Merirosvot piinasivat kunniallisia kauppiaita mutta toimivat myös vallanpitäjien aseena vihollisia vastaan. Myöhemmin meri-rosvoista tuli suosittu aihe maalaustaiteessa.

© Ullstein Bild

Euroopan pahamaineiset piraatit riehuivat Itämerellä

1300-luvun lopulla Itämeren merirosvojen olot helpottuivat huomattavasti, kun Wismar ja Rostock avasivat heille satamansa. Saksalaiset käyttivät ryöväreitä aseenaan sodassa Tanskaa ja Norjaa vastaan. Piraatit eivät kuitenkaan tehneet eroa ystävien ja vihollisten välillä, vaan ryöstelivät pian kaikkia Itämerellä seilaavia laivoja.

maanantai 24. syyskuuta 2018 teksti Stine Grynberg

Merirosvot piinasivat 1390-luvun alussa Itämerta pahemmin kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Heillä oli hallussaan yli 300 laivaa, joskin luku saattaa olla hieman liioiteltu. 

Historioitsijoiden mukaan merirosvoja oli noin 5000, mikä vastaa noin sataa alusta. 

Itämeren merirosvojen olot olivat tuohon aikaan poikkeuksellisen hyvät, sillä pohjoissaksalaiset Wismar ja Rostock avasivat heille pääsyn satamiinsa, joissa ryövärit saattoivat myydä saaliinsa, täydentää muonavarastojaan ja talvehtia. 

Kevään tullen he saattoivat lähteä merille laillisina kaappareina. He eivät enää olleen lainsuojattomia vaan vallanpitäjien palkollisia.

Sota Ruotsin kruunusta

Merirosvot palvelivat Wismaria, Rostockia ja Mecklenburgin herttuakuntaa. Liittouma oli sodassa Tanskan ja Norjan hallitsijan, Margareta I:n kanssa, mutta siltä puuttui kunnollisia sotalaivoja.

Ilman vahvaa laivastoa sotiminen ei onnistunut, minkä vuoksi merirosvot palkattiin hyökkäämään tanskalaisten ja norjalaisten sota- ja kauppalaivojen kimppuun. 

Näin pohjoissaksalaiset pyrkivät estämään Margaretan nousun Ruotsin valtaistuimelle, joka heidän mielestään kuului Albrekt Mecklenburgilaiselle.

Albrekt oli hallinnut Ruotsia vuodesta 1364 mutta oli joutunut riitoihin Ruotsin aateliston kanssa, joka oli lopulta pyytänyt Margaretaa ajamaan hänet maasta. 

Vuonna 1391 Albrekt oli Margaretan vankina, ja Ruotsissa häntä tuki vain Tukholma, jonka asukkaat olivat valtaosin saksalaisia.

Siviilialukset olivat pulassa ryöväreiden hyökätessä niiden kimppuun. Ainoa keino suojautua oli purjehtia saattueessa.

© Ullstein Bild

Tanska merirosvojen kohteena

Ryövärit hyödynsivät suotuisia olosuhteita, joita saksalaiset satamat heille tarjosivat. Monet pohjoissaksalaiset maantierosvot lähtivät merille turvanaan ”kaapparikirja”, joka antoi heille luvan ”lähteä tekemään vahinkoa Tanskalle”.

Satamissa talvehtimisen seurauksena merirosvojen välille syntyi kiinteä toveruus, ja he alkoivat kutsua itseään vitaaliveljiksi. 

Nimitys juontuu todennäköisesti heidän tehtävästään kuljettaa ruokatarvikkeita (lat. ”victualia”) Tukholmaan. Joskus ryövärit käyttivät myös alasaksalaista nimitystä ”liken-deler”, koska saalis jaettiin tasan.

Vitaaliveljet eivät ryöstelleet ainoastaan laivoja: tilaisuuden tullen he hyökkäsivät myös tanskalaisiin ja norjalaisiin kaupunkeihin joko yksin tai yhdessä mecklenburgilaisten sotilaiden kanssa. 

Vuonna 1393 he hyökkäsivät Bergeniin. 18 suurta alusta laski joukkonsa maihin, missä rosvot riehuivat 8 päivän ajan ryöstellen kirkkoja ja polttaen rakennuksia. 

