Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Taistelu orjakauppaa vastaan

Oltuaan maailman johtava orjakauppias 150 vuotta Britannia kielsi orjakaupan vuonna 1807. Se halusi, että muutkin maat lopettaisivat ihmisten laivaamisen valtameren yli – ja uusien sääntöjen valvojaksi laitettiin brittien mahtava laivasto.

Royal Museums Greenwich

Britannian kuninkaallisen laivaston kapteeni William Broughton seisoi 7. syyskuuta vuonna 1830 HMS Primrosen kannella Guineanlahdella Nigerjoen suiston edustalla. Espanjalainen kauppalaiva Veloz Pasagera purjehti hänen aluksensa edellä, ja kapteeni oli varma, etteivät espanjalaiset olleet liikkeillä puhtain aikein.

Hän oli käynyt laivassa edellisenä päivänä, mutta ei pyynnöistään huolimatta ollut saanut tarkastaa sen lastia.

”Jos emme saa tutkia laivaanne, ammumme.”
Kapteeni Broughton

Britit olivat seuranneet espanjalaisia, ja aamunkoitteessa Broughton lähetti uhkauksen:

”Jos emme saa tutkia laivaanne, ammumme.” Vastaus tuli pian: ”Antaa tulla, vastaamme tuleen.”

Brittikapteeni antoi miehistölleen käskyn nostaa purjeet ja lähteä Veloz Pasageran perään. Kun alukset olivat rinnakkain, Primrose ampui tykkitulta täydeltä laidalta.

Ruudinsavun leijuessa kannella brittialus siirtyi Veloz Pasageran eteen niin, että espanjalaislaivan keulapuomi oli Primrosen partaan yläpuolella.

Britannian Primrose-alus hyökkäsi syksyllä 1830 orjalaiva Veloz Pasageran kimppuun.

© Slaveryimages.org

Britit heittivät köyden Veloz Pasageran keulapuuhun ja kiipesivät laivaan. He saivat heti niskaansa 150 taisteluvalmista espanjalaismerimiestä, joista ensimmäinen kaatoi Broughtonin keihäällä kumoon.

Kapteeni haavoittui pahoin, mutta hänen miehistönsä jatkoi taistelua. Taistelua käytiin veitsin, keihäin ja miekoin, kunnes britit 15 pitkän minuutin päästä pääsivät niskan päälle.

Avatessaan Veloz Pasageran lastiruuman luukut brittejä vastaan katsoi ruuman hämärästä 551 pelokasta silmäparia.

Lastiruumaan ahdetut ja vangitut afrikkalaiset oli määrä kuljettaa toiselle puolelle Atlanttia orjiksi. Primrosen ja Veloz Pasageran miehistöjen välinen taistelu maksoi 43 espanjalaisen ja kolmen britin hengen.

Monia samanlaisia kahnauksia käytiin Britannian laivaston ja orjakauppiaiden välillä 1800-luvun alkupuoliskolla, koska Britannia oli ilmoittanut taistelevansa orjakauppaa vastaan.

60 vuotta kestäneessä taistelussa kuoli tuhansia brittejä.

Myös Britannia rikastui orjakaupalla

Orjakauppiaiden raivoisan vastarinnan ei olisi pitänyt tulla briteille yllätyksenä. Vuoteen 1807 saakka Britannia itse oli maailman johtava afrikkalaisten orjien kuljettaja, ja valtio ansaitsi kaupalla omaisuuksia.

On arveltu, että 1650-luvulta 1800-luvun alkuun mennessä Britannia olisi kuljettanut järkyttävät kolme miljoonaa afrikkalaista Atlantin yli.

Eurooppalaiset orjakauppiaat huolehtivat siitä, että uuden maailman plantaasit Karibialla, Brasiliassa ja Pohjois-Amerikassa saivat orjatyövoimaa.

Ranskan vallankumous ja humanismin nousu kuitenkin muuttivat suhtautumisen orjakauppaan 1700-luvun lopulla.

Kristilliset piirit ja Britannian kveekarit olivat jo pitkään vastustaneet orjuutta, ja humanististen aatteiden voimistuminen vahvisti ilmapiiriä, kunnes enemmistö alkoi pitää orjuutta epäinhimillisenä.

Kaarle II tarvitsi runsaasti varoja palatessaan vuonna 1660 takaisin Englantiin maanpaosta Ranskasta.

