Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

El Cid ei hävinnyt yhtään taistelua

Valtava muslimiarmeija piiritti lokakuussa 1094 espanjalaista Valencian kaupunkia, jonka puolustusta johti ritari Rodrigo Díaz de Vivar (El Cid) – armeijapäällikkö, joka ei ollut koskaan hävinnyt taisteluakaan.

Prisma Archivo/Alamy/Imageselect

Tuhannet sotarummut olivat jylisseet kymmenen vuorokautta yötä päivää espan­jalaisen Valencian kaupungin ulkopuolella.

Muslimien teltta­leiristä kajahteli tuon tuostakin sotaisia karjahduksia ja pilkkahuutoja kohti kaupungin suojamuurilla olevia kristit­tyjä.

Satapäiset jousiampujajoukot ratsas­tivat vähän väliä ampumaan tulinuolia muurin yli toivoen siten herättävänsä pelkoa ja sekasortoa kaupungissa.

Rodrigo Díaz de Vivar seisoi 13. lokakuuta 1094 muurin harjalla tarkastelemassa tilannetta. Hän oli itse valloittanut kaupungin neljä kuukautta aiemmin kesäkuussa.

Piiritysarmeija kuului pohjoisafrikka­laiselle almoravidien muslimidynastialle. Rodrigo tähysti muurilta vihollisen ­leiriin, joka oli mustanaan kamelin­nahkaisia telttoja.

Muslimit olivat tuoneet mukanaan sotanorsuja, ja leirin laidalla avoimesta maastosta kohosi vastikään valmistuneita piiritystorneja.

Rodrigolla oli vain yksi mies kuutta vihollista vastaan, ja tappio näytti väistämättömältä. Jopa hänen rinnallaan koko hänen uransa kulkeneet kokeneet ritarit pitivät tilannetta epätoivoisena.

Rodrigo kuitenkin tiesi, että numerot eivät aina kerro kaikkea. Lisäksi hän näki taivaanrannassa pelastuksensa: lähestyvät ­raskaat, tummat pilvet.

Hän tiesi, että taivaiden auetessa hän voisi sittenkin voittaa ­vihollisen yllätyshyökkäyksessä uskollisten sotilaidensa avulla.

Rodrigo kasvoi kuninkaan hovissa

Rodrigo Díaz de Vivar, jonka jälki­maa­ilma tuntee nimellä El Cid (”Herra”), ­syntyi vuonna 1043.

Hänen perheensä kuului alempaan aateliin ja asui pienessä Vivarin kaupungissa kristityssä Leónin ja Kastilian yhdistetyssä kuningaskunnassa Pyreneiden niemimaalla.

Rodrigo osoittautui jo nuorena taitavaksi ratsastajaksi ja miekkailijaksi. Ehkä siksi hän pääsi kuninkaan vanhimman pojan, prinssi Sanchon palvelukseen ja muutti 14-vuotiaana Vivarista kuningas Ferdinand I:n hoviin.

Rodrigo ja Sancho harjoittelivat usein yhdessä, ja heistä tuli läheiset ystävät. Rodrigo sai tulikasteensa ratsastaessaan vuonna 1063 prinssi Sanchon rinnalla sotaan.

“Hän [murhaaja] naulasi kuninkaan odottamatta takaa päin keihäällä ja vuodatti kuninkaasta veren ja elämän.”
Kuningas Sanchon murhan kuvaus espanjalaisessa Historia silense -kronikassa

Kuningas oli lähettänyt Sanchon johtamaan armeijaa, jonka ­tehtävänä oli suojella hänen islamilaista vasallivaltiotaan Zaragozaa kristittyjen aragonialaisten hyökkäykseltä.

Sota ­päättyi Sanchon voittoon, ja Aragonian kuningas, joka oli Sanchon sukulaismies, kaatui taistelussa.

Se opetti nuorelle Rodrigolle, että Pyreneiden niemimaan monimutkaisessa ­politiikassa liittolaisuutta tai vihollisuutta ei suinkaan vält­tämättä aina määrittänyt uskonto tai verisukulaisuus.

Ferdinand I kuoli vuonna 1065, ja valtakunta jaettiin kuninkaan kolmen pojan kesken. Kukaan ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen.

Seitsemän vuoden kuluttua Sancho, josta oli tullut Kastilian kuningas Sancho II, onnistui Rodrigon johtaman armeijan avulla voittamaan molemmat veljensä ja sai vallan koko Leónin ja Kastilian kuningaskunnassa.

Salamurhaaja tappoi Sanchon

Tuskin Sancho oli varmistanut valtansa, kun Zamoran kaupungissa puhkesi kapina lokakuussa 1072. Kapinajohtajat vaativat kruunua Sanchon veljelle Alfonsolle. Sancho lähti oitis Rodrigon kanssa piirittämään kaupunkia.

Piirityksen aikana Zamorasta tullut ­ritari luikahti huomaamatta leiriin. Hän pääsi lähestymään Sanchoa takaa ja iski keihäänsä kuninkaan selkään. Espanja­laisessa kronikassa Historia silense kerrotaan tapauksesta näin:

”Hän naulasi kuninkaan odottamatta takaa päin keihäällä ja vuodatti kuninkaasta veren ja elämän.”

