Ei todistajia? Siis toimikoon miekka tuomarina!

Jos keskiajalla rikokselle, kuten murhalle tai raiskaukselle, ei löytynyt todistajia, asia voitiin ratkaista kaksintaistelussa. Siinä Jumala antoi oikeamielisen voittaa.

Jos keskiajalla rikokselle, kuten murhalle tai raiskaukselle, ei löytynyt todistajia, asia voitiin ratkaista kaksintaistelussa. Siinä Jumala antoi oikeamielisen voittaa.

Shutterstock
© 20th Century Fox

Kuuluisa kaksintaistelu on siirretty valkokankaalle

Ridley Scottin ohjaama historiallinen draama The Last Duel saa Suomen ensi-iltansa 15. lokakuuta.

Siinä ritari Jean Carrouges (Matt Damon) joutuu riitaan ystävänsä ja aseenkantajansa Jacques Le Grisin (Adam Driver) kanssa vaimonsa syytettyä tätä raiskauksesta.

Raivostunut ritari saa Ranskan kuninkaalta luvan selvittää asia kaksintaistelussa.

Todellisuudessa Carrouges ja Le Gris eivät olleet ystäviä eivätkä ritari-aseenkantaja-pari. Voit tutustua oikeaan tarinaan alla.

🎬 Katso ote elokuvasta:

...ja lue tositapahtumista tästä:

Herttua Pierre d’Alençon järkyttyi kuullessaan, että yhtä hänen vasalliaan syytettiin raiskauksesta, vuonna 1386. Huonomaineinen ritari Jean Carrouges väitti, että tilanomistaja Jacques Le Gris oli käynyt Carrougesin vaimon kimppuun – ja Le Gris sattui olemaan herttuan henkilökohtainen suosikki vasallien joukossa.

Herttuana Alençonin vastuulla oli ratkaista vasalliensa kiistat, ja kuulustelujen jälkeen hän julisti Le Grisin syyttömäksi. ”Nainen on varmaan nähnyt unta”, herttua päätteli.

Carrouges ei tyytynyt siihen vaan päätti viedä asian eteenpäin kuninkaalle, Jumalasta seuraavalle.

“Minä todistan syytökseni asettamalla ruumiini hänen ruumistaan vastaan”. Jean Carrouges

Keväällä 1386 hän lähti pitkälle matkalle Normandiasta Pariisiin tapaamaan kuningasta.

Astuessaan vasta 17-vuotiaan Kaarle VI:n eteen Carrouges tiesi, että valitus saattaisi maksaa hänen ja hänen raskaana olevan vaimonsa hengen, perheen koko omaisuuden ja maineen, jopa heidän sielunsa.

Silti hän polvistui kuninkaan jalkojen juureen ja pyysi lupaa kaksintaisteluun: ”Minä todistan syytökseni asettamalla ruumiini hänen ruumistaan vastaan, ja hän joko kuolee tai antautuu.”

Carrouges joutui odottamaan kauan, sillä asianosaiset saivat kuulla viranomaisten päätöksen vasta syyskuussa Pariisissa.

”Oikeus määrää oikeudenkäynnin käytäväksi osapuolten välisenä kaksintaisteluna”, julisti Ranskan ylin tuomio­istuin, jota oli pyydetty ottamaan kantaa asiaan.

Tavan mukaan Carrouges heitti käsineen Le Grisin jalkojen juureen ja vannottuaan syyttömyyttään tämä poimi sen. Haaste oli heitetty ja vastaanotettu.

Tapa tarttui normanneilta

Jos keskiajan Länsi-Euroopassa jotakuta syytettiin rikoksesta, jolle ei ollut silmin­näkijöitä tai ratkaisevia todisteita, asia annettiin usein Jumalan ratkaistavaksi kaksintaistelussa.

Jos kerran molemmat osapuolet vannoivat puhuvansa totta, niin vähintään toinen heistä valehteli ja rikkoi siten Jumalaa vastaan.

