Osprey Publishing

Englannin verisin päivä

Ruusujen sota Lancasterin ja Yorkin aatelissukujen välillä oli riehunut jo viisi vuotta, kun kamppailu kruunusta kulminoitui yhteen veriseen taisteluun. 45 000 sotilasta iski yhteen Towtonin kylän liepeillä, ja päivän päättyessä puolet heistä makasi kuolleena lumessa.

Kymmenettuhannet saappaat ja kaviot tömistivät kivikovaksi jäätynyttä maata Towtonin kylän eteläpuolella pohjoisessa Englannissa.

Sotilaat asettuivat ryhmä toisensa jälkeen pitkiin riveihin rengashaarniskat toisiaan vasten rahisten, valmiina taisteluun.

Metallinharmaana vellovan sotilaiden massan yllä liehui siellä täällä värikkäitä lippuja, joista monia koristi valkoinen ruusu, aatelissuku Yorkien tunnus.

Normaalisti palmusunnuntai aloitti hiljaisen viikon, jonka aikana ei tartuttu aseisiin, mutta 29. maaliskuuta 1461 mikään ei ollut ennallaan.

Pistävän kylmässä ilmassa leijui uhkaava tunnelma.

Yorkin suvun 20 000 sotilasta tuijottivat vihaa uhkuen lumisateen läpi vihollistaan, Lancaster-suvun 25 000 miehen joukkoja, jotka erottuivat ylemmäksi tasangolle ryhmittyneinä.

Henrik VI olisi sotimisen sijaan halunnut pyhittää elämänsä jumalalle.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Aatelissukujen välillä oli ollut kilpailua jo sukupolvien ajan, ja viimeisen puolen vuoden aikana osapuolet olivat taistelleet kiihkeästi Englannin kruunusta.

Yorkin joukkoja johti salskea 18-vuotias Edvard, jota hänen kannattajansa kutsuivat jo kuningas Edvard IV:ksi.

Lancasterin suvun päämies oli valtakunnan kruunattu kuningas Henrik VI, jonka horjuvan mielenterveyden vuoksi vallan kahvassa oli todellisuudessa hänen vaimonsa Margareeta Anjoulainen.

Sekä Yorkeille että Lancastereille oli selvää, että Towtonissa ratkaistaisiin kruunun kohtalo, mutta kukaan tuskin aavisti, että edessä olisi verisin koskaan Englannin maaperällä nähty taistelu.

Aatelissuvut vihasivat toisiaan

Yorkin suvun vesa Edvard, Marchin jaarli, ei ollut vielä edes syntynyt, kun Henrik VI nousi täysivaltaiseksi hallitsijaksi tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1437.

Englanti hallitsi tuolloin suuria osia Ranskasta, mutta nuori Henrik ei pärjännyt maistaan taistelleille ranskalaisille, ja vuonna 1453 Englannin hallussa oli enää Calais'n kaupunki.

Ranskassa koetut tappiot koettelivat Henrikiä, joka sai hermoromahduksen ja vajosi yli vuodeksi omiin maailmoihinsa.

Edes tieto Margareetan synnyttämästä kruununperillisestä ei saanut kuninkaassa aikaan mitään reaktiota.

Pinnan alla alkoi kyteä levottomuus, sillä Yorkien mielestä kuningas Henrik ei ollut enää kykenevä maan hallitsijaksi.

Tilanteen vakauttamiseksi Yorkin herttua Rikhard Plantagenet asetettiin sijaishallitsijaksi.

”Pohjoisen ihmiset ryöväävät ja varastavat ja haluavat ryöstää koko tämän maan ja antaa ihmisten omaisuuden ja kodit pois”. Lontoolaisopiskelija Lancasterin suvusta

Uudessa asemassaan Rikhard sai yhä enemmän tukijoita, jotka olisivat mieluusti vieneet vallan Lancastereilta lopullisestikin.

Yorkin herttuasta alkoi muodostua pian vakava uhka Lancastereille.