Sancho kuoli siihen paikkaan, eikä ­kukaan hänen ympärillään pystynyt ällis­tykseltään tekemään mitään, ennen kuin murhaaja oli jo paennut paikalta.

Uutinen Sanchon kuolemasta levisi ­nopeasti, ja piiritysarmeija hajaantui. ­Rodrigo lähti muutaman muun uskollisen ritarin kanssa kuljettamaan Sanchon elotonta ruumista haudattavaksi.

Myöhemmin liikkui huhuja, että murha olisi ollut Sanchon veljen Alfonson järjestämä, mutta asia ei koskaan varmistunut.

Rodrigo Díaz de Vivar eli El Cid oli 1000-luvun taitavimpia ritareita ja sotilasjohtajia, joka taisteli pitkän uransa kuluessa sekä kristittyjen että muslimien palveluksessa.

© Look and Learn / Bridgeman Images

Rodrigo ajettiin maanpakoon

Sancholla ei ollut poikia, joten hänen lähin perillisensä oli Alfonso. Tuskin ­Sanchon ruumis oli saatu haudattua, kun Alfonso VI jo nousi valtaistuimelle.

Uusi kuningas halusi vallata loputkin Pyreneiden niemimaasta – ja siihen hän tarvitsi ovelia strategeja.

Rodrigo oli kyvykäs sotilasjohtaja, ja vaikka hän oli ollut Sanchon läheisimpiä ystäviä, hän päätti ryhtyä palvelemaan Alfonsoa. Se tiedetään varmuudella, sillä Rodrigon allekirjoitus löytyy useista ­kuninkaallisista asiakirjoista.

Kuninkaan ja Rodrigon suhde oli ilmeisesti hyvä, sillä Alfonso antoi Rodrigolle vaimoksi erään oman sukunsa naisen, ­Jimenan.

Alfonso myös lähetti Rodrigon usein hoitamaan puolestaan tärkeitä asioita, kuten keräämään vuosittaista suojelu­rahaa sotilaallisesti heikoista muslimien emiraateista.

Kun Rodrigo saapui syksyllä 1079 Sevillaan perimään maksua, kaupungin emiiri al-Mutamid kertoi hänelle, että Granadan emiiri oli lähettänyt armeijansa kohti Sevillaa.

Myös Granada maksoi suojelurahaa kuningas Alfonsolle, joten ­oikeastaan kyse oli vain kahden muslimiemiraatin välisestä kiistasta, mutta emiiri toivoi Rodrigon auttavan häntä.

Tuohon aikaan monet kristityt ritarit toimivat muslimiemiirien palkkasotilaina, sillä emiirit olivat valmiita maksamaan hyvin raskaasti varustautuneille ratsusotilaille, jollaisia heillä ei ollut omissa armeijoissaan.

Granadan emiirilläkin oli kristittyjä avustajia, muun muassa García Ordóñez, joka kilpaili ­Rodrigon kanssa kuninkaan suosiosta, ja ehkä juuri se sai Rodrigon lupautumaan al-Mutamidin palvelukseen.

Rodrigo järjesti joukkonsa ja lähti ­lähestyvää vihollista vastaan. Armeijat ­iskivät yhteen, ja Rodrigo voitti yli­voimaisesti.

Kaiken kukkuraksi hän sai vangittua kilpailijansa, ja García ­joutui ostamaan itsensä vapaaksi ­lunnasrahoja vastaan.

Nöyryytettynä García alkoi ­levittää hovin silmäätekevien keskuudessa huhuja, joiden mukaan Rodrigo olisi toiminut kunniattomasti.

Perättömät puheet ylsivät myös Alfonson korviin, ja lopulta hän karkotti Rodrigon Leónin ja Kastilian kuningaskunnasta.

Rodrigon ei auttanut kuin jättää vaimonsa ja lapsensa luostariin turvaan ja lähteä itse maanpakoon etsimään itselleen uutta herraa palveltavaksi.

Rajat muuttuivat Pyreneiden niemimaalla jatkuvasti 1000-luvulla.

© Shutterstock

Kristittyjen ja muslimien niemimaa

1000-luvulla Pyreneiden niemimaa oli täynnä kristittyjä ja islamilaisia valtioita, joiden liittolaisuudet ja vihollisuudet risteilivät suvuista ja uskonnosta piittaamatta.

Tilanne Pyreneiden niemimaalla oli 1000-luvulla sekava. Siellä oli ­kolmesta seitsemään kristittyä kuningaskuntaa, joiden määrä vaihteli perimysten ja vähän väliä tapahtuvien valloitusten myötä. Niemimaan koillisosassa oli ­lisäksi Barcelonan kreivikunta.

Pääsyy jatkuviin yhteenottoihin oli, että kaikki hallitsijaperheet kuuluivat samaan dynastiaan, ja siksi kulloisetkin vallan­pitäjät katsoivat usein olevansa oikeutettuja esittämään vaatimuksia toistensa hallussa olevista alueista ja titteleistä.

Suurin osa niemimaata oli kuitenkin 1000-luvulla muslimien hallinnassa. ­Heidän valtioitaan kutsuttiin emiraateiksi, ja ne saivat nimensä alueen tärkeimmän kaupungin mukaan.

