Vuonna 1210 munkki Justinos näki jotakin hyvin merkillistä. Keski-Italiassa sijaitsevan Perugian kaupungin asukkaat olivat mitä ilmeisimmin menettäneet järkensä ja alkaneet ruoskia itseään.
”Jumalan pelossaan aateliset ja aatelittomat, nuoret ja vanhat ja jopa lapset kulkivat häpeämättä pitkin kaupungin katuja vailla rihman kiertämää. Jokainen löi itseään itkien ja valittaen selkään nahkaruoskalla, kunnes veri valui”, kirjoitti kauhistunut munkki.
Justinos ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän kuvaili itsensäruoskintaa maniaksi ja arveli sen syyksi laittomuuksien ja epäjärjestyksen lisääntymistä. Hysteria oli vallannut ensin Perugian ja levinnyt sieltä lähes kaikkialle Italian niemimaalle.
Itsensäruoskijoita kutsuttiin latinan ruoskimista tarkoittavan flagellare-sanan mukaan flagellanteiksi.
”Herran vuonna 1263 ihmiset alkoivat kaikkialla juoksennella ympäriinsä ja ruoskia itseään”, kerrotaan unkarilaisessa Chronicon Pictum -käsikirjoituksessa vuodelta 1358.
Ruoska houkutti kaikkia
Itsensä kiduttaminen ei ollut uusi ilmiö keskiajan Euroopassa. Kristityt munkit ja erakot olivat vuosisatoja piinanneet ja kiduttaneet itseään katumuksen ja hurskauden osoituksena. Syyrialainen piispa Theodoretus kertoo erakkomunkeista, jotka kulkivat kahleissa tai käyttivät tai piikeillä varustettua rintapanssaria muistutukseksi Kristuksen kärsimyksistä. Pyhän Dominicus Loricatuksen, jonka joka eli italialaisessa metsässä 1000-luvulla, kerrotaan ruoskineen itseään useita kertoja viikossa – paaston aikaan jopa 50 000 kertaa päivässä.
1200-luvulla itseruoskinta kuitenkin yleistyi myös luostarien ulkopuolella ja kaikissa yhteiskuntaluokissa eikä ollut enää yksinäisten munkkien tai erakoitten erikoisuus. Niin rahvas kuin äveriäät porvarit ja aatelisetkin ruoskivat itseään kaiken kansan nähden maassa vääntelehtien ja virsiä veisaten.
”Se ei ollut kirkkoisien siunaama tai uskonnollisen johtajan saarnaama vaan syntyi aivan tavallisten ihmisten keskuudessa.” Munkki Justinos
Katolinen kirkko seurasi uutta suuntausta hämmentyneenä ja huolestuneena, miten maailmanjärjestys mullistui. Flagellantit saivat varkaat katumaan ja palauttamaan varastamansa omaisuuden, virkavalta antoi suopeuden puuskassa armon käydä oikeudesta ja avasi vankilat, ja karkotetut saivat palata kotiseudulleen.
”Se [kirkko] oli huolissaan siitä, mistä moinen kiivas hurskaus oli peräisin. Itsensä ruoskiminen ei ollut kirkkoisien siunaama riitti, eikä sitä saarnannut yksikään uskonnollinen johtaja. Liike oli syntynyt aivan tavallisten ihmisten parissa, ja niin oppineet kuin oppimattomat seurasivat heidän esimerkkiään”, kirjoitti Justinos.
Roomassa vietettiin vuosittain helmikuun 15. päivä Lupercalia-juhlia. Niissä miehet ruoskivat kadulla naisia lisätäkseen näiden hedelmällisyyttä.
Piiska viuhui antiikissakin
Kilpailua ja uskonto- ja hedelmällisyysrituaaleja – antiikin aikaan itsekidutukselle oli monia syitä.
Itseruoskinta kuului antiikin aikana muun muassa antiikin Spartan perinteisiin. Siellä vietettiin vuosittain juhlaa, jossa miehet ja pojat kilpailivat siitä, kuka kestäisi eniten ruoskaniskuja.
Historioitsija Plutarkhos (46–120 eaa.) kirjoitti: ”Poikia ruoskittiin Dianan alttarin edessä koko päivä, usein kuoliaaksi asti. Pojat menivät kuitenkin hyväntuulisina ja pelottomina ruoskittavaksi. He kilpailivat keskenään, ja se voitti, joka kesti parhaiten kipua ja sieti eniten iskuja.”
Piiskaaminen kuului myös Lupercalia-hedelmällisyysjuhlaan, jossa nuoret ylimystön jäsenet juoksivat alastomina kaduilla. Nuoret naiset antoivat piiskata vatsanahkaansa nahkaremmeillä hedelmällisyytensä varmistamiseksi.
Itsensä kiduttaminen kuului jo antiikin aikana myös uskonnollisiin menoihin. Historioitsija Herodotos kertoo esimerkiksi Isis-kulttiin kuuluneesta rituaalista, jossa miehet ja naiset piiskasivat itseään. Isis-kultin ruoskintarituaaleja ei toimitettu yleisön nähden. ”Salaisten rituaalien tapahtumapaikkaa ei ole lupaa paljastaa”, Herodotos kirjoitti.
Myös juutalaiset, egyptiläiset ja syyrialaiset papit ruoskivat itseään uskonnollisissa kulkueissa tavoitteenaan vaipua hurmokseen ja päästä siten yhteyteen jumalan kanssa.
Kaduilla juoksi kymmeniätuhansia
Hurskaus muuttui nopeasti palavaksi fanaattisuudeksi. Flagellantteihin liittyi kaikista kansankerroksista ihmisiä, jota ruoskivat itseään hämmästyttävän sinnikkäästi. Palkkioksi he uskoivat saavansa syntinsä anteeksi, tuomiopäivän lykkäämisen ja lyhyemmän ajan kiirastulessa kuin muut.
Munkki Justinos merkitsi näkemänsä muistiin: ”Näitä katuvia vaelsi satoja, tuhansia ja kymmeneniätuhansia kaupunkien kaduilla talven kylmyydestä välittämättä päivin ja jopa öisin kynttilöitä kantaen. Sama näky toistui sekä maaseutukylissä että kaupungeissa, ja vuoret ja pellot tuntuivat ihmisten äänistä heidän rukoillessaan Jumalaa.”
Myös naiset hurahtivat itsensä ruoskimiseen, mutta Justinoksen mukaan he sentään tekivät verisiä katumusharjoituksiaan säädyllisesti sisätiloissa.
Vaikka monet kuninkaat julistivat flagellantismin laittomaksi, itseruoskinta jatkui vuosisatoja Espanjassa. Kuvassa Francisco Goyan näkemys ilmiöstä 1800-luvun alusta.
Luolaerakko sai yli 10 000 seuraajaa
Kirkko ei ensin puuttunut joukkohysteriaan, mutta 1200-luvun puolivälissä liike kasvoi huolestuttavasti. Useampien peräkkäisten katovuosien takia suuressa osassa Eurooppaa kärsittiin nälkää. Lukemattomat ihmiset sekä maalla että kaupungeissa uskoivat, että huonot sadot ja nälänhätä olivat Jumalan rangaistus. Monet alkoivat epäillä kirkon mahtia ja ryhtyivät etsimään uusia tapoja lepytellä Jumalan vihaa.
Itsensäruoskinta puhutteli monia. Liikkeellä ei ollut varsinaista johtajaa ja kuka tahansa, joka oli riittävän karismaattinen, saattoi saada keskiajan mittapuulla suunnattoman kannattajajoukon. Esimerkiksi vuonna 1258 Perugiassa luolassa asuva erakko Raniero Fasani aloitti kansanliikkeen. Hän ilmoitti, että enkelit olivat ilmoittaneet kaupungin tuhoutuvan, jolleivät ihmiset katuisi ja piinaisi itseään. Pian hänen ympärilleen muodostui lahko, jolla oli kannattajia eri puolilla Italiaa, ja tuota pikaa yli 10 000 ihmistä marssi eri puolilla Italiaa.
Niitä, jotka eivät osallistuneet, syytettiin liitosta paholaisen kanssa, ja kokonaisia kyliä autioitui, kun asukkaat liittyivät kulkueeseen. Nyt flagellantit muodostivat jo uhan yhteiskuntajärjestykselle.
Kirkon kannalta liikkeessä kaikkein pahinta oli se, että flagellantit uskoivat saavansa syntinsä anteeksi pelkästään itseään ruoskimalla. Koska perinteisesti vain kirkko saattoi antaa synninpäästön, flagellantit uhkasivat kirkon asemaa. Paavi katsoi aiheelliseksi puuttua asiaan, ja vuonna 1261 hän kielsi itsensä ruoskimisen ja julisti flagellantit harhaoppisiksi.
Flagellanttien aikaa kesti vain vähän yli sata vuotta, mutta spontaani liike teki valtavan vaikutuksen keskiajalla, ja se mainitaan monissa kirjoituksissa, kuten Nürnbergin kronikassa.
Saksalaiset viehtyivät piiskaan
Paavin puututtua asiaan itsensä ruoskiminen loppui Italiassa, mutta liikkeen voittokulku jatkui muualla Keski-Euroopassa. Piiskat sivalsivat tiuhaan tahtiin varsinkin nykyisten Itävallan, Ranskan, Tšekin ja Puolan seuduilla.
Ruton puhkeaminen Etelä-Saksassa 1340-luvun loppupuolella käynnisti flagellanttien uuden kukoistuskauden. Kronikoitsija Matthias von Neuenburg kuvaa, kuinka 200 itsensäkiduttajaa marssi Speyerin kaupunkiin, jossa heitä odotti suuri kansanjoukko.
”Maahan oli piirretty ympyrä, jonka sisään he asettuivat ja riisuivat itsensä lannevaatteisilleen. Sitten he kiersivät ympyrää kädet suoraan sivuille ojennettuina kuin ristiinnaulitulla ikään, kunnes heittäytyivät maahan. Sitten he nousivat ylös ja ottivat ruoskat, joissa oli solmuja ja neljä terävää piikkiä ja alkoivat ruoskia edessään olevaa virrenveisuun tahtiin. Yhteisestä merkistä kaikki heittäytyivät ensin polvilleen ja sitten pitkälleen maahan valittaen ja nyyhkyttäen.”
1300-puolivälissä flagellantteja oli niin paljon, että heistä muodostui suuria kulkueita. Etenkin Saksassa lahkoon liittyi tuhansia ihmisiä.
Lahko asetti pääsyvaatimuksia
Varsinkin Speyerin ja Strasbourgin seuduilla syntyi useita flagellanttilahkoja, jotka saivat tuhansia jäseniä. Eräs suurimmista oli Ristin veljet, joka saattoi alkaa asettaa jäseneksi pyrkiville pääsyvaatimuksia. Ristin veljeksi haluavalta vaadittiin kaikkien syntiensä tunnustamista, anteeksiantoa vihollisilleen, vaimonsa lupaa sekä valmiutta maksaa ylöspidostaan neljä penninkiä päivässä.
Flagellantit uskoivat lujasti, että heidän toimintansa perustui Jumalan tahtoon. Aikalaistodistuksen mukaan hänen tapaamansa flagellantit uskoivat saaneensa ohjeet itsensä Jeesuksen kirjoittamasta pyhästä kirjeestä, jonka taivaan enkeli oli toimittanut perille. Kirjeessä Jumalan poika kertoo olevansa tyytymätön synnintekijöihin, etenkin jumalanpilkkaajiin, lepopäivän rikkojiin ja epäuskoisiin. Katuvat saattoivat Jeesuksen kirjeen mukaan sovittaa syntejään poistumalla kotoaan 34 päiväksi ja kurittamalla itseään päivittäin.
VIDEO: Filippiiniläiset miehet ruoskivat itseään
”Holy Weekin” eli pyhän viikon aikaan (viikkoa ennen pääsiäistä) filippiiniläismiehet lähtevät kaduilla ruoskimaan itseään saadakseen syntinsä anteeksi. Katolisen kirkon kielloista huolimatta tapa jatkuu edelleen vuosittain.
Flagellantit yrittivät herättää kuolleita
Ruton raivoaminen ja flagellanttien suosio liittyivät kiinteästi yhteen. Mitä enemmän ihmisiä kuoli ruttoon, sitä enemmän liike sai kannattajia. Ruttoepidemian pahimpina vuosina 1347–1349 flagellantit otettiin monissa Saksan kaupungeissa riemuiten vastaan.
”He marssivat kaupungin halki siisteissä riveissä johtajien ja laulajien kulkiessa edellä. Heillä oli huppu silmillä, eivätkä he nostaneet katsettaan maasta. Kaikesta kuvastui syvä katumus ja suru. Kaikkialla heitä oli vastassa kellojen soitto ja suuret ihmisjoukot, jotka olivat tulleet kaukaa kuulemaan heidän lauluaan ja todistamaan heidän katumustaan”, kirjoitti saksalainen historioitsija Justus Hecker.
”Yhteisestä merkistä he heittäytyivät polvilleen ja sitten maahan valittaen ja nyyhkyttäen..” Kronikoitsija Matthias von Neuenburg flagellanteista
Italian Guardia Sanframondin asukkaat katuvat joka seitsemäs vuosi syntejään flagellantteina ja piiskaavat itseään symbolisesti metallipiiskoilla.
Pian liike oli niin suuri, että se valtasi kirkkoja ja levitti sanomaansa suosituilla hymneillä. Strasbourgissa flagellantit yrittivät herättää lapsen kuolleista ja karkottaa pahoja henkiä osoitukseksi hengellisestä voimastaan. Katolinen kirkko sai lopulta tarpeekseen, kun flagellantit päättivät herättää henkiin Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarin Fredrik II:n, joka oli ollut vainaa jo yli sata vuotta.
Kuolleista herättämistä voitiin pitää harhaoppisuutena, ja vuonna 1349 paavi Klemens VI (1291–1352) julisti flagellantit pannaan. Saksan piispat tukivat häntä, ja vuosia näyttikin siltä, että liike oli hävinnyt.
Kuningatar Katariina de’ Medici oli innokas itseruoskija.
Ranskan kuningattaren ruoska viuhui
Vaikka flagellanttien suurin suosio hiipui useimmissa Euroopan maissa 1400-luvulla, Ranskassa ja Portugalissa julkinen itsensäpiiskaaminen jatkui edelleen jopa kuninkaallisissa piireissä.
Ranskan kuningatar Katariina de’ Medici (1519–1589) ja hänen poikansa Henrik III (1551–1589) tukivat avoimesti Ranskan flagellanttilahkoja. Vuonna 1574 kuningatar asettui virallisesti flagellanttien johtoon ja osallistui useisiin ruoskintaseremonioihin muun muassa Lyonissa ja Toulousessa. Samana vuonna hän johti niin kutsuttujen mustien flagellanttien kulkuetta Avignonin läpi. Kuningatar jopa järjesti tilaisuuksia, joissa hovin ylhäiset naiset joutuivat piiskaamaan toisiaan sovittaakseen syntejään. Myös kuningatar itse käytteli piiskaa mielellään.
Kuninkaallisesta suosijastaan huolimatta flagellantit eivät saaneet enää entisen kaltaista suosiota, ja vuonna 1601 Pariisin parlamentti kielsi flagellantit, jotka katosivat vähitellen Ranskasta.
Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa itsensäruoskijat järjestivät kulkueita paikoin pitkälle 1800-luvulle saakka, etenkin pääsiäisen aikaan.
Liike hiipui hiljalleen
Taikauskoa ja hysteriaa ei kuitenkaan ollut helppo nujertaa, ja kirkon tuomiosta huolimatta flagellantit kokoontuivat silloin tällöin. Esimerkiksi vuonna 1939 italialaisen maalaismiehen näystä alkoi uusi, tosin lyhyeksi jäänyt flagellanttien nousu. Yli 15 000 itsensäruoskijaa kokoontui Modenaan, mutta katolinen kirkko iski jälleen, ja liikkeen johtohahmot poltettiin harhaoppisina.
Saksassa Karl Schmidt -niminen mies keräsi ympärilleen suuren joukon, joka oli vakuuttunut siitä, että Schmidt oli jälleensyntynyt ja kuolematon vanhan testamentin profeetta. Usko murtui, kun inkvisitio määräsi sekä Schmidtin että hänen seuraajansa roviolle vuonna 1414.
1400-luvun lopulle mennessä flagellanttien aika oli ohi.