Tulivuorenpurkaus Islannissa koitui Ranskan kuninkaan kohtaloksi

Islannin kaikkien aikojen tuhoisin tulivuorenpurkaus kesti kahdeksan kuukautta. Purkaus tunnetaan niin Steingrímssonin muistiinpanoista kuin muissa maissa tehdyistä havainnoista.

Tuhkapilvi levisi suureen osaan pohjoista pallonpuoliskoa ja toi mukanaan kuolemaa ja kurjuutta. Ranskan kuninkaalle luonnonkatastrofi osoittautui suorastaan kohtalokkaaksi.

Tuhkapilvi levisi Eurooppaan

Tuomiopäivän enteet eivät olleet harvinaisia Steingrímssonin seurakunnassa. Islanti sijaitsee Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen päällä, ja niiden liikkeet aiheuttavat usein maanjäristyksiä.

Kukaan ei ollut kuitenkaan osannut ennustaa, että tektoninen liikehdintä repisi maan auki niin lähellä Klausturia helluntaina 8. kesäkuuta 1783.

Pian laavaa ja myrkyllisiä kaasuja purkautui useista kraattereista 25 kilometrin pituisesta repeämästä. Repeämä halkoi myös Lakivuoren, jonka mukaan purkausta alettiin kutsua.

Toisin kuin Vesuviuksen kaltaisen kartiomaisen keilatulivuoren purkaus, Lakin purkaus muodostui useista erillisistä laavalähteistä karulla vuoristoseudulla, joka peittyi mustaan savuun.

Historiantutkijoiden mukaan Lakin purkaus on jäänyt aiheuttamistaan valtavista tuhoista huolimatta melko lailla unohduksiin juuri siksi, että kyseessä ei ollut suuren kartiomaisen tulivuoren purkaus.

Lakin tappavin purkaustuote ei ollutkaan laava vaan ne lukuisat maanalaiset kaasut, joita pääsi ilmakehään maan revettyä 8. kesäkuuta.

Pappi Steingrímsson kuvaili päivittäin tapahtumia kirjoituksiin, jotka tunnetaan nykyään Islannissa nimellä ”Tulikirja”. Ensimmäisinä päivinä maa järisi, Skaftájoki kuivui, happosade korvensi juuri kerityt lampaat, tuhkaa satoi taivaalta ja kuu oli verenpunainen.

12. kesäkuuta laava vyöryi ”Tulikirjan” mukaan pitkin Skaftán kuivunutta uomaa ”kauhistuttavaa vauhtia”, ja laavavirran tulviessa uomasta ja osuessa kosteikkoihin ja kukkuloihin syntyi kovia räjähdyksiä.

Joukko huolestuneita talonpoikia Klausturista nousi 15. kesäkuuta kylän koillispuolella olevalle vuorelle, josta he laskivat 20 aktiivista laavalähdettä. Se sai heidät pelkäämään, että laava vyöryisi pian ylängöltä ja nielaisisi heidän kylänsä.

Korkealla ilmakehässä tuuli puhalsi tuhkapilven Euroopan ylle. Färsaarilla happosade kellastutti ruohon ja puiden lehdet, ja Skotlannissa ja Italiassa havaittiin epätavallisen sankkaa sumua, joka peitti yöllä tähtitaivaan.

Ranskan Le Havressa eräs kaupunkilainen kirjoitti 18. kesäkuuta: ”Saatoimme tuijottaa aurinkoon sokaistumatta kaksi tuntia ennen auringonlaskua, ja se näytti punaiselta, kuin olisimme katsoneet sitä noetun lasin läpi.”

Selvittääkseen sumun alkuperän ranskalainen kasvitieteilijä Robert de Lamanon kapusi 1 900 metrin korkuiselle vuorelle Provencessa, mutta sumu ei hälvennyt sielläkään. Paimenet kertoivat nähneensä sumua aina 3000 metrin korkeudessa.

Sumu haisi rikiltä ja poltti kurkkua ja silmiä.

Englannissa luonnontieteilijä Gilbert White kirjoitti huolissaan 23. kesäkuuta: ”Monilla pelloilla vehnänkorret ovat kellastuneet kuin hallan puraisemina.”

Mullistus vaikutti kahdella mantereella

Hollannissa fyysikko S. P. van Swinden teki samanlaisia huomioita kuin britit:

”Pellot näyttävät ällistyttävän surkeilta. Puut ja kasvit ovat menettäneet vihreän värinsä, ja puista karisseet lehdet peittävät maan. Voisi erehtyä luulemaan, että on lokakuu tai marraskuu.”

Tukahduttava sumu sai myös Euroopan kesälämpötilat nousemaan. Kuumuuden, vulkaanisen tuhkan ja vesihöyryn yhdistelmä ilmakehässä aiheutti rajuja ukonilmoja.

Salamaniskut tappoivat eläimiä ja ihmisiä, ja jättimäiset rakeet rikkoivat kattoja, ikkunoita ja laivoja, joiden näkyvyys merellä jäi sumun takia vain pariin kilometriin.

Euroopan suurissa kaupungeissa helvetillisistä säistä raportoivat lehdet myivät kuin häkä. 27. kesäkuuta The London Packet -sanomalehti kertoi, että Korsikassa Saint-Florentin kaupunki oli ”tuhoutunut rajun ukkosmyrskyn ja salamoinnin aiheuttamassa tulipalossa”.

Puolassa Swidnicassa oli lehtitietojen mukaan riehunut ”niin kauhea myrsky, että se muistutti maanjäristystä”.

Heinäkuun 1. päivänä kuiva sumu oli edennyt aina Altaille Mongolian rajalle asti – 7 000 kilometrin päähän Lakista. Islannissa tulivuori sylki edelleen sisuksistaan myrkyllisiä kaasuja.

Pappi pysäytti laavavirran

Purkauksen jatkuessa Laki oli aiheuttanut Etelä-Islannissa varsinaisen ragnarökin. Maa järisi tämän tästä, ilma lemusi kaasuille, ja makea vesi, jota tuhka ei ollut vielä pilannut, maistui rikiltä.

Lintuja putosi taivaalta, ja meressä kellui kuolleita kaloja. Steingrímsson kirjoitti muistiinpanoissaan: ”Salamat iskivät päiväkausia lähes lakkaamatta.”

Kauhusta suunniltaan olevilta seurakuntalaisilta alkoi loppua ruoka, ja he pelkäsivät, että laavavirta, joka oli heinäkuun alussa nielaissut lammaslauman pienellä saarella, yltäisi pian Klausturiin. Jotkut pakenivatkin muualle Islantiin sukunsa luo, mutta useimmat jäivät tienoolle ja jättivät kohtalonsa Jumalan käsiin.

19. heinäkuuta laavavirta oli enää kolmen kilometrin päässä Klausturista, ja ihmiset pysyttelivät sisällä tukahduttavan savun vuoksi.

Sunnuntaina 20. heinäkuuta hurskaat kyläläiset kuitenkin kiirehtivät hengitystään pidätellen kirkkoon, jossa Steingrímsson valmistautui pitämään viimeisen jumalanpalveluksensa. Kun hän lopetti saarnansa, laavavirta oli kuitenkin pysähtynyt, kuten hän kirjoittaa ”Tulikirjassa”:

”Lähdimme kirkosta onnellisempana kuin osaan kuvailla ja kiitimme Jumalaa siitä silminnähtävästä suojelusta ja siunauksesta, jonka hän oli meille ja huoneelleen suonut. Siitä päivästä lähtien tuli ei enää pahemmin tuhonnut seurakuntaani.”

Sen sijaan että laava olisi nielaissut Klausturin, virta kääntyi etelään ja kohti merta. Suunnanmuutos johtui tutkijoiden mukaan luonnollisista syistä, mutta islantilaiset pitivät sitä ihmeenä.

Steingrímsson tuli laajalti tunnetuksi ”tulipastorina”, joka oli pelastanut seurakuntansa. Lakin purkaus kuitenkin jatkui yhä.

Epätoivo kasvoi Ranskassa

Nykytutkijoiden arvion mukaan purkaus sylki ilmaan 122 miljoonaa tonnia rikkioksidia, 15 miljoonaa tonnia fluoria ja seitsemän miljoonaa tonnia klooria.