© Mary Evans Picture Library/Charles M Padday In The Boys Own Paper, 1903/Ritzau Scanpix

Sisällissota käynnisti Britannian orjakaupan

Kun Kaarle II:sta tuli Britannian kuningas vuonna 1660 yhdeksänvuotisen sisällissodan jälkeen, valtion kassa huusi tyhjyyttään. Veljensä Yorkin herttuan Jaakon kanssa Kaarle II perusti kauppakomppanian tuottamaan pääasiassa Afrikasta kultaa, mutta orjakauppa osoittautui kannattavammaksi.

Orjakauppamonopolin saavuttanut kauppakomppania nimettiin vuonna 1672 kuninkaalliseksi kauppakomppaniaksi.

Sen laivat olivat Britannian suojeluksessa, ja moni orja merkittiin omistajuuden merkiksi Yorkin herttuan polttomerkillä, jossa oli kirjaimet DY.

Kauppakomppanian monopoliasema lakkasi vuonna 1697, mutta se ehti kuljettaa enemmän orjia Atlantin yli kuin muut vastaavat kauppayhtymät.

”Alettuani tutkia orjakauppaa havaitsin sen olevan pahuudessaan ja kauheudessaan vertaansa vailla. Lupaan teille, että teen kaikkeni sen lakkauttamiseksi”, julisti harras kristitty, parlamenttiedustaja William Wilberforce Britannian parlamentille vuonna 1789.

Miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin, 25. maaliskuuta 1807, orjakaupan vastustajat saivat parlamentin vihdoin säätämään orjakaupan vastaisen lain (Abolition Act), joka kielsi Britannian kansalaisia käymästä orjakauppaa ja rahoittamasta, varustamasta tai vuokraamasta orjalaivoja.

Tämän vahvistukseksi Britannia perusti Länsi-Afrikan laivueen valvomaan Afrikan Atlantin puolen rannikkoa.

”Emme anna periksi, ennen kuin tämä häpeätahra on pesty pois kristikunnan nimestä ja tämä taakka on poissa.”
William Wilberforce brittiparlamentissa 1791

Vaikka lakimuutos tehtiin keskellä Napoleonin sotia, brittiläiset orjuuden vastustajat pitivät itsestään selvänä, että muut maat seuraisivat esimerkkiä.

He joutuivat kuitenkin pettymään. Britannia sai toki rauhanehtoihin ujutettua pari orjakaupan tuomitsevaa lauseketta, mutta sitä, mitkä tahot valvoisivat rajoituksia ja millaisin keinoin, ei selkeästi määritelty.

Aikakauden muut merenkulkumahdit eli Ranska, Espanja, Alankomaat, Portugali ja Yhdysvallat hyötyivät orjakaupasta niin paljon, etteivät ne pitäneet Britannian omaksumasta roolista maailman merten poliisina.

Lopulta Espanja, Portugali ja Alankomaat kuitenkin hyväksyivät kansainvälisen sopimuksen, joka valtuutti Britannian tarkastamaan niiden alukset ja takavarikoimaan orjalaivat.

© Shuttersock

Tudit tappoivat merenkulkijoita

Kun Britannia vuonna 1808 lähetti laivueensa Afrikan länsirannikolle, Napoleonin sotia käytiin yhä.

Britannialta heltisikin Afrikkaan vain kaksi laivaa, ikääntynyt fregatti Solebay ja sluuppi Derwent. Laivojen partiointialue käsitti yli 4 800 kilometriä rannikkoa, mikä on yhtä pitkä matka kuin Lontoosta Ateenaan ja takaisin.

Rauhan solmimisen jälkeen 1815 laivoja saatiin saatiin kuusi lisää, mutta laivue oli edelleen liian pieni tehtäväänsä.

Suuri osa rannikkoa oli myös yhä kartoittamatta, ja orjalaivat pääsivät lymyämään suistojen sokkeloihin.

”Sairaiden joukossa oli mätänevä ruumis.”
Kapteeni Fisher, HMS Bann

Britannian operaatio alkoi silti pian menestyä, ja kahdesta onnistumisesta vastasi HMS Bannin kapteeni William Fisher.

  1. tammikuuta 1816 Fisher havaitsi laivan nykyisen Liberian alueella olevalla Gallinasjoella.

Hän lähetti partioveneen ottamaan selvää vieraista, mutta tiedustelijat saivat niskaansa tykinkuulia ja kivääritulta.

Britit vastasivat tulitukseen soutaen samalla lähemmäs alusta. Laivaan noustessaan he löysivät yhdysvaltalaisalukselta 276 orjaa.