Emiraatit olivat ­alueellisesti suuria mutta sotilaallisesti heikompia kuin kristityt kuningaskunnat. Siksi suurin osa emiraateista maksoi jollekin kristi­tylle kuningaskunnalle ­nimellä pairas kutsuttua suojelurahaa saadakseen tältä apua, jos joku toinen kristitty kuningas tai ­emiiri ­hyökkäisi maahan.

Suojelurahojen ­ansiosta Pyreneiden niemimaan kristityt kuninkaat kuuluivat Euroopan rikkaimpiin ­hallitsijoihin.

Suurin osa heidän keräämistään varoista kului kuitenkin armeijoihin, sillä kristityt hallitsijat olivat käytännössä jatkuvasti sodassa joko toisiaan tai ­muslimeja vastaan.

Emiiri otti Rodrigon hyvin vastaan

Zaragozan emiiri al-Muqtadir otti Rod­rigon avosylin vastaan. Emiirin kuoltua vuonna 1082 Rodrigo jatkoi Zaragozan uuden hallitsijan, al-Muqtadirin pojan al-Mutaminin palveluksessa.

Perillisiä oli kuitenkin toinenkin veli, al-Hayib, ja pian vallanjaon jälkeen veljesten välille syttyi sota. Al-Hayib oli perinyt emiraatin kaakkoisosan, johon kuuluivat Dénian, Tortosan ja Léridan kaupungit, ja hän halusi myös Zaragozan hallintaansa.

Al-Hayib hyökkäsi veljensä alueelle jo saman vuoden kesällä tukenaan kristitty Aragonian kuningaskunta.

Al-Hayibia vastassa oli kuitenkin ­Zaragozaa puolustava Rodrigo. Hänen suosimansa taktiikka olivat öiset yllätyshyökkäykset, joissa joukot iskivät voi­malla ­vihollisen kimppuun ja vetäytyivät ennen kuin vihollinen ehti reagoida.

Näin hän onnistuikin heikentämään al-Hayibin joukkoja.

Sitten myös Barcelonan kreivi päätti asettua al-Hayibin puolelle, ja kun Almenarin kaupunkia Barcelonan ja Zaragozan alueiden rajalla piiritti nyt yhdessä kolme hallitsijaa, Rodrigo pelkäsi, ettei enää pystyisi päihittämään kaikkia.

­Pohjois-Afrikkaa hallitsevalle mahtavalle almoravidien muslimidynastialle lähetettiin avunpyyntö, ja se kuultiin.
Muslimiemiirit Pyreneiden niemimaalla pyysivät apua.

Hän taivutteli al-Mutaminin tarjoamaan vel­jelleen suuren summan rahaa vastineeksi rauhasta, mutta ­al-Hayib ­torjui tarjouksen. Rodrigon ei siis auttanut muu kuin lähteä taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan.

Taistelun kulkua ei tunneta, mutta tuntemattomaksi jääneen munkin kirjoittama Historia Roderici väittää ­vihollisen aatelissotilaiden pelästyneen pakoon heti nähdessään Rodrigon saapuvan taistelukentälle.

Se tuskin on totta, mutta se ­tiedetään, että taistelu päättyi Rodrigon voittoon. Palatessaan Zaragozaan hän sai sankarin vastaanoton, ja al-Mutamin oli hukuttaa ylivoimaisen vihollisen päihittäneen Rodrigon rikkauksiin.

Aragonia, Barcelona ja al-Hayib yrittivät moneen otteeseen vallata Zaragozaa, mutta Rodrigo torjui hyökkäykset joka kerta.

Voittojensa myötä Rodrigo opittiin pian tuntemaan laajalti koko Pyreneiden niemimaan parhaana sotapäällikkönä.

Alfonso halusi Rodrigon takaisin

Vuonna 1085 Leónin ja Kastilian ­kuningaskunnan Alfonso VI jatkoi valtakuntansa laajentamista.

Ensin Alfonso hyökkäsi omaan vasalli­valtioonsa Toledoon, joka oli kärsinyt ­levottomuuksista ja huonosta hallinnosta emiiri al-Qadirin alaisuudessa.

Kristitty ­kuningaskunta valtasi emiraatin nopeasti, ja Alfonso teki al-Qadirista vasalli­valtionsa Valencian emiirin – al-Qadir ei ollut hyvä hallitsija, mutta hän maksoi aina veronsa ajoissa.

Toledon kaatumisen jälkeen moni emiiri alkoi ­pelätä omasta puolestaan, ja muslimit ­lähettivät avunpyynnön ­Pohjois-Afrikkaa hallitsevalle mahtavalle almoravidien muslimidynastialle.

Avunpyyntö kuultiin, ja niin almoravidien johtaja Yusuf ibn Tashfin lähti viemään valtavaa armeijaa Gibraltarinsalmen yli uskon­veljiensä avuksi.

Marraskuussa 1086 Alfonson armeija kohtasi almoravidit avoimessa taistelussa Sagrajasin kylän luona lähellä Badajozia. Kuningas kärsi murskatappion, ja moni hänen kenraaleistaan kaatui.

Pian Sagrajasin taistelun jälkeen Alfonson ja Rodrigon välit lämpenivät jälleen.

