Tulivuorenpurkaus surmasi 36 000 ihmistä

Paikalliset katselivat kuukausia Krakatau-tulivuoren laavavirtaa peloissaan. Räjähdyksen voima ylitti kuitenkin pahimmatkin aavistukset.

Paikalliset katselivat kuukausia Krakatau-tulivuoren laavavirtaa peloissaan. Räjähdyksen voima ylitti kuitenkin pahimmatkin aavistukset.

Parker & Coward/Wikimedia
© National Environmental Satellite Data and Information Service

Silloin ja nyt: Tonga jyrähti kuin Krakatau

  1. tammikuuta 2022 Hunga Tonga-Hunga Ha’apai tulivuori purkautui Tyynellämerellä Polynesiaan kuuluvan Tongan saarivaltion alueella.

Purkaus lähetti valtavan paineaallon maapallon ympäri, aiheutti Tyynenmeren rannikoille vyöryviä hyökyaaltoja ja peitti suuren osan Tongasta vulkaaniseen tuhkaan.

Purkaus kuultiin jopa Alaskassa asti. Asiantuntijoiden mukaan vastaavaa on kuultu vain muutaman kerran historiassa – esimerkiksi Krakataun purkauksessa vuonna 1883.

Krakataun purkaus Jaavan ja Sumatran välisessä salmessa oli 1800-luvun rajuin, ja sen ääni oli kovin koskaan maapallolla mitattu.

Lue kaikki Krakataun katastrofista tästä:

Majakka Jaavan lounaisessa kärjessä alkoi yhtäkkiä täristä toukokuun 10. päivän vastaisena yönä ikään kuin näkymätön käsi olisi yrittänyt vääntää sitä irti kallioperästä. Jostain kaukaa kuului jyrinää.

Kallioita piiskanneet aallot vaimenivat, ja meri rauhoittui peilityyneksi. Majakanvartija tähyili pelokkaana pimeään ymmärtämättä, mistä oli kysymys.

Kaikki palasi pian ennalleen kuin taikaiskusta. Aallot murtuivat taas rantaan, ja majakka seisoi vakaasti perustuksillaan. Majakanvartija hengähti helpotuksesta ja kirjoitti tapauksesta lokikirjaan lyhyen merkinnän. Sen jälkeen hän unohti tapauksen täysin.

Jaavalainen maalaiskylä ennen Krakataun purkausta, joka huuhtoi 165 kaupunkia mereen.

© Bridgeman

Samankaltainen tapaus sattui viisi päivää myöhemmin Sumatran etelärannikolla Ketimbangin kaupungissa. Alankomaiden siirtomaahallinnon virkamies Willem Beyerinck tunsi maan tärisevän jalkojensa alla toukokuun 15. päivän iltana.

Maanjäristykset voimistuivat seuraavien kahden päivän aikana, ja Beyerinck huomasi koko Sumatran rannikon vavahtelevan pahaenteisesti. Jotain eriskummallista oli tekeillä, mutta Beyerinck ei osannut huolestua.

Beyerinckin talon parvekkeelta avautui näkymä pienelle ja asumattomalle Krakataun tulivuorisaarelle, joka sijaitsi Sumatran ja Jaavan välillä. Tulivuori oli uinunut kaksisataa vuotta Ruususen unta, eikä Beyerinck aavistanut, että se oli nyt heräilemässä ja että hän joutuisi perheineen tuhansien muiden lailla vielä pakenemaan kaiken tuhoavaa tulimerta.

Sundansalmen vehreä maamerkki

Vehreä tulivuorisaari 40 kilometriä Ketimbangista etelään oli Alankomaiden Itä-Intian siirtomaan pääkaupungin Batavian (nyk. Jakarta) ja muiden rannikkokaupunkien asukkaiden suosima retkikohde.

Saaren liidunvalkoisilla hiekkarannoilla puhalsi viileä tuuli, joka tarjosi miellyttävää vaihtelua Batavian painostavan kostealla kuumuudelle. Huojuvat palmut ja villiyrttien tuoksu saivat trooppisen saaren muistuttamaan paratiisia, ja perheitä virtasi joka viikonloppu saarelle safarihattuihin ja hellevaatteisiin pukeutuneena ja eväskorit herkkuja pullollaan.

Brittiläisen viikkolehden piirroksessa esitetään Krakatau ennen purkausta, joka räjäytti valtaosan tuliperäisestä saaresta kappaleiksi, sekä purkauksen jälkeen.

© Bridgeman

Koko maailma seurasi tuhoa

Euroopan ja Aasian välille oli vedetty lennätinlinjat vain muutama vuosi ennen Krakataun tuhoa.

Koko maailma sai tietää vain muutamassa tunnissa Krakataun tuhoutumisesta kaukaisessa Alankomaiden siirtomaassa. Lennätinyhtiöt olivat saaneet juuri valmiiksi merenpohjaan vedetyn kaapeliverkoston, joka liitti Aasian Eurooppaan ja muuhun maailmaan.

Vedenalaiset kaapelit ulottuivat Lontoosta aina Tokioon, Singaporeen sekä Bataviaan eli nykyiseen Jakartaan asti vain 160 kilometrin päähän Krakatausta. Uutinen tulivuorenpurkauksesta ja sen aiheuttamista tuhoista otettiin vastaan Lontoon Fleet Streetillä kansainvälisessä tietotoimistossa Reutersissa kolmen tunnin kuluttua siitä, kun tieto oli lähetetty lennättimellä.

Reuters lähetti uutisen edelleen asiakkailleen maailman lehtien toimituksille, ja lukijat saivat kuulla nopeasti uutisen valtavasta tulivuorenpurkauksesta. Samalla osa heistä sai selityksen muutamaa päivää aiemmin kuulemalleen kovalle pamahdukselle, jota he olivat kummastelleet.

Krakataun kolmen keilamaisen huipun näkeminen oli riemukas hetki myös monien Sundansalmen läpi purjehtivien eurooppalaisten kauppalaivojen miehistöille. Tulivuorisaari oli usein ensimmäinen merimiesten näkemä merkki maasta laivan purjehdittua lähes 8 000 kilometriä Intian valtamerellä Suezin kanavan jälkeen.

Höyry nousi pylväänä

  1. toukokuuta 1883 tulivuorisaari näyttäytyi parhaimmillaan, eikä syvänsinisellä taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan.

Kun saksalainen sotalaiva Elizabeth ohitti saaren purjehtiessaan Sundansalmea etelään, sen miehistö näki kuitenkin jotain odottamatonta: saaren pohjoisimmasta kraatterista nousi yhtäkkiä lumenvalkea höyrypylväs yhdentoista kilometrin korkeuteen, missä se levisi taivaalle kuin jättimäinen sateenvarjo. Sankan höyrypilven takaa häämötti juuri ja juuri aurinko, joka Elizabethin laivapapin mukaan muistutti ”taivaalla valtavassa maidonvalkoisessa lasikuvussa roikkuvaa vaaleansinistä lamppua”.

Elizabethin miehistö oli pukeutunut valkoisiin univormuihin ja puunannut kansilankut puhtaiksi sunnuntain kunniaksi, mutta pian sotalaiva miehistöineen peittyi tuhkaan, jota satoi taivaalta aluksen ylle.

Alkuasukkaat pelkäsivät purkausta

Muidenkin Krakataun ohi purjehtineiden laivojen miehistöt todistivat erikoisia ilmiöitä. Erään alankomaalaisen aluksen kapteeni huomasi, että meri saaren ympärillä kihisi ja kupli aivan kuin se kiehuisi. Toinen kapteeni raportoi korvia raastavista räjähdyksistä, jotka kuulostivat kivääritulelta. Batavian asukkaatkin 160 kilometriä idempänä huomasivat, että Krakatau oli käymistilassa.

