Norjasta tuotiin jäätä Lontooseen

Gatti oli Lontoossa ainoa, joka myi jäätelöä syötävissä vohveleissa. Muilta sai ostaa jäätelöä pienissä lasikipoissa, jotka piti syönnin jälkeen palauttaa – eikä kippoja useinkaan pesty ennen seuraavaa käyttöä.

Lisäksi Gattin jäätelö vohveli­tuutissa maksoi vain muutaman pennin (nyky­rahassa noin neljänneseuron), ja niin myös työläiset saattoivat nauttia jääte­löstä, joka oli aiemmin ollut vain ­kallista yläluokan herkkua.

Gatti levitti kahvilakulttuuria

Carlo Gatti syntyi vuonna 1817 Ticinossa, eräässä Sveitsin italiankielisistä kan­toneista. Kouluaikana vilkasta poikaa oli paimennettava piiskan avulla koulu­kirjojen ääreen, ja 13-vuotiaana Gatti sai tarpeekseen ja lähti kotoa.

Hän kulki kauppiaiden matkassa Ticinosta aina 970 kilometrin päähän Pariisiin asti.

Gattin isä Stefano Gatti oli monien muiden tapaan lähtenyt rutiköyhästä ­Ticinosta etsimään töitä Euroopan ­suurkaupungeista.

Ticino tunnettiin kastanjoistaan, joita paahdettiin ja karamellisoitiin herkkupaloiksi tai ­jauhettiin ­käytettäväksi leivonnassa, ja Stefano ­olikin ottanut mukaansa Pariisiin ­koti­seudultaan herkullisten kakkujen, vohveleiden ja makeisten reseptejä ja perus­tanut ­Pariisiin konditorian Isänsä luona Carlo Gatti oppi konditoriataitoja, mutta samalla hän imi vaikutteita muun muassa pariisilaiskahviloista, joissa oli plyysinojatuoleja, suuria peilejä ja usein elävää musiikkia.

Lontoo oli yksi Euroopan edistyksellisimpiä kaupunkeja, mutta moisia kahviloita ei siellä vielä tunnettu, ja Gatti näki siinä tilaisuutensa.

Carlo Gatti lähti 30-vuotiaana vuonna 1847 Pariisista pienine säästöineen ­Lontooseen ja avasi siellä oman pariisi­laisen kahvilansa.

Hän osasi tuskin lukea tai kirjoittaa, ja hänen hienostelematon olemuksensa oli kaukana pariisilaisten ­kahviloiden asiakkaiden tyylikkyydestä, mutta se ei häntä haitannut.

Gatti asettui Holbornin alueelle, kuten suurin osa Lontoon italiankielistä väestöä, ja perusti kahvilansa sinne.

Muut kahvilanpitäjät eivät kaivanneet asiakkaikseen työväenluokkaa osin siksi, että työläisten ronskien puheiden ja tapojen pelättiin karkottavan hienommat asiakkaat, ja osin siksi, että työläisiä pidettiin köyhälistönä, jolla ei olisi varaa hienoihin leipomuksiin, saati että he olisivat arvostaneet niitä.

Niinpä Gattilla ei ollut kilpailijoita, ja kahvilan edullisesta jää­telöstä tuli menestystarina.

Hänen jäätelönsä tunnettiin pian ympäri Lontoota hintansa mukaan nimellä ”Penny Ice”.

”Ah, Penny Ice – sinä viilensit kesäisten iltapäivien kuumuutta, ja tuoksuvat ihanuutesi herättivät kielellä ihmetyksen ja täyttymyksen tunteita”, muisteli ­toimittaja Richard Dowling kirjassaan London Town vuonna 1880.

Harva Gattin asiakas tiesi, että edul­lisen jäätelön salaisuus piili kahvilan ­kellarissa, missä Gatti säilytti Lontoon jäätyneestä Regent’s Canalin kanavasta nostamaansa jäätä.

Gatti oli äkännyt jäätyneessä kanavassa oikean kultakaivoksen ja oli yksi ensimmäisistä, joka sai kaupungin johdolta luvan nostaa jäätä kanavasta.