Kun heikosta kuninkaasta ei ollut puolustamaan kruunuaan, kuningatar otti ohjat käsiinsä.

Kronikoitsija Edward Hallin mukaan Margareeta ”ylitti kaikki muut niin kauneudessa ja suosiossa kuin älyssä ja politiikassa ja muistutti rohkeudessaan enemmän miestä kuin naista”.

Kuningatar oli myös valmis taistelemaan säilyttääkseen kruunun Lancastereilla.

Toukokuussa 1455 Yorkin ja Lancasterin joukot ottivat ensimmäistä kertaa yhteen St. Albansin taistelussa.

Toisella puolen liehuivat Yorkien tunnusta, valkoista ruusua, kantavat liput, toisella puolen Lancasterien punaiset ruusut.

Ruusujen sotana tunnettu, yli 30 vuotta kestävä sisällissota oli alkanut.

© Sodacan

Kahden suvun taistelu ­Englannin kruunusta

Lancasterin sukua edustaneen hallitsijan mielenterveys rakoili pahasti vuonna 1453, ja tilalle nousi sijaishallitsija Yorkin suvusta.

Kunnianhimoinen sijainen oivalsi pian valtaa maistettuaan haluavansa itse kuninkaaksi kuninkaan paikalle.

Kuningasperhe Lancasterit

© Sodacan & National Portrait Gallery

Henrik VI

Henrik peri kruunun isältään jo vauvana. Hallitsijana hän oli altis muiden vaikutukselle ja mieleltään hauras.

Vuonna 1453 hän sai hermoromahduksen, minkä jälkeen hän oli täysin vaimonsa Margareetan ohjailtavissa.

© Sodacan & Adoc-Photos/Getty Images

Margareeta Anjoulainen

Englannin kuningattarella oli poliittista silmää, ja hän oli Lancasterin suvun todellinen pää.

Hänet tunnettiin älystään ja kyynisyydestään, ja hän osallistui jopa Lancasterien joukkojen taistelustrategioiden suunnitteluun.

© Sodacan

Henrik Beaufort

Kun Yorkien sotilaat tappoivat Henrikin isän vuonna 1455, hän vannoi kostoa. Hänestä tuli Lancasterien ylipäällikkö 24-vuotiaana, ja nuorukainen oli aatelisrouvienkin mieleen.

© Sodacan

Andrew Trollope

Trollope oli maan kokeneimpia palkkasotureita. Hän taisteli ensin Yorkien joukoissa mutta loikkasi Lancasterien puolelle, missä hän oli tärkeä neuvonantaja ja hänet lyötiin jopa ritariksi.

Haastajat Yorkin suku

© Sodacan & Hulton Archive/Stringer/Getty Images

Rikhard Plantagenet

Yorkin suvun johtaja nimettiin vuonna 1453 sijaishallitsijaksi.

Valtataistelu kuningattaren kanssa johti kuitenkin sisällissotaan vuonna 1459. Vuotta myöhemmin Rikhard kuoli taistelussa.

© Sodacan & Print Collector/Getty Images

Marchin jaarli Edvard

Rikhardin kuoleman jälkeen suvun päämieheksi nousi hänen 18-vuotias poikansa, joka niin ikään tavoitteli kruunua sitkeästi.

Taisteluissa Edvard loi joukkoihinsa henkeä taistelemalla itse eturintamassa.

© Sodacan & Look and Learn/Bridgeman Images

Richard Neville

Jaarli janosi valtaa ja vauratta, ja tuki niitä, jotka soivat hänelle eniten vaikutusvaltaa.

Neville hylkäsi heikon kuninkaan ja siirtyi Yorkien puolelle ja toimi Edvardin neuvonantajana.

Rikhardin pää päätyi seipääseen

Vuoden 1460 loppuun mennessä Lancasterien ja Yorkien joukot olivat kohdanneet taistelukentillä useaan otteeseen.