Lopulta Bergenin piispan ja kaupunginisien oli vannottava uskollisuutta vangitulle kuningas Albrektille. Merirosvot hyökkäsivät vaihtelevalla menestyksellä myös Bornholmiin, Malmöhön ja Kööpenhaminaan.

Samaan aikaan merirosvot kuljettivat ruokaa Tukholmaan. 

Siellä valtaa pitivät Albrektin saksalaiset tukijat, jotka levottomuuksien ehkäisemiseksi surmasivat joukon kaupungin silmäätekeviä ruotsalaisia porvareita: he määräsivät ruotsalaiset suljettavaksi hirsitaloon, joka sytytettiin tuleen. 

Sen jälkeen valtuutetut vaativat niitä porvareita, jotka eivät tukeneet kuningas Albrektia, poistumaan kaupungista. Noin 300 ruotsalaista pakeni kiireen vilkkaa.

Näin Margaretan saartamaan Tukholmaan jäi vähemmän ihmisiä ruokittavaksi, eikä kaupunki joutunut antautumaan piirittäjilleen. Vitaaliveljet onnistuivat piirityksestä huolimatta koko ajan kuljettamaan sinne saariston kautta ruokaa ja aseita.

Merirosvoja oli mahdotonta hallita

Pohjoissaksalaisten yhteistyö merirosvojen kanssa ei ollut ongelmatonta. Rostock ja Wismar olivat hansakaupunkeja ja siten liitossa monien merkittävien kauppakaupunkien kanssa. 

Hyvät suhteet hansaliiton muihin jäseniin olivat elintärkeät, ja sama päti Saksalaiseen ritarikuntaan, joka omisti Itämeren ympärysvaltioissa useita linnoja ja suuria maa-alueita ja jolla oli käytössään mittavat sotavoimat.

Sekä hansa että ritarit pelkäsivät alusta asti, että merirosvoilla olisi vaikeuksia erottaa ystävät vihollisista, minkä vuoksi ne yrittivät saada Rostockin ja Wismarin luopumaan yhteistyöstä ryöväreiden kanssa.

Pelot osoittautuivat nopeasti oikeiksi: merirosvot eivät noudattaneet pelisääntöjä. Tanskalaiset ja norjalaiset laivat, rosvojen luvalliset kohteet, eivät purjehtineet yhtä arvokkaassa lastissa kuin muut Itämeren kauppalaivat. 

Niinpä rosvot ryöstivät tilaisuuden tullen myös hollantilaisia, englantilaisia ja hansaliiton aluksia, ja ainakin kerran myös wismarilainen laiva joutui kaapparien uhriksi. 

Rostockin kaupunginisät havaitsivat, että sataman avaaminen houkutteli kaupunkiin väkeä, jota ei voinut hallita. Myös Wismarissa merirosvot mellastivat mielensä mukaan.

Itämeren kiistat myös hyödyttivät Mecklenburgia, Wismaria ja Rostockia. Kun hansaliiton alukset eivät uskaltaneet purjehtia Itämerellä, monien kauppiaiden oli jätettävä Skoonen vuotuiset sillimarkkinat väliin, ja Margareta-kuningatar menetti merkittäviä kauppatuloja. 

Niinpä Rostock ja Wismar eivät käytännössä pyrkineet kovin innokkaasti pitämään merirosvoja aisoissa.

”Jos niille [kauppalaivoille miehistöineen] koituu vahinkoa, se surettaa meitä, mutta me emme voi sitä estää emmekä ota siitä vastuuta”, ilmoitettiin Wismarista eräälle vitaaliveljien uhriksi joutuneelle kaupungille.

Hollannin kauppakaupungit olivat eri mieltä siitä, saattoivatko Wismar ja Rostock näin vetäytyä vastuusta. 

Vuosina 1393–1395 ne antoivat ainakin 19 otteeseen hollantilaisille kauppiaille luvan takavarikoida mielensä mukaan arvotavaraa Wismarin ja Rostockin asukkailta niin kauan kun hollantilaiset eivät saaneet korvauksia ryöstetyistä laivoistaan.

