Eurooppa taisteli linnunulosteista

Kolme lemahtavaa pikkusaarta Perun rannikolla alkoivat 1800-luvulla yhtäkkiä kiinnostaa Euroopan liikemiehiä suunnattomasti. Saaret olivat linnunulosteen peitossa, ja se oli lähes kullan arvoista.

Kolme lemahtavaa pikkusaarta Perun rannikolla alkoivat 1800-luvulla yhtäkkiä kiinnostaa Euroopan liikemiehiä suunnattomasti. Saaret olivat linnunulosteen peitossa, ja se oli lähes kullan arvoista.

The Horace W. Goldsmith Foundation Fund, through Joyce and Robert Menschel, 2007 & Shutterstock

Eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1850 Collector-niminen Liverpoolista lähtenyt alus saapui Tyynen valtameren rannikolle chileläiseen Coquimbon satamaan. Miehistö oli uupunut neljän kuukauden matkan jälkeen.

Kaksi miestä oli menehtynyt, ja monet muut kärsivät keripukista elettyään pitkään pelkillä laivakorpuilla ja suolalihalla. Kun lastina olleet tiilet ja turvebriketit oli purettu, kapteeni David Cowans ilmoitti, että nyt oli hyvin ansaitun levon aika.

Coquimbo oli kapteenin päiväkirjan mukaan ”pahainen köyhä paikka, jossa oli vain muutamia huomionarvoisia rakennuksia”, mutta sataman sijainti oli loistava. Sieltä oli enää lyhyt matka Perun Chinchasaarille, joita peitti paksu kerros arvokasta linnunulostetta.

Lintujen uloste oli kasaantunut täysin sateettomilla Chinchasaarilla vuosisatojen aikana valtavaksi varastoksi ensiluokkaista lannoitetta.

Inkat kutsuivat linnunulosteita ”guanoksi”, ja britit olivat keksineet sen arvon maanviljelyssä vuonna 1840. Uudesta lannoitteesta tuli pian niin kiivaan kaupankäynnin kohde, että tilanne oli puhjeta suoranaiseksi sodaksi.

Guano, Peru, Humboldtinvirta

Alexander von Humboldt antoi nimensä merivirralle, jonka ansiosta linnuilla on Chinchasaarilla oivalliset elinolosuhteet.

© DE AGOSTINI PICTURE LIBRARY/Getty Images

Merivirta säilytti guanon

Chinchasaarilla on merivirran ansiosta rikas linnusto, ja saarten ilmaston vuoksi sade ei koskaan huuhdo guanoa pois.

Saksalainen luonnontieteilijä, vapaaherra Friedrich Wilhelm Heinrich Alexander von Humboldt (1769–1859) teki pitkän tutkimusmatkan Etelä-Amerikkaan vuosina 1799–1804.

Hän muun muassa kuvasi ja luetteloi suuren joukon eläin- ja kasvilajeja ja osoitti, että venezuelalaisen Orinocojoen ja Amazonjoen välillä on yhteys. Hänen nimensä jäi myös elämään Tyynenmeren rannikon merivirtaan.

Humboldtin- eli Perunvirta, millä nimellä se nykyisin tunnetaan, tuo Antarktikselta kylmää vettä Etelä-Amerikan rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Päiväntasaajalla se kääntyy länteen, jolloin vesi alkaa hitaasti lämmetä.

Merivirta luo ihanteelliset olosuhteet monipuolisille kalakannoille. Alueella onkin yksi maailman rikkaimmista ekosysteemeistä, ja sieltä on peräisin 18–20 prosenttia maailman kalansaaliista.

Koska ravintoa on tarjolla runsaasti, rannikon saarilla asuu myös miljoonien merilintujen yhdyskuntia. Muualla sade huuhtoo lintujen jätökset saarilta.

Kylmän merivirran ansiosta Chinchasaarten alueella muodostuu kuitenkin vain ani harvoin pilviä, ja nekin satavat vasta sisämaassa törmättyään Andeihin. Perun edustan saarilla ei siis sada koskaan, ja siksi guanoa on kertynyt vuosisatojen kuluessa – ja kerääntyy yhä.

Humboldt kävi Chinchasaarilla vuonna 1802 ja kiinnitti huomiota perulaisten käyttämään sanaan guano, joka pohjautui inkojen kielen lintujen jätöksiä tarkoittaneeseen sanaan.

Tutkittuaan Humboldtin ottamia näytteitä brittiläinen kemisti sir Humphry Davy kirjoitti vuonna 1813 guanosta: ”Koostumuksen perusteella se vaikuttaa olevan erittäin voimakas lannoite.”