Jäälohkareet kuljetettiin hevosvaunuilla kahvilan kellariin, mistä voitiin sitten käydä hakkaamassa jäätä aina tarpeen mukaan kerma-astioiden alle jäätelön tekemistä varten.

Jäävarastonsa ansiosta Gatti pystyi valmistamaan runsaasti herkullista jää­telöä ympäri vuoden ja myymään sitä vohvelituuteissaan muutamalla pennillä.

Likainen jää aiheutti vatsavaivoja

Jään varastoiminen oli Gattille tuttua jo lapsuudesta. Ticinossa, niin kuin muuallakin vuoristoissa, oli vuosisatoja hakattu jäätä jäätyneistä joista ja tuotu sitä kyliin muulien vetämillä vaunuilla.

Esimerkiksi Encyclopedia Britannican vuoden 1771 painoksessa luki: ”Italiassa vähä­pätöisimmälläkin ihmisellä on talossaan holvi tai kellari jäätä varten.”

Ranskassa luonnonjäitä hyödynnettiin hovissa. Ranskaa vuosina 1574–1589 hallinneen Henrik III:n aikana jäätä säilytettiin erillisissä jäävarastoissa ja tarjoiltiin ylellisyysherkkuna helteisinä päivinä.

Saksalainen kirjailija Johann Beck­mann kertoi, kuinka ”lunta ja jäätä asetettiin pöytään ­kuninkaan eteen, ja hän otti siitä vähän viiniinsä”.

Tapa levisi Englantiin kuningas Kaarle II:n aikana. Hän oli ollut Englannin vuosina 1642–1649 käydyn sisällissodan ­aikana maanpaossa Manner-Euroopassa, missä hän oli oppinut muun muassa juomaan jäillä jäähdytettyä viiniä.

Kuningasvallan palauttamisen jälkeen vuonna 1660 Kaarle rakennutti kuninkaalliseen puutarhaan Green Parkiin Lontoon keskustaan ensimmäiset jäävarastot.

Jäävarastot ja jääkellarit eivät kuitenkaan koskaan lyöneet itseään toden teolla läpi Britanniassa, vaikka muun muassa brittiläinen arkkitehti John Papworth ylisti ideaa ja kirjoitti vuonna 1818:

”Jäävarasto on erinomainen paikka ­varastoida kaikenlaista ruokaa, jolle kesän kuumuus voi olla pahasta.”

Ongelma oli, että Britanniassa joet olivat usein käytännössä läheisten kaupunkien avoviemäreitä, joten niiden jää oli lähinnä pakastettua likavettä ja sisälsi ties mitä jätteitä ja saastaa, joita kukaan ei halunnut kotiinsa.

Niinpä Britanniassa ruokaa varastoitiin ensisijaisesti suolaamalla ja säilömällä, ei jäähdyttämällä.

Vain vauraimmat britit alkoivat rakentaa jääkellareita. Italiassa matkaillut yläluokka toi ajatuksen tullessaan ja alkoi rakennuttaa tiloilleen kellareita, joihin säilöttiin tilan jäätyneistä järvistä hakattua jäätä.

Niistä sitten haettiin kuumina kesäpäivinä jäätä ja murskattiin sitä juomien joukkoon, kun haluttiin tehdä vaikutus huomattaviin vieraisiin.

Lasia ei kuitenkaan kannattanut juoda tyhjäksi asti, sillä jää oli usein likaista ja jätti lasin pohjalle kerroksen maata ja levää. Oli varsin tavallista, että jääjuomien jälkeen vatsaa alkoi kummasti kipristellä.

Gattin nimestä tuli laadun takuu

Myöskään Gattin jää ei ollut aivan huippulaatuista, koska Regent’s Canalin kanavaan päätyi muun muassa teurastamoiden jätteitä.

Jääkellarit olivat kuitenkin Lontoossa harvassa, ja jää oli tärkeää ravintoloille, teurastamoille ja kalakauppiaille – olihan parempi pitää tuotteet kylmänä vaikka ­likaisella jäällä kuin antaa tuore­tavaroiden pilaantua kesäkuumalla.