Kun osapuolet sitten kohottivat aseensa, Jumalan uskottiin takaavan totta puhuvan osapuolen voiton. Kiistojen ratkaiseminen kaksintaistelulla juontui germaanisten heimojen ja viikinkien perinteistä.

Germaanisessa lakikokoelmassa 700-luvulta kuvaillaan, kuinka maanomistuskiistat ratkaistiin kaksintaistelulla. Kourallinen kiistanalaista maata asetettiin osapuolten väliin, ja osapuolet asettivat miekkansa sen molemmin puolin ja vakuuttivat omistusoikeuttaan. Sitten alkoi taistelu.

Viikingeillä oli myös tapana käydä kaksintaisteluja riitatilanteissa, ja he veivät tapansa mukanaan retkillään ympäri Eurooppaa 800-luvulla. Kun he asettuivat nykyiseen Normandiaan, oikeuskiistojen ratkaisu kaksintaistelulla levisi ympäri Länsi-Eurooppaa.

© Granger/Polfoto

Lupamenettely

Rikoksen osapuolien oli pyydettävä lupa kaksintaisteluun.

  1. Vääryyttä kärsinyt pyysi esimerkiksi tilanomistajalta, herttualta tai kuninkaalta lupaa kaksintaisteluun.
  2. Viranomaiset tutkivat ensin, voi­taisiinko asia ratkaista toisella tavalla.
  3. Jos todisteita tai todistajia ei löytynyt, lupa myönnettiin.

Päät putoilivat verisissä otteluissa niin köyhien viljelijöiden, kauppiaiden kuin varsinkin aateliston jäsentenkin välillä. Myös naiset saattoivat esittää rikossyytöksiä ja kaksintaisteluhaasteita.

Kaksintaisteluja käytiin kaikenlaisin asein. Aateliset käyttivät kiiltäviä miekkoja, peitsiä ja kilpiä, kun taas kansan keskuudessa tartuttiin nuijiin, vasaroihin tai keppeihin, ellei sitten tyydytty käyttämään pelkkiä nyrkkejä.

Kaikki oikeudelliset kaksintaistelut aloitettiin lukuisilla muodollisilla rituaaleilla, mutta niiden jälkeen kohteliaisuus unohdettiin ja käyttöön otettiin kaikki kieroimmatkin kikat.

Kaksintaistelut houkuttelivat paikalle runsaasti yleisöä, ja ihmiset matkustivat kaukaakin saadakseen paikan kaksintaisteluareenan katsomosta.

Saatuaan viranomaisilta luvan oikeudelliseen kaksintaisteluun osapuolten piti yleensä vielä odottaa noin puolitoista kuukautta ennen kuin se saatiin järjestettyä. Sinä aikana monet harjoittelivat ahkerasti taistelua varten taitavien kouluttajien johdolla.

Joissain tapauksissa toinen osapuoli saattoi myös lähettää taisteluun puolestaan esitaistelijan, mutta se sallittiin yleensä vain sairaille, vanhuksille ja naisille.

Taisteluun pukeuduttiin huolella

Carrougesin ja Le Grisin välinen kaksintaistelu määrättiin käytäväksi 29. joulukuuta Saint-Martin-des-Champsin luostarin suojissa Pariisissa.

Luostarin itäpuolella oli 20 kertaa 80 metrin kokoinen suuri tasainen alue, jota tavallisesti käytettiin ritarien turnajaisissa. Syksyllä 1386 työläiset alkoivat rakentaa korokkeita katselijoille ja valmistella aluetta taistelua varten.

Lain mukaan kaksintaistelu oli käytävä niin kutsutussa champ closissa. Se oli suljettu tila, jonka korkeat aidat estivät hätääntyviä ottelijoita pakenemasta kesken kaiken ja suojelivat katselijoita harhaiskuilta ja mahdollisesti pillastuvilta hevosilta.

Vankkaan puiseen aitaukseen oli kolme porttia: yksi kummallekin osapuolelle ja yksi tuomarille.

Kun kaksintaistelupäivä vihdoin koitti, osallistujat pukeutuivat taisteluasuun. Kussakin oikeudellisessa kaksintaistelussa oli tarkat säännöt pukeutumisesta.

