Elämä ei ollut helppoa keskiajan ritareille. Heidän oli muistettava lukuisia sääntöjä niin kyläillessään kuin kotonakin.

© Bridgeman

Ankarat säännöt ohjailivat keskiaikaisen ritarin elämää

Keskiajan ritarin piti olla vahva, uskollinen ja peloton taistelussa. Lisäksi hänen piti hallita monimutkainen tapa- ja juhlaetiketti. Monet säännöt oli vaikea muistaa, ja siksi eräs englantilainen kirjoitti 1200-luvulla ritareille käytösoppaan.

tiistai 7. helmikuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Aikoinaan ritarin elämä oli helppoa ja yksinkertaista. Vuonna 1066 normannien valloittaessa Englannin riitti, että ritarilla oli hyvä sotaratsu ja vahva miekkakäsi ja että hän oli peloton taistelussa. Se takasi aseman valtakunnan parhaiden ja ihailluimpien miesten joukossa.

150 vuotta myöhemmin taistelutaito ja oikeat varusteet eivät enää riittäneet. Jos ritari halusi saada kunnioitusta ja pysyä ylempiensä suosiossa, hänen piti osata käyttäytyä hienossa seurassa ylhäisten saleissa. 

Hänen piti olla ”ritarillinen” ja hallita niin runous, kaunolaulu kuin oppinut keskustelukin.

Lisäksi oli muun muassa muistettava, että isännän hopea-aterimia ei ollut sopiva kähveltää illallisen jälkeen ja että nunnien vietteleminen oli huono idea.

Onneksi ritari saattoi oppia kaiken tämän 1200-luvun alussa Englannissa kirjoitetusta käytös- ja tapaoppaasta.

Opas oli tarpeen, kun karskeista sotilaista piti koulia hienostuneita seuramiehiä, jotka hallitsivat uuden hovietiketin pienimmätkin vivahteet.

Käytösopas runomuodossa

Oppaan kirjoittaja on melko tuntematon, mutta aikalaiskuvauksien mukaan hän vaikutti 30 vuotta vuosina 1154–1189 Englantia hallinneen kuningas Henrik II:n hovissa.

Kirjailijan nimi oli Danielis Becclesiensis eli Daniel Becclesiläinen – häntä kutsuttiin keskiajalle yleiseen tapaan syntymäpaikkansa mukaan. 

Nykyään harvat tuntevat pientä Englannin itärannikolla olevaa Becclesiä, mutta vuoden 1200 tienoilla se oli kaupan, uskonnon ja oikeuslaitoksen keskus.

Daniel Becclesiläisen teoksen nimi on Urbanus Magnus, joka on käännetty muotoon ”Sivistynyt ihminen”. 

Teksti on kirjoitettu pitkän runon muotoon, ja se koostuu noin 3 000 rivistä. Johdannossa kirjailija kertoo lukijoilleen, mitä hänen kirjallaan oli näille tarjottavana.

”Lue tämä kirja, jos haluat ihastuttaa hyvällä käytöksellä, saada kunnioitusta ja elää sivistynyttä elämää.”

Becclesiläinen oli epäilemättä saanut kirjoituksiinsa innoitusta roomalaisilta runoilijoilta, kuten Ovidiukselta, joka kirjoitti rakastamisen taidosta, ja Horatiukselta, joka kirjoitti moraalista ja hyvistä tavoista. 

Myös Daniel Becclesiläinen runoili ajan yleiseen tapaan latinaksi.

”Lue tämä kirja ja lue se vielä uudelleen”, Becclesiläinen kehotti lukijoitaan. ­ ”Paina ikuisesti mieleesi nämä värssyt, jotka olen päättänyt kirjoittaa.”

Kertaus oli toden totta välttämätöntä, jos ritari halusi noudattaa kaikkia kirjassa annettuja ohjeita ja sääntöjä. 

Niitä oli nimittäin paljon. Toiset vaikuttavat varteenotettavilta edelleen, toiset  absurdeilta tai suorastaan koomisilta.

Oli tärkeää tehdä vaikutus ylempiin

Ritarit saivat herraltaan maata, ja vastineeksi he soivat tälle uskollisuutensa. Herra saattoi olla paroni, herttua tai jopa kuningas. 

Hyväntekijän ja suojelijan edessä oli tärkeää käyttäytyä korrektisti joka tilanteessa ja välttää maalaisia maneereita.

”Älä tutkiskele nenääsi sormellasi ollessasi suurmiehen seurassa”, Becclesiläinen varoitteli.

Kaiken kaikkiaan hänellä oli paljon sanottavaa siitä, miten ritarin tuli suhtautua kehoonsa ollessaan ylhäisessä seurassa.