Useimmat taistelut päättyivät Yorkeille voitokkaasti, ja vuonna 1460 Yorkien joukot vangitsivat Henrik VI:n, joka oli tuolloin jälleen henkisesti voimissaan ja paikalla taistelussa johtamassa joukkojaan.

Kun Lancasterien kuningas oli nyt saatu lukkojen taakse, Rikhard vaati kruunua itselleen.

Osat kuitenkin vaihtuivat pian, sillä joulukuussa 1460 tuhannet Yorkien sotilaat kaatuivat Wakefieldin taistelussa Pohjois-Englannissa.

Lancasterilaiset saivat myös käsiinsä Rikhardin ja tämän toiseksi vanhimman pojan.

Heidän päänsä hakattiin irti, ja kuningatar määräsi ne pantavaksi nähtäville Yorkin kaupungin portin seipäisiin.

Lancasterien voitosta oli kiittäminen etenkin kahta miestä, Somersetin herttuaa Henry Beaufortia sekä pelotonta ammattisotilasta Andrew Trollopea.

Vain harva Englannin keskiaikainen kuninkaan kruunu on säilynyt, sillä useimmat sulatettiin Englannin sisällissodan aikana (1642–51).

© Imageselect

Nuori ritari ja kokenut sotilas olivat mukana voitokkaassa taistossa myös vuonna 1461, jolloin kuningas Henrik saatiin vapautettua Yorkien kynsistä.

Perimätiedon mukaan mieleltään hauras kuningas itse oli seurannut taisteluita puun juurella istuen ja laulellen.

Samaan aikaan kun Lancasterien joukot marssivat etelään, Yorkin herttuan Rikhard Plantagenetin poika, Marchin jaarli Edvard, oli kuitenkin jo lyönyt Lancasterien armeijan lähellä Walesin rajaa.

18-vuotias Edvard oli näin osoittanut olevansa oikea mies johtamaan Yorkin sukua – hän oli kunnianhimoinen, rohkea ja uhkui kostonjanoa.

Edvard haki kostoa isänsä puolesta

Rikhard ja Edvard olivat kuin eri puusta veistetyt: isä oli ollut varautunut ja sisäänpäinkääntynyt, poika Edvard oli puolestaan seurallinen ja komea hurmuri.

192 senttimetriä pitkä Edvard herätti huomiota kaikkialla – etenkin taistelukentillä, missä hän vaikutti täydessä sotisovassaan voittamattomalta.

Eräs piirre heitä kuitenkin yhdisti: myös Edvard oli tavoitteitaan kohti edetessään säälimätön.

Nyt hänellä oli tähtäimessään tilaisuus ottaa haltuun valtakunnan kruunu sekä kostaa isänsä ja veljensä puolesta.

Edvardin voitto Walesin liepeillä oli pakottanut kuningattaren vetäytymään takaisin pohjoiseen Henrikin ja poikansa kanssa.

Pohjoisesta Margareeta haki perheelleen suojaa, mutta hän myös tiesi, että Yorkit tulisivat perässä. Lancastereille tutuilla mailla heillä olisi kotikenttäetu.

Edvard tosiaankin janosi lisää Lancasterien verta, mutta ensin uusi Yorkin herttua marssi Lontooseen, missä hänen tukijansa julistivat hänet Englannin kuninkaaksi Edvard IV:ksi.

Edvardia voitiin kuitenkin toistaiseksi pitää kuninkaana vain kannatusalueellaan Etelä-Englannissa. Voidakseen hallita koko valtakuntaa Edvardin oli lyötävä Lancasterit lopullisesti.

Maaliskuun alussa Edvard värväsi tuhansia sotilaita Lontoossa, missä Lancastereita vihattiin syvästi. Eräs opiskelija kuvasi tunteitaan peittelemättä:

”Pohjoisen ihmiset ryöväävät ja varastavat ja haluavat ryöstää koko tämän maan ja antaa ihmisten omaisuuden ja kodit pois”, hän kirjoitti veljelleen.