Gatti pystyi pian laajentamaan liiketoimintaansa, ja hän avasi uuden kahvilan muun muassa Hungerford Marketin kauppakeskukseen aivan Lontoon keskustaan ja palkkasi sinne muusikoita viihdyttämään asiak­kaita soitollaan.

Kaikki näytti sujuvan hyvin, mutta Gattikaan ei säästynyt vastoinkäymisiltä.

Hungerford ­Marketissa järjestettiin noihin aikoihin suosittuja panoraama-­esityksiä, joissa ­kerrottiin tarinoita kelaamalla pitkälle kankaalle maalattuja kuvia rullalta toiselle usein ääni- ja valotehosteiden säestyksellä.

Erään esityksen aikana vuonna 1854 öljylamppu kaatui ja sytytti koko rakennuksen tuleen.

”Traaginen tapahtuma. Ikkunat sär­kyivät, ja suurin osa katosta paloi kokonaan pois”, kuvaili tulipaloa sanomalehti The ­Illustrated London News.

Gattin onni onnettomuudessa oli, että hänellä oli yhtenä harvoista Hungerford Marketin kauppiaista vakuutus.

Vakuutusrahoilla hän perusti ravintoloita, joissa suuret orkesterit viihdyttivät asiakkaita, sekä uuden jääkellarin. Gatti kutsui myös veljensä Giuseppen ja Giovannin Lontooseen, ja yhdessä he perustivat suklaata valmistavan Gatti Bros -yrityksen.

1850-luvun puolivälissä Gattin nimestä oli tullut Lontoossa laadun tae. Kun hänen entiset työntekijänsä avasivat omia konditorioita tai kahviloita, he mainostivat ikkunoissaan olleensa aiemmin töissä Gattilla.

Gatti kehitteli jatkuvasti uusia liike­ideoita ja seurasi mielenkiinnolla jäämarkkinoiden kehitystä.

Brittiläisistä järvistä ja joista hakatut pari ­tuhatta tonnia jäätä vuodessa eivät riit­täneet enää vastaamaan asiakkaiden kasvavaan jäähdytysjään kysyntään, etenkin kun suuri osa jäästä tarvittiin tavarajuniin pitämään satamista ja teurastamoista tukkuliikkeisiin tuotavat elintarvikkeet kylmänä.

Kasvavan miljoonaomaisuutensa turvin Gatti päätti tehdä vielä uuden aluevaltauksen: hän alkaisi myydä briteille vielä enemmän ja parempaa jäätä, jota hän toisi Euroopan suurimmasta jääntuottajamaasta, Norjasta.

Kirkas jää oli menestystuote

Norjassa jäätä riitti pitkien talvien ja syvien järvien ansiosta, ja sieltä saatiinkin nostettua joka vuosi tonneittain kristallinkirkasta jäätä.

Jää leikattiin lohkareiksi suurilla sahan­terillä ja kuljetettiin hevosvaunuilla tai laskettiin rinteitä alas Norjan etelärannikon kaupunkeihin, joista sitä lai­vattiin ympäri maailmaa aina Australiaan asti.

Norjalainen jää tunnettiin kaikkialla maailmalla siitä, että se oli puhdasta eikä siitä tullut jäähdytettävään tuotteeseen ­sivumakua.

Gatti alkoi itsekin käyttää norjalaista jäätä huomattuaan, että hänen omakin ­jäätelönsä alkoi sen ansiosta maistua entistä paremmalta.

Eräs William Leftwich oli yrittänyt tuoda jäätä Norjasta jo vuonna 1822, mutta silloin tulliviranomaiset eivät olleet vielä koskaan nähneet jäälohkareita eivätkä tienneet, miten kolmensadan tonnin jäälasti pitäisi tullata.

Paperien pyörittely kesti pitkään, ja lopulta tultiin siihen ­tulokseen, että jää määritettäisiin ”kuiva­tavaraksi” – mitä päätöstä odoteltaessa sulanut jää ei siinä vaiheessa tietenkään enää ollut...

Norja ei toki ollut ainoa jäähdytysjään tuottaja maailmassa. Suurin tuottajamaa Yhdysvallat vei tuolloin maailmalle lähes 66 000 tonnia jäätä vuosittain.

Jää pakattiin kankaaseen, jotta se pysyisi mahdollisimman kylmänä, mutta silti siitä suli matkalla lähes 40 prosenttia.

Gatti valitsi norjalaisen jään, sillä sen kuljetusaika oli lyhyempi ja siten jäätä suli vähemmän kuljetuksen aikana.

Norjan tärkeimmästä jäähdytysjään lähtöpaikasta Kragerøstä oli Lontooseen matkaa noin 600 meripeninkulmaa (1 100 km), kun sitä New Yorkista kertyi lähes 3 200 meripeninkulmaa (6 000 km).

Vuonna 1856 Gatti teki sopimuksen Norjan suurimpiin jään viejiin kuuluvien Dahllin veljesten kanssa. ”Sovittu jääkauppias C. Gattin kanssa 400 jää­tonnin toimituksista ensi vuoden helmi-, maalis- ja huhtikuussa.

Hinta: 17 shil­linkiä per tonni”, kirjoitti Georg Dahll ­Lontoosta kotiin Kragerøhön veljelleen Johanille.

Hinta vastasi työläisen neljän päivän palkkaa, mutta Gatti pystyi myymään jäätä eteenpäin Lontoossa jopa noin 30 shillingillä tonni.

Ensimmäinen erä kulki yhdellä laivalla, mutta vuodesta 1857 Gattin jään­tuonti laajeni niin, että käytössä oli 50 alusta.

Gatti hankki lisäksi varastorakennuksen Regent’s Canalin kanavan luota ja kaivautti sen alle jääkellarin. Niin köyhä maahanmuuttaja Ticinosta rakensi tiensä Lontoon jäämoguliksi.

Suljetuista liikkeistä syntyi uutta

Jääkauppa sujui kuin vettä vain, mutta ­tulipalon jälkeen kunnostettu Hungerford Market kärsi asiakaspulasta. Vuonna 1859 rakennus myytiin rautatieyhtiölle, joka perusti paikalle aseman.

Gatti sai korvaukseksi siellä sijainneista kahvi­loistaan ja myymälöistään 7 750 puntaa (noin 536 000 nykyeuroa) ja laajensi liiketoimintojaan entisestään perustamalla uusia ravintoloita ja musiikkiteattereita.

Esimerkiksi ruokapaikka Adelaide Gallery oli suosittu etenkin nuorten parien keskuudessa, sillä siellä ateriat nautittiin huippumodernien sähkövalojen alla.

”Voit viedä valittusi gallerian toiseen kerrokseen ja ilahduttaa häntä jos jonkinlaisilla herkuilla. Täällä ei ole valitukselle sijaa”, Adelaide Gallerya kuvailtiin kirjassa London Town.

Gatti perusti myös musiikki- ja viihdekeskuksen nimeltä Gatti’s Music Hall, joka tunnettiin maailman suurimmaksi väitetystä biljardisalongistaan: sali oli 76 metriä pitkä ja siellä oli 17 pelipöytää.

Norja valtasi jäämarkkinat

Myös Ruotsi yritti päästä jäämarkkinoille, mutta Itämeren satamat vapautuivat jäistä vasta myöhään keväällä, ja kun laivat lopulta pääsivät matkaan, norjalaiset kilpailijat olivat pystyneet viemään jäitä jo pitkään Pohjanmeren avoimina pysyvistä satamista.

Norjalaiset olivat myös eristäneet lastiruumaansa metsä­teollisuudesta saadulla kutterinpurulla, minkä ansiosta heidän jäästään suli kul­jetuksen aikana vain 5–10 prosenttia.

Yhdysvaltalaiset olivat 1840-luvulta ­alkaen hallinneet jääkauppaa Britanniaan ja vieneet sinne erityisesti korkealuok­kaisena tunnettua Massachusettsissa ­sijaitsevan Wenham Lake -järven jäätä.