Ei tiedetä, kumpi teki aloitteen, mutta Historia Rodericin mukaan Alfonso lupasi Rodrigolle ”kaikki maat ja linnat, jotka hän itse saisi otettua saraseeneilta (muslimeilta)” ja että nämä maat ”kuuluisivat ehdottomasti hänen omistukseensa, eikä vain hänen vaan myös hänen poikiensa ja tyttäriensä ja kaikkien hänen jälkeläistensä omistukseen”.

Alfonso ilmeisesti halusi niin tulen­palavasti Rodrigon takaisin palvelukseensa, että hänen oli pakko sopia näin poikkeuksellisista ehdoista. Ne tepsivät, ja Rodrigo palasi maanpaosta.

Sota leimahti jälleen vuonna 1089, kun almoravidit piirittivät pienen Aledon linnoituskaupungin Almerían koillispuolella. Alfonso määräsi heti Rodrigon ­kuninkaallisen armeijansa avuksi Villenaan Valencian lounaispuolelle.

Rodrigo lähti saman tien ja odotti Villenan lähellä tuhansien miestensä kanssa kuningasta, joka tulikin toista, hitaammaksi osoittautunutta reittiä pitkin.

Almoravidit lopet­tivat Aledon piirityksen ennen kuin Alfonso ehti paikalle, ja kuultuaan uutisen hän kääntyi välittömästi ympäri. Rodrigo sai kuulla Alfonson tulleen toista tietä vasta kun kuningas oli jo matkalla takaisin kotiin.

Hovissa pahat kielet kuiskuttivat kuitenkin kuninkaan korviin, että Rodrigo olisi tarkoituksella mennyt eri reittiä ja yrittänyt houkutella Alfonson väijytykseen, jossa almoravidit olisivat voineet tappaa tämän.

Alfonso uskoi juoruja, ja niin Rodrigon omaisuus takavarikoitiin ja hänen oli lähdettävä jo toisen kerran maanpakoon.

El Cid ihaili Julius Caesaria ja Aleksanteri Suurta.

© Shutterstock

Rodrigo ei rynnännyt suin päin sotaan

Keskiaikaisten lähteiden mukaan ritari Rodrigo Díaz eli El Cid ei ­koskaan hävinnyt taisteluakaan. Yksi syy hänen onnistumisiinsa oli se, että hän opiskeli innolla sotataidon historiaa.

Hän ihaili Aleksanteri Suurta, Julius Caesaria ja muita klassisia sotapäälliköitä ja pohti taistelujen etenemistä huolellisesti jo etukäteen.

”Kerrotaan, että hänen läsnä ollessaan tutkittiin kirjoja: hänelle luettiin vanhojen arabisankareiden sotilaallisista saavutuksista”, ­kirjoitti aikalaishistorioitsija Ibn Bassam.

Tärkeää oli myös se, että Rod­rigo kävi neuvonpitoa lähimpien kokeneiden sotilaidensa kanssa ennen taisteluita. Näissä palavereissa vertailtiin strategioita ja kaikki saivat sanoa sanottavansa.

Näin Rodrigo ­varmisti, ettei ­mikään vihollisen heikkous tai vaarallinen etu jäisi häneltä huomaamatta.

Sotilaille maksettiin ryöstösaaliilla

Aiemmin Rodrigo oli ollut yksin, mutta lähtiessään nyt toisen kerran maan­pakoon talvella 1089 hänellä oli mukanaan tuhansien miesten armeija.

Se oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan – tosin uskollisuus tuskin jatkuisi, mikäli palkanmaksu päättyisi.

Keväällä 1090 Rodrigo alkoikin ryöstellä Dénian, Tortosan ja Léridan alueita, jotka kuuluivat hänen vanhalle viholliselleen, emiiri al-Hayibille. Lopulta emiiri ei enää edes yrittänyt puolustaa alueitaan vaan tarjoutui maksamaan Rod­rigolle ryöstelyn lopettamiseksi ja lupasi maksaa tälle jatkossa suojelurahaa. Rodrigo ­hyväksyi tarjouksen.

Sen jälkeen Rodrigo lähti etelään kohti Valenciaa. Se oli kuningas Alfonson vasallivaltio, mutta Alfonsolla oli jo kädet täynnä toisaalla uhkaavien almoravidien kanssa, joten hän ei ehtinyt Valenciaan.

Valencian kelvoton emiiri al-Qadir oli päätynyt niin suureen epäsuosioon paikallisten merkkimiesten keskuudessa, että häntä vastaan oli noustu avoimeen kapinaan. Vain yksi mies voisi enää ­auttaa häntä – Rodrigo.

Al-Qadir toivottikin Rodrigon tervetulleeksi Valenciaan kesällä 1090. Tämän avulla kapina kukistui pian, ja vaikka al-Qadir säilyi emiirinä, todellisuudessa valtaa Valenciassa käytti nyt Rodrigo.

Kaksi vuotta myöhemmin Alfonso yritti valloittaa Valencian takaisin, mutta vastavuoroisesti Rodrigo lähti joukkoineen ryöstelemään Kastiliaa niin, että ­Alfonson oli luovuttava yrityksestä ja ­vedettävä joukkonsa pois.