Heti taistelun aluksi Yorkien jousiampujat sinkosivat ilmoille nuolisateen, jossa vihollista kohti lähti jopa 300 000 nuolta.

© Osprey Publishing

Edvard lupasi myös valtavia palkkioita vihollisen taitavimpien sotureiden tappamisesta. Esimerkiksi sille, joka saisi hengiltä sir Andrew Trollopen, oli luvassa sadan punnan palkkio – enemmän kuin mitä jousiampuja saattoi ansaita kymmenessä vuodessa.

Maaliskuun puolivälissä Edvardin ja Yorkien joukoissa oli yhteensä jopa 20 000 sotilasta.

Pohjoiseen edetessään joukot kulkivat läpi Lancasterin sukua kannattavien seutujen, mutta yorkilaiset eivät ryöstelleet vihollisen alueita, kuten Lancastarien joukkojen kerrottiin tekevän.

Sen sijaan he maksoivat avokätisesti joukkojen tarvitsemista varusteista.

Edvard tiesi, että ratkaisevan taistelun jälkeen, kun hän olisi pannut pisteen Lancasterien valtakaudelle, hän tarvitsisi kaiken mahdollisen tuen ympäri maata tullakseen hyväksytyksi koko valtakunnan kuninkaana.

”Se, jolla on mielessä vetäytyä, voi vapaasti tehdä sen ennen taistelua, mutta heti, kun taistelu on alkanut, jokainen pakenija tapetaan”. Marchin jaarli Edward joukoilleen Towtonin taistelun alla

Samaan aikaan Margareeta punoi omaa strategiaansa. Hänen tiedustelijansa olivat kertoneet Yorkien joukkojen lähestyvän Yorkin kaupunkia, joka oli nyt Lancastereiden pääkallopaikka.

Nuorelle Edvardille oli selvää, että hän valloittaisi perheensä nimeä kantavan kaupungin, mutta Margareeta halusi kohdata hänet kaupungin muurien ulkopuolella.

Kaupungin eteläpuolella lähellä Towtonin kylää maasto tarjosi täydelliset puitteet taistelulle, jossa Yorkin ja koko kuningaskunnan kohtalo voitaisiin ratkaista kerralla pitkän piirityksen sijaan.

Kuningatar kokosi joukkonsa ja lähetti ne matkaan.

Lumimyrsky ja myöhästyneet joukot ratkaisivat taistelun

Towtonin taistelu kesti lähes kymmenen tuntia. Armoton kostonjano antoi molemmille puolille lähes yli-inhimilliset voimat – edes lumimyrsky, yllätyshyökkäykset saati tuhannet kaatuneet eivät saaneet Lancastereita sen enempää kuin Yorkejakaan antamaan periksi. Tuntien armottoman taistelun jäljiltä veri värjäsi lumen punallaan.

Punaiset joukot = Lancasterien 25 000 miehen vahvuinen armeija

Siniset joukot = Yorkien 20 000 miehen vahvuinen armeija

Claus Lunau

Beaufortin suunnitelma näytti täydelliseltä

Lancasterien 25 000 sotilaan joukot asettuivat asemiin Towtonin ylätasangolle ritari Henrik Beaufortin johdolla. Joukkojen sivustoja suojasivat toisella puolen Cockjoki ja toisella puolen soinen maa.

Claus Lunau

Tuiskuava lumi auttoi Yorkien jousiampujia

Näytti siltä, että Yorkien Edvardin oli lähetettävä 20 000 sotilastaan riskialttiiseen hyökkäykseen ylämäkeen. Tuuli kävi kuitenkin voimakkaasti heidän takaansa ja siivitti jousiampujien nuolet vauhdilla vihollisen riveihin.