”Älä etsi kirppuja käsivarsistasi tai rinnastasi herrasi tai palvelusväen edessä juhlasalissa”, kuului yksi sääntö, jota saattoi olla vaikea noudattaa keskiajalla, jolloin loiset olivat yleisiä vieraita kehossa.

Monet kirjan säännöt käsittelevät pöytätapoja, sillä ritari osallistui usein herransa järjestämille juhla-aterioille.

”Kun istut pöydässä vieraana, älä nojaa siihen kyynärpäilläsi”, kielsi Becclesiläinen. ”Voit lepuuttaa kyynärpäitäsi omassa pöydässäsi mutta et muiden.”

Aterian aikana oli tärkeää ottaa vierustoveri huomioon, jos halusi säilyttää maineensa.

”Jos vierustoverisi lautasella on mehevä herkkupala, älä yritä napata sitä sormillasi, tai muuten muiden sormet osoittavat sinuun moukkana.”

Todellinen ritari osasi erottaa, mikä oli omaa ja mikä toisen:

”Aterimet, joita olet käyttänyt syömiseen, eivät ole sinun omaisuuttasi.”

Hyvin käyttäytyvä vieras ei syönyt muiden juodessa eikä puhunut tai juonut ruoka suussa. Oli myös ankarasti kielletty kaivamasta nenää tai sylkemästä ruokapöydässä, ja yskänkohtaus piti tukahduttaa päättäväisesti.

”Jos sinun on pakko röyhtäistä, katsele kattoon”, Becclesiläinen ohjeisti.

Röyhtäisyä seurannutta hajua pidettiin ilmeisesti ruokottomana keskiajalla.

Tarinassa kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista esiintyivät kaikki hyveet, jotka ruoren ritarin piti omaksua.

© Shutterstock

Ritarin tuli hallita käymäläsäännöt

Kun lautanen oli tyhjä ja juomamalja nostettu useaan kertaan, saattoi tulla luonnollinen tarve keventää itseään. 

Siinäkin oli tärkeää tuntea etiketti. Opaskirjan mukaan esimerkiksi vain isännälle oli sopivaa virtsata salissa. 

Sitä varten oli todennäköisesti varattu jonkinlainen astia. Muiden tuli mennä suorittamaan asiansa muualle. 

Ritarin herrakin toki poistui salista isommalle hädälle, ja silloin hän tarvitsi apulaista. Oli suuri kunnia tulla valituksi apuriksi herran toilettikäynnille.

”Hänen istuutuessaan tarpeilleen ota käsiisi heinää, muotoile siitä kaksi suurta palloa ja painele ne tiiviiksi.”

Heinä oli oivaa kuivausmateriaalia. Herran ollessa valmis ritari ojensi hänelle heinätukon, jolla herra pyyhki takapuolensa. Becclesiläinen huomautti, että polvistuminen ei ollut tarpeen.

Ritarin omaa visiittiä pikkulassa koskivat myös tarkat säännöt.

”Jos käymälässä on kaksi samaan aikaan, toinen ei saa nousta toisen vielä toimittaessa tarpeitaan.”

Jos ritarin oli suoritettava tyhjennys ulkosalla, hänen piti etsiytyä huomaamattomaan paikkaan metsään tai pellolle. 

Siellä hänen tuli asettua kasvot tuulen suuntaan, ja pyyhkiminen suoritettiin vasemmalla kädellä. Ritarin velvollisuus oli myös olla huomaavainen, jos hän näki muita vastaavissa puuhissa:

”Älä hyökkää vihollisen kimppuun, jos hän on kyykistynyt tarpeilleen.”

Juhlien päätyttyä ritarin oli aika lähteä kotiin, eikä hänen tarvinnut hakea hevostaan kaukaa. Ritarien ratsut olivat nimittäin usein juhlasalissa. Becclesiläinen antoi tarkat ohjeet sisälle tuotavista eläimistä:

”Älä tuo alhaisia eläimiä saliin. Sikoja ja kissoja ei pidä siellä näkemän.”

Hän jatkoi: ”Sisälle voi ottaa taisteluhevoset ja ratsuhevoset, jänisjahtiin tarkoitetut koirat, mastiffin pennut, haukat, varpushaukat ja kääpiöhaukat.”

Vaikka ritarilla olisi ollut kiire kotiin illallisten jälkeen, ei ollut sopivaa näyttää kärsimättömyyttään ja hypätä suoraan satulaan:

”Ollessasi lähdössä haetuta hevosesi oven viereen. Älä nouse hevosen selkään ritarisalissa.”

Kotiin päästyään ritarin ei tarvinnut enää välittää hovin säännöistä, mutta siellä astuivat voimaan uudet säännöt. 

