Kaarle Suuri

Kaarle Suuri yhdisti Euroopan

Rooman valtakunnan romahdettua Eurooppaan syntyi valtatyhjiö, jota frankkien kuningas hyödynsi. Kaarle Suuren luoma mahtava valtakunta oli modernin Euroopan edeltäjä.

Rooman valtakunnan romahdettua Eurooppaan syntyi valtatyhjiö, jota frankkien kuningas hyödynsi. Kaarle Suuren luoma mahtava valtakunta oli modernin Euroopan edeltäjä.

Scanpix/AKG-Images

Kun Kaarlesta tuli frankkien kuningas vuonna 768, hän ei ollut vielä ”Suuri”, ja hän jakoi vallan veljensä Kaarlomanin kanssa.

Frankkien valtakunta kuitenkin kasvoi mahtavaksi Kaarle Suuren hallintokautena (768–814), ja hän poisti kaikki esteet tieltään.

Seuraa Kaarle Suuren valloitussotia ja hänen tietään kuninkaasta keisariksi.

Kaarle Suuri hallitsi aluksi puolta valtakuntaa

Kaarlen kruunaaminen frankkien kuninkaaksi vuonna 768 ei herättänyt suurta innostusta.

Frankkien kronikoitsijat, jotka yleensä eivät säästelleet ylisanoja hallitsijaansa kuvatessaan, mainitsivat asiasta vain muutamalla sanalla:

”Kaarle- ja Kaarloman-herrat kohotettiin kuninkaiksi: Kaarle 9. lokakuuta Noyonissa ja Kaarloman Soissonsissa.”

Kirjurimunkeilla ei ollut mitään syytäkään riehaantua, sillä tilanne frankkien valtakunnassa oli ollut hyvin epävakaa mahtavan Pipin Pienen kuoltua.

Kaarloman ja Kaarle Suuri.

Frankkien kaksi hallitsijaa: Vasemmalla: Kaarloman ensimmäinen – patsas 1800-luvulta 1200-luvun mallin mukaan. Oikealla: Kaarle Suuri ja hänen poikansa, Italian kuningas Pipin – miniatyyri 900-luvulta.

© Creative Commons & Public Domain

Frankkien ja muiden germaanisten kansojen keskuudessa ei ollut tavatonta, että hallitsijan kuoleman jälkeen vallan jakoivat hänen poikansa, vaikka valtakunta olisikin ollut yhtenäinen.

Nytkään Pipinin vanhempi poika Kaarle ei saanut valtaa kokonaan itselleen, vaan toiseksi hallitsijaksi valittiin hänen nuorempi veljensä Kaarloman.

Uudet kuninkaat tarvitsivat toistensa tuen, sillä valtakunnassa oli levotonta.

Akvitanian provinssissa kapinoitiin avoimesti, monet rajaseutujen vasallivaltiot peruivat uskollisuudenvalansa frankeille, ja Roomassa istuva paavi aneli apua vihollisiaan vastaan.

Yhteisymmärryksen löytäminen ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä hallitsijaveljesten välit eivät olleet kovin lämpimät. Kronikoitsijatkaan eivät siis suhtautuneet tulevaisuuteen kovin luottavaisesti.

Akvitanian kapina

Ensitöikseen uusien kuninkaiden oli kukistettava Akvitanian kapina. Nykyisen Etelä-Ranskan alueella sijainnut Akvitania oli 150 vuoden aikana ollut vuoroin itsenäinen, vuoroin kuulunut frankkien valtakuntaan.

Kuningas Pipin Pieni oli hieman ennen kuolemaansa valloittanut Akvitanian uudelleen kymmenen vuotta kestäneen sodan jälkeen, mutta hänen kuoltuaan kapinointi alkoi taas.

”Muuan Hunald, joka halusi kuninkaaksi, kiihotti provinssin asukkaat uuteen vastarintaan”, kirjoitettiin frankkien kuninkaallisessa kronikassa vuonna 769. ”Tätä miestä vastaan kuningas Kaarle marssi armeijoineen.”

Kronikoiden perusteella tiedetään veljesten välisistä erimielisyyksistä, ja kirjurimunkit tuntuivat olleen Kaarlen puolella.

Kirjurimunkki

Kirjurimunkit kirjasivat kronikoihin vuoden tärkeimmät tapahtumat.

© Scanpix/AKG-Images & Bridgeman

Kaarle pyysi turhaan Kaarlomanilta tukea sotaretkelleen:

”Hän ei saanut apua veljeltään, joka kuunteli suurmiestensä pahantahtoisia neuvoja.”

Ilman Kaarlomanin tukeakin frankkien armeija oli kuitenkin niin vahva, että Hunald ei rohjennut kohdata sitä taistelussa.

Hän pakeni naapuriruhtinaan suojiin, mutta kun Kaarle uhkasi sodalla, ruhtinas luovutti Hunaldin.

Kapinan kukistamisen jälkeen Akvitania ei enää aiheuttanut Kaarlelle ongelmia. Veljesten väliset suhteet sen sijaan kiristyivät entisestään.

Tilanne laukesi 4. joulukuuta vuonna 771, jolloin Kaarloman kronikoitsijoiden mukaan kuoli huvilallaan.

Kaarle sai vallan

Kuningas ja keisari Kaarle Suuri
© Scanpix/AKG-Images

Häneltä jäi kaksi poikaa, eli mahdollista kruununperijää, mutta Kaarle varmisti asemansa, kun hän sai veljensä kannattajat vannomaan itselleen uskollisuutta.

”Kaarlomanin vaimo pakeni Italiaan pienen seurueen kanssa, vaikka se olikin tarpeetonta. Kaarle suhtautui myötämielisesti heidän lähtöönsä”, kuninkaan uskolliset kronikoitsijat kuvailivat tilannetta.

Kaarlomanin leski halusi ilmeisesti kasvattaa lapsensa Kaarlen vaikutusvallan ulottumattomissa. Italiassa langobardit ottivat lesken suojiinsa mutta maksoivat siitä myöhemmin kalliisti.

Kaarle oli tyytyväinen, että hänen ei tarvinnut jakaa valtaa toisen, erimielisen kuninkaan kanssa. Nyt hän saattoi koota kaikki frankkien voimat taakseen ja aloittaa valloitusretket.

Sakseja muistutettiin valastaan

Ensimmäisenä Kaarlen vallanhimon saivat kokea nykyisen Pohjois-Saksan alueella eläneet saksit.

Heidän alueensa ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakuntaan, ja he noudattivat perinteisiä germaanisia tapoja, toisin kuin kaukaiset frankkisukulaisensa.

Saksit palvoivat Odinia ja muita vanhoja germaanisia jumalia, ja he olivat jakaantuneet heimoihin, joilla oli kullakin oma päällikkönsä. Yhteisen voimakkaan johtajan puuttuminen heikensi heitä kansana, ja saksit olivatkin pitkään olleet frankkikuninkaiden vasalleja.

Vuonna 772 Kaarle päätti, että oli aika muistuttaa naapurikansaa uskollisuudesta, jonka se näytti unohtaneen Pipinin kuoltua. Pääsiäisen jälkeen Kaarle vei suuren frankkiarmeijansa taistelemaan sakseja vastaan.

Velvollisuus taistella Kaarle Suuren puolesta

Kaarle Suuren armeijan sotilas

Ei tiedetä, kävivätkö Kaarlen sotamiehet sotaa ratsain vai jalkamiehinä.

© Osprey

Sotiminen liitti kansat yhteen

Kaarle vaati alistamiaan vihollisia sotimaan frankkien puolesta.

Kaarle Suuri lähetti joka kevät joukon kuriireja kutsumaan valtakunnan mahtimiehet koolle.

Kutsutut saapuivat paikalle armeijoineen, sillä kokouksen jälkeen joukot lähtivät sotimaan.

Kuninkaan käsky ei koskenut vain frankkien ydinalueita vaan myös uusia provinsseja, joita hän liitti koko ajan valtakuntaansa.

Langobardien, baijerilaisten ja jopa niskuroivien saksien piti mukisematta taistella heidät valtaansa alistaneiden frankkien rinnalla. Tällä tavoin sotiminen muodosti siteen valtakunnan monien erilaisten kansojen välille.

Kaikkien talonpojista herttuoihin piti osallistua, mutta armeijan valiojoukkoa olivat ammattisoturit, joita kutsuttiin nimellä scara.

Heillä oli hyvät varusteet ja nopeat hevoset ja he palvelivat ympäri vuoden. Jalustimet tulivat käyttöön vasta Kaarle Suuren kuoltua, eikä tiedetä, taistelivatko hänen sotilaansa ratsain vai jalkautui-vatko he satulasta.

”Valloitettuaan Eresburgin linnan hän jatkoi Irminsuliin asti, tuhosi epäjumalankuvat ja otti kaiken löytämänsä kullan ja hopean”, kronikassa kerrotaan. Irminsul oli saksien tärkeä uskonnollinen kulttipaikka.

Frankkikuninkaat olivat aiemmin antaneet saksien harjoittaa uskontoaan rauhassa, joten Irminsulin tuhoamista pidettiin ensin vain Kaarlen tuhovimman tahattomana ylilyöntinä.

Se antoi kuitenkin ennakkomakua siitä, että uskonnollinen suvaitsevaisuus alkoi olla mennyttä aikaa.

Lisäksi se johti lopulta toistuviin verisiin kapinoihin.

Vuonna 772 saksit kuitenkin vielä taipuvat frankkien edessä, vannoivat uskollisuuttaan ja luovuttivat panttivankeja takeeksi alistumisestaan.

Kaarle uskoi saavuttaneensa helpon voiton, ja hän palasi kotiin arvostettuna ja uusia valloituksia janoten.

Kaarle Suuren valloitussodat

Sota langobardeja vastaan

Jo vuosi saksien kukistamisen jälkeen Kaarle kokosi joukkonsa uuteen sotaan.

Tällä kertaa kohde olivat Italian langobardit, sekin germaaninen heimo, joka oli pitkään elänyt mahtavan frankkien valtakunnan varjossa.

Langobardit, joiden nimi tuli heimon naisten käyttämistä pitkistä teko-parroista, oli lähtöisin Skånesta.

Sieltä se oli vaeltanut etelään, kunnes se oli saapunut 500-luvulla Italiaan ja asettunut sinne. Siellä langobardeista oli tullut uhka niemimaan toiselle suurelle mahtitekijälle, paaville.

Vuonna 773 Roomasta saapui lähetti, joka toi Kaarlelle viestin paavilta.

”Hän saapui kutsuakseen maineikkaan kuninkaan ja tämän frankit auttamaan kirkkoa kuningas Desideriusta ja langobardeja vastaan”, kerrottiin vuoden 773 kronikassa.

Charlemagne ylittää Alpit vuonna 773.

Kaarle Suuri ylittää Alpit vuonna 773. Yksityiskohta Roger Eugenen (1807–40) maalauksesta romantiikan ajalta.

© Scanpix/AKG-Images & Bridgeman

Avunpyyntö ei ollut mitään uutta, sillä frankit olivat ennenkin panneet langobardit aisoihin Rooman paavien pyynnöstä.

Kaarlella oli kuitenkin myös muita syitä ylittää Alpit armeijoineen.

Kaarlomanin kaksi poikaa elivät toista vuotta langobardien kuninkaan Desideriuksen luona, ja Kaarle pelkäsi tämän käyttävän poikien kruununperimysvaatimuksia hyödykseen aiheuttaakseen frankkien keskuuteen epäsopua.

Niinpä Kaarle kutsui armeijansa kokoon ja suuntasi kohti Alppeja. Desiderius koetti estää heidän kulkunsa vuorten yli, mutta frankit jakaantuivat kahteen joukkoon ja marssivat eteenpäin eri teitä.

Langobardeilla ei ollut riittävästi joukkoja puolustamaan kumpaakin reittiä, joten he perääntyivät pääkaupunki Pavian paksujen muurien taakse.

Kaarlen piti nyt tehdä tärkeä päätös. Pavian linnoitusta ei pystyisi valloittamaan rynnäköllä, mutta piiritys pidentäisi sotaretkeä syksyyn ja ehkä jopa talven yli.

Frankit sotivat yleensä vain kesäisin, jotta sotilaat pääsivät kotiin sadonkorjuun ajaksi. Talvella armeija ei halutessaan edes pääsisi palaamaan vuorten yli lumen vuoksi.

Asiaa pohdittuaan Kaarle päätti kuitenkin jäädä piirittämään Paviaa, kunnes Desiderius heittäytyisi hänen jalkoihinsa anomaan armoa.

Hän joutui odottamaan aina kesään 774 asti, ennen kuin Desiderius antautui, mutta kostikin sitten ankarimman mukaan.

Kaarle Suuri kruunataan Lombardiassa.

Kaarle Suuri kruunataan Lombardian kuninkaaksi vuonna 774.

© Bridgeman

Desiderius menetti kruununsa, ja hänet lähetettiin frankkien valtakuntaan luostariin – rangaistus, jota Kaarle käytti usein myöhemminkin halutessaan päästä eroon hankalista ihmisistä.

Kaarle nimitti itsensä langobardien kuninkaaksi.

”Kaikki langobardit tulivat eri puolilta Italiaa ja alistuivat kunniakkaan kuningas Kaarlen ja frankkien valtaan”, kronikoitsijat riemuitsivat.

Heidän kuvauksensa langobardien nöyrästä alistumisesta ei ollut aivan totuudenmukainen, mutta nämä hyväksyivät toistaiseksi häviönsä, sillä Kaarle antoi aateliston pitää asemansa ja etuoikeutensa.

Kaarlomanin lesken ja poikien kohtaloa ei tiedetä.

Voittonsa jälkeen langobardien tuore kuningas lähti pohjoiseen, jossa saksit olivat jälleen nousseet kapinaan hänen poissa ollessaan.

Kaarle Suuren ensimmäinen kruunu
© Mikkel Juul Jensen

Kaarle suuren kruunu

”Kaarle Suuren kruunu” periytyi frankkien kuninkaalta toiselle, mutta nimestään huolimatta kultakruunu ei ollut koskaan kuulunut Kaarlelle. Se taottiin vasta 26 vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen lapsenlapsensa Kaarle Kaljupään kruunajaisiin.

Kohtalo: Sulatettiin Ranskan vallankumouksen aikana.

Kaarle Suuren rautakruunu.
© Bridgeman

Kaarlen toinen kruunu

Rautakruunuksi kutsutun kultakruunun ainoa rautaosa on sen sisällä oleva rengas, jonka väitetään olevan taottu Jeesuksen ristin naulasta. Kruunu valmistettiin 700-luvulla tai 800-luvun alussa, ja se kuului langobardien kuninkaille. Lyötyään langobardit vuonna 774 Kaarle Suuri asetti kruunun päähänsä ja julistautui langobardien uudeksi hallitsijaksi.

Kohtalo: On pyhäinjäännöksenä Monzan katedraalissa Milanossa.

Kaarle Suuren kolmas kruunu
© Bridgeman

Kaarlen kolmas kruunu

Pitkään uskottiin, että juuri tätä kruunua Kaarle kantoi tullessaan keisariksi vuonna 800. Kruunu on kuitenkin vuodelta 962, jolloin Saksan Otto I julistautui Kaarlen kruununperijäksi. Siitä lähtien keisarin arvonimi kuului Saksan hallitsijalle.

Kohtalo: On esillä Hofburgin linnassa Wienissä.

Täyttä sotaa Saksissa

Jo Kaarlen aloitettua Pavian pitkän piirityksen saksit päättivät käyttää kuninkaan poissaoloa hyväkseen.

Saksit hyökkäsivät frankkien alueelle ja muun muassa polttivat kristillistä lähetystyötä johtaneen kirkon poroksi.

Hyökkäys oli ankara provokaatio, ja palattuaan Italiasta Kaarle suunnitteli sopivan vastavedon.

”Hän päätti hyökätä petturimaisen ja valansa rikkoneen saksien heimon kimppuun ja jatkaa sotaa niin kauan, kunnes heidät kaikki oli lyöty ja pakotettu kääntymään kristinuskoon – tai kokonaan hävitetty”, munkit kirjoittivat.

Kaarle oli päättänyt käännyttää saksit miekan voimalla, ja jos he vastustelisivat, tappaa heidät.

Saksien kukistaminen kesti kuitenkin kauan, sillä aina kun Kaarle uskoi saavuttaneensa tavoitteensa, saksit tarttuivat taas aseisiin.

He sytyttivät frankkien kirkkoja tuleen, valloittivat heidän linnojaan ja tekivät ryöstelyretkiä naapuriprovinsseihin.

Kaarle kävi sotimassa Saksissa vuosittain vuosina 775–785 lukuun ottamatta kahta vuotta, jolloin hän oli sotimassa muualla.

Saksien kapinointi johti sotiin myös vuosina 794–799. Vielä vuonna 804, jolloin ikääntyvä kuningas antoi muuten jo kenraaliensa sotia puolestaan, Kaarle nousi hevosen selkään ja johti armeijansa Saksiin – 32 vuotta ensimmäisen sinne tekemänsä valloitusretken jälkeen.

Kaarlen sodankäyntitavat muuttuivat ajan mittaan yhä raaemmiksi, minkä saksit saivat huomata muun muassa vuonna 782.

Frankkien armeija marssi tuolloin saksilaisia kapinallisia vastaan vahvistuksia odottamatta. Seurasi murskatappio, jossa neljä frankkilaista kreiviä, 20 muuta ylimystä ja suuri osa sotilaista kuoli.

Aachen – frankkien uusi vallan linnake

Kaarle Suuren valtaistuin Aachenissa

Kaarlen valtaistuin on edelleen kappelissa.

© Bridgeman

Lämpimien lähteiden pääkaupunki

Frankkihallitsijat olivat aina viettäneet liikkuvaista elämää, mutta Kaarle Suuri päätti lopulta asettua aloilleen.

Sodittuaan ja oltuaan tien päällä 20 vuotta Kaarle Suuri päätti, että hänellä pitäisi olla pääkaupunki, kuten paavilla oli Rooma ja Itä-Rooman keisarilla Konstantinopoli.

Noin vuonna 790 Kaarle antoi arkkitehdeille käskyn suunnitella Aacheniin arvoisensa linnan.

Vuonna 794 rakennustyöt olivat niin pitkällä, että Kaarle saattoi asettua linnaan.

Hän vietti siellä kaikki talvet vuodesta 806 alkaen, ja viimeiset neljä vuotta ennen kuolemaansa hän asui kokonaan Aachenissa. Yksi Aachenin viehätyksistä olivat sen kuumat lähteet.

Aachen täytti Kaarlen toiveet

  • Keskeinen sijainti valtakunnan ydinalueella
  • Lähellä jokia ja roomalaisten rakentamia teitä
  • Runsaasti riistaa läheisissä Ardennien metsissä
  • Kylpylä ja kuumia lähteitä
Kaarle Suuren linna Aachenissa
© Claus Lunau

Valtuustosali

Valtuustosaliin Kaarle kokoontui neuvottelemaan muiden mahtimiesten kanssa. Korkea, lähes 45 metriä pitkä sali muistutti roomalaista basilikaa.

Porttirakennus

Porttirakennuksen tehtävästä kiistellään. Jotkut uskovat Kaarlen asuneen siinä.

Kappeli

Kappeli on palatsin ainoa nykypäiviin asti säilynyt osa. Sitä laajennettiin 1300- ja 1400-luvuilla tuomiokirkoksi.

Kylpylä

Kylpylä oli erillään varsinaisesta palatsista. Sen altaaseen mahtui jopa sata ihmistä kerrallaan.

Rangaistusretki Saksiin

Kaarle kokosi heti mahtavan armeijan ja lähti rangaistusretkelle Saksiin. Saksien kapinajohtaja Widukind pakeni daanien eli tanskalaisten luo, ja saksit yrittivät solmia rauhan, mutta Kaarle ei suostunut.

Hän janosi vihollisensa verta, ja kun 4 500 saksia antautui Verdenin kaupungissa, hän teloitutti kylmäverisesti nämä kaikki.

Natsijohtaja Heinrich Himmler pystytti myöhemmin muistomerkin verilöylylle, jota natsit pitivät hyökkäyksenä alkusaksalaista kulttuuria vastaan.

Raaka verilöyly vain vahvisti saksien vastarintamielialaa, ja Kaarle määräsi, että oikutteleva heimo olisi kukistettava kunnolla ja lopullisesti.

Vuonna 784 frankkisotilaat jyräsivät läpi saksien alueiden tuhoten viljaa, polttaen taloja ja murhaten ihmisiä. Osa sakseista vietiin orjiksi frankeille.

Kansanmurha jatkui koko talven, eikä kukaan säästynyt Kaarlen vihalta.

Kevään tullen Kaarle esitti rauhantarjouksen: Jos kapinajohtaja Widukind tulisi hänen luokseen ja antaisi kastaa itsensä, Kaarle säästäisi hänen henkensä ja lopettaisi väkivallan.

Widukind alistui, ja sotiminen päättyi lopulta. Uusia taisteluja puhkesi taas 790-luvulla, mutta ne eivät enää olleet vakava uhka frankeille.

Kaarle oli saavuttanut merkittävän voiton myös kulttuurisesti. Sakseista tuli kristittyjä, ja monet heidän tavoistaan saivat väistyä frankkien tapojen tieltä.

Paavi pyysi suojelusta

Kaarle Suuri Albrecht Dürerin maalauksessa vuodelta 1513.

Kaarle Suuri Albrecht Dürerin vuosina 1511–1513 maalaamassa taulussa. Tuolloin saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruununkallaudet, esimerkiksi Kaarle Suuren kruunu, oli viety Nürnburgiin, missä Dürer asui. Ne on siis ehkä maalattu mallin mukaan.

© Public Domain

Kaarle laajensi valtakuntaansa jatkuvasti myös muihin suuntiin. Hän syrjäytti serkkunsa Baijerin valtaistuimelta, ja näin hän sai hallintaansa tärkeän kulkuväylän Alppien yli.

Myöhemmin hän kukisti uhkaksi kokemansa sotaisan ratsastajakansan avaarit, jotka elivät nykyisen Unkarin alueella.

790-luvun alussa Kaarlen valloitus-halut alkoivat vähitellen hiipua. Kaikki frankkien valtakunnan rajaseutujen vasallivaltiot olivat tukevasti Kaarlen vallan alla, ja hän alkoi vahvistaa valloituksistaan koostuvaa imperiumia.

Siinä häntä auttoi paavi Leo III, joka myönsi hänelle jouluna vuonna 800 hänen arvolleen sopivan tittelin. Leo oli edellisenä vuonna ajautunut riitoihin Rooman mahtisukujen kanssa ja joutunut pakenemaan Roomasta.

Leo kääntyi Kaarlen puoleen, ja tämä saattoi hänet henkilökohtaisesti takaisin Roomaan. Paavilla oli vastalahja valmiina.

”Paavi Leo laski kruunun hänen päähänsä, ja kaikki roomalaiset puhkesivat ylistämään häntä: ’Eläköön majesteetti Kaarle! Olkoon hän voittoisa; roomalaisten mahtava ja rauhaa rakastava, Jumalan kruunaama keisari!’”

Näin kuvailivat frankkilaiskronikoitsijat juhlallista tilaisuutta.

Kaarle Suuri kruunataan keisariksi.

Paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren keisariksi joulupäivänä vuonna 800. Friedrich Kaulbachin maalaus vuodelta 1861.

© Public Domain

Kaarle kruunattiin näin Länsi-Rooman keisariksi, mitä arvonimeä ei ollut ollut kenelläkään yli 300 vuoteen.

Asia ei kuitenkaan käytännössä ollut aivan niin yksinkertainen, sillä paavin täytyi huolehtia siitä, ettei Itä-Rooman keisari Konstantinopolissa tuntisi oloaan uhatuksi nimityksen vuoksi.

Niinpä Kaarlesta ei tosiasiassa tullut Rooman valtakunnan keisaria, vaan Rooman kaupungin keisari.

Ulkovaltojen hallitsijoiden ja alamaistensa silmissä Kaarle oli joka tapauksessa keisari; frankkilaisesta valloittajakuninkaasta oli tullut kaikkien Länsi-Euroopan kansojen hallitsija.

Paavilla oli ylin valta kaikissa uskonasioissa katolisilla alueilla, Kaarlella oli puolestaan ylin maallinen valta. Valtakunnan ja sen eri kansojen yhdistäminen saattoi alkaa.

Eurooppa sulautui yhteen

Länsi-Frankia, Keski-Frankia ja Itä-Frankia.
© HISTORIA

Frankkien perinmyssäännöt jakoivat valtakunnan

  • Oranssi: Länsiosasta kehittyi Ranskan kuningaskunta.
  • Keltainen: Keskiosa joutui taipumaan vahvemmille naapureilleen.
  • Punainen: Itäosasta muodostui 900-luvulla Saksa ja sitten Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta.

Aatelin ja kirkon rooli

Kaarle Suuri värikkäässä lasimaalauksessa

Otto I:n kruunajaisista asti vuonna 962 keisarin arvo kuului saksalaisille hallitsijoille.

© Bridgeman

Kuvernööreiksi valittiin herttuoita, ja heillä oli provinsseissa sotilaallinen vastuu.

Astetta alempana hierarkiassa olivat kreivit, joille annettiin hallinnollisia ja juridisia tehtäviä. Virkamiesnimikkeistä tuli sittemmin aatelisarvoja, jotka levisivät kaikkialle Eurooppaan.

Kaarlen luottovirkamiehinä toimivat niin sanotut missi dominici, ”herran lähettiläät”.

Heidät Kaarle valitsi uskollisimmista seuraajistaan, ja heidän tehtävänsä oli valvoa, että keisarin määräyksiä noudatettiin mukisematta kaikkialla valtakunnassa.

Aatelisto muodosti valtakunnan hallinnollisen selkärangan, kun taas kirkon vastuulla oli vahvistaa kansan yhteenkuuluvaisuutta ja sivistää kansaa.

Tuomiokirkkoihin ja luostareihin perustettiin pappiskouluja, joissa koulutettiin pappeja kaikkiin valtakunnan seurakuntiin.

Pappien velvollisuus oli opettaa myös alempiin kansankerroksiin kuuluvia seurakuntalaisiaan niin, että jokainen osaisi vähintään Isä meidän -rukouksen ja uskontunnustuksen.

Lisäksi papit kokosivat kirjoituksia kirjastoihin ja opettivat lapsia lukemaan.

Euroopassa kirkko sivisti kansalaisia vuosisatoja ja loi sen perustan, jolle lännen myöhempi tieteellinen ja teknologinen kehitys rakentui.

Kaarle Suuren henkinen perintö elää

Kaarle Suuren rintakuva

Kaarle Suuren rintakuva, jossa kerrotaan olevan pala frankkikeisarin kalloa. Esillä Aachenin katedraalin aarrekammiossa ("Domschatzkammer").

© Creative Commons

Ennen kuolemaansa Kaarle, joka oli jo saanut lisänimen Suuri, saattoi katsella aivan toisenlaista Länsi-Eurooppaa kuin se oli ollut hänen kuninkuutensa alussa.

”Herra keisari Kaarle jätti tämän elämän 28. tammikuuta noin 71-vuotiaana viettäessään talvea Aachenissa.”

Aikalaiskronikoitsijatkaan eivät tienneet Kaarlen tarkkaa synnyinaikaa.

Kaarlen imperiumi säilyi yhtenäisenä vain 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Muisto suuruuden ajoista jäi kuitenkin elämään.

Ranskalaiset ja saksalaiset hallitsijat pitivät itseään Kaarlen perillisinä ja haalivat kruunuja, miekkoja ja muita vallan symboleita, joita väitettiin hänen omaisuudekseen.

Jopa tuhat vuotta Kaarlen jälkeen elänyt uuden ajan airuena pidetty Napoleon otti frankkikuninkaan esikuvakseen.

Hän julisti paavin siunauksella itsensä keisariksi, kävi Kaarlen haudalla Aachenissa ja sonnustautui langobardien rautakruunuun Pohjois-Italiassa.

Nykyään EU:n hallinnollinen keskus sijaitsee frankkien valtakunnan aiemmalla ydinalueella.