhdessä. Oli esimerkiksi syntiä maata rakastettunsa kanssa keskiviikkona, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina – ja jos nainen oli raskaana tai imetti tai jos ulkona oli vielä päivänvaloa.
Rakkaussormukset ja pienet kielletyt romanssit olivat siis sallittuja tapoja osoittaa tunteita englantilaisen yläluokan jäsenille, kun (kirkon mukaan) itse yhdynnän ei ollut tarkoitus olla nautinnollista vaan ainoastaan tuottaa jälkeläisiä.
Uusi löytö on osoitus tästä intohimoisesta historiasta, ja vaikka sormus on säröillä ja rintaneula vaurioitunut, niin eräs Essexissä sijaitseva museo on jo ilmaissut kiinnostuksensa lisätä molemmat merkittävät esineet kokoelmiinsa.