Parlamenttiedustaja William Wilberforce todisti orjien kovaa kohtaloa ja nousi orjakaupan vastaisen liikkeen puhemieheksi.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Britanniassa kuunneltiin vakaumuksen ääntä

Britanniassa orjuuden vastustajat keräsivät 1700-luvun lopulla kauhutarinoita Britannian orjalaivojen hirvittävistä olosuhteista lakkauttaakseen orjakaupan.

Marraskuussa 1781 Afrikasta kohti Jamaikaa kulkeneen orjalaiva Zongin kapteeni Luke Collingwood huomasi vesivarastojen huvenneen.

Hän määräsi miehistönsä heittämään 130 sairastunutta orjaa yli laidan, jotta nämä eivät kuluttaisi vähiin käynyttä vettä. Menetys oli taloudellisesti mitätön, koska orjat oli vakuutettu.

Zongin päästyä satamaan laivan omistaja sai vakuutusyhtiöstä korvauksen menetyksestä.

Kun raaka tarina saavutti Englannin, nousi suuri kohu, ja tapaus vaikutti osaltaan siihen, että 12 brittiä perusti vuonna 1787 pidetyssä kokouksessa yhdistyksen orjakaupan lopettamiseksi (Society for Effecting the Abolition of the Slave Trade).

Yhdistyksen johto koostui pääasiassa hartaista uskonmiehistä. Moni kuului myötätuntoisuutta ja suvaitsevaisuutta korostaviin kveekareihin, mutta mukana oli ajan hengen mukaisesti vapauden ja tasa-arvon kannattajia muistakin kuin uskonnollisista piireistä.

Yksi seuran merkittävimmistä jäsenistä oli Thomas Clarkson, joka matkusti keräämässä todisteita orjien epäinhimillisestä kohtelusta. Clarkson sai myös syvästi uskonnollisen poliitikon William Wilberforcen asian puolelle.

Orjuuden vastaisen liikkeen idealismi teki siitä suositun etenkin Britannian porvariston parissa, ja elokuussa 1788 yhdistyksen julkaisuilla oli jo 2 000 tilaajaa.

Yksi tukijoista oli Englannin johtavan keramiikkatehtaan omistaja Josiah Wedgwood. Hän suunnitteli ja valmistutti yhdistykselle tunnukseksi reliefin, jossa oli kuvattuna kahleisiin sidottu orja.

Orjuuden vastustajien tehtävä ei ollut helppo, koska vastassa oli taloudellisia intressejä, mutta voimakas ihanteellisuus ja uskonnollinen vakaumus auttoivat.

Tämä koski myös parlamenttia, jossa liikkeen puhemieheksi noussut Willian Wilberforce painosti edustajia kieltämään orjakaupan.

”Emme anna periksi, ennen kuin tämä häpeätahra on pesty pois kristikunnan nimestä ja tämä taakka on poissa”, hän julisti parlamentissa vuonna 1791.

Wilberforcen suuri hetki koitti viimein vuonna 1807, kun Britannia muun maailman hämmästykseksi julisti kieltävänsä kaikki orjakuljetukset.

Kaksi kuukautta myöhemmin Fisherin kohteena oli 120-tonninen portugalilaispriki San Antonio. Kun ruuman luukut avattiin, brittimerimiehiä kohtasi karu näky.

Portugalin laivaston ohjeiden mukaan tämän kokoinen alus sai kuljettaa enintään 300 orjaa, mutta lastiruumaan oli ahdettu 600 ihmistä, joiden olot olivat ahtauden vuoksi täysin sietämättömät.

”Vain hiukan yli 150 kilometrin matkalla oli kuollut jo yli 30 ihmistä, ja yhtä moni oli niin huonossa kunnossa, että heitä ei enää voitu pelastaa. Sairaiden joukossa oli mätänevä ruumis. Pahan löyhkän perusteella kapteeni Fisher
pelkäsi vakavaa tautiepidemiaa”, luki virallisessa raportissa.

Orjalaivojen piti ohjeiden mukaan purjehtia Britannian länsiafrikkalaiseen siirtomaahan Sierra Leoneen. Siellä orjat oli määrä vapauttaa ja laivojen kunto tarkistaa.

Yleensä orjat jäivät alukseen kuljetuksen ajaksi, mutta San Antioniolla olot olivat niin huonot, että Bann kuljetti 150 sen orjista Sierra Leoneen.

Matka oli painajaismainen. Valtaosan ajasta satoi, ja kun Fisher vihdoin sai aluksen perille, kolmasosa miehistöstä oli sairaana; keltakuume, malaria ja denguekuume olivat yleisiä vitsauksia Afrikan länsirannikon kosteassa ilmassa.

