Aurinko oli jo matalalla, kun ranskalaiset ritarit valmistautuivat taisteluun Crécyn pikkukaupungin lähellä olevalla harjulla. Kypärät kiiltelivät ja sotalipuista näki, että paikalla oli suuria ranskalaisia sankareita.
Toisella kukkulalla olevat Englannin kuningas Edvard III:n joukot näkivät, että ranskalaisilla oli ylivoima ja että ritariarmeijan yllä liehui Ranskan kuninkaan verenpunainen, kullalla kirjottu sotalippu Oriflamme. Kuningas siis oli paikalla, eikä vankeja otettaisi.
Englantilaisten odottaessa Ranskan armeijaan kuuluvat genovalaiset palkkasoturit lähtivät hyökkäykseen.
Varsijousin varustautuneen 6 000 miehen joukon oli määrä harventaa englantilaisten rivejä.
Armeijoiden välisessä laaksossa genovalaiset polvistuivat hetkeksi. Sitten he ponnahtivat pystyyn, karjaisivat sotahuudon ja lähtivät huutaen etenemään.
Kaikki tapahtui täsmällisessä tahdissa ja järjestyksessä, ja kurinalaisuus teki suuren vaikutuksen niin englantilaisiin kuin ranskalaisiinkin joukkoihin.
Hyökkääjät toistivat taisteluhuutonsa vielä kahdesti, nostivat varsijousensa ja valmistautuivat laukaisemaan aseensa. Crécyn taistelu oli alkanut.
Englannin kruununprinssi Edvard ratsasti sotisovassa, joka oli koristeltu sekä Englannin leijonin että Ranskan liljoin.
Englannin strategia
Maihinnousu Normandiassa
Kuusi viikkoa aiemmin Englannin kuningas Edvard III oli noussut maihin Pohjois-Ranskan rannikolle mukanaan 10 000−15 000 miehen armeija. Sodittuaan tuloksetta yhdeksän vuotta hän halusi nyt kohdata Ranskan Filip VI:n avoimessa taistelussa. Englantilaiset valtasivat aluksi Barfleurin kaupungin, joka antautui ilman vastarintaa.
”Tämä ei kuitenkaan estänyt valloittajia tuhoamasta kaupunkia ja ryöstämästä kultaa, hopeaa ja muita arvoesineitä”, kirjoitti ranskalainen kronikoitsija Jean Froissart.
Hän oli Edvardin joukkojen hyökätessä vasta poikanen. Myöhemmin hän keräsi silminnäkijoiden kertomuksista kirjan, josta tuli tärkeä lähde satavuotisen sodan ensimmäisen viidenkymmenen vuoden osalta.
Marssi jatkui Normandiasta kohti Pariisia. Matkalla joukot jatkoivat hävitystä. Ryöstetyn tavaran avulla kuningas maksoi armeijan palkat ja nöyryytti samalla Ranskan kuningas Filipiä: keskiajalla kuninkaan oli puolustettava valtakuntaansa, ja jos hallitsija ei tähän kyennyt, hän menetti kansalaisten arvostuksen ja ehkä jopa kruununsa.
”Kun Filip kuuli, miten Englannin kuningas tuhosi hänen valtakuntaansa, hän vannoi käyvänsä taisteluun”, Froissart kirjoitti.
Ranskan hallitsija kokosi mahtavan 27 000 hengen sotajoukon käydäkseen Pariisin lähellä tunkeutujien kimppuun.
Edvard suuntasi joukkonsa kohti pohjoista, ja armeija jatkoi tuhojaan samalla, kun kuningas etsi sopivaa asemapaikkaa, sillä pian oli aika ryhtyä taisteluun.
Edvard valmistautui taisteluun
Englannin kuningas löysi pienen Crécyn kaupungin pohjoispuolelta sopivan taistelupaikan ja sijoitti joukkonsa läheisen harjun laelle hyödyntääkseen kumpuilevaa maastoa.
Jousiampujat asettuivat rinteeseen suojaan ratsuväen hyökkäyksiltä. Ratsuväki jalkautui puolustusasemiin harjun loivempaan kohtaan.
Eturintamassa oli kaksi tiivistä taistelumuodostelmaa, ja kolmas ryhmä jäi reserviksi.
Englantilaisten taistelujärjestys oli osoittanut tehonsa aiemmissa yhteenotoissa skotlantilaisia vastaan, ja kuningas halusi nyt testata taktiikkaansa myös Euroopan vahvimpana pidettyä Ranskan armeijaa vastaan.
Ranskalaisten etujoukko saapui Crécyyn vasta iltapäivällä ja valmistautui hyökkäykseen.
Filip arveli lyövänsä alivoimaisen ja väsyneen vastustajansa helposti. Vain yksi Filipin sotapäälliköistä, Böömin kuningas Juhana, neuvoi kuningasta odottamaan seuraavaan päivään.
Suuressa jousessa oli voimaa kuin kyläsepän moukarissa.
Nopeilla pitkäjousilla aiheutettiin kaaosta
Edvard III:n englantilaisjoukkojen käyttämä pitkäjousi ei ollut aseena uutuus.
Satavuotisen sodan suurissa taisteluissa pitkäjousin varustautuneilla jousimiehillä oli kuitenkin ratkaiseva merkitys.
Englantilaiset kokosivat jousimiehet suuriksi yksiköiksi, jotka voivat yhdessä laukaista ilmoille kerralla tuhansia nuolia.
Pitkäjouset eivät yksinään ratkaisseet taisteluja, mutta niiden avulla voitiin luoda sekasortoa vastustajan riveihin ennen ratkaisevaa taistelua.
Juhana oli miltei sokea, mutta Crécyn tilanteen kuultuaan hän tajusi sen monia näkeviä paremmin ja neuvoi Filipiä odottamaan jalkaväkeä maaston hankaluuden vuoksi.
Juhanan neuvoja kuitenkin vain pilkattiin.
”Käskekää genovalaisten hyökätä. Käykäämme taisteluun Jumalan ja Pyhän Dionysiuksen nimissä”, Froissat kertoo Fiipin sanoneen.
Eliittisotilaat ajettiin pakoon
Käsky sai genovalaiset palkkasotilaat vastustelemaan. Heillä oli yleensä taisteluissa suuret kilvet, joiden taakse he suojautuivat jännittäessään jousiaan uudelleen, mutta nyt kilvet olivat vielä vankkureissa matkalla kohti taistelupaikkaa. Ilman niitä genovalaiset olivat suojattomia.
Filip ei taipunut, sillä hän halusi heikentää harjun laella olevaa vihollista ennen kuin tuhannet Ranskan ritarit ratsastaisivat paikalle, mikä ratkaisisi taistelun.
Taktiikka oli toiminut aikaisemminkin, eikä kuningas suvainnut vastarintaa joukoiltaan.
Genovalaisten pahoista aavistuksista huolimatta heidän asemansa vaikutti vahvalta. 6 000 miehen joukko rynnisti kohti Edvardin etulinjan eteläreunalla odottavaa 2 000 jousimiehen osastoa, jolla oli aseinaan englantilaisten pitkäjousia kantamaltaan ja iskuvoimaltaan paljon voimakkaammat varsijouset.
Sää kuitenkin muuttui äkisti, ja voimakas sadekuuro lankesi taistelijoiden niskaan. Varsijousien jänteet löystyivät kastuessaan, ja genovalaisten oli mentävä 150 metrin päähän vihollisesta laukaistakseen nuolensa. Tuo etäisyys alitti pitkäjousten kantaman.
Englantilaisten jousissa oli kuivat jänteet, he kun olivat irrottaneet ne ja asettaneet ne sateelta suojaan kypäriensä alle.
Lisäksi he ampuivat ylärinteestä, mikä sai heidän nuolensa lentämään tavallista pidemmälle.
Juuri kun genovalaiset jännittivät jousensa laukaisuvalmiiksi, englantilais-joukosta kuului kova komentokarjaisu, ja taivaalle kimmahti sankka nuolisade.
Ensimmäisten nuolten lentäessä seuraavat jo sinkosivat lentoon, koska pitkäjousimiehet pystyivät ampumaan sarjana kuuden nuolen nipun. Hetken ajan ilmassa oli jopa 12 000 nuolta.
”Nuolisade muistutti lumipyryä”, Froissart kuvaili.
Genovalaiset jäivät alakynteen vastustajan laukaisunopeuden vuoksi ja kärsivät kovia tappioita joutuessaan lataamaan jousensa joka kerran uutta nuolta varten.
Englantilaistykkien pamaukset vain lisäsivät kauhua − se oli ensimmäinen kerta, kun eurooppalaisessa taistelussa käytettiin tykkejä. Genovalaiset perääntyivät nopeasti.
Ranskan armeija oli hetken kuin lamaantunut. Lopulta Filipin ratsuosasto lähti liikkeelle, ja tanner jylisi laukkaavien hevosten kavioiden alla.
Ratsuväki päätti ratkaista taistelun
Alençonin kreivi johti Ranskan ratsuväen hyökkäystä. Hän oli kuningas Filipin sotapäälliköistä taisteluhenkisin ja ainoa, jolla oli täysilukuinen joukko komennettavanaan, sillä suuri osa ranskalaisista oli edelleen matkalla kohti Crécya.
Noustessaan kohti Edvardin joukkoja Alençon joutui ritareineen kahden rinteen väliseen solaan ja sai ylleen englantilaisten nuolisateen.
Vahvasti varustetut ritarit eivät nuolista säikähtäneet, mutta moni hevonen haavoittui ja tuupertui maahan.
Ranskalaiset pyrkivät vaistonvaraisesti sivustoilta kohti keskustaa päästäkseen nuolenkantaman ulkopuolelle, ja Alençonin joukot puristuvat ahtaalle.
”Paine oli niin kova, että joukon keskellä olleet ranskalaiset rusentuivat kuoliaiksi, ennen kuin ehtivät mukaan taisteluun”, kirjoitti englantilainen kronikoitsija Geoffrey Le Baker.
Ranskan ratsujoukot pääsivät lopulta määränpäähänsä: englantilaiset seisoivat aivan heidän edessään − jalkautuneina ja täysin passiivisina.
Joukon yllä liehui Walesin prinssin lippu, koska kuningas Edvard III:n vanhin poika Edvard johti tätä yksikköä.
Hän sai taitavana ja julmana sotapäällikkönä myöhemmin liika-nimen Musta Prinssi, mutta Crécyssä tämä 16-vuotias nuorukainen oli ensimmäistä kertaa taistelussa.
Alençonin kreivin ritarit suuntasivat kohti prinssin punaisen ja sinisen kirjavaa lippua ja harjun lakea.
Haarniskoidut ritarit herättivät kauhua laukatessaan tanner tömisten jalkaväkeä kohti.
Keskiajalla ratsuväen rynnäkkö sai vastapuolen yleensä pakenemaan, koska jalkaväki koostui tavallisista maalaismiehistä, joilla ei ollut kunnon haarniskoita eikä sotilaskoulutusta.
Prinssi Edvardin joukot oli kuitenkin koottu ritareista, jotka olivat jo nuoresta harjoitelleet taistelutaitoja, ja monilla oli lisäksi jo käytännön taistelukokemusta. He pitivät sovitut paikkansa muodostelmassa, eivätkä ranskalaisratsukot päässeet tunkeutumaan rintaman sisään.
Taktiikka toimi, ja ranskalaiset joutuivat jarruttamaan, etteivät olisi kompastuneet englantilaisten tiiviisiin riveihin.
Alençonin miesten oli pakko koettaa iskeä tie auki, mutta vihollisen nuolisade oli hajottanut heidän rivinsä.
Kreivi itse sai surmansa koettaessaan tavoittaa Walesin prinssin lippua. Myös moni muu arvostettu ranskalainen ritari koki saman karun kohtalon.
Lyhyen taistelun jälkeen loput ranskalaiset ryhtyivät vetäy-tymään, ja heidän perässään tulevat englantilaissotilaat surmasivat joukoittain haavoittuneita, rinteessä makaavia ritareita.
Kuten Ranskan kuningas, hekään eivät ottaneet vankeja. Ratsuväen verisesti päättynyt hyökkäys oli epäonnistunut täydellisesti.
Englantilaiset jalkautuivat
Kuningas Edvard III ei halunnut taistella perinteisin keinoin. Hän ei ratsastanut etulinjassa ritareineen, vaan käski armeijansa jalkautua taisteluun.
Varsijouset valmistelivat hyökkäystä
Ranskan kuningas lähetti 6 000 palkkasotilasta rikkomaan englantilaisten linjat varsijousien avulla.
Pitkäjouset lähettivät nuolisateen
Kun vihollinen oli 150 m:n päässä, englantilaiset ampuvat pitkäjousilla.
Varsijousimiehet perääntyivät
Genovalaiset pakenivat saatuaan niskaansa 12 000 nuolta.
Ranskan ratsuväen hyökkäys
Alençon ratsasti joukkonsa etunenässä. Joukot joutuivat sekasortoon nuolisateessa ja pusertuivat yhteen. Englantilaiset jatkoivat nuolitulta, ja Ranskan hyökkäys päättyi katastrofiin.
Filip haavoittui
Ranskan kuningas hyökkäsi pohjoiseen toivoen vastarinnan olevan siellä heikompaa. Ranskalaiset hävisivät jälleen, ja nuolesta haavoittunut Filip lähti taistelukentältä.
Sokea Juhana koetti viimeistä läpimurtoa
Lähes sokea Böömin kuningas Juhana koetti vielä hyökätä englantilaisia vastaan. Hän läpäisi ritareineen englantilaisten rintaman mutta kaatui taistelussa, ja hänen miehensä vetäytyivät.
Englantilaiset tekivät sumun turvin rynnäkön
Ranskan hyökkäykset loppuivat puoliltaöin. Englantilaiset hyökkäsivät sumuiseen laaksoon ja yllättivät viimeiset, kauhistuneet ranskalaisjoukot. Taistelu oli päättynyt.
Kaaos iski
Alençonin katastrofaalisen tappion jälkeen kronikoitsijoiden kertomukset tapahtumien kulusta eroavat toisistaan. Joidenkin kuvausten mukaan ranskalaisten hyök-käyksiä olisi ollut 15−18. Ilmeisesti ranskalaisritarit lähetettiin peräjälkeen taistelukentälle ilman mainittavaa järjestelmällisyyttä.
Aurinko oli jo menossa mailleen, eikä kenelläkään ollut tilanteesta kokonaiskäsitystä.
Valtaosa hyökkäyksistä kohdistui Walesin prinssin joukkoihin, jotka olivat lähinnä Ranskan armeijaa.
Englantilaisten puolustus horjui, ja yhtäkkiä nuori prinssi Edvard makasi maassa.
Englantilaisten reservijoukot näkivät prinssin lipun kaatuvan, ja pian sanansaattaja saapui pyytämään lisäjoukkoja.
”Onko poikani kuollut?” Englannin kuningas kysyi Froissantin mukaan.
”Ei, herrani”, kuului vastaus.
”Ratsasta takaisin ja sano, että minulta ei tule pyytää apua niin kauan kuin poikani elää. Hän saa tänään ansaita kannuksensa.”
Kuningas vetäytyi, mutta muut riensivät avuksi, ja pian puna-sininen lippu liehui jälleen ylhäällä. Walesin prinssi oli päässyt takaisin jaloilleen, ja ranskalaishyökkääjät joutuivat perääntymään.
Sokean kuninkaan viime ratsastus
Aurinko oli jo laskenut, kun kuningas Filip ratsasti itse taistelutantereelle.
Hän ei halunnut hyökätä suoraan Walesin prinssin joukkoja kohti, sillä edessä oleva rinne oli haavoittuneiden hevosten ja kuolleiden sotilaiden peitossa. Kuningas suuntasi laakson halki iskeäkseen englantilaisten vasempaan sivustaan.
Hyökkäys epäonnistui kuten edellinenkin. Filip sai nuolen kasvoihinsa, mutta jatkoi taistelua, kunnes eräs ranskalaisritari tarttui hänen hevostaan kuolaimista.