Claus Lunau

Vastatuuli teki tuleen vastaamisesta mahdotonta

Lancasterien joukot joutuivat nuolisateen yllättämiksi. Beaufortin jousiampujat yrittivät vastaiskua, mutta voimakas vastatuuli pysäytti nuolet jo ennen kuin ne saavuttivat Yorkien rintaman.

Claus Lunau

Lancasterien joukkojen oli pakko hyökätä

Kärsittyään vakavia miestappioita Lancasterien joukkojen oli pakko käydä hyökkäykseen. Kokenut soturi Andrew Trollope ohjasi joukot mäkeä alas kohti Yorkien joukkoja.

Claus Lunau

Verinen lähitaistelu kesti tuntikausia

Hyökkäys yltyi veriseksi lähitaisteluksi. Beaufortilla oli apunaan salainen yksikkö, joka hyökkäsi yorkilaisten vasempaan sivustaan. Yorkit vastasivat iskuun ja molempien joukkojen asemat siirtyivät.

Claus Lunau

Yorkien johtaja taisteli etulinjassa

Edvard huomasi vasemman sivustan olevan vaarassa, ja nuori päällikkö lähti nostattamaan sotilaidensa taistelutahtoa. Hänen läsnäolonsa auttoi vakauttamaan rintaman tilanteen.

Claus Lunau

Edwardin pelastusjoukot saapuivat

Taistelun aikana Edvardin riveistä puuttui osa sotilaista, joiden oli määrä saapua Norfolkin herttuan mukana. Joukot saapuivat lopulta kreivin aikaan. Molempien puolten asemat olivat siirtyneet, ja Norfolkin sotilaat saattoivat iskeä suoraan lancasterilaisten sivustaan.

Claus Lunau

Jäljessä tulleet joukot käänsivät taistelun kulun

Norfolkin hyökkäys yllätti Lancasterien joukot ja käänsi taistelun kulun jälleen. Lancasterilaiset joutuivat perääntymään, ja joukoissa puhkesi paniikki. Valtaosa sotilaista joutui pakenemaan kohti Cockjokea, mikä oli erityisen vaarallinen reitti.

Claus Lunau

Cockjoki värjäytyi punaiseksi

Edvard lähetti ratsuväkensä pakenevien lancasterilaisten perään. Kun Lancasterien jalkaväki pyrki pakoon kapean sillan yli, silta romahti. Pakeneminen oli mahdotonta – sotilaat joko hukkuivat jokeen tai tulivat tapetuiksi.

Claus Lunau

Lumimyrsky toimi Edvardin eduksi

  1. maaliskuuta sää oli purevan kylmä ja maa lumen peitossa, kun Edvard leiriytyi joukkoineen Towtonin eteläpuolelle. Sotilaat lämmittelivät nuotioiden äärellä ja teroittivat miekkojaan ja sotakirveitään valmiiksi taisteluun.

Edvard luotti sotilaisiinsa mutta oli huolissaan uuden liittolaisen, Norfolkin herttuan, jäätyä joukkoineen heistä jälkeen.

Edvardilla oli kuitenkin tukenaan Warwickin jaarli Richard Neville, joka myös seisoi Edvardin rinnalla, kun tämä puhui joukoilleen ennen taistelua.

”Se, jolla on mielessä vetäytyä, voi vapaasti tehdä sen ennen taistelua, mutta heti, kun taistelu on alkanut, jokainen pakenija tapetaan”, hän varoitti.

Puheen jälkeen Richard Neville otti esiin miekkansa, suuteli sitä ja vannoi, että vaikka koko armeija pakenisi, hän ”mieluummin kuolisi taistelussa kuin jättäisi kuninkaan”.

Väkevistä sanoista huolimatta Edvardin täytyi tietää, ettei maasto ollut heille täysin eduksi.

Hän näki Lancasterien joukkojen asettuneen ylemmäs laajalle tasangolle, minkä vuoksi hänen oli joukkoineen hyökättävä vaarallisesti ylämäkeen.