Länsi-Afrikan laivueen miehistön kuolleisuus oli suurta: jopa 55 miestä tuhannesta kuoli, kun Britannian Välimeren laivastossa luku oli vain kymmenen miestä tuhatta kohti.

Miehistötappiot olivat kuitenkin pieniä verrattuna vangeiksi otettujen afrikkalaisten kuolleisuuteen. Fisherin Sierra Leoneen vuonna 1816 kuljettamista 150 vangista jopa 43 menehtyi matkalla. Tilanne ei ollut parempi seitsemän vuotta myöhemminkään.

”Vanavedessämme ui valaiden lisäksi haita. Ne seuraavat meitä siksi, että joudumme heittämään paljon ruumiita yli laidan. Monet miehistöstä ovat sairaina, ja kansi on täynnä sairaita, kuolevia orjia”, kirjoitti merimies Henry Binstead päiväkirjaansa heinäkuussa 1823.

© Shutterstock

Siirtomaavallat pitivät kiinni orjakaupasta

Muut eurooppalaiset siirtomaavallat vastustivat kaikin keinoin Britannian yrityksiä lakkauttaa orjakauppa, sillä miljoonien orjien kuljetus ja myynti Afrikasta Amerikkaan oli erittäin kannattavaa liiketoimintaa.

Eurooppalaiset kävivät siirtomaa-ajan alusta asti orjakauppaa ja käyttivät orjia Uuden maailman siirtokunnissaan.

Aluksi orjakuljetukset Afrikasta Atlantin yli olivat pieniä, ja orjakauppa kiihtyi vasta kun Portugali alkoi 1550-luvun puolivälissä valmistaa Brasilian alueella sokeriruo’osta sokeria.

Muut siirtomaavallat, kuten Ranska ja Britannia, ottivat mallia Portugalista: ne käynnistivät tupakan, sokeriruo’on, kahvin ja riisin laajamittaisen viljelyn orjatyövoiman avulla.

Pian syntyi kolmikantainen kauppajärjestelmä. Euroopasta aseita ja kankaita Länsi-Afrikkaan tuovat laivat saivat vaihdossa orjia, jotka kuljetettiin Amerikan plantaaseille.

Sikäläiset tuotteet kuljetettiin myytäviksi Eurooppaan.

Ulkomaisten tuotteiden kysyntä kasvoi Euroopassa, mikä lisäsi orjien tarvetta Amerikassa.

Valtaosa orjista kuljetettiin Karibialle tai Brasiliaan. Orjia tarvittiin valtavia määriä, sillä Karibialla ja Etelä-Amerikassa he työskentelivät sokeri- ja riisiviljelmillä ja heitä kuoli valtavia määriä äärimmäisen raskaassa työssä.

Historiantutkimuksen arvioiden mukaan yli 10 miljoonaa ihmistä tuotiin Atlantin yli 366 vuoden aikana orjakaupan myötä. Heistä noin 1,3 miljoonaa kuoli jo laivakuljetuksen aikana.

Orjia laivattiin Länsi-Afrikasta

Atlantin yli käyty orjakauppa kiihtyi 1600-luvulta lähtien sitä mukaa, kun Uuden maailman plantaasinomistajat tarvitsivat jatkuvasti lisää työvoimaa. Pääasiassa Länsi-Afrikasta lähtöisin olleet orjat laivattiin Atlantin yli eurooppalaisilla orjalaivoilla, jotka hyödynsivät vallitsevia tuulia valtameren ylityksessä.

Shutterstock

Eurooppa

Vain alle 10 000 afrikkalaista orjaa päätyi Eurooppaan. Mantereella oli jo yllin kyllin halpaa työvoimaa, joten orjat päätyivät usein palvelijoiksi.

Vuosina 1501–1875 Eurooppaan tuotiin

7 616 afrikkalaista orjaa

Shutterstock

Argentiina ja Uruguay

Nykyisten Argentiinan ja Uruguayn alueelle tuodut noin 90 000 orjaa työskentelivät pääasiassa kaivoksissa sekä pelloilla ja karjatiloilla.

Vuosina 1501–1875 Argentiinaan ja Uruguayhin tuotiin

90 067 afrikkalaista orjaa

Shutterstock

Yhdysvallat

Yhdysvallat kielsi orjakaupan vuonna 1808, mutta orjia salakuljetettiin maajan Kuubasta. Orjia vietiin etenkin Yhdysvaltain tupakka- ja puuvillaviljelmille. Orjia salakuljetettiin yhdysvaltalaisilla ja espanjalaisilla laivoilla.

Vuosina 1501–1875 Pohjois-Amerikkaan tuotiin

306 726 afrikkalaista orjaa

Shutterstock

Karibia

Ennen vuoden 1807 orjakauppakieltoa britit olivat laivanneet enemmän orjia Karibialle kuin mikään muu maa. Kiellon jälkeen etenkin ranskalaiset ja espanjalaiset laivat toivat orjia Afrikasta alueilleen Karibialla.

Karibialla orjat työskentelivät pääasiassa sokeri- ja kahviplantaaseilla esimerkiksi Kuubassa, Guadeloupella ja Martiniquella. 350 vuoden aikana Atlantin yli Karibialle laivattiin yli 4 miljoonaa orjaa. Heistä noin 700 000 kuoli matkalla.

Vuosina 1501–1875 Karibialle tuotiin

4 379 171 afrikkalaista orjaa

Shutterstock

Brasilia

Noin 3 miljoonaa orjaa päätyi Brasiliaan, jossa he työskentelivät kaivoksissa, sokeriplantaaseilla ja karjatiloilla. Orjia kuljettivat portugalilaiset ja brasilialaiset laivat.

Vuosina 1501–1875 Brasiliaan tuotiin

3 169 124 afrikkalaista orjaa

Shutterstock

Britannian Länsi-Afrikan laivasto

Brittien Länsi-Afrikan laivasto partioi vuosina 1808–1867 laajalla alueella Afrikan länsirannikolla orjalaivoja etsimässä.

Shutterstock

1870-luvulta eteenpäin brittilaivasto partioi myös Sansibarin saaren vesillä, jossa erityisesti arabiorjakauppiaat seilasivat. Britit pysäyttivät noin tuhat arabien orjalaivaa ja vapauttivat niistä noin 12 000 orjaa.

Shutterstock

Syylliset väistelivät sopimusta

Sairaudet eivät olleet brittien ainut huolenaihe. Orjalaivojen kapteenit ja omistajat saivat usein sakkotuomioita, ja laivat sekä orjat takavarikoitiin.

Muiden maiden sopimuksissa oli kuitenkin pykälä, jonka mukaan kapteenit ja omistajat asetettiin vastuuseen vain silloin, kun laivoista todella löytyi orjia.

Orjalaivat oli helppo tunnistaa, sillä niissä oli yleensä ylimääräinen kansi, jotta sisään mahtui enemmän ihmisiä.

Lastiruumien luukut oli korvattu ristikoilla hengitysilman takaamiseksi, ja laivassa oli myös sekä tavallisia että nilkkakahleita. Tuomio rapsahti kuitenkin vain, jos kyydissä oli orjia.

Silloinkin, kun jossakin laivassa havaittiin orjia, kapteeni saattoi päästä pälkähästä.

Vuonna 1816 Britannia perusti Sierra Leoneen erilliset orjakuljetuksiin keskittyneet tuomioistuimet Espanjaa, Portugalia ja Alankomaita varten.

Näitä kolmea maata edustavat komissaarit tekivät kuitenkin kaikkensa sabotoidakseen oikeudenkäyntejä.

Orjakaupan vastustajien tunnuksessa luki: ”Enkö minäkin ole ihminen ja veli?”

© AF Fotografie/Imageselect

Näin kävi esimerkiksi hollantilaisen Eliza-aluksen tapauksessa. Brittialus HMS Thistle havaitsi Elizan lokakuussa 1819 nykyisen Liberian rannikolla.

Kun Elizalla huomattiin brittien lähestyvän, brittiluutnantti Robert Hagan näki, kuinka hollantilaisalukselta soudettiin kiireesti venekaupalla orjia maihin.

Kun britit pian tämän jälkeen nousivat Elizaan, lastiruuman hämärästä löytyi vain yksi orja.

Oikeudenkäynnissä hollantilaiskomissaari myönsi, että laiva oli kuljettanut orjia, mutta korosti, että kyse ei juridisesti ollut orjakuljetuksesta siinä vaiheessa, kun britit olivat astuneet laivaan, sillä kansainvälisessä sopimuksessa käytettiin sanaa ”orjat”. Juttu raukesi, koska orjia oli vain yksi.

Britannia joutui pettymään

Inhimillisesti vielä julmempia olivat ne tapaukset, joissa orjalaivojen kapteenit heittivät elävän ihmislastinsa mereen kiinnijäämisen ja seuraamusten pelossa.

Usein veden varaan joutuneet olivat yhä kahleissa. Kapteeni saattoi jopa häipyä aluksestaan, jotta ei olisi jäänyt kiinni.

Joulun aikaan vuonna 1819 Britannian laivaston luutnantti Belcher näki alukseltaan suuren orjalaivan ja käski miehistönsä ajaa takaa kaukana olevaa alusta.

Brittien päästyä ampumaetäisyydelle vieras alus nosti salkoon Espanjan lipun ja alkoi tulittaa brittejä.

Ennen kun britit ehtivät vastata tuleen, espanjalaisalus ehti karahtaa rantaan, ja orjat juoksivat laivalta vapauteen.

”Voin vain tyytyväisenä todeta, että laiva tuhoutui täysin”, tapauksesta yllättynyt Belcher kertoi myöhemmin.

© Shutterstock

Muutaman vuoden partioinnin jälkeen Britannian oli pakko myöntää, että tavoitteesta saavutettiin vain murto-osa.

”Orjakuljetukset eivät ole loppuneet. En myöskään näe niille loppua niin kauan kuin toiminta nauttii eurooppalaisten täyttä suojelusta”, HMS Owen Glendowe -aluksen komentaja Robert Mends totesi katkerana vuonna 1822.

Mends toivoi Britannian laivaston kapteeneille vapaampia käsiä orjakaupan vaikeuttamiseksi niin, että kaupankäynnin sisältämää riskiä ei enää kannattaisi ottaa.

”Siihen saakka saamme tyytyä nöyryytettyinä katsomaan, kun maamme toiveet ja laivastomme tekemät uhraukset valuvat hukkaan.”

Ruuvi alkoi kiristyä

Britanniassa poliitikot alkoivat huolestua tilanteesta, sillä valvontatyö verotti tuntuvasti valtion kassavaroja.

Toimintaa päätettiin kuitenkin jatkaa, ja vuonna 1822 Alankomaat ja Britannia solmivat sopimuksen, jonka mukaan rikos voitiin osoittaa, jos laivan varustuksesta saattoi päätellä, että se oli orjakauppakäytössä.

Sopimuksen nojalla Britannia pystyi tuomitsemaan suuren määrän hollantilaisaluksia, eikä kulunut kauaakaan, kun Alankomaiden orjalaivat katosivat Atlantilta kokonaan.

Tämän jälkeen britit alkoivat painostaa muitakin maita hyväksymään samat säännöt, ja 1830-luvun lopulla myös Espanja ja Portugali myöntyivät.

Vuonna 1839 Britannian parlamentti sääti Palmerston Act -nimisen lain, jonka nojalla portugalilaisaluksiin liittyvät tapaukset käsiteltiin Britannian alaisissa tuomioistuimissa.

Vuonna 1841 jo 65 portugalilaista kapteenia oli saanut näin tuomionsa.

Samoihin aikoihin Britannian laivue sai vahvistuksekseen useita nopeakulkuisia aluksia.

Vuoden 1840 tienoilla Länsi-Afrikan rannikolla operoi jo noin 25 laivaa, joiden miehistössä oli 2 000 brittiä ja tuhat länsiafrikkalaisiin kru-kansoihin kuuluvaa miestä, jotka tunsivat hyvin paikallisen rannikon.

Orjalaivojen metsästäjät

Kaikesta tästä huolimatta orjalaivojen toiminta jatkui vääjäämättä. 1. marraskuuta vuonna 1839 Waterwitch-aluksen kapteeni Henry Matson havaitsi aamunkoitteessa prikin nykyisen Ghanan rannikon tuntumassa.

Hän suuntasi kurssin sitä kohti, ja aamuyhdeksältä Waterwitch oli jo varoituslaukausetäisyydellä. Brittejä pakenevan prikin lastia kevennettiin heittämällä muun muassa ankkureita ja tykkejä yli laidan.

Puolenpäivän maissa priki nosti Portugalin lipun.

Kun Matson havaitsi aluksen lähelle päästyään, että kyseessä oli Fortuna-niminen orjalaiva, Waterwitch ampui useita täyslaidallisia orjalaivaa kohti, ennen kuin se lopulta yhdeksän tunnin takaa-ajon jälkeen antautui.

Rajut toimet tuottivat tuloksia

Brittien ahkerasta partioinnista huolimatta moni orjalaiva livahti pakoon. Orjarannikon pohjoisosan valvontaa johtanut Joseph Denham päätti tehdä asialle jotakin.

Sen sijaan, että partioalukset olisivat seilanneet edestakaisin pitkin rannikkoa, Denham komensi laivat sulkemaan pääsyn tärkeimpiin satamiin, jotta orja-alukset eivät päässeet merelle.

Kun sulkua oli kestänyt kymmenen kuukautta, Denhamin suuri tilaisuus koitti. Gallinasjoen varrella asuvan gallinas-kansan kuningas oli ottanut vangiksi kaksi Britannian kansalaista.

Sierra Leonen kuvernööri pyysi Denhamia lähettämään laivaston apuun, mikä antoi tälle vihdoin syyn tunkeutua maihin ja iskeä suoraan orjakaupan lähteille.

Afrikkalaiset orjien välittäjät ja heidän paikallisagenttinsa vangitsivat orjia maan sisäosista ja pakottivat nämä kävelemään rannikolle.

Sisämaassa aivan rannikon tuntumassa vangit suljettiin orjaparakkeina toimiviin suuriin puurakennuksiin odottamaan alusta, joka kuljettaisi heidät Atlantin yli.

”Operaatio teki Afrikan rannikon orjakauppiaisiin niin suuren vaikutuksen, etteivät he enää halunneet jatkaa kauppaa paikallisten päälliköiden kanssa.”
Brittikapteeni Matson

Britannian sotalaivoilta lähti pikkuveneiden saattue, jossa Denham miehineen seilasi mereltä jokea pitkin sisämaahan. Siellä britit ottivat täpötäyteen ahdetut orjaparakit hallintaansa.

Seuraavaksi Denham vaati gallinas-hallitsijaa vapauttamaan kaksi vankina ollutta brittiä sekä allekirjoittamaan sopimuksen orjakaupan lopettamisesta. Mikäli käskyä ei toteltaisi, Britannian tykit alkaisivat laulaa.

Kuninkaalla ei ollut valinnanvaraa, joten hän suostui sopimukseen. Denhamin joukot ryhtyivät tuhoamaan parakkeja, ja operaatio kesti kaikkiaan kolme päivää.

841 vapautettua afrikkalaista ja joukko vangittuja espanjalaisia orjakauppiaita lähetettiin Sierra Leoneen.

Espanjalaiset väittivät, että tapauksesta oli koitunut heille 100 000–500 000 punnan tappiot ja lisäksi menetys, joka aiheutui 13 000 paikallisvälittäjille jo maksetusta orjasta.

”Operaatio teki Afrikan rannikon orjakauppiaisiin niin suuren vaikutuksen, etteivät he enää halunneet jatkaa kauppaa paikallisten päälliköiden kanssa. Lisäksi kauppiaat kehottivat päälliköitä tekemään sopimuksia kanssamme”, brittikapteeni Matson kirjoitti Lontooseen.

© North Wind Picture Archives/Imageselect

Arabit jatkoivat tuottoisia kuljetuksia

Kun Euroopan orjakuljetukset loppuivat 1800-luvun puolivälissä, Britanniassa katseet kääntyivät arabien harjoittamaan toimintaan.

Raa’at ja ahneet orjakauppiaat eivät jättäneet Afrikkaa, vaikka eurooppalaiset lopettivatkin orjien kuljetuksen, sillä ihmiskauppiaita tuli myös Euroopan ulkopuolelta.

Arabit olivat ostaneet afrikkalaisia orjia jo 700-luvulla, kun islam saavutti jalansijaa Pohjois-Afrikassa. Arabikauppiaat lähettivät orjia Lähi-itään työvoimaksi markkinoille ja suolakaivoksille sekä kotiorjiksi.

1600-luvulta alkaen kaupan keskukseksi tuli Sansibarin saari, jossa alettiin järjestää Itä-Afrikan suurimpia orjamarkkinoita.

Kun eurooppalainen orjakauppa tyrehtyi 1860-luvulla, arabien orjakuljetusten määrä Itä-Afrikasta moninkertaistui.

Osa historiantutkijoista arvioi, että arabien orjakaupassa myytiin vuosisatojen kuluessa lähes 12 miljoonaa afrikkalaista.

1870-luvulla Britannian laivasto hyökkäsi tästä syystä arabien orjalaivoja vastaan, mikä johti noin tuhannen orjalaivan takavarikkoon 30 vuodessa.

Orjakauppa loppui kuitenkin vasta Afrikan siirtomaavalloitusten myötä 1900-luvun alussa.

Sopimuksista, jotka antoivat Britannialle oikeuden tuhota orjaparakit ja kielsivät paikallisjohtajia käymästä orjakauppaa, tuli pysyvä käytäntö.

Vuonna 1841 britit solmivat sopimuksia kahdeksan päällikön kanssa, ja 1840-luvun lopulla sopimukset kattoivat sekä laajoja rannikkoalueita että miltei kaikki suuret, päiväntasaajan pohjoispuolella olevat rahtisatamat.

Tulosta syntyi nopeasti: kun vuonna 1839 Kuubaan vietiin vielä 19 900 ja Brasiliaan 54 000 orjaa, vuonna 1842 luvut olivat 4 100 ja 20 000.

Taistelu viimeisestä orjasatamasta

1800-luvun puolivälissä Lagosin kaupunki oli ainoa suuri orjasatama päiväntasaajan pohjoispuolella. Lagosin sijainti yli 240 kilometriä leveässä, sokkeloisessa jokisuistossa teki siitä täydellisen piilopaikan orjalaivoille, ja brittien oli vaikea pysäyttää kuljetuksia.

Vuoden 1851 marraskuussa 306 brittimerimiestä lähti veneillä jokisuistoa pitkin kohti Lagosia.

Paikallinen kuningas Kosoko oli kuitenkin valmiina, ja britit saivat rannoilta niskaansa kivääri- ja tykkitulta. He joutuivat perääntymään hengenvaarallisen tulituksen alta.

Britit kuitenkin palasivat kuukauden päästä, tällä kertaa 400 sotilaan, kahden höyryllä kulkevan jokialuksen, Bloodhoundin ja Teazerin, sekä Britannian konsulin teräksisen Victoria-aluksen voimin.

Kosoko oli jälleen valmiina: aluetta oli sekä ojitettu että linnoitettu. Niihin kohtiin, joissa joenpohja olisi ollut riittävän syvää brittialuksille, oli isketty bambukeppejä, jotka estivät laivojen etenemisen.

Aluksi Britannian laivojen kulku oli hankalaa, mutta pian britit jo pommittivat Lagosia tykein. Kun he vihdoin pääsivät tunkeutumaan kaupunkiin, Kosoko oli ehtinyt livistää.

Britit nostivat hänen sijalleen kuninkaan, joka oli halukas lopettamaan orjakuljetukset, ja siihen päättyi Arikan viimeisen orjasataman tarina.

Kuva on vuodelta 1907. Vielä tuolloin Britannian laivasto vapautti orjia Itä-Afrikan rannikon orjalaivoista.

© Royal Naval Museum in Portsmouth

Orjalaivojen virta tyrehtyi

Amerikassa Brasilia, Yhdysvallat ja Kuuba olivat pitkään orjakaupan keskuksia, mutta kun Britannia vuonna 1850 valtuutti laivastonsa takavarikoimaan orjalaivat Brasilian vesillä, Brasilian hallitsija kielsi orjien tuonnin maahan.

Yhdysvallat oli jo vuonna 1808 kieltänyt orjakaupan, mutta kiellosta huolimatta suuria määriä orjia salakuljetettiin Kuubasta etelävaltioihin.

Kun Abraham Lincoln nousi vuonna 1861 presidentiksi, hän päätti kukistaa salakuljettajat.

Yhdysvaltojen sisällissodan päätyttyä Yhdysvallat vahvisti vuonna 1865 lakimuutoksen, joka teki vihdoin lopun orjuudesta koko maassa.

”Se on mielestäni maamme koko historian loistavin saavutus.”
Britannian siirtomaa-asioista vastaava ministeri, 1865

Orjakaupan kukoistuskausi päättyi myös Kuubassa, jossa Britannian laivaston väliintulo oli moninkertaistanut orjien hinnan.

Atlantin ylittänyt orjakauppa oli tullut päätökseensä, mistä suurin kunnia kuului Britannian laivastolle. ”Se on mielestäni maamme koko historian loistavin saavutus”, Britannian siirtomaa-asioista vastaava ministeri totesi vuonna 1865.

Kaksi vuotta myöhemmin loppui myös erillisen Länsi-Afrikan laivueen tarina. 60-vuotinen sota oli vaatinut 2 500 brittimerimiehen hengen, mutta se oli pysäyttänyt 1 600 orjalaivaa ja pelastanut 160 000 afrikkalaista orjuudelta.

Britannia itse oli toki aikanaan kuljettanut moninkertaisen määrän orjia, mutta lopulta tilanne korjaantui.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota