Satoja pitkiä köysiä risteili kuin hämähäkinverkko De Beersin kaivoksessa Etelä-Afrikassa. Maata ja kivenlohkareita nostettiin koreissa kaivoksen pohjalta maan pinnalle.
Köydet saattoivat koska tahansa katketa ja pudottaa korit lasteineen työntekijöiden niskaan 50 metrin syvyyteen kohtalokkain seurauksin. Kaivoskäytävissä uurasti tuhansia työläisiä, jotka etsivät timantteja maaperästä hakuilla, porilla ja lapioilla.
Kallisarvoiset kivet eivät kuitenkaan lihottaneet kaivostyöläisten lompakoita, vaan maailman suurimman timanttilöydöksen tuotot kasvattivat uudesta kaivosyhtiöstä maailmanluokan yritysjättiä.
Yhtiön nimi oli De Beers, eikä sen johdossa kaihdettu keinoja rikastua.
Se osti vuodesta 1880 alkaen 22 vuoden aikana järjestelmällisesti maata köyhiltä kaivosten omistajilta, uhkaili kilpailijoitaan, keinotteli hinnoilla ja kääri valtavat voitot maailmanlaajuisella timanttimonopolillaan.
Maailman kolmanneksi suurin timantti löytyi juuri Botswanasta – katso täältä:
Timantit houkuttelivat ihmisiä
Timanttikuume alkoi vuonna 1866, kun maalaispoika löysi erikoisen kiven Oranjejoen läheltä 300 kilometrin päästä Etelä-Afrikan rannikolta.
Kivi vaihtoi tiuhaan omistajaa pikkusummista, kunnes se päätyi asiantuntijalle, joka totesi sen olevan 21,25 karaatin timantti.
Ensimmäiset onnenonkijat suuntasivat jo tuolloin kohti Etelä-Afrikan sisämaita, ja kun 82 karaatin Afrikan tähti -timantti kolme vuotta myöhemmin nousi maasta läheltä Oranjejokea, äkkirikastumisesta haaveilevia ihmisiä alkoi saapua tulvimalla.
Kymmenessä vuodessa Etelä-Afrikan valkoinen väestö kaksinkertaistui ja maan tullimaksuina keräämät varat kolminkertaistuivat.
Valkoiset työnjohtajat valvoivat, kun mustat työläiset seuloivat maa-ainesta alasti.
Oranjejoen lähellä asui Johannes Nicolaas De Beer. Hän oli vaatimaton kristitty mies, joka halveksui ahneita timanttimainareita.
Myös hän ja hänen veljensä Diederik Arnoldus löysivät timantteja mailtaan, mutta he eivät halunneet mukaan timanttihullutukseen, joten he myivät maansa. Johannes sai kaupassa 6 000 guineaa, joka oli alle puolet Afrikan tähden hinnasta.
Kun De Beerien aiemmin omistamalta tilalta sitten alkoi löytyä timantteja roppakaupalla, hän harmitteli, ettei ollut vaatinut kuutta miljoonaa guineaa.
Timanttien hinnat kuitenkin romahtivat pian, kun eteläafrikkalaisista kaivoksista löytyi raakatimantteja liiankin kanssa ja maailmanmarkkinoille vyöryi yli puoli tonnia hiottuja kiviä.
Aiemmin niin harvinaisia timantteja pidettiin enää topaasien tai turkoosien kaltaisten puolijalokivien arvoisina.
De Beersin opas maailmanherruuteen: Maa-aineksen seulonta alasti
Etelä-Afrikassa oli maailman suurin timanttiesiintymä, mutta pienien jalokivien etsintä vaati suuria resursseja. 1880-luvulla timantteja etsittiin käsin.
Kaivostyöläiset hakkasivat kaivoskäytävissä huokoista maaperää, lapioivat irtomaata koreihin ja hinasivat korit köysien avulla maan pinnalle.
Siellä toinen työläisten joukko hienonsi maa-aineksen nuijilla ja lapioilla, minkä jälkeen se käytiin läpi tiheän haravan avulla valvojan silmien alla.
Menetelmä ei ollut kovin tehokas, ja moni arvokas timantti jäi löytämättä – tai katosi työntekijöiden omiin taskuihin.
Niinpä De Beers vaati mustia työläisiä riisuutumaan ennen työvuoroa ja seulomaan maata alasti, ja työvuoron jälkeen työläisten kaikki ruumiinaukot tarkistettiin vielä varkausyritysten varalta.