Edvard sai kuitenkin yllättävää taustatukea säästä: voimakas tuuli kävi suoraan päin vihollista, ja taivaalta tupruava lumi peitti tämän näkyvyyden.

Yorkilaisten komentajat käskivät jousiampujat eteen, ja lumipyryn suojissa lähes 2 000 tarkka-ampujaa hiipi riittävän kantaman päähän Lancastarien joukkojen eturintamasta.

Ampujat virittivät nuolensa, jännittivät jousensa ja suuntasivat ne kohti taivasta.

”Ampukaa!” kajahti lopulta käsky, ja sillä sekunnilla ampujat päästivät ilmoille nuolensa, jotka sinkosivat noin 150 kilometrin tuntivauhdilla ilmojen halki.

Ylempänä tasangolla Lancasterien joukot ehtivät tuskin erottaa nuolten suhinaa ulvovan tuulen läpi ennen kuin ensimmäiset nuolet jo iskeytyivät uhreihinsa.

Teräskärjet porautuivat varusteilta paljaaksi jääneeseen lihaan ja naulautuivat tiukasti sääriin ja jalkoihin.

Yorkien jousiampujat pystyivät ampumaan noin kaksitoista laukausta minuutissa ja lähettämään näin taukoamatonta nuolisadetta Lancasterien riveihin usean minuutin ajan.

Kuolleita ja haavoittuneita alkoi kasaantua pinoiksi, ja luminen maa värjäytyi pian verestä punaiseksi.

Arkeologiset löydöt ovat osoittaneet, että monia Lancasterien sotilaita on lyöty tylysti takaraivoon – todennäköisesti heidän yrittäessään paeta.

© Osprey Publishing

Lancasterien joukkojen johtajat Beaufort ja Trollope eivät voineet käsittää epäonneaan.

Heillä oli ollut suorastaan nerokas strategia: 25 000 sotilasta ryhmitettiin harjulle, jota suojasi toiselta puolelta suoalue ja toiselta puolelta Cockjokeen päättyvä laakso.

Näin joukkojen sivustat oli turvattu täydellisesti, ja Yorkin joukkojen olisi hyökättävä suoraan eteenpäin ylämäkeen.

Kukaan ei kuitenkaan ollut ennakoinut voimakasta tuulta, ja nyt ilmassa kaikui haavoittuneiden sotilaiden epätoivoinen huuto.

Vastaiskuksi Beaufort ja Trollope komensivat omat jousiampujansa eturiviin.

Sotilaat lähettivät nuolensa ilmaan täydellä voimalla, mutta niiden vauhti hiipui nopeasti vastatuulessa ja ne putoilivat maahan jo kauan ennen Yorkin joukkojen eturintamaa.

Englantilaisen kronikoitsijan mukaan Lancastarien joukot saattoivat suorastaan kuulla Yorkien sotilaiden ivallisen naurun tuulen läpi.

Yorkien jousiampujat juoksivat yhä edemmäs, nappasivat maasta vihollisen nuolet ja ampuivat ne takaisin turvallisen välimatkan päästä.

Lancasterien joukot joutuivat jälleen uuden nuolisateen kohteeksi, ja johtajien oli pakko muuttaa taktiikkaa.

Vastatuulen vuoksi sotilaat olivat mahdottomassa tilanteessa, eikä heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin käydä hyökkäykseen.

Viisi iskua ei vielä riittänyt

”Towton 25”, kuten arkeologit kutsuvat joukkohaudan 25:ttä luurankoa, todistaa taistelujen julmuutta.

Uhria on isketty viidesti teräaseella vasemmalle puolelle päätä. Asiantuntijat arvioivat, että hän selvisi näistä oikeakätisen vastustajan iskuista kuitenkin vielä kuin ihmeen kaupalla hengissä.

University of Bradford

Kasvot lyötiin kahtia

Vastustaja on seuraavaksi iskenyt viistosti ”Towton 25:n” kasvoihin sellaisella voimalla, että terä on työntynyt 3,25 cm syvälle luuhun vasemmasta silmästä oikeaan kulmahampaaseen halkaisten kasvot kahtia 10,7 cm:n pituudelta.

