Keskiajalla ritarien odotettiin palvovan etäältä hovin aatelisnaisia. 

© Bridgeman

Hyveelliset ritarit flirttailivat hovinaisten kanssa

Keskiaikaiset trubaduurit lauloivat rakkaudesta ja oppaat neuvoivat, miten voittaa naitujen naisten kiintymys. Jopa kirkko hyväksyi hovirakkauden, kunhan ritarit eivät menneet liian pitkälle.

tiistai 26. heinäkuuta 2016 teksti Michelle Skov

Tieto valkean ritarin saapumisesta pohjoisitalialaiseen Trevison kaupunkiin taistelemaan kreivi Meinhartin kanssa oli levinnyt kulovalkean tavoin, ja tuntui kuin koko kaupunki olisi kerääntynyt katujen varsille nähdäkseen taistelijat. 

Paikallisen ruhtinaan määräys antaa ­tilaa taistelijoille kaikui kuuroille korville, ja ritarien haarniskoidut hevoset mahtuivat hädin tuskin tunkeutumaan väkijoukon läpi.

Kaikki halusivat nähdä kreivi Meinhartin kohtaavan kaksintaistelussa tuntemattoman ritarin, joka oli pukeutunut vitivalkoisiin vaatteisiin rakkauden ­jumalatar Venusta jäljitellen. Huhujen mukaan valkea ritari haastoi kaksintaisteluun kaikki ritarit, jotka hän kohtasi matkallaan V­enetsiasta Böömiin. 

Kamppailun säännöt olivat yksinkertaiset: Jos kreivi Meinhart voittaisi, valkea ritari antaisi hänelle kultasormuksen, jonka hän voisi antaa lemmitylleen. Jos taas kreivi Meinhart häviäisi, ­hänen olisi kumarrettava neljään ilmansuuntaan osoittaakseen kunnioitustaan valkean ritarin rakastetulle, Itävallan herttuan Leopold VI:n tyttärelle.

Lopulta ritarit saapuivat Silejoen sillalle, jossa oli tilaa taistella. Väkijoukko vaikeni, kun miehet kannustivat ratsunsa laukkaan. Peitset murtuivat kilpiä vasten, ja puunsäleitä lenteli joka suuntaan. Taistelu ritarien rakastettujen kunnian puolesta oli alkanut.

Ritarien lempi oli siveää

Valkea ritari oli itävaltalainen aatelismies Ulrich von Liechtenstein. Hän voitti kreivi Meinhartin, mutta ei koskaan saanut hert­tuan tytärtä omakseen.

Kertomus kaksintaistelusta on peräisin Ulrichin 1200-luvun puolivälissä kirjoittamasta omaelämäkerrallisesta runoelmasta Frauen­dienst eli ”Naisten palveluksessa”. Se kertoo Euroopan halki matkaavasta ritarista, joka mursi kuukaudessa 307 peistä todistaakseen rakkauttaan ylhäiselle lemmitylleen.

Ritari Ulrichin runoelma on pitkälti sepitettä, mutta sen aihe kuvastaa hyvin sen ajan käsityksiä rakkaudesta: nuorten ritarien odotettiin palvovan etäältä naimisissa olevia aatelisnaisia.

Niin sanotun hovirakkauden käsite syntyi 1100-luvulla, kun ranskalainen herttuatar Marie de Champagne kiinnostui rakkausrunoudesta. Hän hankki hoviinsa trubaduureja laulamaan kielletystä rakkaudesta ja pyysi ­runoilija Chrétien de Troyesia kirjoittamaan siitä. Tuloksena oli muun muassa kuuluisa tarina ritari Lancelotista, joka rakasti kuningas Arthurin puolisoa, kaunita Guinevereä.

Rakkausrunojen suosio kasvoi, kun vaeltavat trubaduurit levittivät niitä eri puolille Eurooppaa. Runoilijat olivat usein ylhäisten perheiden poikia, jotka rakastivat palavasti ylhäistä ja saavuttamatonta ­aatelisnaista. 