Valkoiset työntekijät kieltäytyivät moisista nöyryytyksistä.
Monet kaivoksia omistaneet joutuivat vetäytymään alalta hintaromahduksen takia, mutta 27-vuotias britti Cecil Rhodes näki mahdollisuuden rikastua.
Vuonna 1880 Rhodes alkoi ostaa De Beerien entistä tilaa maapala kerrallaan rahoilla, jotka hän oli ansainnut myymällä jäälohkareita kuumuudesta kärsiville kaivostyöläisille ja pumppaamalla vettä tulvivista kaivoskäytävistä.
Hän kasvatti omistustaan de Beerien alueesta pikku hiljaa, ja lopulta hän perusti yrityksen ja antoi sille tilan aiempien omistajien mukaan nimeksi De Beers Mining Company Limited.
Rhodes omi yritysidean
Rhodes kävi jatkuvaa hintasotaa lukemattomien kilpailijoittensa kanssa. Monet niistä olivat paljon hänen De Beers -yritystään suurempia ja vauraampia.
Niinpä kun poliitikko John Xavier Merriman vuonna 1886 kertoi Rhodesille liikeideastaan, tämä kuunteli ehdotusta hyvin tarkkaan: Merriman esitti, että kaikki Etelä-Afrikan timanttikaivosyritykset pitäisi yhdistää.
Muutaman viikon kuluttua Rhodes julkaisi eteläafrikkalaisissa lehdissä suuria ilmoituksia, joissa hän kuvaili kuin omana ideanaan, miten yhden suuren eteläafrikkalaisen timanttiyrityksen perustaminen voisi auttaa pitämään hinnat korkealla.
Merriman oli pettynyt ja vihainen. Hän kutsui Rhodesia viekkaaksi ja arvaamattomaksi ihmiseksi, jonka hän mieluummin pitäisi vastustajanaan kuin ystävänään, ”koska silloin ainakin tietäisi, mitä häneltä olisi odotettavissa”.
De Beersin opas maailmanherruuteen: Työläisten sulku leireihin
Mustille kaivostyöläisille maksettiin neljä kertaa vähemmän palkkaa kuin valkoisille, ja niinpä De Beers teki sopimuksen Etelä-Afrikan poliisin kanssa: kaikki irtolaisuudesta pidätetyt mustat miehet suljettiin
De Beersiin leireihin, missä heidän oli allekirjoitettava 6–12 kuukauden sopimus.
Heidän oli raadettava timanttikaivoksissa päivät pääksytysten ja pysyttävä leireissä siihen asti, että heidän sopimuksensa päättyi.
Rhodes osasikin olla todella laskelmoiva. Kerran tarvitessaan kipeästi käteistä hän myi suuren laatikollisen timantteja kilpailijalleen Barney Barnatolle.
Barnato hekumoi jo ajatuksella siitä, kuinka hän syytäisi saamansa timantit markkinoille laskemaan hintatasoa ja pakottaisi siten Rhodesin polvilleen.
Kun Rhodes sopimuksen allekirjoitettuaan nousi kätelläkseen Barnatoa, hän onnistui samalla kaatamaan juuri myymänsä laatikollisen huolellisesti lajiteltuja timantteja.
Temppu näytti vahingolta, mutta sen avulla Rhodes sai varmistettua itselleen kuusi viikkoa aikaa myydä omia timanttejaan vielä korkealla hinnalla ja tienata siten pienen omaisuuden, ennen kuin Barnaton alaiset saivat kaatuneen laatikon timantit lajiteltua uudestaan.
Ennen kuin Etelä-Afrikkaan perustettiin timanttikaivoksia, timantit olivat erittäin harvinaisia. Maailmassa tuotettiin vuosittain vain parin kilon verran timantteja, ja niiden hinta hipoi pilviä. Vain kuninkaallisilla oli varaa jalokiviin, joita löytyi Intian ja Brasilian joista. Esimerkiksi intialaisen Barodan maharadžana vuosina 1875–1939 ollut Sayajirao omisti 262 karaatin (52 g) timantin.
De Beersin opas maailmanherruuteen: Kilpailijoiden tuhoaminen
Muut kaivokset ja timanttien tukkukauppiaat saivat tuta nahoissaan, jos ne kieltäytyivät myymästä jalokiviään De Beersin kautta.
Yksi De Beersin tehokkaimmista keinoista kurittaa kilpailijoitaan oli syytää maailmanmarkkinoille runsaasti juuri samanlaisia timantteja, joita hankala kilpailijakin tarjosi.
Silloin niiden hinta romahti, mikä uhkasi ajaa kilpailijan konkurssiin. De Beersiä yhden timanttityypin hetkellinen hinnanalennus ei haitannut, sillä yrityksellä riitti aina muunlaisia timantteja myytäväksi.
Vuonna 1888 Rhodesin unelma toteutui, kun Etelä-Afrikan neljä suurinta timanttiyritystä yhdistyivät ja syntyi De Beers Consolidated Mines.
Rhodes sai yrityksessä päävastuun, ja keinoja kaihtamatta hän haali itselleen ja muille omistajille sievoisia summia rahaa.
Rhodes perusti kuvitteellisia yhtiöitä, jotta näyttäisi siltä, että timanttien hinnat määräytyivät markkinoilla vapaassa kilpailussa. Todellisuudessa Rhodes piti kulisseissa tarjonnan kurissa ja hinnat jatkuvasti korkealla.
Jos tietynlaisten timanttien hinta laski liikaa, hän ei hetkeen päästänyt sellaisia kiviä markkinoille myyntiin. Näin kivet saatiin näyttämään harvinaisilta ja siten ostajien silmissä jälleen arvokkailta.
Mainoskampanja teki timanteista rakkauden jalokiviä ja nosti niiden kysyntää huimasti.
De Beersin opas maailmanherruuteen: Myynnin edistäminen mainostamalla
Timanttien yleistyttyä ne alkoivat kilpailla suosiosta muiden jalokivien, kuten rubiinien ja smaragdien, kanssa.
Niitä alettiin pitää erityislaatuisina vasta 1900-luvulla De Beersin käynnistämän vaikuttavan mainoskampanjan ansiosta.
Vuonna 1947 yhdysvaltalainen mainostoimisto N. W. Ayer keksi De Beersille loistavan mainoslauseen: A diamond is forever – timantti on ikuinen.
Sen lisäksi mainoksissa näkyi kuvia kihlasormuksista, ja pian jokaisen yhdysvaltalaisen sulhasen oli ostettava mielitietylleen timantein koristeltu kihlasormus todistaakseen, että hänen rakkautensa oli yhtä ikuista kuin timantit.
Vuonna 1999 A diamond is forever valittiin vuosisadan parhaaksi mainoslauseeksi.
Rhodes irtisanoi tuhansia kaivostyöläisiä leikatakseen yrityksen kustannuksia. Potkut saaneet kaivostyöläiset marssivat mielenosoitukseen De Beersin pääkonttorille Kimberleyyn ja polttivat siellä Rhodesia esittävän nuken.
Eräs mielenosoittajista piti vihaisen puheen:
”Nielkööt liekit nyt Cecil Rhodesin, timanttikuninkaan ja yhdistymisen ylipäällikön, viimeiset maalliset jäännökset. Huutakaamme kolminkertainen hurraa-huuto ahneuden kätyrille. Jumala hänet tuhotkoon!”
Sen jälkeen Rhodes kävi Etelä-Afrikan kaivoskaupungeissa enää vain vahvassa poliisisaattueessa.
Rhodes sai myös kaivoskaupunkien kauppiaat niskaansa, kun hän sulki De Beersin mustat työläiset piikkilanka-aitojen taakse suuriin leireihin eikä sallinut heidän liikkua muualla kuin kaivoksissa ja leirin alueella.
Niinpä he joutuivat ostamaan ruokansa ja kaiken muunkin tarpeellisen vain aidan sisäpuolella toimivista De Beersin kaupoista.
’A Diamonds is Forever’ – De Beersin mainos 90-luvulta:
De Beers hallitsi Etelä-Afrikkaa
Vuonna 1890 De Beers tuotti 90 prosenttia maailman timanteista. Vaurautensa ansiosta yrityksestä tuli myös poliittinen valtatekijä.
Vuonna 1891 Etelä-Afrikasta löydettiin uusi suuri timanttiesiintymä, joka uhkasi laskea timanttien hintatasoa. De Beers halusi ostaa esiintymän, mutta työttömät kaivostyöläiset vaativat etuosto-oikeutta.
Etelä-Afrikan pääministeri asetti komission tutkimaan, kumpi olisi valtion kannalta parempi ostaja. Pian komissio ilmoitti, että paras vaihtoehto oli De Beers.
Se ei ollutkaan yllätys, sillä Etelä-Afrikan pääministerinä oli tuolloin Cecil Rhodes.