Neuvostoarmeijan asevelvollisia komennettiin eristämään radioaktiivisin alue, evakuoimaan väestö ja ampumaan kotieläimet.

© Igor Kostin/Polfoto/Corbis

Tšernobyl: Räjähdys tuhosi turvallisuudentunteen

Suuri osa Neuvostoliiton sähköstä tuotettiin ydinvoimalla. Voimalat oli kuitenkin rakennettu puutteellisesti, ja työntekijät olivat heikosti koulutettuja. 26. huhtikuuta 1986 Tšernobylin ydinvoimalan reaktorin räjähdys aiheutti historian pahimman ydinonnettomuuden.

perjantai 9. maaliskuuta 2018 teksti Erik Bork

25. huhtikuuta 1986, klo 22.00, Pripjat, Ukraina

Pripjatin kaupungin 50 000 asukkaasta monet kävivät töissä Tšernobylissä.

”Tuletko pitämään minulle seuraa?” insinööri Aleksandr ”Saša” Juvtšenko huusi vaimolleen Natašalle keittiöstä. Hän oli kaatanut itselleen kupin kahvia ja sytyttänyt tupakan. Hänen työvuoronsa Tšernobylin ydinvoimalassa alkoi 45 minuutin päästä, mutta hän tunsi olonsa rauhattomaksi.

Nataša tuli keittiöön, ja he alkoivat jutella keskenään. Saša kertoi muun muassa, että oli aiemmin illalla ajanut pyörällä heidän poikansa istuessa tangolla. Nataša hymyili kuvitellessaan isää ja poikaa pyörän päällä.

Saša kumosi kupin tyhjäksi ja sammutti tupakan. ”Minun täytyy lähteä. Nukkukaa hyvin”, hän sanoi.

25. huhtikuuta, klo 23.30, Tšernobylin ydinvoimala

Voimalassa turvallisuustestin tekeminen oli jätetty yövuorolaisille.

Kolme vuotta ydinvoimalassa työskennellyt Juvtšenko tunsi rutiinit hyvin. Muiden työntekijöiden tavoin hän riisui vaatteensa kaappiin, kävi suihkussa ja siirtyi pelkissä alushousuissa ”puhtaalle vyöhykkeelle” ja sulkualueelle, jossa suojapuvut puettiin ja josta ei päässyt pois omin avuin.

Kaikki piti muistaa tehdä oikein ja juuri oikeassa järjestyksessä.

Juvtšenko veti valkoisen suojapuvun ylleen ja lähti kävelemään työpisteeseensä kolmannen ja neljännen reaktorin välissä olevaan toimistoon.

”Eikö nelosreaktorin testi ole vielä päättynyt?” hän kysyi yllättyneenä iltavuorolaiselta, joka pudisti päätään. Asia ei periaatteessa kuulunut Juvtšenkolle, sillä hän ei päättänyt asioista, mutta häntä ihmetytti silti.

26. huhtikuuta, noin klo 00.30, reaktori 4

Testin suorittamiseksi reaktorin tehoa oli alennettava. Työntekijät eivät kuitenkaan tienneet, että tehon pienentäminen voisi tehdä reaktorista epävakaan.

Yövuoron päällikkö Leonid Toptunov oli hyvin poikamaisen näköinen viiksistään huolimatta.

Hän oli 26 vuotta vanha ja työskennellyt Tšernobylissa vanhempana insinöörinä vasta kolme kuukautta. Silti hänen vastuulleen oli sälytetty päävastuu testin suorittamisesta.

Tehtävä oli periaatteessa yksinkertainen: reaktorin teho oli alennettava 3 200 megawatista 700 megawattiin, minkä jälkeen piti tutkia, tuottiko järjestelmän tietty generaattori riittävästi sähköä jäähdytysjärjestelmän käyttämiseen myös huoltotöiden tai sähkökatkosten aikana.

Kiovan energiaviranomaiset olivat siirtäneet kokeen suorittamisen yöhön, koska silloin nelosreaktorin alas ajamisesta johtuva mahdollinen sähkönpuute ei aiheuttaisi yhtä isoja ongelmia kuin päivällä.

Reaktorin toimintaa säädeltiin säätösauvoilla, jotka sieppasivat ydinten halkea­mista kiihdyttäviä neutroneja, jotta niitä ei päässyt syntymään liikaa. Ketjureaktion nopeutta säädeltiin nostamalla ja laskemalla sauvoja reak­torissa.

Toptunov oli saanut tehtäväkseen laskea sauvat niin syvälle ytimeen, että reaktori jäi tyhjäkäynnille ja testi pystyttiin suorittamaan.

Valvomossa kaikki odottivat kärsimättömästi testin päättymistä. Pääinsinööri Anatoli Djatlov kiroili turhautuneena alaisilleen. Saadakseen ketju­reaktion hidastumaan riittävän nopeasti hän käski Toptunovin kytkeä automaattiohjauksen pois päältä ja ohjata säätösauvoja käsin.

Toptunov oli juuri laskemassa sauvoja alemmas, kun tapahtui jotain odottamatonta. Reaktorin teho tipahti pohja­lukemiin, ja varoitusvalot alkoivat välkkyä.

”Senkin idiootit, ettekö te osaa mitään kunnolla”, kivahti Djatlov. Säätösauvat olivat joutuneet liian syvälle reaktoriin, jonka teho oli laskenut 30 megawattiin ja joka oli vaarassa pysähtyä kokonaan.

”Lisää tehoa! Mitä te vielä odotatte?” raivosi Djatlov, mutta sekä Toptunov että reaktoritiimin päällikkö Aleksandr Akimov epäröivät.

Ydinreaktion sivutuotteena syntyi myrkyllistä ksenon-135-kaasua, joka imi itseensä halkeamisessa syntyneitä neutroneita. Jos ydinten halkeaminen hidastuisi merkittävästi, ksenon-135:tä syntyisi niin paljon, että reaktorista tulisi epä­vakaa.

Koska turva­ohjeiden mukaan reaktori olisi sen jälkeen suljettava 24 tunniksi, alaiset kieltäytyivät ensin tottelemasta Djatlovia. ”En nosta tehoa”, Toptunov sanoi ja tuijotti päällikköään.

”Idiootit! Ei se teho nyt niin paljon pienentynyt. Jos ette lisää tehoa, käsken jonkun muun tehdä sen”, Djatlov huusi.

Toptunov ja Akimov antoivat vastahakoisesti periksi. Kasvattaakseen reaktorin tehoa Djatlov määräsi Toptunovin kytkemään turvajärjestelmät päältä niin, että tämä pystyi nostamaan kerralla isomman määrän sauvoja reaktoriytimestä.

Määräys tarkoitti sitä, että myös ylikuumenemisen estävä järjestelmä oli pois käytöstä. Tämän jälkeen reaktorin teho kasvoi hitaasti 200 mega­wattiin mutta sitä oli vaikeaa saada kohoamaan enää suuremmaksi.

26. huhtikuuta, klo 01.22, reaktori 4:n valvomo

Ilman säätösauvoja ketjureaktio riistäytyi käsistä. Reaktorin vakauttamiseksi siihen alettiin ohjata enemmän jäähdytysvettä. Runsaan lämmönmuodostuksen vuoksi reaktorissa syntyi kuitenkin liikaa vesihöyryä ja paine kasvoi liian suureksi.

”Päästäpäs poika meidät nyt aloittamaan testit”, Djatlov komensi Toptunovia. Reaktori näytti rauhoittuneen, ja lämpötilan vakauttamiseksi siihen oli alettu pumpata lisää vettä.

Yhtäkkiä Toptunov sai tietokoneelta tulosteen, jonka tietojen perusteella reaktori oli sammutettava välittömästi. Toptunov ei voinut uskoa lukemaansa. ”Tietokoneetkin erehtyvät joskus”, hän ajatteli ja jatkoi työtään.

Pian valvomossa kuitenkin tajuttiin, että reak­torin toiminta oli jostain syystä riistäytynyt käsistä. Mitään ei ollut tehtävissä. Säätösauvoja ei voitu enää käyttää, koska kuumuus oli rikkonut laskumekanismit. Reaktoriytimessä oli käynnistynyt hallitsematon ketjureaktio.

26. huhtikuuta, klo 01.23, Tšernobyl

Liiallinen kuumuus ja höyry aiheuttivat ensimmäisen räjähdyksen reaktorissa.

Tšernobylin voimalan turbiinihallin edustalla olevassa jäähdytysaltaassa vesi oli aina lämmintä ja kirkasta sinne laskettujen lauhdevesien ansiosta.

Hyvät olosuhteet olivat houkutelleet sinne tänäkin yönä kaksi miestä kalaan. Yö oli lämmin ja rauhallinen. Vain kalat sätkyttelivät verkossa, kun miehet kiskoivat sitä veneeseen.

Yhtäkkiä miehet alkoivat kuulla kumeaa jyrinää ja veden pinta alkoi väreillä. Miehet katsoivat toisiinsa ja ihmettelivät ääneen, mistä oikein oli kyse. He tarrautuivat veneen laitaan.

26. huhtikuuta, klo 01.24, Saša Juvtšenkon toimisto

Toinen räjähdys repäisi auki rakennuksen katon ja sinkosi 50 tonnia radio­aktiivista ainetta kilometrien korkeuteen.

Juvtšenko katsoi tyrmistyneenä ympärilleen. Tšernobylissä ei tapahtunut räjähdyksiä. Olisiko rysäys voinut johtua rakennuksen ulkona kaatuneesta nostokurjesta?

Hän ei ehtinyt ajatella pidemmälle, kun kuului entistä voimakkaampi räjähdys. Juvtšenko singahti kuin räsynukke lattian yli ja iskeytyi ovenkarmiin. Noustessaan ylös hän näki toimiston toisen seinän romahtaneen. Huone oli täynnä pölyä. Juvtšenko huusi käytävään: ”Onko syttynyt sota?!”

Juvtšenko yritti soittaa valvomoon, mutta kukaan ei vastannut. Hän juoksi käytävään, jossa hän melkein törmäsi yhteen pumppuyksikössä työskentelevään työtoveriinsa. Miehen kasvoissa ja käsissä olevista haavoista valui verta. 

”Nopeasti apuun! Tuolla on useita vakavasti loukkaantuneita”, mies huusi ja juoksi eteenpäin.

26. huhtikuuta, klo 01.24, reaktori 4

Reaktori 4 oli tuhoutunut. Sen jäännösten keskellä sykki valkoinen valo.

Valvomossa kaikkien suut ja silmät olivat täynnä pölyä. Huone oli pullollaan laastia, betoninkappaleita, lasinsiruja ja höyryä. ”Mitä tapahtui?” huusi Akimov, ”emmehän me tehneet mitään väärin, onko tämä sabotaasia?”

Samassa ovi avautui ja joku syöksyi huutaen sisään: ”Turbiinihalli palaa!” Akimov ja Djatlov kiiruhtivat käytävään ja tuijottivat kohti turbiinihallia.

Useiden kerrosten korkuiset liekit, reaktorin punaisena hehkuva grafiitti, sankka savu ja katkenneista putkista valuva öljy saivat näkymän muistuttamaan sotatannerta. Akimov juoksi takaisin toimistoon ja soitti paloasemalle: ”Turbiinihalli ja katto palavat! Pitäkää kiirettä.”

Palomiehet olivat jo matkalla.

Ilma oli täynnä radio­aktiivista säteilyä, kun tuhoutunutta reaktoria kuvattiin ensimmäisen kerran helikopterista.

© Igor Kostin/Polfoto/Corbis

26. huhtikuuta, klo 01.25, Tšernobylin paloasema

Reaktorin numero 4 säteilyn voimakkuus oli 20 000 röntgeniä tunnissa. Jo parin minuutin annos oli tappava.

Voimalan oman paloaseman ensimmäinen paloauto oli jo lähestymässä nelosreaktoria. Autossa istuivat palomiehet Leonid ja Pravik. Molemmat olivat heränneet, kun toisen räjähdyksen paineaalto oli rikkonut aseman ikkunat.

He olivat heti kutsuneet paikalle kaiken käytettävissä olevan miehistön koko alueelta. Pripjatista saapui muun muassa Vasili Ignatenko, nuori palomies, jonka vaimo odotti pariskunnan esikoista.

Ignatenkoa ja muita oli vastassa pelottava näky. Turbiinihallin lisäksi reaktorihallin katto oli liekeissä, ja sen yllä kohosi oudonnäköinen pilvi.

Palomiehet kiiruhtivat katolle ulkoportaita pitkin. He yrittivät estää palon leviämisen viereiseen kolmosreaktoriin pumppaamalla sinne vettä jäähdytysaltaasta. Kuumuus sulatti katon bitumin niin, että miesten saappaat takertuivat siihen kiinni.

Aina, kun palo saatiin yhtäällä sammumaan, liekit roihahtivat toisaalla. Palomiehet jatkoivat taistelua tulta vastaan, vaikka heidän varusteensa eivät suojanneet heitä säteilyltä.

Puolen tunnin kuluttua ensimmäisenä paikalle ehtineitä alkoi heikottaa. Heidän suussaan maistui suklaalta ja useilta pettivät jalat alta. Kun toiset auttoivat heidät portaita alas, he jäivät maahan makaamaan ja oksentamaan.

Kun Leonid ja Pravik vietiin tutkimuksiin ja lääkäri kuljetti säteilymittaria Leonidin yllä, asteikko ei riittänyt. Leonid vietiin suihkuun ja sen jälkeen vuodeosastolle. Hänen päätään
särki ja hän tunsi olonsa huonoksi, mutta hän ei uskonut vammojensa olevan vakavia.

Onnettomuusaluetta raivanneiden varusteet olivat vanhentuneita ja riittämättömiä, eivätkä ne kyenneet torjumaan voimakasta säteilyä. 

© Igor Kostin/Polfoto/Corbis

26. huhtikuuta, klo 08.00, Pripjat

Aamu valkeni epätavallisen aurinkoisena. Säteily oli voimakasta, mutta vain harvat olivat kuulleet onnettomuudesta.

Koulun pihalta kuului lasten naurua ja laulua. Vaikka oli lauantai, lapset olivat tulleet koululle harjoittelemaan vappujuhlan ohjelmaa. Kirkas ja kaunis ilma houkutteli ulos aurinkoon. Sähkö­asentaja Mihail Meteljov oli levittänyt auringonottoa varten asuntonsa katolle maton.

”Tulkaa tekin katolle! Tänään ei tarvitse mennä rannalle. Olen maannut tässä vain kymmenen minuuttia ja olen jo aivan ruskea”, Meteljov huuteli katolta naapureille.

Saša Juvtšenkon vaimo Nataša oli nukkunut huonosti. Heidän poikansa Kirill oli itkeskellyt koko yön sen jälkeen, kun isä oli lähtenyt töihin. Seitsemältä, juuri kun Nataša oli noussut ylös, tuttu sairaanhoitaja soitti heidän ovikelloaan kertoakseen huonoja uutisia: ”Tšernobylissa on tapahtunut onnettomuus. Saša on sairaalassa.”

Nataša lähti sairaalaan, mutta henkilö­kunta ei päästänyt häntä sisään. Hän näki miehensä viittoilevan ikkunan läpi, mutta he eivät päässeet puhumaan keskenään eikä Nataša saanut selville, mitä oli tapahtunut.

Myös Ignatenkon vaimo Ljudmila saapui sairaalaan. Hän ei antanut periksi vaan takertui erääseen lääkäriin ja pyysi sinnikkäästi lupaa päästä katsomaan miestään. Viimein hänelle annettiin lupa tavata miestään 20 minuutin ajan.

Näky ei rauhoittanut Ljudmilaa. Mies makasi sängyssä, ja hänen kasvonsa olivat niin turvoksissa, että silmiä tuskin näkyi. ”Se johtuu myrkyllisestä kaasusta”, lääkärit selittivät. ”Hänen pitää juoda runsaasti maitoa.”

Pripjatin asukkaat alkoivat pelätä. Ilma ei tuntunut normaalin keväiseltä, ja kasvot ja kädet ruskettuivat liian nopeasti. Huhujen mukaan viranomaiset jakoivat joditabletteja kouluissa, mutta televisiossa ja radiossa ei kerrottu mitään.

26. huhtikuuta, Pripjat

Neuvostoliiton energia- ja sähköministeri Anatoli Majorets saapui Pripjatiin virkamiesten ja asiantuntijoiden kanssa.

”Tuskinpa meidän täytyy olla täällä kauan”, tokaisi energiaministeri Majorets laskeutuessaan hallituksen käytössä olevasta Jakovlev 40 -suihkukoneesta Pripjatin lentokentälle.

Majoretsille oli kerrottu Tšernobylissa tapahtuneesta onnettomuudesta yöllä, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että tuhot eivät voineet olla kovin suuria. Hän ei halunnut yöpyä Pripjatin vaatimattomassa hotellissa kuin korkeintaan yhden yön.

Tšernobylin johto oli vakuuttanut hänelle, että nelosreaktorikin oli vielä hyvässä kunnossa. Majorets tapasi paikallisessa puoluetoimistossa virkamiehiä ja teknisiä asiantuntijoita saadakseen tilannekatsauksen.

”Radioaktiivisuus vaikuttaa olevan hyvin korkea reaktorin ympärillä”, selitti yksi kokouksen osallistujista. ”Emme kuitenkaan pysty mittaamaan kuinka korkea, sillä meidän laitteitamme ei ole suunniteltu näin korkeiden säteilymää­rien havaitsemiseen.”

Majorets näytti harmistuneelta: ”Uskomatonta! Miksi teillä ei ole sopivia laitteita?” ”Mallin valmistuksessa ei ole otettu huomioon tämän kaltaisia onnettomuuksia”, hänelle vastattiin.

Majorets vääntelehti tuolissaan ja kysyi, mitä tarkalleen oli tapahtunut. ”Emme vielä tiedä kaikkea, mutta ilmeisesti voimalassa tapahtui virhe jonkin testauksen aikana.”

Majorets oli ollut energiaministerinä melko vähän aikaa eikä hän ollut varma, miten tilanteessa piti toimia. Hän kuitenkin kyllästyi spekulointiin ja halusi siirtyä puheista tekoihin. ”Reaktori täytyy sulkea heti”, hän ilmoitti.

Kokouk­sen osallistujat katsoivat toisiinsa. ”Se on jo tehty, Anatoli Majorets.” Kun keskustelijat alkoivat käsitellä mahdollista väestön evakuoimista, ministeriä alkoi ärsyttää tilanteen vatvominen. ”Mitä te oikein puhutte! Yritättekö luoda paniikkimielialaa?” hän keskeytti keskustelijat.

Majorets eikä kukaan läsnäolijoista tullut ajatelleeksi, että myös he itse olivat keskellä radioaktiivista pilveä. Vasta seuraavana aamuna useiden mittausten ja silminnäkijäkertomusten jälkeen tilanteen vakavuus alkoi valjeta päättäjille. He antoivat evakuointikäskyn.

27. huhtikuuta, klo 10.00, Pripjat

Tšernobylistä lähtevä säteily oli levinnyt Valko-Venäjän ja Venäjän neuvosto­tasa­valtojen ulkopuolelle. Suomessa mitattiin jo kohonneita arvoja mutta arveltiin, että mittauslaitteissa täytyi olla vikaa.

”Ydinvoimalassa on tapahtunut onnettomuus. Menkää kotiin ja sulkekaa ikkunat ja ovet. Kaupunki evakuoidaan päivän aikana!”

Evakuointikuulutus kaikui kaiuttimista Pripjatin kaduille. Ihmiset alkoivat pakata mukaan tärkeitä papereita ja vaatteita. Useimmat luulivat lähtevänsä pois vain muutamaksi päiväksi.

Varsinkin monet vanhukset vastustelivat, ja heitä piti suostutella pitkään. Kukaan ei tajunnut vaaran suuruutta. Ihmisiä pois kuljettavien bussien pyöristä jäi teille niin voimakkaat säteilyjäljet, että Kiovaan johtavia teitä jouduttiin huuhtomaan vedellä kuukausikaupalla.

Jotkut halusivat väen vängällä jäädä asumaan saastuneelle alueelle.

© Polfoto/Corbis

28. huhtikuuta, Forsmark, Ruotsi

Tšernobylin onnettomuudesta ei vieläkään ollut kerrottu lehdistölle eikä naapurimaille. Ruotsissa alettiin epäillä vikaa omassa ydinvoimalassa.

Uppsalan pohjoispuolella sijaitsevassa Forsmarkin ydinvoimalassa noin 1 200 kilometrin päässä onnettomuuspaikalta annettiin aamulla säteilyhälytys. Mittauslaitteiden mukaan yhden työntekijän vaatteet säteilivät liikaa.

Voimalan johto pelkäsi radioaktiivista vuotoa ja evakuoi työntekijät rakennuksesta. Hieman tämän jälkeen useat ruotsalaiset sääasemat ilmoittivat radioaktiivisten hiukkasten tulevan tuulen mukana Neuvostoliitosta.

Ensin viranomaiset luulivat, että Neuvostoliitossa oli tehty ydinkoe, mutta analyysien mukaan säteily oli peräisin ydinvoimalasta.

Ruotsalaisdiplomaatit ottivat nopeasti yhteyttä moskovalaisiin viranomaisiin, jotka torjuivat kaikki epäilyt. Vasta kello yhdeksän illalla Neuvosto­liiton uutistoimisto TASS julkaisi aiheesta virallisen tiedotteen, jossa todettiin:

”Tšernobylin ydinvoimalassa on tapahtunut onnettomuus. Yksi ydinreaktoreista on vaurioitunut. Onnettomuudessa loukkaantuneille on annettu apua. Neuvostohallitus on asettanut
komitean eliminoimaan onnettomuuden seu­rauk­sia ja tutkimaan sen syitä.”