Munkit kirjoittivat ritarien rakkaus­elämästä. 

© Bridgeman

Kahlittua rakkautta

1100-luvun aikana hovirakkaudesta tuli niin olennainen osa ylhäisön kulttuuria, ettei nuorukaista pidetty todellisena ritarina, ellei hän ­ollut ­palavasti rakastunut naiseen, jota ei voinut saada omakseen.

Tulevien ritarien koulutus alkoi noin kahdeksan vuoden iässä, jolloin aatelisperheiden pojat lähetettiin kasvateiksi tulevan isäntänsä linnaan. Pojat opiskelivat taistelutaitoja, ja vakavat vammat ja jopa kuolemantapaukset olivat verrattain yleisiä.

Taistelutaitojen vastapainoksi nuoret miehet saivat oppia myös hovirakkaudessa. Heitä kannustettiin jo varhaisessa vaiheessa valitsemaan linnan naisten joukosta mielitietty, jota heidän sitten odotettiin palvovan – etäältä. Hovirakkauden idea oli nimenomaan siinä, ettei se johtanut täyttymykseen.

Naisten rooli hovirakkauden toisena osapuolena oli ohjata nuoria ritareita hillitsemään seksuaalisia halujaan. 1100-luvulla yleistyneissä turnajaisissa voittajan palkintona oli usein hänen palvomansa naisen suosio. 

Lemmityn lahjoittama ­nenäliina tai nauha peitsen kärkeen sidottuna saattoi siivittää nuoren ritarin urotöihin turna­jaisissa ja kasvatti ­tämän mainetta toveriensa silmissä. Jos nauha katosi taistelun tiimellyksessä, nainen lahjoitti ­ritarilleen uuden. Tällainen hienovarainen flirtti sai nuorukaisten posket punoittamaan ja sydämen ­takomaan.

Hovirakkaus oli tarkoin säänneltyä

Trubaduurien laulut kertoivat lemmentuskissa riutuvista ritareista ja heidän ­rakastetuistaan, mutta todellisuudessa uskottomuutta ei suvaittu. Jotta romanttiset kertomukset eivät saattaisi nuoria miehiä ja naisia kiusaukseen, hovirak­kaus sai ajan mittaan sel­keät säännöt.

Ranskalainen Andreas Capellanus kirjoitti 1180-luvulla kolmiosaisen teoksen De Amore, ”Rakkaudesta”, jossa hän tähdensi, että todellista rakkautta sai ­olla vain aatelisnaisen ja aikuisen ritarin ­välillä. Ritari ei saanut olla liian nuori eikä naimisissa, ja mitä enemmän tuskaa lempi tuotti, sitä jalompaa se oli.

Hovirakkauden säännöt kielsivät ritareita menemästä liian pitkälle. Jos ritari päätyi sänkyyn lemmittynsä kanssa, hän rikkoi sekä lakia että hovirakkauden sääntöjä ja loukkasi lisäksi verisesti isäntäänsä. Liian läheisiin suhteisiin rakkautensa kohteen kanssa pyrkivä ritari ei Capellanuksen mukaan ollut eläintä ­parempi: ”Sellaiset miehet himoitsevat jokaista naista, ja heidän rakkautensa on kuin hillittömän koiran.”

Euroopan ylhäisö otti Capellanuksen kirjoitukset vakavasti. De Amoresta tuli nuorten, himojensa kynsissä kituvien ­ritarien käsikirja, joka edesauttoi puhtoisen valkean ritarin myytin syntyä.  

Lue lisää

David Crouch: William Marshal – Knighthood, War and Chivalry, 1147-1219, Longman, 2002. Hywel Williams: The Age of Chivalry – The Story of Medieval Europe, 950-1450, Quercus, 2011. Maurice Keen: Chivalry, Yale University Press, 2005. 

Ehkä sinua kiinnostaa...