Sen jälkeen hän ei enää koskaan yrittänyt vallata ­Valenciaa Rodrigolta.

Rodrigon kerrotaan Sancho II:n kuoleman jälkeen pakottaneen Sanchon veljen Alfonso VI:n ­vannomaan käsi Raamatulla, ettei ollut murhannut Sanchoa.

© Album / Oronoz / Imageselect

Palkkasoturista tuli Valencian prinssi

Pian Rodrigo sai kuulla, että Valenciassa oli noussut kapina al-Qadiria vastaan. ­Uskonnollinen kiihkomielisyys oli voimistunut, ja kaupungin muslimiylimystö syytti emiirin pettäneen kansansa alistumalla kristitylle herralle.

Al-Qadir yritti paeta kaupungista naiseksi pukeutuneena, mutta hän jäi kiinni ja hänet teloitettiin. Kapinalliset pyysivät myös apua almoravidien Yusuf ibn Tashfinilta.

Rodrigo raivostui. Hän oli juuri torjunut Alfonson yrityksen vallata Valencia, ja silti hän oli nyt menettänyt kaupungin hallinnan. Hän lähti päättäväisesti miehineen marssimaan kohti Valenciaa.

Varmistettuaan itselleen tukikohdan kaupungin pohjoispuolelta Cebollasta Rodrigo alkoi tuhota Valenciaa ympäröiviä alueita.

Hänen armeijansa oli aivan liian pieni piirittääkseen kaupunkia, joten hän valitsi toisen strategian ja iski pienillä yksiköillä Valencian huoltoreiteille, minkä seurauksena ruoka kävi pian vähiin kaupungissa.

Strategia toimi. Sinniteltyään noin vuoden valencialaisten oli antauduttava. 15. kesäkuuta 1094 Rodrigo ratsasti ­kaupunkiin voitonkulkueessa. Palkka­soturista oli tullut Valencian prinssi.

Rodrigolla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä lepäämään laakereillaan, sillä muslimien aiemman avunpyynnön Valenciasta saanut almoravidien johtaja Yusuf ibn Tashfin oli jo ­lähettänyt liikkeelle valtavan armeijan.

Rodrigolla oli vain muutama tuhat miestä puolustamassa Valenciaa, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään likipitäen mahdoton tehtävä.

Valtava armeija piiritti Valencian

Pohjoisafrikkalaisen almoravidien dynastian lähettämä armeija piiritti Valencian lokakuussa 1094. Kaupunginmuurien takana armeijan johtaja Rodrigo Díaz (El Cid) suunnitteli hyökkäystä: Rodrigo iskisi ramadan loppumista seuraavana päivänä, jolloin muslimit olisivat väsyksissä juhlittuaan koko edellisen illan.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Kristitty armeija

Rodrigolla oli 4 000 raskaasti varustautunutta ritaria ratsuineen. 130 heistä teki ensimmäisen harhautusiskun jalkamiehinä.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Almoravidien armeija

Muslimeilla oli noin 25 000 miestä, joista noin 20 000 ratsasti hevosella tai kamelilla. Mukana oli myös noin 20 sotanorsua, joiden tarkoitus oli pelästyttää kristittyjen puolustus. Armeijan mukana kulki myös tuhansia naisia ja lapsia.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Rankkasade

Taistelun käynnistyessä alkoi rankkasade, joka sai muun muassa almoravidien leiriä ympäröivät vesiuomat tulvimaan.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Taistelu alkoi harhautuksilla

Rodrigo lähetti aamunkoitteessa 130 soihduin ­varustautunutta miestä polttamaan vihollisen piiritystornit kiinnittääkseen almoravidien huomion. Pian sen ­jälkeen pieni joukko raskaasti ­varustautuneita ratsu­ritareita hyökkäsi kohti muslimien leiriä. Samaan aikaan alkoi sataa rankasti.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Muslimit menivät lankaan

Almoravidit uskoivat, että ­päähyökkäys oli jo käynnissä, ja iskivät suurella voimalla hyökkääviä ratsuritareita vastaan. Silloin kristityt ritarit lähtivät muka perääntymään takaisin kohti kaupunkia, mikä houkutteli muslimisotilaat takaa-ajoon kauemmas leiristään.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Pääjoukko iski selustasta

Rodrigon armeija pääsi huomaamatta Cuarten kylän lähelle. Sieltä hän näki, ­kuinka harhautusjoukko lähti muka pakoon, ja pian sen jälkeen hän iski vihollisen leiriin.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Vesi auttoi ritarit voittoon

Koko aamun jatkunut rankkasade sai almoravidien leiriä ympäröivät vesiuomat tulvimaan. Vesi vei mukanaan telttoja ja miehiä, ja kun Rodrigon ritarit sitten hyökkäsivät yllättäen, muslimit jou­tuivat pakokauhun valtaan. ­Almoravidien armeija hajaantui, ja muslimit lähtivät pakoon. ­Rodrigo sai murskavoiton.

Lanmas/Alamy/Imageselect, Shutterstock & Världens Historia

Muslimit tarjosivat apua kristityille

Valloitettuaan Valencian Rodrigo antoi ensimmäiseksi teloittaa kaupungin kapinajohtajat ja takavarikoi kaikki metalliesineet voidakseen valmistaa niistä aseita.