University of Bradford

Kuolettava isku tuli takaapäin

Kuudes isku oli todennäköisesti niin kova, että ”Towton 25” kaatui maahan. Vastustaja käytti tilanteen hyväkseen ja iski uhrinsa takaraivoon kohtisuoran 7,35 cm syvän haavan. Tämä aiheutti kallonmurtuman ja lähes varmuudella uhrin kuoleman.

University of Bradford

Vanha vamma

Pään vasemmalla puolella oleva murtuma vaikuttaa vanhalta vammalta, joka on parantunut ennen Towtonin taistelua. ”Towton 25” on ollut 36–45-vuotias ja todennäköisesti ammattisotilas, joka on osallistunut taisteluihin ennenkin, esimerkiksi satavuotisessa sodassa.

University of Bradford

Soturikuningas näytti luontonsa

Peloton Trollope työntyi eteen raskaasti varustautuneine ritareineen.

Sotahevoset lähtivät jylistämään kohti Yorkien rintamaa, missä jalkaväki oli nyt tullut jousiampujien tilalle.

Molempien armeijoiden ensisijainen ase oli pitkä hilpari. Siinä oli sekä terävä kirveenterä että päässä piikki, jolla pystyttiin antamaan kuolettavia iskuja jopa hevosen selässä olleille haarniskoiduille ritareille.

Jalkaväki kävi lähitaisteluun, ja puolustuskyvyttömiksi tehtyjen ritareiden kimppuun hyökättiin muun muassa tikarein.

Ritareita iskettiin usein silmiin, sillä kypärän silmikkoaukko oli yksi ritareiden varustuksen harvoja haavoittuvia kohtia.

Beaufort oli piilottanut osan ratsuväestään metsikköön Cockjoen tuntumaan. Joukot syöksyivät nyt liikkeelle ja iskivät Yorkien joukkojen vasempaan sivustaan.

Usein tällaiset yllätyshyökkäykset ratkaisivat taistelun, mutta Edvardin joukot saivat vielä pidettyä pintansa – Lancasterien ratsuväki vain sulautui osaksi veristä kamppailua.

Tuntikausien kaaoksen jälkeen molemmat osapuolet olivat kärsineet jo merkittäviä miestappioita, mutta Beaufort ja Trollope olivat optimistisia.

”Yhtäkään vankia ei oteta eikä vihollista säästetä!” Edvard IV Towtonin taistelussa vuonna 1461.

He luottivat suureen armeijaansa, ja Yorkien vasen sivusta vaikutti jo murtuvan yllätyshyökkäyksen jäljiltä.

Myös Edvard pani merkille joukkojensa heikon kohdan, ja hän lähti epäröimättä ahdinkoon joutuneiden miestensä tueksi. Johtajan näkeminen valoi sotilaisiin uutta rohkeutta.

Edvard taisteli miestensä kanssa rinta rinnan, mutta lancasterilaiset vyöryivät päälle valtavalla paineella.

Tilanteen kääntämiseksi tarvittiin jo ihmettä – ja pian sellainen saapui Norfolkin joukkojen hahmossa.

Kun Henrik VII kruunattiin 1485, Ruusujen sota oli lopullisesti ohi ja Tudorin suku oli noussut valtaan Englannissa.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Ruusujen sota kesti 25 vuotta

Taistelu päättyi verilöylyyn

45-vuotiaan herttuan ajoitus oli täydellinen.

Tuntien taistelun aikana joukot olivat siirtyneet niin, että Lancasterien joukkojen sivusta oli nyt kuin tarjottimella Norfolkien virkeille ratsumiehille.

Norfolkin hyökkäys sekoitti täysin Lancasterien väsyneiden joukkojen rivit.