”Herrani, älkää uhratko kallista elämäänne, sillä vaikka hävisitte tämän taistelun, voitatte vielä muita.”
Haavoittunut kuningas antoi ohjata itsensä pois taistelukentältä. Muista ranskalaisista sotapäälliköistä vain Juhana Luxemburgilainen oli enää jäljellä.
Englannin kuningatar rukoilee miestään, ettei tämä surmaisi Calais’n asukkaita.
Calais pysyi englantilaisilla 200 vuotta
Kuningas Edvard III päätti Crécyn voittonsa jälkeen palata uupuneen armeijansa kanssa Englantiin. Hän halusi kuitenkin ensin varmistaa itselleen Ranskasta sillanpää-aseman tulevia sotaretkiä varten. 4. syyskuuta 1346 Edvard alkoi piirittää Calais’n satamakaupunkia.
Kaupungin puolustus kesti miltei vuoden, mutta lopulta Calais joutui antautumaan. Se oli englantilaisten hallinnassa seuraavat 200 vuotta.
Varmistaakseen asemansa kaupungissa Edvard karkotutti sen ranskalaisasukkaat ja kutsui tilalle englantilaisia.
Calais’n kautta englantilaisia vaikutteita ja kauppatavaratoita kulkeutui Manner-Eurooppaan siihen saakka, kun Ranska valtasi kaupungin takaisin vuonna 1558.
Hän tiesi, että taistelu oli hävitty, mutta velvollisuus kutsui yhä. Lisäksi hänen taistelussa kadonnut poikansa Kaarle saattoi maata kentällä kuolleena.
”Viekää minut vihollisten luo, jotta voin nostaa vielä kerran miekkani heitä vastaan”, sokea kuningas käski.
Kaksi ritaria johdatti ratsukon eteenpäin. Juhana löydettiin myöhemmin kaatuneena, ja englantilaiset pystyttivät hänelle hautamuistomerkin taistelukentän viereen.
Juhanan poika Kaarle ei kuollut taistelussa − hän oli lähtenyt taistelukentältä ennen hyökkäystä.
Myöhemmin hänet kruunattiin Saksan keisariksi, eikä hän koskaan maininnut olleensa Crécyssä.
Yö koitti taistelukentällä
Puolilta öin taistelut laantuivat lopullisesti. Edvard käski armeijaansa pysyä asemissaan ja sytytti läheisen myllyn tuleen valaistakseen maisemaa. Liekit paljastivat, että ranskalaisjoukot olivat perääntymässä − hyökkäyksiä ei enää ollut odotettavissa.
Varhain seuraavana aamuna Edvard lähetti joukon jousimiehiä ja ritareita ratsain alas sumun peittämään laaksoon.
Englantilaisten hyökkäys yllätti laaksoon jääneet ranskalaisjoukot, ja iskujoukko palasi ilmoittamaan kuninkaalleen, että vastarinta oli voitettu ja oli aika laskea taisteluissa syntyneet tappiot.
Edvard käski miehensä koota kaatuneet ranskalaiset aukiolle, jotta vastustajan tappiot voitiin laskea. Lopulliseksi määräksi ilmoitettiin 1 542 aatelismiestä, joiden lisäksi ranskalaiset menettivät tuntemattoman määrän varsijousimiehiä ja muuta jalkaväkeä − virallisiin laskelmiin ei tavallista rahvasta otettu mukaan.
Englantilaiset löysivät myös ranskalaisten pyhän sota-
lipun, Oriflammen. Edvardin omat menetykset jäivät 300 kaatuneeseen.
Satavuotisen sodan ensimmäinen suuri taistelu päättyi englantilaisten murskavoittoon, ja lisää oli tulossa.
Vuonna 1356 Walesin prinssi oli yhtä voittoisa Poitierin lähellä käydyssä taistelussa, jossa hän jopa otti Ranskan kuninkaan vangiksi. Englantilaiset osoittivat, että perinteinen, ratsain kulkeva ritariarmeija ei ollut voittamaton.