Rodrigo tiesi, ettei sen enempää Aragonia kuin Leónin ja Kastilian kuningaskuntakaan tulisi hänen avukseen, vaan hän joutuisi puolustamaan Valenciaa ­almoravidien valtavaa armeijaa vastaan yksin vain 4 000 ritarinsa voimin – eivätkä Yusuf ibn Tashfinin mahtavat joukot olleet vielä hävinneet ainoatakaan taistelua Pyreneiden niemimaalla.

Rodrigon onni oli, että moni paikallisista muslimeistakaan ei halunnut almoravidien ankaran komennon alle vaan tarjoutui auttamaan Rodrigoa.

Muslimit kertoivat Rodrigolle, että vaikka alueella oli kesäisin yleensä pitkään kuivaa, syksy toi tullessaan voimakkaita rankkasateita.

Niiden varalta asukkaat olivat kaivaneet kaupungin ympäristöön runsaasti ojia ja kanavia, ja jos tietyt kanavat ja ojat suljettaisiin tai murrettaisiin, rankkasateet voisivat aiheuttaa vakavia tulvia esimerkiksi Cuarten lähellä Valencian länsipuolella, jonne oli syntynyt Turiajoen kahden haaran väliin pieni alava saari.

Paikallisia oloja tuntematon pohjoisafrikkalainen sotilasjohtaja näkisi siinä vain täydellisen leiripaikan, jota ympäröivät vedet suojelisivat ja joka tarjoaisi hevosille ja kameleille riittävästi vehreää laidunta.

Rodrigon puolella oleva alueen muslimit tiesivät kuitenkin, että sateiden alettua saari olisi huonoin mahdollinen paikka, ja he lupasivat suositella saarta almoravideille leiripaikaksi näiden lähestyessä.

Rodrigo Díaz ei kaihtanut keinoja kostossaan.

© Album / Prisma / Imageselect

Kosto päättyi nöyryytykseen

Rodrigo Díaz (El Cid) palveli nuo­rena Leónin ja Kastilian kuningaskunnan hovissa prinssi Sanchoa. Siellä hän tapasi myös kastilia­laisen ­kreivi García Ordóñezin. ­Lähteiden mukaan nuorukaiset tulivat hyvin toimeen.

Kun ­Sancho kuoli melko pian isänsä jälkeen, Sanchon veli Alfonso otti vallan. Kreivi Gárcia pyrki uuden kuninkaan ­suosioon, ja tämä ­nimittikin hänet sotapäällikökseen.

Kuningas kuitenkin kehui myös Rodrigon sotataitoja, mikä teki Garcían ­kateudesta vihreäksi. García alkoi levittää pahanilkisiä huhuja Rod­rigosta ja sai tämän karkotettua hovista vuonna 1081.

Rodrigo ei koskaan antanut Garcíalle anteeksi, ja vuonna 1092 hän hyökkäsi arkkivihollisensa maille. García kokosi suuren ­armeijan kohdatakseen Rodrigon mutta jänisti viime hetkellä.

”Arkajalkana ja peläten Rodrigon kohtaamista taistelussa hän ­pyörsi päätöksensä epäröimättä”, kertoo Historia Roderici.

Rodrigo ryösteli kilpailijansa maita, kunnes hänen koston­himonsa oli vihdoin tyydytetty.

Valencian piiritys alkoi

Almoravidien armeija saapui Valencian ulkopuolelle 4. lokakuuta 1094. Siihen kuului noin 25 000 miestä, ja sitä johti Yusuf ibn Tashfinin sukulaispoika Abu Abdullah Muhammad.

Muslimeilla oli mukanaan myös sotanorsuja, jotka he ­olivat laivanneet Gibraltarinsalmen yli palmun­rungoista tehdyillä lautoilla.

Almoravidisotilaita oli vastassa paikallisia muslimeja, jotka kertoivat, että armeijan kannattaisi leiriytyä laakealle saarelle ­lähelle Cuarten kylää, ja niin myös tapahtui.

Armeijan saapuminen osui muslimien vuosittaisen paastokuukauden ramadanin aikaan. Almoravidit seurasivat islamin lakeja tiukasti ja paastosivat myös sotaretkellä ollessaan.

Siksi he eivät hyökänneet kaupunkiin saman tien, sillä taistelu käy heikosti tyhjällä vatsalla.

Sotarummut pärisivät kuitenkin päivin öin Valencian muurien ulkopuolella, ja Muhammad ratsasti joka päivä kaupungin portille vaatimaan sen antautumista, mihin Rodrigo ei tietenkään suostunut.

”Jokainen, joka tänään kuolee kohdatessaan vihollisen, saa syntinsä anteeksi ja pääsee Herran luo Paratiisiin.”
Valencian piispa ennen El Cidin taistelua almoravideja vastaan

Pelotellakseen kaupungin puolustajia Muhammad antoi myös sotanorsujensa tuoda suuret piiritystornit kaupungin ­lähelle nähtäväksi.

Almoravidien hyökkäyksen lykkään­tyminen oli Rodrigon etu, sillä se antoi hänelle aikaa suunnitella strategiansa.