Sotilaat yrittivät paeta paniikissa, mutta he olivat jääneet suon, mäkien ja joen muodostamaan kuolemanloukkuun, eikä Yorkien joukoilla ollut aikomustakaan osoittaa armoa.

Edvard IV vakuutteli sittemmin, että hänelle oli taistelukentillä kunnia-asia ”armahtaa tavalliset sotilaat ja tappaa herrat”, mutta Towtonissa tämä unohtui.

Vuodelta 1548 peräisin olevan Hallin kronikan mukaan nuori sotapäällikkö julisti taistelukentällä, ”että yhtäkään vankia ei oteta eikä vihollista säästetä”.

Suurin osa Lancasterien joukoista pyrki henkensä kaupalla alas laaksoon kohti Cockjokea, mutta kun sadat hätääntyneet miehet ryntäsivät paniikissa joen ylittävälle huteralle sillalle, se romahti.

Rengashaarniskat vaikeuttivat jääkylmässä vedessä liikkumista, eivätkä monet päässeet enää takaisin kuivalle maalle.

Ne, jotka pääsivät, olivat helppoa saalista Yorkien ratsastajille, jotka iskivät armotta kaikkeen, mikä liikkui.

Ruumiit alkoivat kasaantua jokeen, ja lopulta ne muodostivat äyräältä toiselle yltävän padon.

Pakenevat Lancasterien sotilaat saattoivat pelastautua joesta ryömimällä kuolleiden tovereidensa yli.

Suurin osa henkiin jääneistä lancasterilaisista oli kuitenkin ratsuväkeä, näiden joukossa oli muun muassa Henry Beaufort.

Lancasterien ritareista kuitenkin 42 saatiin vangeiksi ja teloitettiin Edvardin käskystä.

Teloitettujen joukossa oli muun muassa sir Trollope, jonka poika David Trollope menetti myös henkensä Towtonissa.

Edvard kruunattiin Lontoossa

Kymmenen tunnin taistelun jälkeen rauha laskeutui lopulta maahan, ja Yorkien sotilaat saattoivat vapaasti ryöstää kuolleita vihollissotilaita – ja tappaa loputkin henkiin jääneet.

George Neville, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Yorkin arkkipiispana, kirjoitti muutama päivä taistelun jälkeen niin monen miehen kuolleen, että ”ruumiit peittivät alueen, joka oli kuusi mailia pitkä ja kolme mailia leveä”.

Tudor-suvun valtaannousun jälkeen sille luotiin uusi tunnus, jossa yhdistyivät Lancasterien punainen ja Yorkien valkoinen ruusu.

© Sodacan

Cockjoessa sanottiin veren virraneen vielä päiväkausia taistelun jälkeen.

Historioitsijat ovat sittemmin arvioineet, että kuolleita oli yhteensä noin 20 000. Towtonin taistelu on täten verisin Britannian maaperällä käyty taistelu.

Päivä Towtonin taistelun jälkeen Edvard marssi voitokkaana Yorkiin, mistä kuningatar Margareeta oli jo paennut henkisesti hauraan miehensä ja pienen poikansa kanssa etsimään turvaa Skotlannista. 28. kesäkuuta 1461 Edvard kruunattiin kuninkaaksi Westminster Abbeyssa.

Valta oli nyt ensi kertaa Yorkin suvun hallussa, ja nuori Edvard IV oli virallisesti koko valtakunnan kuningas.

Lancasterien ja Yorkien välillä viha kuitenkin kyti edelleen. Syrjäytetty kuningatar Margareeta ei ollut suinkaan valmis luopumaan miehensä vallasta, ja Pohjois-Englannissa Lancastereilla oli edelleen vankka tuki.

Margareeta oli päättänyt nostaa rakkaan poikansa valtaistuimelle hinnalla millä hyvänsä, ja sota sukujen välillä leimahti jälleen.

Vasta kun hänen poikansa sai surmansa Tewkesburyn taistelussa vuonna 1471, Margareetan taistelutahto sammui.