Alankomaista muuttanut keski-ikäinen Stokin pariskunta asui Batavian laitamilla, ja rouva oli juuri kattamassa sunnuntailounasta, kun lautanen tipahti yhtäkkiä pöydänreunalta.

Herra Stok oli siirtomaan magneettisen ja meteorologisen observatorion johtaja. Hän irrotti ihmetellen katseensa lehdestään, kun kaikki talon ikkunat ja ovet ryhtyivät yhtäkkiä helisemään ja kolisemaan.

Stok riensi heti kotinsa lähellä sijainneeseen observatorioon, jonka kaikki mittarit heiluivat holtittomasti. Sekä maa Stokin alla että ilma hänen ympärillään värähteli, ja kaukaisuudesta kuului vaimeaa jyrinää.

Herra ja rouva Stok eivät olleet ainoita, jotka ihmettelivät vavahtelua, ja pariskunnan ovella tungeksi kohta niin alankomaalaisia kuin jaavalaisiakin. Alankomaalaiset eivät vaikuttaneet erityisen huolestuneilta, vaan he olivat pikemminkin innostuneita tuttujen rutiinien katkeamisesta.

Jaavalaiset alkuasukkaat olivat sitä vastoin suunniltaan pelosta. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset eivät olleet seudulla mitenkään tavattomia, ja paikallisen taikauskon mukaan niiden takana oli pelätty vuorenhenki Orang Alijeh. Jaavalaiset pelkäsivät, että vuorenhenki oli suuttunut koko ihmiskunnalle.

Saarelle lähetettiin tutkimusryhmä

Kun tulivuori jatkoi ärhentelyään vielä seuraavalla viikolla, alueen kenraalikuvernööri päätti lähettää Krakataulle retkikunnan tutkimaan tilanteen vakavuutta.

Retkikunnan johtajaksi nimitettiin nuori alankomaalainen geologi A. L. Schuurman. Hän saapui aamulla 28. toukokuuta Krakataulle mukanaan innokkaita maanmiehiään, jotka olivat maksaneet 25 guldenia siitä, että pääsivät tulivuorisaarelle. Retkikunta nousi maihin valtavien räjähdysten saattelemana, ja taivaalta satoi hohkakiveä rannalle, jota peitti 20–30 sentin tuhkakerros.

Viidakon puut olivat palaneet karrelle – näytti siltä kuin raivoisa tulimyrsky olisi riipinyt puista lehdet ja vielä oksatkin. Pari miestä lähti innokkaana johtamaan joukkoa, ja Schuurman seurasi heitä. Mitä ylemmäksi miehet pääsivät, sitä kuumemmaksi ilma ja polttavammaksi maa muuttui.

Miehet kiipesivät kuolemaa halveksuen suurimman kraatterin rinnettä ylös. Juuri kun he nousivat kraatterin reunalle, siitä ryöppysi ilmaan savua. Meteli oli korviahuumaavaa.

Miehet perääntyivät pelästyneinä, mutta Schuurman uskalsi katsoa alas kraatteriin, kun tulivuori hetken kuluttua hiljeni. Hän näki, että kraatterin maljanmuotoista pohjaa peitti tumma ja kiiltävä kuori, joka hehkui oranssinpunaisena, kun savupylväs välillä läpäisi sen ja syöksyi taivaalle valtavan metelin siivittämänä.

Retkikunta viipyi saarella koko päivän mutta joutui hakeutumaan toistuvasti suojaan taivaalta putoilevilta hehkuvilta kivenmurikoilta, joita tulivuori syöksi ilmaan valtavalla voimalla.

Kun retkikunta lähti saarelta iltakahdeksan aikaan, miesten kengänpohjat olivat sulaneet olemattomiin ja heidän kasvonsa olivat noesta mustat. Schuurman oli silti innoissaan käynnistään saarella ja kirjoitti viralliseen raporttiinsa olevansa kiitollinen siitä, että sai todistaa ”näyn, joka vaikutti syvästi kaikkiin ja jäi useimpien mieleen unohtumattomana”.

Raportin mukaan Krakatau oli aktiivinen muttei siinä määrin, että huolestumiseen olisi syytä.

Armonaika kävi vähiin

Krakatau rauhoittui joksikin aikaa aivan kuin alankomaalaisten vierailu olisi tyynnyttänyt sen. Tulivuori pysyi viikkoja lähes vaiti muutamia satunnaisia pieniä räjähdyksiä lukuun ottamatta.

Sundansalmen rantojen asukkaat alkoivat pitää Krakataun jyrähtelyä viihdyttävänä joskin toisinaan ärsyttävänä poikkeuksena arkiseen elämään. Batavian alankomaalainen sanomalehti Algemeen Dagblad kirjoitti kesäkuussa 1883: ”Konserteista on hankala nauttia, kun ovet ja ikkunat pitävät kovaa kolinaa.” Alankomaalaiset olettivat, että Krakatau rauhoittuisi pian.

Tilanne näytti kuitenkin täysin toisenlaiselta, kun alankomaalainen laivaston kapteeni H. J. G. Ferzenaar rohkeni nousta 11. elokuuta 1883 saarelle kartoittamaan sitä: metsät näyttivät päättymättömiltä palaneiden tulitikkujen rivistöiltä, kaikki kolme keilaa olivat purkautumassa ja kapteeni Ferzenaar laski kallioperästä neljätoista railoa, joista nousi ilmaan harmahtavia tai haaleanpunaisia savupilviä.

”Mittausten tekeminen on liian vaarallista.” Kapteeni Ferzenaar

Näkyvyys oli olematon, mutta Ferzenaar onnistui kuitenkin piirtämään luonnoksen tulivuorisaaresta. Hän joutui kuitenkin nopeasti luopumaan aikeestaan tutkia maasto tarkemmin.

”Tutkimukset saavat odottaa myöhempää ajankohtaa, sillä mittausten tekeminen on nyt liian vaarallista. En suosittele tällä hetkellä saaren kartoittamista”, hän kirjoitti raportissaan armeijalle.

Kapteeni ei saanut enää uutta mahdollisuutta. Ferzenaar oli viimeinen ihminen, joka kävi saarella ennen sen katoamista kauhistuttavaan tulimereen.

Lapsenvahti aavisti purkauksen

Ketinbangin kaupungissa noin 40 kilometrin päässä Krakatausta asuvan Beyerinckin perheen sunnuntain vietto alkoi 26. elokuuta 1883 tavanomaisen rauhallisesti.

Beyerinckin pariskunta osallistui iltapäivällä kolmen pienen lapsensa kanssa uuden torin avajaisiin, mutta Krakataun melu ja järistykset hillitsivät juhlallisuuksia. Perheen indonesialainen lapsenvahti kertoi aavistelevansa pahaa ja väitti, että linnut näyttivät levottomilta ja pelokkailta.

Tytön rauhattomuus tarttui Johanna Beyerinckiin. Hän vaati, että perhe pakkaisi viivyttelemättä tavaransa ja siirtyisi turvaan perheen vapaa-ajan mökille läheiselle vuorelle.

Erityisesti perheenäitiä huolestutti, ettei hän enää erottanut Krakatauta kotinsa parvekkeelta katsellessaan. Vehreä tulivuorisaari oli kokonaan mustien pilvipyörteiden peittämä, ja kiivaat räjähdykset seurasivat toisiaan lakkaamatta. Ilmakin tuntui sähköistyneen.

Willem Beyerinck ei nähnyt syytä hätääntyä, ja hän yritti rauhoitella vaimoaan. Pistäytyessään rannalla Beyerinck kuitenkin huomasi, että jokin oli pahasti pielessä.

Ei tuullut nimeksikään, mutta rantaan murtui silti jättikokoisia aaltoja. Merenpinta näytti kuohuvan, ja vesi nousi kovaa vauhtia minuutti minuutilta.

Beyerinck tajusi, että hänen vaimonsa ja lapsenvahtinsa olivat oikeassa. Perheen olisi syytä hakeutua turvaan ylängölle mahdollisimman pian.

Laivoihin satoi tuhkaa ja tulikiveä

Krakataun lähistöllä Sundansalmessa purjehti kyseisenä sunnuntai-iltapäivänä useita aluksia. Englantilainen parkki Charles Bal oli yhdeksän merimailin eli kuudentoista kilometrin päässä purkautuvasta tulivuoresta, eikä sen kapteeni W. J. Watson ollut uskoa silmiään ja korviaan.

Voimakkaalta tykkitulelta kuulostava jylinä täytti lähitienoot muutaman sekunnin välein, ja taivasta peitti paksu ja tumma pilvimatto, joka salamoi lakkaamatta.

Laivan kannelle alkoi yhtäkkiä putoilla hehkuvia kiviä, kiehuvan kuumaa mutaa ja tuhkaa. Rikinhaju riipi miehistön neniä. Kauhusta lähes lamaantuneet miehet yrittivät suojautua Krakataun pommitukselta, mutta mihinkään ei päässyt suojaan.

Purkaus maailmalla

Ääni

Krakataun räjähdyksen synnyttämä paukahdus oli kovin koskaan tieteellisesti todettu ääni, ja se kuultiin eri puolilla maailmaa, kuten 3 000 kilometrin päässä Australian Perthissä. Etäisyys vastaa matkaa Helsingistä Libanonin Beirutiin. Paineaalto kiersi maapallon seitsemän kertaa yli tuhannen kilometrin tuntinopeudella.

Meri

Krakataun purkauksen aiheuttamat aallot levisivät joka puolelle maailmaa. Uuden-Seelannin Aucklandiin 7 800 kilometrin päässä Krakatausta nousi kaksimetrisiä vuorovesiaaltoja, ja Etelä-Afrikassa 8 000 kilometrin päässä vesi kohosi 40–60 senttiä 15 tuntia purkauksesta. Englannin kanaalissa havaittiin vuorovesiaaltoja puolitoista päivää purkauksen jälkeen.

Sää

Krakataun purkauksen tuhka ja pöly pimensivät Jaavan ja Sumatran kolmeksi päiväksi. Laavapölyä levisi tuulen mukana joka puolelle maailmaa, ja se himmensi auringon kuin huntu. Auringonsäteitä pääsi purkauspilven läpi niin paljon vähemmän, että koko Maan keskilämpötila laski puolella celciusasteella kuukausiksi.

Tuhannet pakenivat

Johanna Beyerinck oli yhä pakkaamassa perheen tavaroita, kun Ketimbangin rantaan iskeytyi sunnuntaina iltakahdeksalta suunnaton hyökyaalto.

Willem Beyerinck oli illalla toimistossaan, jonka raivoava meri nielaisi kokonaan mukaansa, mutta hän onnistui kiipeämään sihteerinsä kanssa turvaan kookospalmuun. Vesi vei mukanaan myös kotitaloon johtaneet rappuset. Beyerinck laskeutui palmusta ja juoksi kotiinsa heti, kun meri vetäytyi hetkeksi takaisin puoli yhdeksän aikaan.

Koko perhe lähti pakenemaan viidakon läpi vuorten suuntaan. He juoksivat henkensä kaupalla pakoon seuraavaa hyökyaaltoa hehkuvien kivien ja tuhkan sataessa taivaalta.

Perhe hapuili kymmenien muiden Ketimbangin asukkaiden tavoin lähes sokkoina eteenpäin. Monesti he vajosivat mutaan polviaan myöten ja ajautuivat eroon toisistaan.

”Missä veitseni on? Se oli pöydällä. Viillän ranteemme auki ja lopetan kärsimyksemme.” Willem Beyerinck

Johanna Beyerinck yritti huutaa miehelleen, mutta ei saanut suustaan äännähdystäkään. Kun hän tunnusteli kaulaansa, hän huomasi, että se oli täynnä iilimatoja.

Beyerinckit pääsivät turvaan mökilleen puolenyön aikaan. Kukaan ei saanut yöllä silmäystäkään unta. Krakatau piti yhä helvetillistä meteliä, ja taivaalta putosi tauotta hehkuvia kiviä ja tuhkaa.

Tuhansia paikallisia käpertyi mökin lähelle paljaan taivaan alle rukoilemaan pimeässä Allahia päästämään heidät kärsimyksistään. Hiukan ennen aamunkoittoa Beyerinckien palvelija juoksi mökille kertomaan, että sarja valtavia yli kaksitoistametrisiä hyökyaaltoja oli tuhonnut Ketimbangin.

Yksikään talo ei ollut säästynyt, kasvit olivat repeytyneet irti juurineen ja kuolleita kotieläimiä ja murskaantuneita veneitä lojui joka puolella. Vain muutamaa tuntia aiemmin elämää kuhisseesta 8 000 asukkaan kaupungista oli jäljellä vain valtava mutalammikko.

Tuhka pimensi päivän yöksi

Päivänvalo ei sarastanut maanantaina 27. elokuuta. Koko eteläinen Sumatra, Sundansalmi ja Jaavan länsiosa olivat peittyneet tuhkakerrokseen, joka pimensi auringon ja muutti päivän yöksi.

Parkki Charles Bal keinui pilkkopimeässä, ja sen miehistön jäsenten piti hapuilla käsin kannella kulkiessaan. He eivät nähneet mitään, ja tulivuoren mylvinnän vuoksi saattoivat tuskin kuulla toisiaan. Pelokkaat miehet tekivät hartiavoimin töitä lapioidessaan kasoittain hehkuvia kiviä ja kuonaa yli laidan.

Toisen brittiläisaluksen Norham Castlen kapteeni Sampson kirjoitti lokiinsa, että Krakataun räjähdykset olivat rikkoneet korvien tärykalvot puolelta hänen miehistöstään.

”Omistan viimeiset ajatukseni rakkaalle vaimolleni. Olen varma siitä, että tuomiopäivä on koittanut”, Sampson kirjoitti lokikirjaansa.

Krakataulta kuului kyseisenä aamuna kello 5.20 ja uudelleen kello 6.44 kaksi korvia huumaavaa paukausta, mutta ne eivät olleet mitään tulivuoren viimeiseen kuolonkarjaisuun verrattuna.

Tsunamit nielaisivat 165 kaupunkia

Krakatau räjähti kello 10.02, ja valtavan räjähdyksen synnyttämä ääni kuului kaikkialla maapallolla. Tulivuori räjähti kappaleiksi, ja hehkuvaa tuhkaa levisi hirvittävällä vauhdilla Sumatran etelärannikolle, jossa ihmiset ja eläimet syttyivät palamaan kuin soihdut.

Mereen satoi samalla käsittämätön määrä tuliperäistä ainesta. Tulivuoren räjähdys oli laukaissut lisäksi sarjan tsunameja, ja tuhoisat hyökyaallot syöksyivät kohti Jaavan ja Sumatran rannikkoa satojen kilometrien tuntinopeudella.

Sundansalmi oli purkausta seuranneina päivinä täynnä hukkuneiden ruumiita.

© Scanpix/Mary Evans

Rannikon lähellä olleiden alusten miehistöt katselivat kauhun kangistamina, kuinka hyökyaallot iskivät saarten rannoille. Brittiläisen London-laivan miehistön jäsen kuvaili, kuinka hyökyaalto vyöryi kohti hänen alustaan:

”Miehistö nosti nopeasti purjeet suojautuakseen uhkaavalta vaaralta. Laiva ehti juuri ja juuri kääntää keulansa kohti aaltoa. Osuimme aaltoon kohtisuoraan, ja London nousi ilmaan huimaavaa vauhtia. Hyökyaalto jatkoi matkaansa kohti rannikkoa, ja miehistö katseli vaiti, kuinka meri nielaisi koko kaupungin yhdessä humauksessa. Meri oli vallannut koko Sumatran etelärannikon, jossa oli vielä hetkeä aiemmin ollut Telok Betongin kaupunki.”

Telok Betongin 2 260 asukasta ehtivät hädin tuskin havaita hyökyaaltoa ennen hukkumistaan vesimassoihin. Satamaan ankkuroitu alankomaalainen tykkivene Berouw repeytyi irti köysistään, ja se kulkeutui hyökyaallon mukana 2,5 kilometriä, kunnes se juuttui kölistään keskelle viidakkoa. Aluksen 28 merimiestä kuolivat saman tien.

Tuho oli vähintään yhtä laajamittaista Sundansalmen toisella laidalla Jaavan rannikolla: 600 tonnin painoinen koralliriutta huuhtoutui pitkälle kuivalle maalle, ja rautatiekiskot kähertyivät mutkalle kuin lahjanaru. Vesimassat nielaisivat jaavalaisen Anjerin kaupungin, jossa asui 7 610 ihmistä, ja samoin kävi myös 12 000 asukkaan Tjaringille.

Ihmeitä tuhojen keskellä

Beyerinckin perhe joutui todistamaan tulivuoren viimeisiä hetkiä mökillään kauhistuttavalla tavalla. Mökin lähitienoo leimahti liekkeihin välittömästi Krakataun viimeisen räjähdyksen jälkeen.

Hehkuvat tuhkapilvet sytyttivät maaston tuleen, ihmisten vaatteet sulivat kiinni ihoon ja noin tuhat kaikkiaan kolmestatuhannesta mökin ympärille turvaan hakeutuneesta ihmisestä paloi elävältä.

”Sulkekaa kaikki ovet, sulkekaa kaikki ovet”, palvelijan kauhistunut ääni kuului pimeydessä heti räjähdyksen jälkeen, ja vain silmänräpäyksen kuluttua hehkuvaa tuhkaa alkoi tulvia lattian raoista mökkiin. Happi tuntui loppuvan ilmasta, ja Willem Beyerinck huusi perheelleen epätoivon vallassa:

”Missä veitseni on? Se oli pöydällä. Viillän ranteemme auki ja lopetan kärsimyksemme.” Sitten koko mökki hiljeni pahaenteisesti.

Tykkivene Berouw paiskautui Sumatralla 2,5 kilometriä sisämaahan.

© Scanpix/AKG/North wind picture archive

Johanna Beyerinck ei nähnyt miehiään eikä lapsiaan ja yritti turhaan kuulostella heidän ääniään, sillä he olivat tajuttomia. Hän hoiperteli talosta ulos tietämättä, mitä tehdä, ja kaatui maata peittävään paksuun tuhkakerrokseen.

Kun hän yritti suojata kasvojaan käsillään, hän huomasi, että hänen ihostaan roikkui palaneita riekaleita. Hänen vaatteensa olivat palaneet ja koko ruumiinsa oli yhtä suurta vuotavaa avohaavaa.

Johanna Beyerinck kompuroi tuskissaan eteenpäin ilman päämäärää. Hän oli vakuuttunut siitä, että oli kuollut ja matkalla helvettiin, kunnes kaukaa kuuluva huuto havahdutti hänet todellisuuteen. ”Johanna, Johanna”, hän kuuli miehensä huutavan nimeään yhä uudelleen.

”Olen hengissä, tulen sinne”, Johanna vastasi ja hoippui siihen suuntaan, mistä huudot kuuluivat. Päästyään takaisin mökille hän löysi 14 kuukauden ikäisen poikansa, istahti maahan ja nosti

tämän palaneilla käsillään syliinsä. Pieni poika teki suullaan imemisliikkeitä ja oli ilmiselvästi janoinen. Johanna nosti poikansa rinnalleen antaakseen hänelle tilkan maitoa, mutta tämä vain makasi hiljaa.

Äiti yritti löytää epätoivoisesti elonmerkkejä, mutta lapsen sydän ei enää lyönyt, kun Johanna painoi korvansa tämän rintaa vasten.

”Kiitän sinua, Jumala, että päästit hänet kärsimyksistään”, äiti sanoi.

Tuomiopäivän näkymistä ei tuntunut tulevan loppua tuona elokuun maanantaina vuonna 1883.

Huuto esiteltiin ensimmäisen kerran Berliinissä vuonna 1894 nimellä Epätoivo.

© Polfoto

Katastrofi inspiroi norjalaista taiteilijaa

Krakataun purkauksen maailmanlaajuiset seuraukset innoittivat taiteilijoita joka puolella maailmaa. Yksi heistä oli Edvard Munch, joka sai niistä inspiraation maalaukseensa Huuto.

Krakataun räjähdykset syöksivät ilmakehään valtavasti tuhkaa ja tomua, jota levisi Indonesiasta lähes joka puolelle maailmaa. Purkauspilvi sai aikaan poikkeuksellisen värikkäitä auringonlaskuja aina vuoden 1884 alkuun saakka.

Muun muassa Oslon asukkaat saivat ihailla komeita verenpunaisia auringonlaskuja talvella 1883–1884.

Näkymät eivät olleet pelkästään lumoavia vaan myös kauhistuttavia, ja juuri ne luultavasti inspiroivat taidemaalari Edvard Munchin maalaamaan vuonna 1884 mestariteokseensa Huutoon kirkkaita oranssinpunaisia värejä.

Taidehistorioitsijat ovat päätelleet maalauksen taustasta, että Munch maalasi sen Ljabrochausséen-nimisellä tiellä. Tieltä aukesi näköala Oslon satamaan ja Krakataun purkausta seuranneen talven vaikuttaviin auringonlaskuihin.

Edvard Munch kirjoitti itse päiväkirjaansa, mistä hän sai innoituksen maalauksen dramaattiseen sommitteluun: ”Taivas muuttui yhtäkkiä verenpunaiseksi. Sinimustan vuonon ja kaupungin yllä oli verta ja tulisia kieliä. Seisoin yksin, vapisin ahdistuksesta ja tunsin loputtoman huudon kulkevan läpi luonnon.”

Käsittämättömän katastrofin keskellä sattui silti yksittäisiä ihmeitäkin: eräs kotiinsa nukahtanut mies heräsi sängystään kukkulan huipulta, minne hyökyaalto oli hänet viskannut.

Toinen mies selvisi hengissä takertumalla hukkuneeseen lehmään, joka huuhtoutui rantaan meren tyynnyttyä. Omituisin ja ehkäpä hieman väritettykin tarina kertoo miehestä, joka oli pelastautunut vesimassoilta tarrautumalla kiinni krokotiiliin.

Johanna ja Willem Beyerinck olivat jo valmistautuneet siihen, että koko perhe kuolisi tulivuorenpurkauksessa, mutta heidän pelastuksekseen paikalliset, jotka olivat menettäneet itse kaiken, tarjoutuivat kantamaan lapset rantaan.

Johanna ja Willem seurasivat perässä ruumiisiin kompastellen. Kalvakan kuunvalon valaisema rannikko häämötti kaukana alhaalla. Kaikki rannikon kaupungit olivat ilmeisesti huuhtoutuneet mereen, ja meressä kellui niin talonraunioita kuin kuolleita ihmisiä ja eläimiäkin.

Henkiinjääneitä etsimään tullut alankomaalainen kapteeni vei Beyerinckin perheen neljä eloonjäänyttä sairaalaan Bataviaan, jossa he toipuivat. Kohtalo oli karumpi vähintään 36 000 muulle ihmiselle Krakataun tuhoalueella.

Meri oli nielaissut vehreän retkikohteen, kun Sundansalmi lopulta rauhoittui. Räjähdyksestä selvinnyt batavialainen sähköttäjä kirjoitti viestissään muulle maailmalle seuraavasti:

”Siellä, missä Krakatau ennen kohosi, keinuu enää vain meren aaltoja.”