Taistelu orjakauppaa vastaan

Britit olivat seuranneet espanjalaisia, ja aamunkoitteessa Broughton lähetti uhkauksen:

”Jos emme saa tutkia laivaanne, ammumme.” Vastaus tuli pian: ”Antaa tulla, vastaamme tuleen.”

Brittikapteeni antoi miehistölleen käskyn nostaa purjeet ja lähteä Veloz Pasageran perään. Kun alukset olivat rinnakkain, Primrose ampui tykkitulta täydeltä laidalta.

Ruudinsavun leijuessa kannella brittialus siirtyi Veloz Pasageran eteen niin, että espanjalaislaivan keulapuomi oli Primrosen partaan yläpuolella.

Britit heittivät köyden Veloz Pasageran keulapuuhun ja kiipesivät laivaan. He saivat heti niskaansa 150 taisteluvalmista espanjalaismerimiestä, joista ensimmäinen kaatoi Broughtonin keihäällä kumoon.

Kapteeni haavoittui pahoin, mutta hänen miehistönsä jatkoi taistelua. Taistelua käytiin veitsin, keihäin ja miekoin, kunnes britit 15 pitkän minuutin päästä pääsivät niskan päälle.

Avatessaan Veloz Pasageran lastiruuman luukut brittejä vastaan katsoi ruuman hämärästä 551 pelokasta silmäparia.

Lastiruumaan ahdetut ja vangitut afrikkalaiset oli määrä kuljettaa toiselle puolelle Atlanttia orjiksi. Primrosen ja Veloz Pasageran miehistöjen välinen taistelu maksoi 43 espanjalaisen ja kolmen britin hengen.

Monia samanlaisia kahnauksia käytiin Britannian laivaston ja orjakauppiaiden välillä 1800-luvun alkupuoliskolla, koska Britannia oli ilmoittanut taistelevansa orjakauppaa vastaan.

60 vuotta kestäneessä taistelussa kuoli tuhansia brittejä.

Myös Britannia rikastui orjakaupalla

Orjakauppiaiden raivoisan vastarinnan ei olisi pitänyt tulla briteille yllätyksenä. Vuoteen 1807 saakka Britannia itse oli maailman johtava afrikkalaisten orjien kuljettaja, ja valtio ansaitsi kaupalla omaisuuksia.

On arveltu, että 1650-luvulta 1800-luvun alkuun mennessä Britannia olisi kuljettanut järkyttävät kolme miljoonaa afrikkalaista Atlantin yli.

Eurooppalaiset orjakauppiaat huolehtivat siitä, että uuden maailman plantaasit Karibialla, Brasiliassa ja Pohjois-Amerikassa saivat orjatyövoimaa.

Ranskan vallankumous ja humanismin nousu kuitenkin muuttivat suhtautumisen orjakauppaan 1700-luvun lopulla.

Kristilliset piirit ja Britannian kveekarit olivat jo pitkään vastustaneet orjuutta, ja humanististen aatteiden voimistuminen vahvisti ilmapiiriä, kunnes enemmistö alkoi pitää orjuutta epäinhimillisenä.

”Alettuani tutkia orjakauppaa havaitsin sen olevan pahuudessaan ja kauheudessaan vertaansa vailla. Lupaan teille, että teen kaikkeni sen lakkauttamiseksi”, julisti harras kristitty, parlamenttiedustaja William Wilberforce Britannian parlamentille vuonna 1789.

Miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin, 25. maaliskuuta 1807, orjakaupan vastustajat saivat parlamentin vihdoin säätämään orjakaupan vastaisen lain (Abolition Act), joka kielsi Britannian kansalaisia käymästä orjakauppaa ja rahoittamasta, varustamasta tai vuokraamasta orjalaivoja.

Tämän vahvistukseksi Britannia perusti Länsi-Afrikan laivueen valvomaan Afrikan Atlantin puolen rannikkoa.

Vaikka lakimuutos tehtiin keskellä Napoleonin sotia, brittiläiset orjuuden vastustajat pitivät itsestään selvänä, että muut maat seuraisivat esimerkkiä.

He joutuivat kuitenkin pettymään. Britannia sai toki rauhanehtoihin ujutettua pari orjakaupan tuomitsevaa lauseketta, mutta sitä, mitkä tahot valvoisivat rajoituksia ja millaisin keinoin, ei selkeästi määritelty.

