Kaarle Suuri yhdisti Euroopan

Frankkien ja muiden germaanisten kansojen keskuudessa ei ollut tavatonta, että hallitsijan kuoleman jälkeen vallan jakoivat hänen poikansa, vaikka valtakunta olisikin ollut yhtenäinen.

Nytkään Pipinin vanhempi poika Kaarle ei saanut valtaa kokonaan itselleen, vaan toiseksi hallitsijaksi valittiin hänen nuorempi veljensä Kaarloman.

Uudet kuninkaat tarvitsivat toistensa tuen, sillä valtakunnassa oli levotonta.

Akvitanian provinssissa kapinoitiin avoimesti, monet rajaseutujen vasallivaltiot peruivat uskollisuudenvalansa frankeille, ja Roomassa istuva paavi aneli apua vihollisiaan vastaan.

Yhteisymmärryksen löytäminen ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä hallitsijaveljesten välit eivät olleet kovin lämpimät. Kronikoitsijatkaan eivät siis suhtautuneet tulevaisuuteen kovin luottavaisesti.

Kaarle pyysi turhaan Kaarlomanilta tukea sotaretkelleen:

”Hän ei saanut apua veljeltään, joka kuunteli suurmiestensä pahantahtoisia neuvoja.”

Ilman Kaarlomanin tukeakin frankkien armeija oli kuitenkin niin vahva, että Hunald ei rohjennut kohdata sitä taistelussa.

Hän pakeni naapuriruhtinaan suojiin, mutta kun Kaarle uhkasi sodalla, ruhtinas luovutti Hunaldin.

Kapinan kukistamisen jälkeen Akvitania ei enää aiheuttanut Kaarlelle ongelmia. Veljesten väliset suhteet sen sijaan kiristyivät entisestään.

Tilanne laukesi 4. joulukuuta vuonna 771, jolloin Kaarloman kronikoitsijoiden mukaan kuoli huvilallaan.

Häneltä jäi kaksi poikaa, eli mahdollista kruununperijää, mutta Kaarle varmisti asemansa, kun hän sai veljensä kannattajat vannomaan itselleen uskollisuutta.

”Kaarlomanin vaimo pakeni Italiaan pienen seurueen kanssa, vaikka se olikin tarpeetonta. Kaarle suhtautui myötämielisesti heidän lähtöönsä”, kuninkaan uskolliset kronikoitsijat kuvailivat tilannetta.

Kaarlomanin leski halusi ilmeisesti kasvattaa lapsensa Kaarlen vaikutusvallan ulottumattomissa. Italiassa langobardit ottivat lesken suojiinsa mutta maksoivat siitä myöhemmin kalliisti.

Kaarle oli tyytyväinen, että hänen ei tarvinnut jakaa valtaa toisen, erimielisen kuninkaan kanssa. Nyt hän saattoi koota kaikki frankkien voimat taakseen ja aloittaa valloitusretket.

”Valloitettuaan Eresburgin linnan hän jatkoi Irminsuliin asti, tuhosi epäjumalankuvat ja otti kaiken löytämänsä kullan ja hopean”, kronikassa kerrotaan. Irminsul oli saksien tärkeä uskonnollinen kulttipaikka.

Frankkikuninkaat olivat aiemmin antaneet saksien harjoittaa uskontoaan rauhassa, joten Irminsulin tuhoamista pidettiin ensin vain Kaarlen tuhovimman tahattomana ylilyöntinä.

Se antoi kuitenkin ennakkomakua siitä, että uskonnollinen suvaitsevaisuus alkoi olla mennyttä aikaa.

Lisäksi se johti lopulta toistuviin verisiin kapinoihin.

Vuonna 772 saksit kuitenkin vielä taipuvat frankkien edessä, vannoivat uskollisuuttaan ja luovuttivat panttivankeja takeeksi alistumisestaan.

Kaarle uskoi saavuttaneensa helpon voiton, ja hän palasi kotiin arvostettuna ja uusia valloituksia janoten.

Avunpyyntö ei ollut mitään uutta, sillä frankit olivat ennenkin panneet langobardit aisoihin Rooman paavien pyynnöstä.