Vaimon puuhilta oli suljettava silmät

Kotona odotti ritarin vaimo, jonka suhteen ritarin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta. Oli ensisijaisen tärkeää, ettei vaimolle kertonut tärkeitä asioita.

”Jos on jokin asia, josta et halua muiden tietävän, älä kerro sitä vaimollesi”, Becclesiläinen varoitteli.

Avioliitto ei tarkoittanut, etteikö ritari olisi voinut huvitella muiden naisten kanssa, mutta rajansa kaikella. Seksi muun muassa sukulaisten, kummitädin tai ”pyhien naisten” eli nunnien kanssa oli kielletty. Lisäksi ritarin piti olla huolellinen seksikumppanin valinnassa, sillä siinäkin pätivät tietyt standardit:

”Jos joudut nuorena miehenä vastustamattoman eroottisen tarpeen valtaan ja peniksesi pakottaa sinut menemään prostituoidun luo, älä tyydy tavalliseen huoraan. 

Tyhjennä kiveksesi nopeasti ja kiirehdi pois!” Ilmeisesti synti lieveni, jos sen toimitti nopeasti.

Becclesiläinen varoittaa ritaria antautumasta herransa vaimon vieteltäväksi. Vaikka tämä olisi luvannut hänelle ylenpalttisia rikkauksia, onnellisuutta ja ikuista rakkautta, houkutukselle ei saanut antaa periksi vaan tarvittaessa tuli turvautua hätävalheeseen:

”Varmin tapa on keksiä jokin ikävä vaiva ja näytellä sairasta niin, että voi poistua paikalta hienostuneesti.”

Ritarin ei kuitenkaan sopinut koskaan moittia aatelisnaista, sillä tämä ei voinut mitään haluilleen, jotka kuuluivat hänen Jumalalta saamaansa luontoon. Sama päti Becclesiläisen mukaan poikkeuksetta koko naissukupuoleen, myös ritarin omaan vaimoon.

”Se mitä hän kaipaa, on paksu, terhakka, vankka vehje. Pitkä, sileä ja jäykkä”, Becclesiläinen tiesi kertoa.

Suloiset sanat saattoivat saada muuten kunniallisimman, velvollisuudentuntoisimman ja uskollisimmankin naisen antautumaan kenelle tahansa: ”...kokille tai hölmölle, maajussille, auramiehelle tai papille.”

Nainen oli sukupuolensa vanki, ja se ritarin oli vain hyväksyttävä, sillä ainoastaan naisen kautta ritari pystyi jatkamaan sukuaan.

”Jos sinusta tehdään aisankannattaja, vaikene tyystin koko asiasta”, Becclesiläinen varoitteli.

Ritarin kuului vain suitsia vihansa ja keskittyä siittämään itse perijä tittelilleen ja omaisuudelleen: ”Jos sinusta tehdään aisankannattaja, opettele katselemaan kattoon.”

Perhesopu kävi kaiken muun edellä, ja jos vaimo synnytti elinkelpoisen poikalapsen, ritarin velvollisuus oli vain sietää kaikki vaimon paheet. 

Kuningas Henrik II:n aikana musiikki ja runous tulivat osaksi ritarielämää.

© Bridgeman

Lapset olivat inhottavia

Perijä oli tärkeä, mutta muuten Becclesiläinen ei pitänyt lapsia suuressa arvossa: ”He rypevät tuhkassa ja likaavat vaatteensa, he sotkevat ja kuolaavat. He pyyhkivät räkäiset nenänsä hihaansa.”

Jonakin päivänä kaikista lapsista onneksi varttui aikuisia ja pojista tuli miehiä. Silloin heidän oli aika saada oma kappaleensa ”Sivistynyttä ihmistä”, jotta heistäkin kasvaisi jaloja ritareita.

Uusille, vaatimattomista oloista oleville ja usein ylimielisyyteen sortuville ritareille Becclesiläisellä oli tärkeä neuvo:

”Varo vahingoittamasta alempana olevia ihmisiä, kun osut päälläsi tähtiin.”

Daniel Becclesiläinen mahdutti elämänviisautensa 2 995 riviin. Sen jälkeen hän päätti kirjansa sanoihin: ”Vanha Henrik opetti ensimmäisenä tyylitajuttomille ihmisille tässä kirjassa esitellyt hovisäännöt. 

Tähän päättyy Daniel Becclesiläisen ”Sivistyneen ihmisen kirja’. Laskekaa purje! Suokoon Jumala, joka siunasi profeetta Eliaksen, Danielille taivaallisen rauhan.”

Monet Becclesiläisen kirjan viisauksista ovat nykyään menettäneet merkityksensä, mutta osa niistä on yhtä ajankohtaisia kuin vuonna 1200. 

Ehkä sinua kiinnostaa...