Aikakauden muut merenkulkumahdit eli Ranska, Espanja, Alankomaat, Portugali ja Yhdysvallat hyötyivät orjakaupasta niin paljon, etteivät ne pitäneet Britannian omaksumasta roolista maailman merten poliisina.

Lopulta Espanja, Portugali ja Alankomaat kuitenkin hyväksyivät kansainvälisen sopimuksen, joka valtuutti Britannian tarkastamaan niiden alukset ja takavarikoimaan orjalaivat.

Tudit tappoivat merenkulkijoita

Kun Britannia vuonna 1808 lähetti laivueensa Afrikan länsirannikolle, Napoleonin sotia käytiin yhä.

Britannialta heltisikin Afrikkaan vain kaksi laivaa, ikääntynyt fregatti Solebay ja sluuppi Derwent. Laivojen partiointialue käsitti yli 4 800 kilometriä rannikkoa, mikä on yhtä pitkä matka kuin Lontoosta Ateenaan ja takaisin.

Rauhan solmimisen jälkeen 1815 laivoja saatiin saatiin kuusi lisää, mutta laivue oli edelleen liian pieni tehtäväänsä.

Suuri osa rannikkoa oli myös yhä kartoittamatta, ja orjalaivat pääsivät lymyämään suistojen sokkeloihin.

Britannian operaatio alkoi silti pian menestyä, ja kahdesta onnistumisesta vastasi HMS Bannin kapteeni William Fisher.

18. tammikuuta 1816 Fisher havaitsi laivan nykyisen Liberian alueella olevalla Gallinasjoella.

Hän lähetti partioveneen ottamaan selvää vieraista, mutta tiedustelijat saivat niskaansa tykinkuulia ja kivääritulta.

Britit vastasivat tulitukseen soutaen samalla lähemmäs alusta. Laivaan noustessaan he löysivät yhdysvaltalaisalukselta 276 orjaa.

Kaksi kuukautta myöhemmin Fisherin kohteena oli 120-tonninen portugalilaispriki San Antonio. Kun ruuman luukut avattiin, brittimerimiehiä kohtasi karu näky.

Portugalin laivaston ohjeiden mukaan tämän kokoinen alus sai kuljettaa enintään 300 orjaa, mutta lastiruumaan oli ahdettu 600 ihmistä, joiden olot olivat ahtauden vuoksi täysin sietämättömät.

”Vain hiukan yli 150 kilometrin matkalla oli kuollut jo yli 30 ihmistä, ja yhtä moni oli niin huonossa kunnossa, että heitä ei enää voitu pelastaa. Sairaiden joukossa oli mätänevä ruumis. Pahan löyhkän perusteella kapteeni Fisher pelkäsi vakavaa tautiepidemiaa”, luki virallisessa raportissa.

Orjalaivojen piti ohjeiden mukaan purjehtia Britannian länsiafrikkalaiseen siirtomaahan Sierra Leoneen. Siellä orjat oli määrä vapauttaa ja laivojen kunto tarkistaa.

Yleensä orjat jäivät alukseen kuljetuksen ajaksi, mutta San Antioniolla olot olivat niin huonot, että Bann kuljetti 150 sen orjista Sierra Leoneen.

Matka oli painajaismainen. Valtaosan ajasta satoi, ja kun Fisher vihdoin sai aluksen perille, kolmasosa miehistöstä oli sairaana; keltakuume, malaria ja denguekuume olivat yleisiä vitsauksia Afrikan länsirannikon kosteassa ilmassa.

Länsi-Afrikan laivueen miehistön kuolleisuus oli suurta: jopa 55 miestä tuhannesta kuoli, kun Britannian Välimeren laivastossa luku oli vain kymmenen miestä tuhatta kohti.

Miehistötappiot olivat kuitenkin pieniä verrattuna vangeiksi otettujen afrikkalaisten kuolleisuuteen. Fisherin Sierra Leoneen vuonna 1816 kuljettamista 150 vangista jopa 43 menehtyi matkalla. Tilanne ei ollut parempi seitsemän vuotta myöhemminkään.

”Vanavedessämme ui valaiden lisäksi haita. Ne seuraavat meitä siksi, että joudumme heittämään paljon ruumiita yli laidan. Monet miehistöstä ovat sairaina, ja kansi on täynnä sairaita, kuolevia orjia”, kirjoitti merimies Henry Binstead päiväkirjaansa heinäkuussa 1823.

Syylliset väistelivät sopimusta

Sairaudet eivät olleet brittien ainut huolenaihe. Orjalaivojen kapteenit ja omistajat saivat usein sakkotuomioita, ja laivat sekä orjat takavarikoitiin.