© Bridgeman, Getty Images & Shutterstock

Kädet

Ottelijat saattoivat lyödä ja kuristaa toisiaan.

Käsien käyttö: Ottelijan tiedetään mm. repineen vastustajan kivekset irti, mikä johti verenhukkaan.

© Bridgeman, Getty Images & Shutterstock

Keihäs

Kaksintaistelijat pistivät toi­siaan keihäällä niin jalan kuin ratsailtakin.

Keihään käyttö: Keihään saattoi syöstä kuolettavalla voimalla jopa haarniskan panssarin läpi.

© Bridgeman, Getty Images & Shutterstock

Miekka

Oikeudellisia kiistoja ratkaistiin usein klassisissa miekkailuotteluissa. Miekkamestarit kouluttivat ottelijoita.

Miekan käyttö: Miekan isku saattoi halkaista kallon.

© Bridgeman, Getty Images & Shutterstock

Aamutähti

Puu- tai metallipäistä moni­särmäistä nuijaa käytettiin esimerkiksi taistelukilven kanssa.

Aamutähden käyttö: Nuijalla saattoi murskata pään.

© Det kongelige Bibliotek

Kilpi

Vankka ja korkea kilpi, jossa oli veitsenterävät kärjet, toimi sekä puolustusettä hyökkäysaseena.

Kilven käyttö: Kilven kärjet saattoi pus­kea vastustajan rintaan.

Saksien lain mukaan joissain tapauksissa osapuolten oli oteltava avo­jaloin ja vain nahkaiseen tai palttinaiseen asuun pukeutuneena, mutta arvovaltaisessa Carrougesin ja Le Grisin taistelussa pukeuduttiin täyteen varustukseen.

Tunikan päälle osapuolet vetivät vahvan palttinaisen asun, jossa oli suojavahvikkeita. Sen päälle avustaja auttoi vielä haarniskan vasta juuri ennen taistelua, jotta se ei rasittaisi ottelijoita turhaan.

Heillä oli edessään pitkä päivä, ja mikäli kaksintaistelu ei ratkennut ennen auringonlaskua, heidän piti perinteen mukaan jatkaa sitä seuraavana aamuna.

Ottelijat varustautuivat peitsin, miekoin, kirvein ja tikarein, ja sitten paikalle tuotiin heidän hevosensa. Taistelua käytäisiin kuolemaan asti.

Jos toinen antautuisi, hän ei selviäisi pelkällä käden katkaisulla, kuten tapahtui joissain lievempiä rikoksia koskevissa kiistoissa, vaan jos ottelija ei tulisi paikalle tai luovuttaisi, häntä odottaisi hirsipuu.

Ritari Carrougesin tapauksessa myös hänen vaimonsa Marguerite poltettaisiin roviolla, ja heidän vastasyntynyt poikansa jäisi siten orvoksi.

”Tämä päivä ratkaisee kiistamme”

Tieto kaksintaistelusta oli levinnyt koko maahan, ja ihmisiä tuli Normandiasta asti todistamaan tapahtumaa. Korokkeet notkuivat katsojien painosta, ja kunniapaikalla istui kuningas Kaarle VI.

Toisin kuin antiikin Rooman gla­diaattoritaisteluissa, keskiajan oikeudellisissa kaksintaisteluissa ei huudettu eikä kannustettu ottelijoita. Airut astui esiin ja julisti yleisölle säännöt: Katsojat eivät saaneet kantaa aseita eivätkä seurata taistelua ratsailta tai muutoin estää näkyvyyttä.

He eivät saaneet tunkeutua taistelupaikalle, eivätkä he saaneet ”puhua, elehtiä, yskiä, sylkeä tai huutaa”.

Yleisö seurasi silmä kovana, kun kaksintaistelijat saapuivat areenalle ja esittivät kantansa. Heidän varusteensa tarkastettiin huolellisesti, jotta voitiin varmistua siitä, että heillä oli samanveroiset aseet ja etteivät he olleet piilottaneet mihinkään kiellettyjä amuletteja.