Itämerellä mellasti 1300-luvulla tuhansia merirosvoja. Useimmat heistä painuivat unohduksiin, mutta jotkut jäivät historiaan. Heistä parhaiten muistetaan pohjoissaksalainen Klaus Störtebecker. Merirosvo Klaus Störtebecker soti Tanskaa vastaan ja joutui vangiksi vasta vuosia myöhemmin. Störtebecker miehineen vietiin Hampuriin, missä heidät mestattiin.

© Ullstein Bild

Yövärit vangittiin tynnyreihin

Taistelukokemuksesta huolimatta merirosvojen kauppalaivojen valtausyritykset eivät suinkaan aina onnistuneet. 

Eräs lyypekkiläinen kronikka kertoo epäonnistuneesta hyökkäyksestä, jossa ryövärit jäivät alakynteen ja sata miestä vangittiin. 

Voittajilla ei ollut tarpeeksi kahleita kaikille vangeille, mutta toisaalta laiva oli täynnä tyhjiä tynnyreitä. Niiden kanteen tehtiin reikä päätä varten, ja pohja irrotettiin. 

Näin jokaiseen tynnyriin saatiin mahtumaan yksi merirosvo, ja kun pohja naulattiin taas paikoilleen, tynnyristä oli mahdotonta paeta. 

Rosvot vietiin suoraan oikeuden eteen, ja heidät tuomittiin mestattavaksi.

Taisteluun piraatteja vastaan

Sekä kuningatar Margareta että hansa yrittivät estää merirosvousta lähettämällä sotalaivoja kukistamaan merirosvot. 

Vuosina 1393 ja 1394 joukko hansakaupunkeja varusti sotalaivaston turvaamaan kaupankäyntiä. 

Se merkitsi lähes varmaa konfliktia Rostockin ja Wismarin kanssa, jotka olivat periaatteessa hansaliiton jäseniä ja siis liittolaisia. Kauppa kärsi merirosvojen hyökkäyksistä kuitenkin niin paljon, ettei muuta mahdollisuutta ollut.

Hansakaupungit varustivat laivaston, johon kuului 36 suurta laivaa, noin 70 pienempää alusta ja 3600 asemiestä. Vähintään viidennes miehistä oli taitavia varsijousen käyttäjiä. 

Laivasto onnistuikin vähentämään vitaaliveljien määrää, mutta niin kauan kuin Wismar ja Rostock tarjosivat merirosvoille suojan satamissaan, täydellisen rauhan palauttaminen oli mahdotonta.

Rauha solmitaan

Keväällä 1395 Pohjois-Saksan sota Tanska-Norjaa vastaan lähestyi loppuaan, ja rauhanneuvottelut käynnistyivät. Wismarissa ja Rostockissa ymmärrettiin, että vitaaliveljet pantaisiin kuriin. 

Rostockissa ryöväreiden tuhotöitä yritettiin estää saartamalla heidän laivansa satamaan.

Se ei kuitenkaan pysäyttänyt rosvoja; he mursivat sataman puomin, purjehtivat matkoihinsa ja liittyivät Wismarin merirosvolaivastoon, joka oli matkalla valloittamaan Gotlantia.

Valloitusretket olivat luultavasti seurausta Albrekt Mecklenburgilaisen ja vitaaliveljien solmimasta sopimuksesta, jonka tarkoituksena oli vahvistaa Albrektin asemia rauhanneuvotteluissa Margaretan kanssa. 

Rostockille se kuitenkin merkitsi sitä, että jo entuudestaan kireät suhteet muihin hansakaupunkeihin huononivat entisestään.

Albrekt suostui rauhaan

Toukokuussa 1395 kuningatar Margareta ja kuningas Albrekt solmivat rauhan. Albrekt, joka oli ollut Margaretan vankina yli kuusi vuotta, ei luopunut virallisesti oikeudestaan Ruotsin kruunuun. 

Sen sijaan hallitsijat sopivat, että hän maksaisi kolmen vuoden kuluessa Margaretalle lunnaina 60 000 hopeamarkkaa – epärealistisen korkean summan – ja jos hän ei pystyisi maksamaan, hän menettäisi oikeutensa Ruotsin kruunuun. 

Vastineeksi Albrekt sai pitää strategisesti tärkeän Visbyn kaupungin Gotlannissa. 

Tukholma siirtyisi hansan hallintaan siksi, kunnes Albrekt oli maksanut vaaditut lunnaat. Jos hän ei pystyisi maksamaan, menettäisi hän kaupungin ikiajoiksi Margaretalle.

Vitaaliveljien suhteen rauhansopimus oli yksiselitteinen: heidän oli lopetettava merirosvous välittömästi.

Merirosvon elämä oli vaarallista, ja kiinni joutuminen merkitsi ankaraa rangaistusta. Siksi
Pohjois-Saksan turvasatamat olivat ryöväreille kuin lottovoitto.

© Ullstein Bild

Piraatit jatkoivat hävitystään

Rauha ei vieläkään palannut Itämerelle. Neljä vuotta vitaaliveljet olivat voineet harjoittaa elinkeinoaan ihanneolosuhteissa, ja Wismarissa ja Rostockissa he olivat saaneet sankarin vastaanoton. 

Nyt he olivat taas lainsuojattomia, mutta eivät aikoneet lopettaa. Mottonaan ”Jumalan ystävät ja koko maailman viholliset” he jatkoivat ryöstelyä.

Nyt merirosvoilta puuttuivat turvasatamat, joissa talvehtia. Toisaalta he olivat paremmin järjestäytyneitä kuin koskaan, ja heitä oli paljon. 

Erityisesti suomalaiset joutuivat avaamaan satamiaan, jotta merirosvot saattoivat varastoida muonaa talveksi. Lisäksi vitaaliveljet olivat suosittuja Visbyssä.

Kaupunkia hallitsivat mecklenburgilaiset, jotka ottivat merirosvot avosylin vastaan, olivathan nämä hyödyllisiä pelinappuloita Albrektin valtapelissä Ruotsin kruunusta. Visbystä tuli varsinainen merirosvojen pesäke.

Ritarit kukistivat ryövärit

Tilanne oli kestämätön niin tanskalaisille kuin hansakaupungeillekin, jotka yrittivät ajaa merirosvot pois Itämereltä. 

Yritys epäonnistui, koska vitaaliveljet olivat liian voimakkaita, ja lopulta Saksalainen ritarikunta, alueen vahvin sotamahti, päätti puuttua peliin.

Kuten kaikki muutkin Itämeren alueella, Saksalainen ritarikunta kärsi laajamittaisesta merirosvouksesta, mutta se oli tähän asti pysytellyt erossa Margaretan ja Albrektin kiistasta. 

Talvella 1398 ritarien mitta tuli täyteen. Kaikessa hiljaisuudessa ritarikunnan suurmestari Konrad von Jungingen varusti suuren laivaston, ja heti jäiden sulettua hän purjehti Gotlantiin 4000 miehen ja 400 hevosen kanssa. Ritarit valloittivat saaren vain kolmessa viikossa.

400 vitaaliveljeä joutui nyt vannomaan, ettei enää koskaan harjoittaisi merirosvousta. 

Sen jälkeen heidät pantiin laivaan ja määrättiin lähtemään Gotlannista, jonne he eivät enää koskaan saaneet palata. Jos lähdön jälkeen nousisi myrsky, heidän olisi joko upottava laivansa mukana tai löydettävä toinen satama, josta hakea suojaa.

Gotlantiin jääneiltä ryöväreiltä ritarit katkaisivat kaulan ja polttivat heidän linnoituksensa. Sitten ritarit poistuivat saarelta lukuun ottamatta pientä joukkoa, joka jäi varmistamaan, että saari pysyi ritarikunnan hallinnassa.

Hyökkäys joka suunnasta

Osa karkotetuista vitaaliveljistä suuntasi pohjoiseen ja asettui Pohjanlahdelle. 

Etäisyys Tukholmaan ja vaikeakulkuiset vedet sallivat heidän talvehtia suhteellisen rauhassa meren jäädyttyä. 

Keväällä merirosvoja oli niin paljon, että kuningatar Margareta joutui lähettämään joukkoja heitä vastaan. Myös hansa ja Saksalainen ritarikunta lähettivät sotalaivoja merirosvoja vastaan.

Vuoden 1399 tienoilla merirosvot olivat joutumassa Itämerellä alakynteen. Merirosvous väheni Tanskan, Ruotsin ja Saksan aluevesillä samalle tasolle kuin ennen Albrektin ja Margaretan sotaa.

Kuningatar Margareta lähetti moneen otteeseen aluksia pysäyttämään Itämerellä riehuvia merirosvoja. 

© Ullstein Bild

Paikallisen aatelin huomassa

Merirosvot etsivät uusia ryöstelyalueita lännestä, Pohjanmereltä. Itä-Friisein saarilla Saksan rannikon tuntumassa oli monia alueita, jonne laki ja oikeus eivät ulottuneet. 

Siellä paikalliset mahtimiehet ja päälliköt olivat jatkuvasti riidoissa keskenään ja ottivat mieluusti vitaaliveljet mukaan sisäisiin kiistoihinsa. 

Ryövärit saivat talvehtia heidän huomassaan, kunhan auttoivat isäntiään näiden enemmän tai vähemmän hämärissä toimissa. Innostuipa isäntä usein itsekin merirosvouksesta.

Maantieteellisesti alue oli merirosvojen kannalta täydellinen: Itä-Friisein saaret muodostavat rannikkoa myötäilevän saariketjun, jonka suojissa ryövärialukset saattoivat vaania uhrejaan.

Kallioinen Helgolandin saari lukuisine luolineen ja vähine asukkaineen soveltui erinomaisesti tukikohdaksi kesäaikaan. 

Englantilaiset, hollantilaiset ja flanderilaiset laivat purjehtivat saaren ohi matkallaan pohjolaan ja Itämerelle, joten saaliistakaan ei ollut pulaa.

Vitaaliveljet aiheuttivat edelleen päänvaivaa hansaliitolle, joka yritti suojella kauppalaivojaan järjestämällä ne sotalaivojen suojaamaksi saattueeksi. Sekään ei kuitenkaan riittänyt estämään merirosvojen hyökkäyksiä.

Hansan kuolinisku ryöväreille

Keväällä 1400 hansaliitto päätti panna lopullisen pisteen merirosvoukselle ja lähetti matkaan sotalaivastonsa, joka laski joukkoja maihin eri puolille Itä-Friisein saaria.

Merirosvoja tukeneiden pikkuruhtinaiden linnat tuhottiin, ja he joutuivat lupaamaan, etteivät enää koskaan suojelisi ryöväreitä. Vangitut vitaaliveljet teloitettiin saman tien. 

Osa heistä onnistui pakenemaan Hollantiin, missä he saivat uudet kaappariluvat – Hollanti oli tuolloin riidoissa Hampurin kanssa. Noin 200 piraattia pakeni laivoillaan ja purjehti Norjaan, missä useimmat heistä vangittiin ja teloitettiin seuraavana vuonna.

Myöhemmin kesällä Hampuri lähetti Simon von Utrechtin johdolla laivaston Helgolandiin, missä vangiksi saatiin joukko vitaaliveljiä. 

Heidät vietiin Hampuriin kidutettavaksi ja lopulta mestattavaksi. Rosvojen päät pantiin näytille seipään nenään kaupunkiin johtavan väylän varrelle varoitukseksi ja pelotukseksi niille, jotka harkitsivat merirosvoksi ryhtymistä.

Vuodesta 1400 alkaen Simon von Utrecht oli Hampurin sankari, ja hänet nimitettiin jopa raatimieheksi. 

Nykyään von Utrecht on miltei unohdettu, ja huomio keskittyy itse ryöväreihin, kuten Klaus Störtebeckeriin, jota muistetaan mm. romaaneilla, patsailla sekä vuotuisilla festivaaleilla.

Haluatko lukea lisää merirosvoista?

HISTORIA-lehdessä on usein juttuja merirosvoista ja elämästä seitsemällä merellä.

Tilaa jo tänään, niin saat tilaajalahjana jotakin merirosvojen aarrearkusta!

Lupaamme, että se ei ole puujalka! Eikä myöskään rommipullo. Vaan se on...

Lue lisää

Olaf Olsen: Ufredens hav, Gyldendal, 2003. l Matthias Puhle:­ Die Vitalienbrüder: Klaus Störtebecker und die Seeräuber der Hansezeit, Campus Verlag, 1994.

Ehkä sinua kiinnostaa...