Muiden maiden sopimuksissa oli kuitenkin pykälä, jonka mukaan kapteenit ja omistajat asetettiin vastuuseen vain silloin, kun laivoista todella löytyi orjia.

Orjalaivat oli helppo tunnistaa, sillä niissä oli yleensä ylimääräinen kansi, jotta sisään mahtui enemmän ihmisiä.

Lastiruumien luukut oli korvattu ristikoilla hengitysilman takaamiseksi, ja laivassa oli myös sekä tavallisia että nilkkakahleita. Tuomio rapsahti kuitenkin vain, jos kyydissä oli orjia.

Silloinkin, kun jossakin laivassa havaittiin orjia, kapteeni saattoi päästä pälkähästä.

Vuonna 1816 Britannia perusti Sierra Leoneen erilliset orjakuljetuksiin keskittyneet tuomioistuimet Espanjaa, Portugalia ja Alankomaita varten.

Näitä kolmea maata edustavat komissaarit tekivät kuitenkin kaikkensa sabotoidakseen oikeudenkäyntejä.

Näin kävi esimerkiksi hollantilaisen Eliza-aluksen tapauksessa. Brittialus HMS Thistle havaitsi Elizan lokakuussa 1819 nykyisen Liberian rannikolla.

Kun Elizalla huomattiin brittien lähestyvän, brittiluutnantti Robert Hagan näki, kuinka hollantilaisalukselta soudettiin kiireesti venekaupalla orjia maihin.

Kun britit pian tämän jälkeen nousivat Elizaan, lastiruuman hämärästä löytyi vain yksi orja.

Oikeudenkäynnissä hollantilaiskomissaari myönsi, että laiva oli kuljettanut orjia, mutta korosti, että kyse ei juridisesti ollut orjakuljetuksesta siinä vaiheessa, kun britit olivat astuneet laivaan, sillä kansainvälisessä sopimuksessa käytettiin sanaa ”orjat”. Juttu raukesi, koska orjia oli vain yksi.

Britannia joutui pettymään

Inhimillisesti vielä julmempia olivat ne tapaukset, joissa orjalaivojen kapteenit heittivät elävän ihmislastinsa mereen kiinnijäämisen ja seuraamusten pelossa.

Usein veden varaan joutuneet olivat yhä kahleissa. Kapteeni saattoi jopa häipyä aluksestaan, jotta ei olisi jäänyt kiinni.

Joulun aikaan vuonna 1819 Britannian laivaston luutnantti Belcher näki alukseltaan suuren orjalaivan ja käski miehistönsä ajaa takaa kaukana olevaa alusta.

Brittien päästyä ampumaetäisyydelle vieras alus nosti salkoon Espanjan lipun ja alkoi tulittaa brittejä.

Ennen kun britit ehtivät vastata tuleen, espanjalaisalus ehti karahtaa rantaan, ja orjat juoksivat laivalta vapauteen.

”Voin vain tyytyväisenä todeta, että laiva tuhoutui täysin”, tapauksesta yllättynyt Belcher kertoi myöhemmin.

Muutaman vuoden partioinnin jälkeen Britannian oli pakko myöntää, että tavoitteesta saavutettiin vain murto-osa.

”Orjakuljetukset eivät ole loppuneet. En myöskään näe niille loppua niin kauan kuin toiminta nauttii eurooppalaisten täyttä suojelusta”, HMS Owen Glendowe -aluksen komentaja Robert Mends totesi katkerana vuonna 1822.

Mends toivoi Britannian laivaston kapteeneille vapaampia käsiä orjakaupan vaikeuttamiseksi niin, että kaupankäynnin sisältämää riskiä ei enää kannattaisi ottaa.

”Siihen saakka saamme tyytyä nöyryytettyinä katsomaan, kun maamme toiveet ja laivastomme tekemät uhraukset valuvat hukkaan.”

Ruuvi alkoi kiristyä

Britanniassa poliitikot alkoivat huolestua tilanteesta, sillä valvontatyö verotti tuntuvasti valtion kassavaroja.

Toimintaa päätettiin kuitenkin jatkaa, ja vuonna 1822 Alankomaat ja Britannia solmivat sopimuksen, jonka mukaan rikos voitiin osoittaa, jos laivan varustuksesta saattoi päätellä, että se oli orjakauppakäytössä.