Eurooppalaiset himoitsivat guanoa

Peru oli itsenäistynyt vuonna 1821. Maa oli köyhtynyt pahasti oltuaan lähes kolmensadan vuoden espanjalaisen siirtomaavallan jälkeen, joten pääkaupungissa Limassa istuva hallitus näki guanosta saatavat tuotot kansantalouden pelastuksena.

Eurooppalaiset olivat jo hakeneet saarilta näytteitä tutkittavakseen, ja vaikutti siltä, että guanon viennistä voisi tulla Perulle kannattavaa liiketoimintaa. Guanosta tuli hetkeksi lähes yhtä houkuttelevaa kuin konkistadorien aikoinaan himoitsemasta kullasta, mutta tälläkään kerralla eurooppalaisten tulo alueelle ei juuri hyödyttänyt paikallisväestöä.

Kun kauppa käynnistyi, raha ei virrannutkaan Peruun vaan eurooppalaisten kauppahuoneiden kassaan.

Guanokaupan voittajiin kuului muiden muassa liverpoolilainen kauppatalo Gibbs & Company. Se varmisti itselleen jo vuonna 1840 kauppamonopolin, jonka nojalla se sai kuuden vuoden aikana kuljettaa Eurooppaan 120 000 tonnia guanoa.

Se oli valtava määrä suhteutettuna siihen, että rahtilaivat pystyivät yleensä kuljettamaan 150–250 tonnia kerrallaan ja edestakainen matka Chinchasaarille saattoi kestää vuoden.

Guano, maanviljelys, lannoitteet

1800-luvulla Euroopan viljelijät tarvitsivat runsaasti lannoitteita pelloilleen. Tässä haetaan lannoitteeksi merilevää.

© Carl Locher, Bønder kører tang, 1885, Statens Museum for Kunst, www.smk.dk, public domain

Guanokauppa oli kuitenkin taloudellisesti kannattavaa. Britanniassa ja muissa Euroopan maissa maanviljelys oli 1700- ja 1800-luvuilla moninkertaistanut peltojen tuoton, mikä oli johtanut räjähdysmäiseen väestönkasvuun.

Tehostunut maatalous tarvitsi kuitenkin entistä enemmän lannoitetta, ja guano oli siihen kuin taivaan lahja. Chinchasaarten linnunuloste sisälsi kuivan ilmaston vuoksi runsaasti typpeä ja fosforihappoa, jotka saivat viljelysten sadot paranemaan entisestään.

Guanoa alettiin pitää maailman parhaana lannoitteena, ja Euroopan maataloustuottajat olivat valmiita maksamaan maltaita pahalta haisevista lasteista, joita rahtilaivat kuljettivat kaukaisesta Perusta.

Gibbs & Company ansaitsi siten omaisuuksia tuottoisilla markkinoilla.

Guano, Chincha, lintuja

Chinchasaarilla oli miljoonia lintuja. Kuva on otettu vuonna 1910.

© Robert E. Coker/Freshwater and Marine Image Bank

Eteläamerikkalaisille myyjille guano ei sen sijaan ollut mikään menestystarina. Rahavirrasta huolimatta Peru kulki talouskriisistä toiseen.

Maahan ei ollut perustettu keskuspankkia, joka olisi sijoittanut guanotuotot tehokkaasti, ja valtionkassasta raha katosi nopeasti suuriin puolustusmenoihin. Vuonna 1860 Perun valtionbudjetti oli amerikkalaisen raportin mukaan noin 20 miljoonaa dollaria.

Tuon vuoden 300 000 tonnin guanoviennin tuotto oli 12 miljoonaa dollaria, mutta silläkään ei saatu katettua kaikkia menoja.

Perun oli lainattava rahaa Britannialta, joka sai näin varmistettua itselleen sekä korkotulot että entistä enemmän vaikutusvaltaa guanokauppaan.

Katku kirveli työläisten nenää

Kapteeni Cowansin päiväkirjassa ei juuri kerrota työstä Chinchasaarilla, mutta muun muassa yhdysvaltalaisen toimittajan George Washington Peckin kuvauksia vuodelta 1853 on säilynyt. Peck tapasi suurimman saaren kuvernöörin ja kertoi, että kuvernööri kääri sievoiset rahat rahtilaivojen kapteenien lahjoessa häntä kilpaa päästäkseen jonon ohi lastaamaan guanoa aluksiinsa.

Kauppahuoneet korvasivat lahjukset kapteeneille, sillä mitä nopeammin laiva toi lastin kotiin, sitä nopeammin alus voitiin lähettää uudelleen matkaan.

Sopimuksien mukaan ulkomaisten kauppahuoneiden piti itse palkata väkeä keräämään guanoa. Palkat olivat olemattomia, eivätkä perulaiset halunneet lähteä saarille surkeaan työhön.

”Ei ole keksitty sellaista helvettiä, jota voisi verrata tähän julmaan kuumuuteen ja kammottavaan lemuun.” Brittiläinen kirjailija Alexander Duffield vierailtuaan Chinchasaarilla

Aurinko paahtoi armottomasti guanokenttiä, joista kohosi kirpeä ammoniakin katku työmiesten kaivaessa vanhoja jätöksiä.

”Ei heprealaisten, irlantilaisten, italialaisten, ei edes skottien mieli ole koskaan pystynyt keksimään sellaista helvettiä, jota voisi verrata tähän julmaan kuumuuteen, kammottavaan lemuun ja kurjuuteen, jota täällä raatamaan pakotetut joutuvat kestämään”, kirjoitti brittiläinen kirjailija A. J. Duffield.

Peru lakkautti orjuuden vuonna 1851, mutta brittiläiset kauppahuoneet rahtasivat paikalle kuleja Kiinasta. Kulit elivät majapahasissa ja raatoivat kuin orjat.

Heidät oli houkuteltu brittien mukaan viiden vuoden sopimuksella hyvin palkatusta työstä kultakaivoksissa, mutta he päätyivät guanosaarille. Peck kertoi, että kerran viikossa joku kuleista heittäytyi kallionkielekkeeltä päättääkseen kärsimyksensä. Monet muut raatoivat itsensä lopulta hengiltä.

Guano, Chinchasaaret, Peru

Chinchasaarten guanovuoria louhittiin kiihtyvää tahtia, ja 30 vuodessa ne oli louhittu tyhjiin.

© The Metropolitan Museum of Art/The Horace W. Goldsmith Foundation Fund

Guano loi inkojen vaurauden

Ironista kyllä, guano oli tavallaan myös yksi historiallinen syy Perun alamäkeen. Maa on käytännössä pitkä ja kapea rutikuiva rannikkokaistale, jossa maanviljelys on mahdollista vain niissä harvoissa paikoissa, joissa korkealta Andeilta virtaa merta kohti pieniä jokia.

Guanon avulla inkat pystyivät näillä joenvarsien viljelysmailla ruokkimaan noin 12-miljoonaisen kansansa. Kun ruokaa riitti, työvoimaa riitti myös kultakaivoksiin ja inkat pystyivät kokoamaan tarunhohtoisen kulta-aarteensa.

Kulta houkutteli espanjalaiset konkistadorit Peruun vuonna 1531. He tuhosivat inkavaltakunnan, mikä käynnisti Perun alamäen. Espanjalaiset eivät ymmärtäneet maanviljelyn tai guanon päälle, vaan heitä kiinnostivat ainoastaan kulta ja hopea, joita he lähettivät Madridiin. Niinpä inkojen kehittämä viljelytekniikka katosi ja alkuperäisväestö pieneni huomattavasti.

Perusta tuli vahvasti luokkajakoinen yhteiskunta. ”Rikkaiden snobien sairas kaupunki”, luonnehti aikalaiskuvaus pääkaupunkia Limaa, jossa espanjalainen yläluokka eli dekadenttia elämää.

Guano, purjelaiva, Chincha

Matkalla Chinchasaarilta Eurooppaan laivat joutuivat kiertämään vaarallisen Kap Hornin.

© PhotoStock-Israel/Imageselect

Vaarallinen meritie

Guanonhakumatkat vaativat monen merimiehen hengen. Merimiehet pelkäsivät erityisesti Kap Hornin kiertämistä. Siellä puhalsi lähes aina voimakas länsituuli, joka nostatti valtavat aallot.

Purjelaivat eivät voineet seilata suoraan vastatuuleen, joten niiden oli jatkettava kauemmas etelään hirmuisten aaltojen ryskyessä laitoja vasten ja käännyttävä sitten kohti luodetta.

Tämä noin 1 300 meripeninkulman poikkeama reitiltä kesti yleensä nelisen viikkoa. Takilassa oli oltava miehitys ympäri vuorokauden, ja moni paiskautui pimeydessä mereen.

Perussa oli yllin kyllin omia ongelmia, mutta 1800-luvulla se joutui keskelle poliittista valtapeliä. Myös yhdysvaltalaiset viljelijät olivat oivaltaneet guanon edut, ja guanon käyttö lisääntyi nopeasti Gibbs & Companyn ja Perun valtion välisen monopolisopimuksen umpeuduttua vuonna 1846.

Yhdysvaltalaiset eivät silti halunneet maksaa guanosta 50 dollaria tonnilta. Kauppahuoneet aistivat markkinoiden tyytymättömyyden, mutta ne eivät olleet valmiita tinkimään omasta osuudestaan. Niin käynnistyi guanokaupan toinen aikakausi.

Brittiläisen maanviljelysseuran Royal Agricultural Societyn johtaja sir Thomas Wentworth Buller keksi oman ratkaisunsa ongelmaan.

Perulta huijattiin uusi guanolähde

Ratkaisu olivat Lobossaaret, joiden Buller väitti sijaitsevan Perun merialueen ulkopuolella 40 meripeninkulmaa rannikolta.

Todellisuudessa vain yksi saariryhmän saarista sijaitsi niin kaukana rannikolta, mutta Bullerille asia oli selvä: Lobossaaret olivat ”tutkimattomia”, ja niinpä niiden guanovarat olisivat vapaasti käytettävissä eikä Perulla olisi mitään osuutta kauppaan. Näin kauppahuoneet voisivat toimittaa viljelijöille halpaa guanoa menettämättä omaa osuuttaan.

Perun pääkonsuli Lontoossa protestoi ja sanoi, että paikalliset olivat inkojen ajoista asti hakeneet guanoa saarilta, jotka, vaikkakin asumattomia, olivat silti Perun aluetta.

Monet brittipoliitikot olivat myös maanomistajia, joten he sivuuttivat pääkonsulin puheet olankohautuksella ja päättivät, että brittien guanoaluksilla oli oikeus Britannian laivaston suojeluun.

”Voisin lastata tuhansia laivoja.” Kapteeni Dixon löydettyään guanoa Lobossaarilta

Yhdysvalloissa kehitys oli samansuuntaista. Siellä kongressi hyväksyi elokuussa 1856 lain nimeltä The Guano Islands Act. Se velvoittaa tänäkin päivänä Yhdysvaltain laivastoa suojelemaan keruutoimintaa kaikilla guanoesiintymillä, jotka eivät kuulu millekään muulle valtiolle. Britit olivat kuitenkin nopeimpia. Joulukuussa 1851 kapteeni Dixon pysähtyi Lobossaarille.

”Voisin lastata tuhansia laivoja”, kapteeni raportoi Lontooseen. Hän otti näytteen Lobosista ilman Perun lupaa ja poistui sitten paikalta. Useat muutkin alukset lähtivät saarille, ja Peru lähetti lisävoimia suojelemaan saaria.

Lontoossa hallitus tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin ja kieltäytyi järjestämästä luvattua laivaston suojelua, mutta Yhdysvallat lähetti sota-aluksiaan lähelle Perun merialueita. Varsinaiseen sotaan ei jouduttu, vaikka lähellä se oli.

Guanoalus Manliuksen lähdettyä lokakuussa 1852 Bostonista sitä seurasi 20 muuta alusta, joilla oli sopimus suojelusta Yhdysvaltojen ulkoministerin Daniel Websterin kanssa.

Ennen kuin ne pääsivät perille, perulaiset ottivat Manliuksen haltuunsa. Yhdysvaltain laivasto ei kuitenkaan halunnut sekaantua asiaan, joten muut alukset kääntyivät ympäri ja palasivat kotiin.

Guano, Peru, Ballestassaaret

Kun Chinchasaaret oli louhittu tyhjiin, guanojahti eteni Perun muille saarille, kuten Ballestassaarille, jossa kuva on otettu vuonna 1910.

© Robert E. Coker/Freshwater and Marine Image Bank

Saarien suojelu kävi Perulle varsin kalliiksi. Maan oli jälleen lähdettävä hattu kourassa brittien kirstunvartijan luo. Kaiken kukkuraksi Yhdysvaltain hallitus vaati Perua korvaamaan Manliuksen omistajille kaikki pitkän ja tuloksettoman matkan aiheuttamat kulut.

Vuonna 1872 kaikki oli ohi. Vuosien mittaan Chinchasaarilta oli kerätty 10 miljoonaa tonnia guanoa, ja nyt varannot oli käytetty. Guanokauppa kuivui kokoon, kun erilaiset keinolannoitteet alkoivat vallata markkinoita.

Guanokauppa olisi voinut olla Perulle suuri siunaus. Sen sijaan se osoittautui kiroukseksi, joka vain heikensi maan taloudellista tilannetta entisestään.