Hän keskusteli kokeneimpien alaistensa kanssa eri mahdollisuuksista, ja sotataidon yleisten oppien mukaan nämä suosittelivat Valencian korkeaan muuriin nojautuvaa puolustusstrategiaa.

Rodrigo oli kuitenkin kärsimätön mies, ja hänen mielestään hyökkäys oli paras puolustus.

Lukuisten keskustelujen ja pohdin­tojen jälkeen Rodrigo päätti hyökätä 13. lokakuuta. Ramadan päättyisi edellisenä iltana, jolloin muslimit juhlisivat ja olisivat siten seuraavana päivänä väsyneitä.

Päivää ennen hyökkäystä Rodrigo näki ­lisäksi syksyn ensimmäisten sadepilvien kerääntyvän taivaanrantaan, ja se varmisti hänelle, että aika oli koittanut.

Jimena ja Rodrigo on haudattu yhteiseen hautaan Burgosin katedraaliin.

© Photononstop / Alamy / Imageselect

Rodrigon kuoltua Valencia jäi leskelle

Rodrigo Díaz (El Cid) kuoli vuonna 1099 ilman poikaa, joka olisi perinyt hänen Valencian ympärille levittäy­tyvän valtakuntansa, joten kaupunki jäi hänen vaimolleen, Jimena Díazille.

Almoravidit eivät pelänneet ­Jimenaa vaan lähettivät uuden armeijan piirit­tämään Valenciaa jo vuonna 1102.

Jimena pyysi apua sukulai­seltaan ­Leónin ja Kastilian kuningas­kunnan kuninkaalta Alfonso VI:lta, ja Alfonso tuli ja hajotti piiri­tyksen.

Alfonso totesi kuitenkin ­Valencian mah­dottomaksi puolustaa, sillä se oli keskellä mus­limien alueita. Hän evakuoi kaupungin ­kristityt Leónin ja Kastilian kuningaskuntaan ja poltti Valencian maan tasalle.

Jimena eli loppu­elämänsä Leónin ja Kastilian kuningaskunnassa. Almoravidit rakensivat Valencian myöhemmin uudestaan, ja kaupunki palautui kristittyjen hallintaan vasta vuonna 1238.

Vihollinen heräsi tornien roihuun

Varhain aamulla 14. lokakuuta Rodrigo kutsui sotilaansa jumalanpalvelukseen ennen hyökkäystä. Pian he lähtisivät ylivoimaista vihollista vastaan, ja Valencian piispa siunasi kristityt sotilaat luvaten:

”Jokainen, joka tänään kuolee kohdatessaan vihollisen, saa syntinsä anteeksi ja pääsee Herran luo Paratiisiin.”

Jumalanpalveluksen jälkeen miehet ­jakautuivat kolmeen ryhmään. Kaksi osastoa oli ratsastavia ritareita, ja kolmanneksi koottiin 130 jalkamiestä.

Jalkamiehet kokoontuivat ensimmäisinä Valencian länsiportilla ja lähtivät huomaamatta kaupungista. Samaan aikaan taivaalta tipahtivat ensimmäiset raskaat sadepisarat.

­Sotilailla oli mukanaan olkituppoja ja soihtuja, ja he suuntasivat ripein askelin kohti vihollisen leirin liepeillä seisovia piiritystorneja.

Heidän oli pidettävä kiirettä, sillä sade kastelisi pian niin heidän sytykkeensä kuin piiritystornit, jotka heidän oli tarkoitus polttaa. Onneksi tornit olivat leirin ja kaupungin välisen joenhaaran ­lähimmällä penkalla.

”Jumalan ja Santiagon puolesta!”
El Cidin taisteluhuuto

Vihollisen unenpöpperöiset vartijat joutuivat tihrustamaan kohti ­nousevaa aurinkoa ja havaitsivat vasta­valosta lähestyvät hahmot vasta liian myöhään.

Kun he lopulta yrittivät herättää aseveljiään, olkitupot roihusivat jo, ja pian piiritys­tornit leimusivat valtavina tulipatsaina.

Vasta silloin muslimit ymmärsivät, että nyt oli tosi kyseessä. 130 kristittyä sotilasta kiiruhti takaisin Valenciaan muslimien vääntäytyessä ulos teltoistaan.

Almoravidien upseerit olivat hädin tuskin saaneet miehensä jaloilleen, kun he jo näkivät seuraavaksi Valencian länsiportista rynnistävän ratsuväkiyksikön.

Kristittyjen ratsuväki oli muslimisotilaiden silmissä pelottava näky. Ritareita ei toki ollut paljon, mutta raskaasti aseistautuneen ja haarniskoidun ratsuväen rynnäkön jalkoihin joutuminen tiesi lähes varmaa kuolemaa.

Haarniskoidut ritarit iskivät täydellä voimalla muslimien kimppuun ja onnistuivat pakottamaan nämä ­perääntymään joenhaaran yli pääleiriin.

Ritarit taistelivat niin villisti, että muslimiupseerit uskoivat Rodrigon itsensä johtavan heitä, ja siitä he puolestaan päättelivät, että heillä oli nyt vastassaan kristittyjen pääjoukko. Se oli kuitenkin kohtalokas erehdys.

Taru kertoo El Cidin ratsas­taneen vielä kuolemansa jälkeenkin.

