Juusto, kotilot ja kivikiekot – kaikki kävi rahasta

Lehmä maksoi sata oravaa

Keskiajan Suomessa ja Venäjällä maksuvälineenä käytettiin oravannahkoja, ja pörröhäntien kuonot, korvat ja kynnet toimittivat pikku­rahan virkaa.

Yhden nahan käypä arvo vaihteli kulloinkin kierrossa olevien nahkojen määrän mukaan, mutta esimerkiksi lehmä saattoi ajoittain maksaa jopa sata oravannahkaa.

Oravien laajamittainen metsästys saattoi tutkijoiden mukaan olla jopa syynä siihen, että Venäjä jossain määrin välttyi ­Euroopassa 1300-luvulla raivonneelta paiseruttoepidemialta, jota aiheuttavaa bakteeria oravat ja muut jyrsijät kantavat.

Oravan­nahkoja ­käytettiin maksuvälineenä 1400-luvun alkupuolelle asti, ­kunnes esimerkiksi Novgorod luopui niistä.

Muinaisen ­maksuvälineen perintö elää suomen kielessä edelleen: sana ”raha” on nimittäin alun perin merkinnyt oravannahkaa.

Virginiassa raha kasvoi pelloilla

Tupakka oli omaa luokkaansa, kun Virginian osavaltion englantilaiset uudisasukkaat kokeilivat erilaisia viljelykasveja 1600-luvulla. Tupakka menestyi Virginiassa niin hyvin, että vuonna 1642 sen lehdistä tehtiin osavaltion ainoa käypä maksuväline.

Tupakanlehdillä ostettiin orjia ja muita tuotteita ja maksettiin veroja ja palkkoja, ja pian kaikki virginialaiset papeista käsityöläisiin alkoivat viljellä tupakkaa itse.

Seurauksena oli tupakanlehtien ylitarjonta ja arvon romahdus 1600-luvun lopulla. ­Tupakan arvoa yritettiin nostaa ­väkisin tuhoamalla tupakkaviljelmiä, kunnes se kiellettiin lailla kuolemanrangaistuksen uhalla.

Rahana käytettiin valtavia ”kivikolikoita”

Tyynessämeressä sijaitsevan Yapin saaren rahat olivat luultavasti maailman suurimpia. Yhdellä traktorinrenkaan kokoisella kivikiekolla sai komean talon.

Tyynessämeressä sijaitsevan syrjäisen Yapin saaren asukkaat saattoivat rauhallisin mielin jättää rahansa lojumaan vaikka polun varteen – saarella käytetyt rahat olivat niin ­painavia, että niiden varastaminen oli lähes mahdotonta.

Yapilaiset käyttivät 500-luvulta 1930-luvulle maksuvälineenä raita eli valtavia kivikiekkoja, joiden keskellä oli reikä. ”Jättikolikot” veistettiin kivilouhoksilla ­Palausaarilla noin 500 kilometrin päässä Yapista lounaaseen, ja ne kuljetettiin Yapiin kanoottien ­vetämillä puulautoilla.

Matka kesti noin viisi päivää, ja merenpohjasta löydetyt kivikiekot osoittavat, ettei taival läheskään aina päättynyt onnellisesti. Mitä suurempi ja ­hienompi kivikiekko oli, sitä arvokkaampi se oli. Suurimmat kiekot ­painoivat 7,6 tonnia, ja niiden läpimitta oli jopa 3,5 metriä.

Moisella kiekolla sai suuren talon, kun taas vaimon sai vähän pienemmällä kiekolla ja ruokalautasen kokoisella kiekolla pystyi hankkimaan ­perheelle ruokaa noin kuukaudeksi.

Italiassa rahan virkaa toimitti parmesaani

Parmesaanijuusto oli Italiassa kysyttyä ja siksi arvokasta, ja jotkut säilyttävät sitä vielä nykyäänkin pankkien tallelokerossa.

Monet italialaiset olivat luultavasti 1200-luvulla sitä mieltä, että raha ei haise, vaikka heidän tapauksessaan se ei ollut aivan totta. Tuolloin ­Italiassa alettiin nimittäin käyttää maksuvälineenä parmesaanijuustoa.

Parmesaania arvostettiin myös saapasmaan ­ulkopuolella, ja italialaiset antoivat sitä lahjaksi vierasmaalaisille diplomaateille ja kuninkaallisille. Vuonna 1511 paavi Julius­ II lahjoitti peräti sata parmesaanikiekkoa Englannin Henrik VIII:lle.

Parmesaania pidettiin niin arvokkaana, että sitä varjeltiin kaikin keinoin, ja esimerkiksi ­Lontoon suurpalon aikana vuonna 1666 virkamies ­Samuel Pepys kiiruhti kotiinsa kaivamaan parmesaanivarastonsa maahan turvaan.

Me muut raastamme parmesaania pastan päälle, mutta kotiseudullaan Emilia-Romagnassa parmesaani on yhä lähes kullan ­arvoista. Jotkin pankit, kuten Credito Emiliano, myöntävät parmesaanin valmistajille lainoja, joiden vakuudeksi kelpaa juusto.

Pankilla onkin säilössä 440 000 noin 300 euron arvoista parmesaanikiekkoa.

Etanoilla ostettiin orjia

Trooppisen kaurikotilon kiiltäviä kuoria käytettiin yleisesti maksu­välineenä Afrikassa, Aasiassa ja Tyynenmeren alueella 600-luvulta eaa. aina 1920-luvulle asti. Kaurikotilon kuoret ovat kovia ja kiiltäviä ja ne näyttävät siltä kuin ne olisivat posliinia.

Kotiloiden suosio ja arvo perustuivatkin niiden ulko­näköön ja ­kestävyyteen. Portugalilaiset rahtasivat 1500-luvulla laivalasteittain kaurikotiloita Intian valtamereltä Afrikkaan, jossa he ostivat niillä orjia.

Niin kauan kun kotilot olivat vielä ­harvinaisia, yksi orja maksoi 200–300 kotiloa. 1600-luvun lopulla kotiloihin kuitenkin iski inflaatio, ja vuonna 1680 yhdestä orjasta joutui pulittamaan jo 20 000 kotiloa. Niin suuri määrä kotiloita painoi noin 25 kiloa.

Koiran kita oli kuin säästöpossu

Koiranhampaat olivat käypä maksuväline joissakin osissa Papua-­Uutta-Guineaa aina vuoteen 1960 asti. Hampaat poistettiin vasta sen jälkeen, kun koira oli kuollut. Tällöin ­kuollut koira haudattiin kaulaa ­myöten hiekkaan ja sen hampaat ­kiskottiin irti.

Koska maksuvälineeksi kelpasivat vain kulmahampaat, yhdestä koirasta sai ­yleensä neljä ”rahaa”. Irrotuksen jälkeen hampaisiin porattiin reikä ja ne ­pujotettiin nyöriin hammaskäädyksi, jota kannettiin kaulassa kuin korua konsanaan.

Hampaiden arvo perustui niiden kuntoon ja valkoisuuteen, ja niillä maksettiin muun muassa morsius­lunnaita, tupakkaa, kookospähkinöitä ja sikoja.

1880-luvulla yhdellä ­hampaalla sai kymmenen kookos­pähkinää, kun taas sika maksoi sen kärsästä saparoon ulottuvan hammaskäädyn verran.

Veitset ja lapiot kutistuivat kolikoiksi

Noin 2 700 vuotta sitten eräs kiinalainen ruhtinas antoi perimätiedon mukaan ­sotilailleen luvan käyttää pronssi­veitsiään maksuvälineenä. Samalla ­syntyi uusi valuutta, jota voidaan pitää nykyisten kolikkojen edeltäjänä.

Ajan mittaan kiinalaiset alkoivat porata veitsiin ja lapioihinkin reikiä, jotta niihin voitiin pujottaa nyöri ja niitä olisi ollut helpompi kuljettaa.

Vähitellen työkalut kutistuivat yhä pienemmiksi, kunnes niitä ei lopulta enää voinut käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa eli leikkaamiseen tai kaivamiseen. Näin veitsi- ja lapiorahoista tuli pelkästään maksuvälineitä.

Sotilaat saivat palkan pelikortteina

Ranskan Kanadan-siirtokunnalta loppuivat rahat vuonna 1685 muun muassa siksi, että huoltokuljetukset kotimaasta olivat myöhässä. Sen vuoksi virkamiehille ja sotilaille ei voitu maksaa palkkaa – kunnes upseeri Jacques de Meulles sai ajatuksen.

Siirtokunnassa oli yllin kyllin pelikort­teja, ja Meullesin ehdotuksesta niitä alettiin käyttää maksuvälineinä, jotka voisi vaihtaa oikeaksi rahaksi huoltolaivan saavuttua.

Kortteihin merkittiin Ranskan bourbonin­lilja sekä nimellisarvo. Pelikortteja käytettiin Kanadassa rahan korvikkeena vuoden 1686 loppuun saakka, ja niihin turvauduttiin myöhemminkin useaan otteeseen.

Suolatangot olivat Etiopian kultaa

Nykyään suolaa voi ostaa kaupasta pikkurahalla, mutta entisaikojen Etiopiassa suola oli kultaakin arvokkaampaa. Suunnilleen vuodesta 500 aina 1920-luvulle saakka etiopialaiset käyttivät maksuvälineenä ruokoihin käärittyjä suolatankoja.

Suolatankoja kutsuttiin nimellä amole samannimisen heimon mukaan, sillä juuri amolet olivat alkaneet käyttää suolaa rahana. ”Valkoista ­kultaa” saatiin Danakilin aavikon laajoilta suolatasangoilta Koillis-Etiopiasta.

Alue kuuluu maapallon kuumimpiin ja kuivimpiin seutuihin, ja päivälämpötila voi nousta siellä yli 50 asteeseen.

Yhden amolen arvo vaihteli eri aikoina, mutta seikkailija Richard Burton raportoi 1800-luvun puolivälissä, että yksi orja maksoi aasikuorman verran suolatankoja.

Mausteilla oli ostovoimaa

Pippuri oli keskiajan Euroopassa niin harvinaista ja ­arvokasta, että sitä käytettiin muun muassa verojen, tullien ja vuokrien maksamiseen. Kuninkaat määräsivät palvelijansa vartioimaan pippurivarastojaan yötä ­päivää, ja raharikkaat kätkivät maustetta vaatteisiinsa.

Arabikauppiaat hallitsivat pitkään tuottoisaa pippurikauppaa. He toivat pippuria kamelikaravaaneilla ja ­laivoilla Aasiasta Lähi-itään, josta italialaiset välikädet kuljettivat sitä Euroopan markkinoille.

Eurooppalaiset halusivat kuitenkin päästä ostamaan pippuria halvemmalla ­suoraan sen kasvupaikoilta, ja siksi Euroopasta lähetettiin 1400-luvulla useita retkikuntia etsimään meritietä pippurin kotiseuduille.

Portugalilainen ­merenkävijä Vasco da Gama löysikin 1500-luvun alussa kauan etsinyt meritien Afrikan ympäri Intiaan, jossa pippuria viljeltiin. Samalla hän mursi arabien pippurimonopolin.