Sopimuksen nojalla Britannia pystyi tuomitsemaan suuren määrän hollantilaisaluksia, eikä kulunut kauaakaan, kun Alankomaiden orjalaivat katosivat Atlantilta kokonaan.

Tämän jälkeen britit alkoivat painostaa muitakin maita hyväksymään samat säännöt, ja 1830-luvun lopulla myös Espanja ja Portugali myöntyivät.

Vuonna 1839 Britannian parlamentti sääti Palmerston Act -nimisen lain, jonka nojalla portugalilaisaluksiin liittyvät tapaukset käsiteltiin Britannian alaisissa tuomioistuimissa.

Vuonna 1841 jo 65 portugalilaista kapteenia oli saanut näin tuomionsa.

Samoihin aikoihin Britannian laivue sai vahvistuksekseen useita nopeakulkuisia aluksia.

Vuoden 1840 tienoilla Länsi-Afrikan rannikolla operoi jo noin 25 laivaa, joiden miehistössä oli 2 000 brittiä ja tuhat länsiafrikkalaisiin kru-kansoihin kuuluvaa miestä, jotka tunsivat hyvin paikallisen rannikon.

Kaikesta tästä huolimatta orjalaivojen toiminta jatkui vääjäämättä. 1. marraskuuta vuonna 1839 Waterwitch-aluksen kapteeni Henry Matson havaitsi aamunkoitteessa prikin nykyisen Ghanan rannikon tuntumassa.

Hän suuntasi kurssin sitä kohti, ja aamuyhdeksältä Waterwitch oli jo varoituslaukausetäisyydellä. Brittejä pakenevan prikin lastia kevennettiin heittämällä muun muassa ankkureita ja tykkejä yli laidan.

Puolenpäivän maissa priki nosti Portugalin lipun.

Kun Matson havaitsi aluksen lähelle päästyään, että kyseessä oli Fortuna-niminen orjalaiva, Waterwitch ampui useita täyslaidallisia orjalaivaa kohti, ennen kuin se lopulta yhdeksän tunnin takaa-ajon jälkeen antautui.

Rajut toimet tuottivat tuloksia

Brittien ahkerasta partioinnista huolimatta moni orjalaiva livahti pakoon. Orjarannikon pohjoisosan valvontaa johtanut Joseph Denham päätti tehdä asialle jotakin.

Sen sijaan, että partioalukset olisivat seilanneet edestakaisin pitkin rannikkoa, Denham komensi laivat sulkemaan pääsyn tärkeimpiin satamiin, jotta orja-alukset eivät päässeet merelle.

Kun sulkua oli kestänyt kymmenen kuukautta, Denhamin suuri tilaisuus koitti. Gallinasjoen varrella asuvan gallinas-kansan kuningas oli ottanut vangiksi kaksi Britannian kansalaista.

Sierra Leonen kuvernööri pyysi Denhamia lähettämään laivaston apuun, mikä antoi tälle vihdoin syyn tunkeutua maihin ja iskeä suoraan orjakaupan lähteille.

Afrikkalaiset orjien välittäjät ja heidän paikallisagenttinsa vangitsivat orjia maan sisäosista ja pakottivat nämä kävelemään rannikolle.

Sisämaassa aivan rannikon tuntumassa vangit suljettiin orjaparakkeina toimiviin suuriin puurakennuksiin odottamaan alusta, joka kuljettaisi heidät Atlantin yli.

Britannian sotalaivoilta lähti pikkuveneiden saattue, jossa Denham miehineen seilasi mereltä jokea pitkin sisämaahan. Siellä britit ottivat täpötäyteen ahdetut orjaparakit hallintaansa.

Seuraavaksi Denham vaati gallinas-hallitsijaa vapauttamaan kaksi vankina ollutta brittiä sekä allekirjoittamaan sopimuksen orjakaupan lopettamisesta. Mikäli käskyä ei toteltaisi, Britannian tykit alkaisivat laulaa.

Kuninkaalla ei ollut valinnanvaraa, joten hän suostui sopimukseen. Denhamin joukot ryhtyivät tuhoamaan parakkeja, ja operaatio kesti kaikkiaan kolme päivää.

841 vapautettua afrikkalaista ja joukko vangittuja espanjalaisia orjakauppiaita lähetettiin Sierra Leoneen.

Espanjalaiset väittivät, että tapauksesta oli koitunut heille 100 000–500 000 punnan tappiot ja lisäksi menetys, joka aiheutui 13 000 paikallisvälittäjille jo maksetusta orjasta.

”Operaatio teki Afrikan rannikon orjakauppiaisiin niin suuren vaikutuksen, etteivät he enää halunneet jatkaa kauppaa paikallisten päälliköiden kanssa. Lisäksi kauppiaat kehottivat päälliköitä tekemään sopimuksia kanssamme”, brittikapteeni Matson kirjoitti Lontooseen.

Sopimuksista, jotka antoivat Britannialle oikeuden tuhota orjaparakit ja kielsivät paikallisjohtajia käymästä orjakauppaa, tuli pysyvä käytäntö.

Vuonna 1841 britit solmivat sopimuksia kahdeksan päällikön kanssa, ja 1840-luvun lopulla sopimukset kattoivat sekä laajoja rannikkoalueita että miltei kaikki suuret, päiväntasaajan pohjoispuolella olevat rahtisatamat.

Tulosta syntyi nopeasti: kun vuonna 1839 Kuubaan vietiin vielä 19 900 ja Brasiliaan 54 000 orjaa, vuonna 1842 luvut olivat 4 100 ja 20 000.

Taistelu viimeisestä orjasatamasta

1800-luvun puolivälissä Lagosin kaupunki oli ainoa suuri orjasatama päiväntasaajan pohjoispuolella. Lagosin sijainti yli 240 kilometriä leveässä, sokkeloisessa jokisuistossa teki siitä täydellisen piilopaikan orjalaivoille, ja brittien oli vaikea pysäyttää kuljetuksia.

Vuoden 1851 marraskuussa 306 brittimerimiestä lähti veneillä jokisuistoa pitkin kohti Lagosia.

Paikallinen kuningas Kosoko oli kuitenkin valmiina, ja britit saivat rannoilta niskaansa kivääri- ja tykkitulta. He joutuivat perääntymään hengenvaarallisen tulituksen alta.

Britit kuitenkin palasivat kuukauden päästä, tällä kertaa 400 sotilaan, kahden höyryllä kulkevan jokialuksen, Bloodhoundin ja Teazerin, sekä Britannian konsulin teräksisen Victoria-aluksen voimin.

Kosoko oli jälleen valmiina: aluetta oli sekä ojitettu että linnoitettu. Niihin kohtiin, joissa joenpohja olisi ollut riittävän syvää brittialuksille, oli isketty bambukeppejä, jotka estivät laivojen etenemisen.

Aluksi Britannian laivojen kulku oli hankalaa, mutta pian britit jo pommittivat Lagosia tykein. Kun he vihdoin pääsivät tunkeutumaan kaupunkiin, Kosoko oli ehtinyt livistää.

Britit nostivat hänen sijalleen kuninkaan, joka oli halukas lopettamaan orjakuljetukset, ja siihen päättyi Arikan viimeisen orjasataman tarina.

Orjalaivojen virta tyrehtyi

Amerikassa Brasilia, Yhdysvallat ja Kuuba olivat pitkään orjakaupan keskuksia, mutta kun Britannia vuonna 1850 valtuutti laivastonsa takavarikoimaan orjalaivat Brasilian vesillä, Brasilian hallitsija kielsi orjien tuonnin maahan.

Yhdysvallat oli jo vuonna 1808 kieltänyt orjakaupan, mutta kiellosta huolimatta suuria määriä orjia salakuljetettiin Kuubasta etelävaltioihin.

Kun Abraham Lincoln nousi vuonna 1861 presidentiksi, hän päätti kukistaa salakuljettajat.

Yhdysvaltojen sisällissodan päätyttyä Yhdysvallat vahvisti vuonna 1865 lakimuutoksen, joka teki vihdoin lopun orjuudesta koko maassa.

Orjakaupan kukoistuskausi päättyi myös Kuubassa, jossa Britannian laivaston väliintulo oli moninkertaistanut orjien hinnan.

Atlantin ylittänyt orjakauppa oli tullut päätökseensä, mistä suurin kunnia kuului Britannian laivastolle. ”Se on mielestäni maamme koko historian loistavin saavutus”, Britannian siirtomaa-asioista vastaava ministeri totesi vuonna 1865.

Kaksi vuotta myöhemmin loppui myös erillisen Länsi-Afrikan laivueen tarina. 60-vuotinen sota oli vaatinut 2 500 brittimerimiehen hengen, mutta se oli pysäyttänyt 1 600 orjalaivaa ja pelastanut 160 000 afrikkalaista orjuudelta.

Britannia itse oli toki aikanaan kuljettanut moninkertaisen määrän orjia, mutta lopulta tilanne korjaantui.