© Look and Learn / Bridgeman Images

Rodrigo kiersi muslimien selustaan

Rodrigo ei suinkaan ollut vielä tositoimissa, vaan sillä aikaa kun ensimmäiset iskut aiheuttivat sekasortoa vihollisen joukossa, hän oli vienyt ritariensa pääjoukon ulos Valencian eteläisestä kaupunginportista.

He ratsastivat suuressa kaaressa muslimien leirin sivuitse kohti kahluupaikkaa, joka sijaitsi vihollisen leirin lounaispuolella lähellä pientä Cuarten kylää.

Sade oli yltynyt, ja raskaat pisarat rummuttivat jo tauotta ritarien kypäriä vasten.

Kun Rodrigo miehineen lähestyi kahluupaikkaa, he näkivät vihollisleirissä kuumeista hyörinää. Yhä useampia muslimisotilaita lähetettiin taistelemaan sinnikkäästi etenevää pientä kristittyjen ritarien joukkoa vastaan.

Sitten ritarit kääntyivät yhtäkkiä ympäri ja näyttivät pakenevan kohti Valenciaa. ­Almoravidit olivat varmoja voitostaan ja rynnistivät pakenevien ritarien perään – juuri niin kuin Rodrigo oli olettanutkin.

Todellisuudessa ritarien ”pako” oli tarkoin suunniteltu osa Rod­rigon strategiaa, ja pian sen nähtyään hän lähti johtamaan miehiään joen poikki kohti vihollisleiriä.

Rodrigo kajautti keuhkojensa pohjasta sotahuudon ”Jumalan ja Santiagon puolesta!”, joka symboloi tulevien vuosisatojen ajan koko kristittyjen reconquistaa eli Pyreneiden niemimaan takaisinvaltausta muslimeilta.

Tulva ratkaisi taistelun

Almoravidit eivät ymmärtäneet, mitä ­tapahtui. Rodrigon ritarit laukkasivat ­leiriin selustasta niittäen jokaisen eteen tulevan, ja leirissä levisi paniikki.

Voi­dakseen yrittää puolustautua selustaansa iskenyttä Rodrigon joukkoa vastaan muslimiarmeijan oli käännettävä selkänsä Valencialle.

Tuskin almoravidit ehtivät saada joukkonsa järjestettyä kohti Rodrigoa, kun aiemmin kohti Valenciaa ”paenneet” ­ritarit kääntyivät taas ympäri ja hyökkäsivät vuorostaan muslimien ­selustaan.

Muslimiarmeija ajautui sekasortoon, ja ­tilannetta pahensi entisestään rankka­sade, joka oli yltynyt rajumyrskyksi.

Paikalliset asukkaat olivat sovitusti tukkineet ja murtaneet alueen kanavia niin, että leiriä ympäröivä joki oli alkanut ­tulvia, ja nyt jo koko taistelutanner oli veden vallassa.

Vesi virtasi paikoin niin voimallisesti, että se vei mukanaan telttoja ja miehiä. Kristittyjen ritarien raskaat haarniskat auttoivat heitä vastustamaan veden voimaa, mutta monet kevyesti varustellut muslimisotilaat niin ratsu- kuin jalkaväestä tempautuivat virran kuohuihin.

Muslimien sotanorsut pillastuivat vesimassojen keskellä ja juoksivat päättö­mästi ympäri leiriä talloen alleen ihmisiä ja tavaroita.

Taistelusta tuli verilöyly. Rodrigon miehet eivät tunteneet armoa vaan tappoivat säälimättä niin vihollissotilaita kuin lukemattomia almoravidien armeijan mukana kulkeneita naisia ja lapsia.

Muslimiarmeijan rippeet luopuivat taistelusta ja pakenivat. Kristittyjen voittajien kirjoitusten mukaan ensimmäisenä peloissaan pakosalle kiiruhti armeijaa johtanut Muhammad.

Almoravidit olivat kokeneet ensimmäisen tappionsa Pyreneiden niemimaalla, ja kertomukset taistelusta herättivät innostusta kaikkialla kristityssä Euroopassa.

Rodrigo oli jälleen kerran onnistunut mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä – ja tämä voitto ylitti suuruudessaan kaikki hänen aikaisemmat voittonsa.

Myytit elävät yhä

Rodrigosta tuli legenda

Rodrigo jatkoi elämäänsä voitosta voittoon. Suuri takaisku hänelle oli, kun hänen ainoa poikansa ja perillisensä kuoli taistelussa vuonna 1097.

Kaksi vuotta myöhemmin Rodrigo itse sairastui kohtalokkaasti, ja pian hänen kuolemansa jälkeen almoravidit valtasivat Valencian.

Rodrigo ei kui­tenkaan unohtunut, vaan hänestä tuli suorastaan myyttinen sankarihahmo ­kristityssä ­Euroopassa, joka oppi tuntemaan hänet nimellä El Cid (”Herra”).

Lue myös:

Historian oppaat

Opas: Guimarãesin linna, Portugali

4 minuuttia
Arkeologia

Ainutlaatuinen löytö kertoo uskonsodista

2 minuuttia
Kuninkaalliset

Kuningas pakotti aateliset suutelemaan ruumista

2 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota