Hollanti käytti rahaa ja valtaa Itämerellä

Paluumatkalla iski katastrofi. Lyypekin sotalaivasto havaitsi hollantilaisalukset Puolan edustalla, eikä kauppalaivoilla ollut mitään mahdollisuuksia. Neljä niitä saattamassa ollutta sotalaivaa pääsivät ­livahtamaan pakoon ja hälyttämään ­Tanskan laivaston Bornholmissa, mutta tanskalaisten saapuessa paikalle vahinko oli jo ­tapahtunut. 50 laivaa oli joko poltettu, pakotettu matalikolle tai vallattu.

Tanskalaiset saivat lippulaivansa Eng­lenin – joka aikalaiskronikan mukaan oli niin iso, että se oli ”kuin kana poikastensa keskellä” – johdolla ajettua hansa­kaupunkien laivat pois ja pönkitettyä valtaansa Juutinraumassa.

Se oli laiha lohtu hollantilaisille, sillä heidän yli 120 000 guldenin tappionsa olivat ­pahemmat kuin minkään kansakunnan mene­tykset Itämerellä yli sataan vuoteen. ­Yksikään hollantilainen alus ei enää uskaltanut purjehtia Juutinrauman läpi ennen kuin rauhan­sopimus allekirjoitettiin vuonna 1514.

Pohjolassa valta kuitenkin vaihteli eestaas kuin vuoro­vesi, ja pian koittaisi hollantilaisten valtakausi.

Hollanti oli Alankomaiden vaurain osa

Alankomaat oli vain joukko löyhästi ­yhteen liittyneitä kaupunkeja ja provinsseja nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella, ja Hollanti oli sen mahtavin ja vaurain provinssi.

Muodollisesti Alankomaita hallitsivat Habsburgit, mutta provinssit saivat pitkälti päättää asioistaan itse niin kauan kuin ne maksoivat veronsa. Se sopi niille mainiosti, koska silloin ne pystyivät keskit­tymään ydinosaamiseensa eli kauppaan.

Kauppaa käytiin erityisesti Baltian maiden sekä Ruotsin, Norjan ja Suomen kanssa, sillä niistä saatiin edullisesti viljaa ja puuta. Se kiinnosti tietenkin myös hansaliittoa, joka oli 1500-luvulla Alankomaiden pahin kilpailija.

Kiistat ulot­tuivat henkilötasolle asti, ja esimerkiksi Bergenissä Norjassa hollantilaiset kaup­piaat ja saksalaisten hansakaupunkien edustajat päätyivät usein käsirysyyn. Itämerelle purjehtiakseen alankomaalaisten alusten oli kuljettava tanskalaisten hallitseman Juutinrauman läpi.

Tanskan kuningas Eerik Pommerilainen oli vuonna 1429 ottanut käyttöön Juutinrauman tullin eli alkanut vaatia kapeassa sal­messa Tanskan Helsingørin ohi kulkevilta ­ulkomaalaisilta aluksilta maksua.

Vuonna 1500 Juutinrauman läpi kulkevista ­laivoista 70 prosenttia oli alankomaalaisia, ja niiden maksamat tullit muodostivat suuren osan Tanskan valtion tuloista. Toisaalta Itämeren kauppa oli hollantilaisille elintärkeä.

”Juutinrauman sulke­misella olisi vakavat seuraukset, ja se aiheuttaisi meille enemmän vahinkoa kuin pieni sota”, todettiin hollan­tilaisten valtiokokouksessa vuonna 1565.

1500-luvun alussa Tanska kiinnostui Alankomaista aivan erityisesti, koska se arveli saavansa siitä vahvan liittolaisen Ruotsia vastaan.

Ruotsi oli vuosikausia yrittänyt irtautua Kalmarin unionista eli Tanskan, Ruotsin ja Norjan personaali­unionista, jota Tanskan kuningas oli johtanut vuodesta 1397.

Tanska sulki Juutinrauman

Tanskan ja Alankomaiden yhteyttä ­vahvisti Tanskan kuninkaan Kristian II:n läheinen suhde rakastajattarensa Dyveke Sigbritsdatterin äitiin, hollantilaiseen kauppiaaseen Sigbrit Willomsiin.

Sigbritistä tuli yksi kuninkaan tärkeimmistä neuvonantajista, ja vuonna 1519 hän sai jopa vastuulleen Juutinrauman tullin.

Oli poikkeuksellista, että nainen sai niin paljon poliittista vaikutusvaltaa, mutta Sigbrit osoittautui luottamuksen arvoiseksi, sillä Juutinrauman tulli tuotti muhkeat tulot.

Sigbrit huolehti myös siitä, että Tanska kääntyi yhä enemmän kohti Alankomaita ja kauemmas hansakaupungeista, jotka olivat hallinneet Itämeren kauppaa yli 150 vuoden ajan.

Kristian avioitui vuonna 1515 Elisabet Itävaltalaisen kanssa, joka oli Pyhän ­saksalais-roomalaisen keisarikunnan ­keisarin ja Habsburgin suvun päämiehen Kaarle V:n sisar.

Kristianille oli luvattu valtavat 250 000 guldenin myötäjäiset, mutta kun rahoja ei näkynyt, Kristian ­takavarikoi Sigbritin kanssa vuonna 1519 kaikki merialueellaan tavatut alankomaalaisalukset ja sulki Juutinrauman alankomaalaiselta kaupalta.

Kun hollantilaiset eivät enää saaneet viljaa Itämeren maista, heitä uhkasi taloudellinen romahdus ja jopa nälänhätä.

Vaikka alankomaalaisilla kauppiailla ei ollut mitään tekemistä maksamattomien myötäjäisten kanssa, he myöntyivät pakon edessä maksamaan Kristianille 100 000 guldenia saadakseen tämän avaamaan Tanskan salmet uudestaan ja vieläpä lähettivät hänelle kuusi sotalaivaa auttamaan häntä tulevalla sotaret­kellä Ruotsia vastaan.

Kristian joutui maanpakoon

Tullirahojen virratessa taas valtion kassaan Kristian lähti armeijoineen kukistamaan ruotsalaisia kapinallisia. Tukholma antautui vuonna 1520, ja korostaakseen valtaansa Kristian järjesti niin kutsutun Tukholman verilöylyn, jossa teloitettiin 82 ruotsalaista aatelista.

Sen vaikutus ei kuitenkaan ollut kuninkaan odotusten mukainen, sillä verilöylyn johdosta päinvastoin käynnistyi uusi kapina.

Pian Kristianin epäsuosio voimistui Ruotsin lisäksi niin paljon myös Tans­kassa, että hänen oli vuonna 1523 ­lähdettävä maanpakoon Alankomaihin muun muassa Sigbrit mukanaan.

Alankomaissa Kristian sai melko haalean vastaanoton, eikä asiaa auttanut, että hän alkoi vaatia hänelle luvatuista ­myötäjäisistä yhä puuttuvaa 150 000:a guldenia. Kahdeksan vuoden jälkeen hän sai tiristettyä langoltaan keisari Kaarle V:ltä 24 000 guldenia.

Kristian palkkasi rahoilla Alankomaiden Friisinmaan provinssista viisituhatta palkka­soturia, jotka marssivat piirittämään Amsterdamia. Hän vaati hollantilaisia maksamaan myötäjäisistä vielä jäljellä olevan osuuden laivastolla, jonka avulla hän voisi valloittaa valtakuntaansa takaisin.

Amsterdamilaiset myöntyivät ja toimittivat Kristianille noin 30 laivaa. Amsterdamin kaupunginjohto perusteli ratkaisuaan Kaarle V:lle:

”Jos emme anna kuninkaalle laivoja ­vapaaehtoisesti, on todennäköistä, että hän ottaa ne väellä ja voimalla ja lähtee täältä vihaisena. Jos hän sitten saa jälleen kuningaskuntansa valtaansa, Hollanti voi menettää kauppamahdollisuutensa.”

Niin ei kuitenkaan käynyt. Kristianilla ei ollut riittävästi joukkoja noustakseen takaisin valtaan, ja hän päätyi loppu­elämäkseen tanskalaiseen vankilaan.

Hollantilaiset saivat tarpeekseen

Kaoottinen tilanne, johon Kristian II oli osaltaan ajanut Tanskan, osoittautui ajan mittaan hollantilaisten eduksi. Mahtava Kalmarin unioni oli purkautunut, ja Ruotsikin alkoi nyt havitella Juutin­rauman herruutta.

Tanska pullisteli kuitenkin yhä ja sulki salmen hollantilaislaivoilta vuonna 1542 osana Habsburgeja vastaan käymäänsä sotaa.

Vuoden kuluttua keisari Kaarle V ymmärsi, että hänen hollantilaisilla alamaisillaan ei Juutinrauman sulun vuoksi ollut enää varaa edes ostaa viljaa henkensä pitimiksi, saati tukea häntä ja hänen sotiaan, ja niin hän järjesti rauhanneuvottelut saksalaisessa Speyerin kaupungissa.

Niiden päätteeksi tanskalaiset lupasivat avata Juutinrauman alankomaisille kauppa-aluksille sekä alentaa näiltä perittävää tullia.

Rauhaan johtanut Speyerin sopimus takasi hyvät ehdot alankomaisille kauppiaille, jotka lähettivätkin pian Juutin­rauman läpi yli tuhat kauppalaivaa joka vuosi.

Hollantilaiset käyttivät uutta vaurauttaan muun muassa perustamalla pysyvän armeijan ja sotalaivaston suojelemaan heidän kauppaintressejään.

Rikas hollantilainen yläluokka oli ­vähitellen kyllästynyt maksamaan Habsburgien sotia, varsinkin kun niitä käytiin usein hollantilaisten tärkeitä kauppakumppaneita vastaan, ja ongelmat sen kuin pahenivat vuodesta 1555 alkaen, kun Kaarle V luovutti osan vallastaan ­pojalleen Filip II:lle.

Filip oli tiukka katolilainen, joka otti elämäntehtäväkseen koota koko kristikunnan katolisen kirkon huomaan, ja protestantismin leviäminen Alankomaissa oli piikki Filipin lihassa.

Kun joukko kalvinisteja nousi kapinaan vuonna 1566, Filip vastasi kovalla kädellä, ja pian koko Alankomaat oli avoimessa sodassa Filipin hallitsemaa Espanjaa vastaan.

Sota aaltoili edestakaisin yli 40 vuoden ajan ja vaati arviolta noin sadantuhannen alankomaalaisen hengen – mikä oli huomattava määrä noin puolitoistamiljoo­naisesta väestöstä.

Espanja kävi kuitenkin sotia yhtä aikaa muuallakin, ja sitä heikensi etenkin sen armadan katastrofaalinen tappio englantilais-hollantilaiselle laivastolle vuonna 1588.

Kun rauha lopulta solmittiin vuonna 1609, löyhästä kaupunkien ja herttuakuntien yhteenliittymästä syntyi yhte­näinen itsenäinen tasavalta nimeltä Yhdistyneet Alankomaat.

Siihen kuului seitsemän provinssia, joilla oli huomat­tavia yhteisiä taloudellisia resursseja sekä poliittinen vapaus toimia omien etujensa mukaan. Alkoi Hollannin kulta-aika.

Hollannista tuli uusi supervalta

Uusi itsenäinen Alankomaat koki huiman kasvun ja otti kiistämättömän valta-­aseman Itämeren kaupassa sitä aiemmin hallinneilta hansakaupungeilta.

Pian Alankomaat nousi koko Euroopan merikaupan valtiaaksi etenkin ylivoimaisen laivanrakennusosaamisensa ansiosta.

Toisin kuin muissa merikauppaa käyvissä val­tioissa, Alankomaissa alettiin rakentaa kauppalaivoja johtoajatuk­sena ainoastaan taloudellisen voiton maksimointi. Sen ­tuloksena syntyi flöitti, laivatyyppi, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1595.

Flöitissä ei ollut lainkaan aseistusta eikä sitä voitu tarvittaessa muuttaa sotakäyttöön, niin kuin oli voitu tehdä perinteisille kauppalaivoille.

Sen rakentaminen oli kuitenkin lähes puolet hal­vempaa, sillä se tehtiin männystä eikä tammesta.

Se ei myöskään vaatinut niin paljon ­miehistöä, ja laakean pohjansa ansiosta siihen mahtui peräti kaksi kertaa niin paljon lastia kuin tyypilliseen 1600-luvun kauppa-­alukseen.

Sen suurin heikkous oli avuttomuus hyökkäyksissä, ja siksi flöitit purjehtivat vaarallisten meri­alueiden poikki sotalaivojen suojelemina suurina saattueina. 1600-luvun alussa alankomaalaiset kauppalaivat alkoivat myös säännöllisesti ylittää valtameriä.

Hollannin Itä-Intian kauppakomppania perustettiin vuonna 1602, ja siitä tuli ­nopeasti mahtava ­vallankäyttäjä, joka toi muun muassa ­mausteita, silkkiä ja teetä Aasiasta ja Etelä-­Amerikasta myytäväksi Euroopassa.

Se oli maailman ensimmäinen osake­yhtiö, ja sen omistivat pääosin Hollannin provinssissa asuvat kauppiaat. Se oli myös maailmanhistorian suurin yritys, jonka arvoksi sen ollessa suurimmillaan vuonna 1637 on arvioitu noin 7,2 biljoonaa nykyeuroa.

Siitä tuli Yhdistyneiden Alankomaiden valtavan taloudellisen mahdin symboli.

Hollantilaiset olivat ylpeitä asemastaan suurvaltana, joka ei ollut syntynyt perinteisesti sotaisan valloituspolitiikan vaan taitavien taloudellisten päätösten seurauksena. Vuonna 1629 joukko kauppiaita ­julisti Amsterdamissa:

”Taitavan ja taloudellisen johtomme ansiosta olemme voittaneet kilpailussa merillä muut kansakunnat, omineet lähes kaiken kaupan muilta mailta itsellemme ja palvelleet koko Eurooppaa laivoillamme.”

Juutinraumassa oli eniten hollantilaisia

Alankomaiden intressit Aasiassa ja Etelä-­Amerikassa eivät vähentäneet Itämeren kaupan merkitystä. Nuoren tasavallan perusta oli sen laivanrakennusteollisuus, joka nojasi Itämeren alueelta tuotaviin valtaviin määriin puuta ja tervaa.

Myös mittava viljan tuonti alueelta oli elin­tärkeää alankomaalaisille, sillä heidän oma maansa sopi huonosti viljelyyn.

­Viljaa tuotiin myös muun muassa Sak­sasta, mutta se ei yksin riittänyt tyydyttämään suurta tarvetta, varsinkin kun sitä ­myytiin myös paljon eteenpäin muihin maihin.

Silloinkin kun rutto iski Itä­meren alueen maihin vuosina 1709–1715 ja esimerkiksi villan ja nahan tuonti ­kiellettiin, viljakauppaa ei rajoi­tettu mitenkään.

Alankomaat oli Juutinraumassa kirkkaasti tärkein kaupallinen toimija. 1600-luvun alussa salmen läpi purjehti vuosittain noin 3 000 alankomaalaista alusta ja vasta kaukana toisella sijalla tulivat englantilaiset vain parilla sadalla laivallaan.

Hollantilaiset syytivät Tanskan valtionkassaan valtavasti rahaa Juutinrauman tullin kautta, mutta Tanskan kuninkaalle Kristian IV:lle sekään ei riittänyt.

Vuonna 1638 Kristian päätti korottaa Juutinrauman tullia ja säädellä esimer­kiksi viljan ja sillin tullimaksuja niin, että alankomaalaisten maksamat maksut ­kasvoivat huomattavasti.

Aggressiivisen kauppapolitiikan ansiosta Kristianin ­laareihin suorastaan virtasi rahaa, ja Tanskan tulot Juutinrauman tullista lähes kolminkertaistuivat vuonna 1637 kerätyistä 229 000 riikintaalerista kahdessa vuodessa 616 000 riikintaaleriin.

Alankomaat ei ollut tilanteeseen lainkaan tyytyväinen, mutta sodat Espanjaa ja Portugalia vastaan sekä levottomuudet siirtomaissa eivät mahdollistaneet toimia Tanskaa vastaan.

Tanskan joutui kuitenkin ahdinkoon vuonna 1643, kun Ruotsi teki sinne ­yllätyshyökkäyksen.

Alankomaat tuki Ruotsia muun muassa laivoin, ja vuonna 1645 Alankomaat lähetti näytösluonteisesti sotalaivojen saatteleman suuren kauppalaivaston Juutinrauman läpi maksamatta lainkaan tullia.

Kristian katseli itse Kronborgin ­linnasta ohi kulkevia laivoja, mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään, koska Alankomaiden ylivoima merellä oli kaikille selvä.

Tilanne johti uuteen sopimukseen Alankomaiden kanssa. Juutinrauman tullia alennettiin jälleen, ja lopulta se korvattiin vuosittaisella maksulla, minkä ansiosta alankomaalaislaivojen ei enää tarvinnut tuhlata aikaansa pysähtymällä Helsingørissä.

Sata vuotta aiemmin Tanska oli pystynyt sulkemaan Juutinrauman ja pakottamaan Hollannin polvilleen, mutta nyt se oli enää kaukainen muisto.

Kukaan ei saanut voimistua liikaa

Kaksitoista vuotta myöhemmin tilanne muuttui jälleen. Käytiin Pohjan sotaa, ja Alankomaat seurasi hermostuneena, kuinka ruotsalaiset marssivat jäätyneen meren yli piirittämään Kööpenhaminaa.

Pelkoa herätti myös uutinen Roskilden rauhasta vuonna 1658, kun Tanska menetti Skoonen, Hallannin ja Blekingen. Se otettiin raskaasti myös Hollannissa:

”Kaikki täällä ovat tyrmistyneitä, murheellisia ja hiljaa. Useimpia kouraisee ­syvältä sielusta.”

Taustalla ei suinkaan ollut vain myötätunto tanskalaisia kohtaan vaan se, että sopimuksen mukaan Tanska oli jatkossa velvollinen Ruotsin määräyksestä sulkemaan Juutinrauman ”vierailta vihollismielisiltä sotalaivoilta”, mikä koski myös alankomaalaisia.

Ruotsalaiset piirittivät Kööpenhaminaa uudestaan vuonna 1658. Jos Kööpen­hamina kaatuisi, Ruotsista tulisi yksin Juutinraumaa hallitseva supervalta, mikä olisi Alankomaille katastrofi.

Siksi Hollanti lähetti talvella 1658 pelastus­operaation Kööpenhaminaan, jonka piiritys oli ajanut nälkäkuoleman partaalle, ja auttoi tanskalaiset voittoon Nyborgin taistelussa marraskuussa 1659.

Seuranneissa rauhanneuvotteluissa Alankomaat ei kuitenkaan ollut valmis antamaan Tanskalle takaisin Skoonea, Hallantia ja Blekingeä, sillä sille tärkeintä oli säilyttää Tanskan ja Ruotsin välillä epä­vakaa vallan tasapaino, jotta kukaan ei voisi yksin hallita Juutinraumaa.

Itä­meren kauppa oli 1600-luvulla niin tärkeää Yhdistyneille Alankomaille, että maa puuttui jatkuvasti Ruotsin ja Tanskan valtataistelujen kiemuroihin.

Itämerelle nousi uusia mahtitekijöitä

Alankomaat oli valtansa huipulla 1600-luvun lopussa, mutta pian monissa muissakin maissa alettiin hyödyntää sikäläisiä tekniikoita ja toimintatapoja.

”Useimmat muut maat jäljittelevät nyt niitä keinoja, joilla he ovat hankkineet ­itselleen nämä rikkaudet”, totesi Josiah Child Alankomaista vuonna 1693.

Child oli ­hollantilaisen esikuvan mukaan ­perustetun Englannin Itä-Intian kauppakomppanian entinen kuvernööri.

1700-luvun alussa kävi ilmeiseksi, ettei Alankomailla ollut resursseja yllä­pitää enää johtoasemaansa, sillä sen kilpailijoilla oli paljon suurempi väestöpohja ja vahvempi maatalous.

Var­sinkin Britannian ja Ranskan lukuisat Amerikan-­siirtokunnat tarjosivat emämaille rik­kauksia, jollaisiin Alankomaat ei koskaan päässyt kunnolla käsiksi.

Alankomaiden suurvalta-asema vei sen myös jatkuvasti sotiin varsinkin Ranskan ja Britannian kanssa. Vaikka hollantilaiset olivat usein voi­tokkaita muun muassa ylivoimaisen laivastonsa ja taloudellisten resurssiensa ansiosta, sodat kuluttivat maata, joka oli kuitenkin rakennettu kauppaa eikä sotimista varten.

Varsinkin Espanjan perimyssota vuosina 1701–1714 oli kova isku. Siinä Yhdistyneet Alankomaat pani niin paljon miehiä ja ­resursseja Ranskan ja Espanjan vastaiseen taisteluun, että maa lopulta ajautui käytännöllisesti katsoen konkurssiin.

Vuonna 1709 käytiin myös suurta Pohjan sotaa, jossa muun muassa Tanska ja Venäjä yrittivät kaataa Ruotsin suur­vallan. Itämeri oli vuosina 1709–1720 niin täynnä sotalaivoja ja kaappareita, että hollantilaiset lopettivat kauppa­­laivojen lähettämisen sinne lähes täysin.

Aiemmin Alankomaat oli voinut melkein yksin päättää vallasta Itämerellä, mutta enää se ei pystynyt vaatimaan itselleen edullisia sopimuksia.

Kun hollantilainen sotalaivasto lopulta lähetettiin Juutin­raumaan vuonna 1715, sillä ei enää yritetty osoittaa maan mahtia vaan sen tehtävä oli vain saattaa alankomaalainen kauppalaivasto turvallisesti kotiin.

Alankomaille niin tärkeä Itämeren kauppa oli käytännössä vuosikausia seisoksissa, ja se oli maalle valtava isku. Vaikka kauppareitit otettiin uudestaan käyttöön 1720-luvun alussa, hollanti­laiset eivät enää koskaan saavuttaneet ­aiempaa asemaansa.

Maalla ei enää ollut voimia määrätä Pohjolan valtasuhteista, ja 1700-luvulla hollantilaisten kauppa ­väheni kaiken kaikkiaan myös maan tärkeimpien kauppatavaroiden, viljan, puun ja tervan, osalta.

Alankomaat joutui Tanskan ja Ruotsin tapaan tyytymään ­siihen, että Pohjois-Euroopan tilanteesta määräsivät nyt uudet suurvallat Britannia, Preussi ja Venäjä.