Norjalaiset uskoivat kuitenkin voivansa toimittaa parempaa ja edullisempaa jäätä, ja kun Yhdysvaltain sisällissota puhkesi vuonna 1861 ja sotki jääkauppaa, norjalaiset tarttuivat tilaisuuteen.

Norjassa ­Oppegårdissa sijaitseva Gjersøjärvi jopa nimettiin uudestaan Wenham Lakeksi, jotta brittiläiset ostajat haksahtaisivat ­luulemaan saavansa edelleen tunnettua ­yhdysvaltalaista jäätä.

Norjalaiset valtasivat Gattin avulla yhä suuremman osan brittiläisiä markkinoita. Vuonna 1869 brittiläisiin satamakau­punkeihin saapui peräti 100 000 tonnia norjalaista jäätä.

Se ei kuitenkaan ollut pelkästään Gattin ansiota, vaan jäästä oli vain tullut todella haluttua.

­Esimerkiksi kaikilla itseään kunnioitta­villa ravinto­loilla oli jo jäälohkarekaapit tavaroiden kylmänä pitämiseen, ja ne yleistyivät myös yläluokan kodeissa.

Lisäksi britti­läiset lääkärit alkoivat ­hoitaa ­kuumepotilaita Intiassa jääkylvyillä, ­joiden he ­uskoivat auttavan myös maksavai­voihin, ja vuodesta 1870 Bri­tannian laivastokin alkoi käyttää jäätä jäähdyttääkseen tulitais­teluissa tykin­putkia, jotta niiden kuumuus ei sytyttäisi ruutivarastoja.

Gatti palasi kotikonnuilleen

Vuonna 1870 Carlo Gatti antoi liike­toimintansa pääosin tyttärensä Rosan hoitoon. Valinta oli silloisten sukupuolinormien valossa yllättävä, mutta Rosa oli perinyt isänsä yrittäjänlahjat ja ollut lapsesta asti kiinnostunut yrityksestä.

Kun yritys näin oli hyvissä käsissä, Gatti palasi kotiseuduilleen Sveitsiin.

Siellä köyhistä oloista lähtenyttä ja omin voimin yhteiskunnan huipulle noussutta miestä kunnioitettiin suuresti ja hänestä käytettiin nimitystä ”figlio delle sue opere”, oman onnensa seppä. Gatti jopa valittiin kaupunginhallitukseen.

Gattilla oli suuria suunnitelmia siitä, kuinka hän muun muassa kehittäisi köyhien kotikolkkiensa maanviljelystä.

Hän osti maata ja testasi leikkuupuimuria ja muita uusia keksintöjä. Aikalaisten mukaan raha ei ollut muuttanut Gattia, joka seurasi töitä ”viljelijän vaateparressa”.

Ikä alkoi horjuttaa yhä töitä jatkavaa Gattia. Vuonna 1878 hän putosi heinäparvelta ja loukkaantui niin pahasti, että menehtyi muutaman päivän kuluttua vammoihinsa.

Asia huomioitiin Lontoossa asti, missä kaikki Gattin kahvilat ja ­ravintolat suljettiin päiväksi.

Hautajaisiin osallistui yli kaksi­tuhatta ihmistä.

Gatti saatettiin haudan lepoon kaupungin palokuntalaisten kantamassa koristellussa arkussa, ja häntä ylistettiin kaiken päivää muistopuheissa, joissa muun muassa todettiin, ettei Gatti menestyksestään huolimatta ”koskaan unohtanut vaatimatonta synnyinpaikkaansa”.

Jälkikirjoitus

Gattin kuoleman jälkeen perhe otti yrityksen haltuunsa. Se menestyi pitkään, mutta 1900-luvun alussa onni kääntyi.

Monet muutkin myivät jo halpaa jäätelöä, ja niin Gattin kahvi-lat sulkeutuivat yksi toisensa jälkeen.

Jäähdytysjääkaupassa Gattin nimi säilyi ­pitkään laadun takeena, ja perheyritys toimi aina vuoteen 1981, jolloin jälke­läiset ­lopulta myivät sen eteenpäin.