Ottelijoilla oli tiukka puku ja palttinainen tai nahkainen huppu.

© Det kongelige Bibliotek

Mies taisteli naista vastaan kuopassa

Jos kaksintaistelussa olivat vastakkain nainen ja mies, heidän fyysisiä edellytyksiään pyrittiin tasoittamaan sillä, että miehen oli käytävä taistelua syvässä kuopassa. Joskus miehiltä myös sidottiin toinen käsi selän taakse.

Nainen:

  • Nahkavaatteet.
  • Aseena pussi ja 2–3 kilon kiviä.
  • Sai liikkua vapaasti.

Mies:

  • Nahkavaatteet.
  • Aseena puunuija.
  • Joutui taistelemaan syvässä kuopassa.

Jos kaksintaistelu ei tappanut, niin hirsipuu tai rovio tappoi

Kaksintaistelu voitiin käydä kuolemaan asti, mutta ottelu päättyi myös, jos nainen sai miehen ylös kuopasta tai mies naisen kuoppaan. Silloin vastustaja teloitettiin esimerkiksi hirsipuussa tai roviolla. Jos kiistanalainen rikos oli lievä, häviäjä saattoi selvitä sillä, että häneltä katkaistiin käsi.

”Tehkää velvollisuutenne”, huusivat airuet, ja se oli merkki, josta taistelu alkoi. Vaikka kaksintaistelua edelsi koko joukko muodollisia seremonioita, taistelussa itsessään ei ollut mitään sääntöjä.

Ottelijat saivat vastustajaa takaapäin, heittää hiekkaa tämän silmiin, survaista aseensa tämän kypärän visiirin läpi ja talloa ja potkia maassa makaavaa vastustajaa.

Vuonna 1127 eräs kaksintaistelija sai jopa tungettua kätensä vastustajansa varusteisiin ja repäisi tämän kivekset irti, minkä vuoksi vastustaja kuoli pian verenhukkaan.

Carrouges ja Le Gris laukkasivat ratsuillaan toisiaan kohti. Yleisö pidätti hengitystään. Taistelun tiimellyksessä peitset katkesivat, ja ottelijat nousivat ratsailta jatkaakseen kamppailua miekoin.

Katsojat värähtivät, kun Le Gris iski miekkansa Carrougesin reiteen ja tämän varusteiden lomasta alkoi vuotaa runsaasti verta. Le Gris veti miekkansa vastustajan jalasta – mikä oli ratkaiseva virhe, koska sillä hetkellä Carrouges riuhtaisi Le Grisin maahan huutaen: ”Tämä päivä ratkaisee kiistamme!”

Ritari heittäytyi kaikin voimin tilanomistajan kimppuun, löysi tämän visiirin lukitusmekanismin, avasi sen ja survaisi tikarinsa kuolettavasti Le Grisin kasvoihin. Jumala oli puhunut.

Kidutus korvasi kaksintaistelut

Paavi oli kieltänyt oikeudelliset kaksintaistelut ja Jumalan kutsumisen tuomariksi jo vuonna 1215, mutta taisteluja käytiin yhä.

Monet eurooppalaiset kuninkaat yrittivät lopettaa käytännön, koska he halusivat itse tuomita kiista-asiat ja koska kaksintaistelut verottivat runsaasti heille sodissa tärkeitä vasalleja.

Lukuisista kielloista ja tuomioista huolimatta eurooppalaiset ratkaisivat kiistojaan miekoin aina 1500-luvulle asti. Kaksintaistelujen tilalle viranomaiset keksivät muita tehokkaita keinoja löytää syyllisiä, kuten kidutuksen.

Mikään ei saanut syytettyä tunnustamaan rikoksiaan tehokkaammin kuin peukaloruuvi, raippa ja hehkuva rauta. Tunnustus oli vahvempi todiste kuin koko joukko silminnäkijöitä, ja kun syyllinen kerran itse tunnusti, ei tuomariksi enää tarvinnut kutsua korkeampia voimia.