Myrkkykaasujen vaikutus alkoi tuntua muun muassa Pohjois-Ranskassa Umpeaun kunnassa, jonka pappi kirjoitti:

”Potilaita vaivasi kurkkutauti. 18 päivän kuluttua 40 oli kuollut. Uskotaan, että auringon pimentänyt sumu oli enne tästä kirouksesta. Varjelkoon Jumala seurakuntaani.”

Miesmuistiin kuuminta kesää – esimerkiksi Wienissä oli mitattu syyskuussa 31 astetta lämmintä – seurasi kylmin talvi 250 vuoteen. Elbe- ja Tonavajoet jäätyivät, ja aina Skotlannista Itävaltaan kerrottiin lukuisista tapauksista, joissa ihmiset olivat paleltuneet hengiltä uskaltauduttuaan ulkoilmaan.

Merellä havaittiin jäälohkareita aivan Meksikonlahden tuntumassa. Islantilaiset näkivät Lakin kraattereiden purkavan hehkuvaa laavaa viimeisen kerran 7. helmikuuta 1784, mutta purkauksen jälkiseuraukset jatkuivat edelleen. Maaliskuussa 1784 lämpötila laski Tukholmassa -33,7 asteeseen, joka on kylmin Ruotsin pääkaupungissa mitattu lämpötila.

Ranskan kuningatar Marie-Antoinette oli riemuissaan, kun lunta oli niin paljon, että hän saattoi ajella reellä Pariisin kaduilla. Riemua ei kuitenkaan kestänyt kauan: kun lumi kevään koittaessa suli nopeasti, tulva peitti Île de la Citén kaupunginosan, jossa muun muassa Notre Damen kirkko sijaitsee.

Välttääkseen levottomuuksia kuningas Ludvig XVI lupasi taloudellista apua tulvan uhreille.

Huhtikuussa 1784 Laki oli vaatinut Islannissa niin monta uhria, että Tanskan kuningas Kristian VII lähetti lakimies Magnús Stephensenin saarelle tuhoja arvioimaan.

Stephensen pani merkille, että esimerkiksi saastunutta ruohoa syöneille lampaille oli syntynyt luuston epämuodostumia ja että tavalliset ihmiset olivat menettäneet kielensä syötyään myrkyllistä lampaanlihaa.

Yhteiskunta oli luhistumassa, ja epätoivoiset kerjäläisjoukot ahdistelivat ihmisiä.

Kun Stephensen toimitti raporttinsa vuonna 1785, kuningas suunnitteli jopa siirtävänsä Islannin henkitoreissaan olevan kansan Tanskaan Jyllantiin, mutta suunnitelmaa ei koskaan toteutettu.

Noin viidennes saaren asukkaista sekä puolet saaren lampaista ja karjasta kuoli tulivuorenpurkauksen seurauksena.

Islantilaisia kuoli noin 9 000, ja Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa purkaus tappoi vielä enemmän ihmisiä. Erään arvion mukaan jopa kuusi miljoonaa ihmistä menehtyi seuraavina vuosina sadon epäonnistuttua esimerkiksi Egyptissä, Intiassa ja Japanissa.

Euroopan väkirikkaimmassa maassa, Ranskassa, Lakin purkaus johti 1780-luvulla ankariin talviin, viileisiin kesiin ja runsaisiin sateisiin.

Lakin vaikutus Ranskan säähän kulminoitui vuonna 1788, kun kuivuutta ja rajuja kesämyrskyjä seurasi niin hyinen talvi, että viljaproomut jäätyivät kiinni jokiin. Keväällä 1789 valtavat tulvat tuhosivat ihmisten toiveet paremmasta sadosta, ja jo maaliskuussa vilja ja jauhot olivat Ranskasta loppu. Leivän hinta kohosi pilviin, ja armeijasta karkasi sotilaita, joiden perheet näkivät nälkää.

Kun talonpojat osoittivat mieltään hallitusta vastaan, Ludvig XVI lähetti saksalaiset ja sveitsiläiset palkkasotilaat partioimaan Pariisin kaduille. Lopulta tuhansia nälkäisiä pariisilaisia ei kuitenkaan pysäyttänyt mikään.

Vallankumous käynnistyi, kun väkijoukko tunkeutui 14. heinäkuuta 1789 Bastiljin vankilaan hakemaan aseita. Ludvig XVI teloitettiin giljotiinissa neljä vuotta myöhemmin – pitkälti Lakin purkauksen seurauksena.