Kaarlella oli kuitenkin myös muita syitä ylittää Alpit armeijoineen.

Kaarlomanin kaksi poikaa elivät toista vuotta langobardien kuninkaan Desideriuksen luona, ja Kaarle pelkäsi tämän käyttävän poikien kruununperimysvaatimuksia hyödykseen aiheuttaakseen frankkien keskuuteen epäsopua.

Niinpä Kaarle kutsui armeijansa kokoon ja suuntasi kohti Alppeja. Desiderius koetti estää heidän kulkunsa vuorten yli, mutta frankit jakaantuivat kahteen joukkoon ja marssivat eteenpäin eri teitä.

Langobardeilla ei ollut riittävästi joukkoja puolustamaan kumpaakin reittiä, joten he perääntyivät pääkaupunki Pavian paksujen muurien taakse.

Kaarlen piti nyt tehdä tärkeä päätös. Pavian linnoitusta ei pystyisi valloittamaan rynnäköllä, mutta piiritys pidentäisi sotaretkeä syksyyn ja ehkä jopa talven yli.

Frankit sotivat yleensä vain kesäisin, jotta sotilaat pääsivät kotiin sadonkorjuun ajaksi. Talvella armeija ei halutessaan edes pääsisi palaamaan vuorten yli lumen vuoksi.

Asiaa pohdittuaan Kaarle päätti kuitenkin jäädä piirittämään Paviaa, kunnes Desiderius heittäytyisi hänen jalkoihinsa anomaan armoa.

Hän joutui odottamaan aina kesään 774 asti, ennen kuin Desiderius antautui, mutta kostikin sitten ankarimman mukaan.

Desiderius menetti kruununsa, ja hänet lähetettiin frankkien valtakuntaan luostariin – rangaistus, jota Kaarle käytti usein myöhemminkin halutessaan päästä eroon hankalista ihmisistä.

Kaarle nimitti itsensä langobardien kuninkaaksi.

”Kaikki langobardit tulivat eri puolilta Italiaa ja alistuivat kunniakkaan kuningas Kaarlen ja frankkien valtaan”, kronikoitsijat riemuitsivat.

Heidän kuvauksensa langobardien nöyrästä alistumisesta ei ollut aivan totuudenmukainen, mutta nämä hyväksyivät toistaiseksi häviönsä, sillä Kaarle antoi aateliston pitää asemansa ja etuoikeutensa.

Kaarlomanin lesken ja poikien kohtaloa ei tiedetä.

Voittonsa jälkeen langobardien tuore kuningas lähti pohjoiseen, jossa saksit olivat jälleen nousseet kapinaan hänen poissa ollessaan.

Kaarle laajensi valtakuntaansa jatkuvasti myös muihin suuntiin. Hän syrjäytti serkkunsa Baijerin valtaistuimelta, ja näin hän sai hallintaansa tärkeän kulkuväylän Alppien yli.

Myöhemmin hän kukisti uhkaksi kokemansa sotaisan ratsastajakansan avaarit, jotka elivät nykyisen Unkarin alueella.

790-luvun alussa Kaarlen valloitus-halut alkoivat vähitellen hiipua. Kaikki frankkien valtakunnan rajaseutujen vasallivaltiot olivat tukevasti Kaarlen vallan alla, ja hän alkoi vahvistaa valloituksistaan koostuvaa imperiumia.

Siinä häntä auttoi paavi Leo III, joka myönsi hänelle jouluna vuonna 800 hänen arvolleen sopivan tittelin. Leo oli edellisenä vuonna ajautunut riitoihin Rooman mahtisukujen kanssa ja joutunut pakenemaan Roomasta.

Leo kääntyi Kaarlen puoleen, ja tämä saattoi hänet henkilökohtaisesti takaisin Roomaan. Paavilla oli vastalahja valmiina.

”Paavi Leo laski kruunun hänen päähänsä, ja kaikki roomalaiset puhkesivat ylistämään häntä: ’Eläköön majesteetti Kaarle! Olkoon hän voittoisa; roomalaisten mahtava ja rauhaa rakastava, Jumalan kruunaama keisari!’”

Näin kuvailivat frankkilaiskronikoitsijat juhlallista tilaisuutta.

Kaarle kruunattiin näin Länsi-Rooman keisariksi, mitä arvonimeä ei ollut ollut kenelläkään yli 300 vuoteen.

Asia ei kuitenkaan käytännössä ollut aivan niin yksinkertainen, sillä paavin täytyi huolehtia siitä, ettei Itä-Rooman keisari Konstantinopolissa tuntisi oloaan uhatuksi nimityksen vuoksi.

Niinpä Kaarlesta ei tosiasiassa tullut Rooman valtakunnan keisaria, vaan Rooman kaupungin keisari.

Ulkovaltojen hallitsijoiden ja alamaistensa silmissä Kaarle oli joka tapauksessa keisari; frankkilaisesta valloittajakuninkaasta oli tullut kaikkien Länsi-Euroopan kansojen hallitsija.

Paavilla oli ylin valta kaikissa uskonasioissa katolisilla alueilla, Kaarlella oli puolestaan ylin maallinen valta. Valtakunnan ja sen eri kansojen yhdistäminen saattoi alkaa.

Kuvernööreiksi valittiin herttuoita, ja heillä oli provinsseissa sotilaallinen vastuu.

Astetta alempana hierarkiassa olivat kreivit, joille annettiin hallinnollisia ja juridisia tehtäviä. Virkamiesnimikkeistä tuli sittemmin aatelisarvoja, jotka levisivät kaikkialle Eurooppaan.

Kaarlen luottovirkamiehinä toimivat niin sanotut missi dominici, ”herran lähettiläät”.

Heidät Kaarle valitsi uskollisimmista seuraajistaan, ja heidän tehtävänsä oli valvoa, että keisarin määräyksiä noudatettiin mukisematta kaikkialla valtakunnassa.

Aatelisto muodosti valtakunnan hallinnollisen selkärangan, kun taas kirkon vastuulla oli vahvistaa kansan yhteenkuuluvaisuutta ja sivistää kansaa.

Tuomiokirkkoihin ja luostareihin perustettiin pappiskouluja, joissa koulutettiin pappeja kaikkiin valtakunnan seurakuntiin.

Pappien velvollisuus oli opettaa myös alempiin kansankerroksiin kuuluvia seurakuntalaisiaan niin, että jokainen osaisi vähintään Isä meidän -rukouksen ja uskontunnustuksen.

Lisäksi papit kokosivat kirjoituksia kirjastoihin ja opettivat lapsia lukemaan.

Euroopassa kirkko sivisti kansalaisia vuosisatoja ja loi sen perustan, jolle lännen myöhempi tieteellinen ja teknologinen kehitys rakentui.

Ennen kuolemaansa Kaarle, joka oli jo saanut lisänimen Suuri, saattoi katsella aivan toisenlaista Länsi-Eurooppaa kuin se oli ollut hänen kuninkuutensa alussa.

”Herra keisari Kaarle jätti tämän elämän 28. tammikuuta noin 71-vuotiaana viettäessään talvea Aachenissa.”

Aikalaiskronikoitsijatkaan eivät tienneet Kaarlen tarkkaa synnyinaikaa.

Kaarlen imperiumi säilyi yhtenäisenä vain 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Muisto suuruuden ajoista jäi kuitenkin elämään.

Ranskalaiset ja saksalaiset hallitsijat pitivät itseään Kaarlen perillisinä ja haalivat kruunuja, miekkoja ja muita vallan symboleita, joita väitettiin hänen omaisuudekseen.

Jopa tuhat vuotta Kaarlen jälkeen elänyt uuden ajan airuena pidetty Napoleon otti frankkikuninkaan esikuvakseen.

Hän julisti paavin siunauksella itsensä keisariksi, kävi Kaarlen haudalla Aachenissa ja sonnustautui langobardien rautakruunuun Pohjois-Italiassa.

Nykyään EU:n hallinnollinen keskus sijaitsee frankkien valtakunnan aiemmalla ydinalueella.