Sama tiedote luettiin myös Neuvostoliitossa televisiouutisissa. Sen painoarvoa vähensi se, että se oli sijoitettu vasta päivän seitsemänneksi uutisaiheeksi.

29. huhtikuuta, New York

Uutiset Tšernobylissä tapahtuneesta onnettomuudesta herättivät pakokauhua.

”Neuvostoliitossa säteilyonnettomuus – ydinvoimalan reaktori suli”, kuulutettiin New York Postin etusivulla kissankokoisin kirjaimin. Uutinen onnettomuudesta levisi nopeasti.

Suomessa, Norjassa, Puolassa ja Tanskassa oli mitattu voimakas laskeuma. Tuuli levitti radioaktiivisia hiukkasia ympäri Eurooppaa. Kreikassa vanhempia kehotettiin pitämään lapset sisätiloissa. Pohjolassa teurastettiin poroja.

Muun muassa Tanskassa hävitettiin säteilyn saastuttamaa maitoa. Saksassa ja Kreikassa raportoitiin suoranaisesta joukkohysteriasta. Jotkut joivat nestemäistä jodia suojautuakseen syövältä, ja marketeissa ihmiset tungeksivat hamstraamassa säilykkeitä ja pullovettä.

Yhdysvalloissa Euroopasta tulijat tutkittiin säteilymittarilla ennen kuin heidät päästettiin maahan. Muutaman päivän kuluttua ilman radioaktiivisuuden havaittiin olevan koholla monin paikoin Kalifornian osavaltiossa ja muuallakin Yhdysvaltojen länsirannikolla.

Oli selvää, että kyse oli historian pahimmasta ydinonnettomuudesta.

9. toukokuuta, Pripjat

Viranomaiset perustivat Tšernobylin ympärille turvavyöhykkeen, jonka säde oli noin 30 kilometriä. Tuhannet sotilaat käskettiin puhdistamaan aluetta.

Pripjat näytti aavekaupungilta, kun ydinvoima- ja säteilyasiantuntija Grigori Medvedev ajoi sen halki armeijan autolla. Hänet oli lähetetty tarkkailemaan raivaus- ja puhdistustöiden edistymistä ja mittaamaan radio­aktiivisen säteilyn voimakkuutta keskeisissä kohteissa.

Medvedev pysäytti auton kaupungin pää­kadulle ja katseli ympärilleen. Näytti siltä, kuin koko kaupunki olisi ollut syvässä unessa.

Jo aikoja sitten kuivunutta pyykkiä riippui talojen parvekkeilla, ja verhot lepattivat avoimiksi jääneissä ikkunoissa. Medvedev nousi autosta ja otti säteilymittarin esiin. Yhdellä kujalla hän
näki ison mustan koiran, jonka viranomaiset olivat ampuneet tyhjentäessään kaupunkia.

Hän piti mittauslaitetta raadon yllä. Laite osoitti 110 röntgeniä tunnissa, mikä oli erittäin paljon.

Yhtäkkiä jostain juoksi paikalle kaksi verestäväsilmäistä ja epävarmasti liikkuvaa sikaa, jotka vaikuttivat suorastaan ilahtuneilta nähdessään ihmisen.

Medvedev mittasi niiden kärsistä lähtevän säteilyn. Se oli 50 rönt­geniä tunnissa. Eläimet alkoivat järsiä koiraa, ja Medvedev istuutui autoonsa ja jatkoi kohti Tšernobylia.

Onnettomuuden jälkeen nelosreaktorin päälle oli pudotettu helikoptereilla tuhansia säkkejä saven, hiekan, lyijyn, boorin ja dolomiitin seosta, jotta palo oli saatu sammumaan ja sen leviäminen kolmosreaktoriin saatu estettyä.

Lisäksi kymmenettuhannet sotilaat oli komennettu raivaus- ja siivoustöihin. Heidän tehtävänään oli kaataa ja haudata maahan tuhansia puita, ampua eläimet, pestä tiet ja puhdistaa 60 000 rakennusta kemikaaleilla.

Medvedev pysäytti auton muutaman sadan metrin päähän nelosreaktorin raunioista paikkaan, jossa miesjoukko keräsi räjähdyksessä ympäristöön sinkoillutta grafiittia ja rautaa.

Paikalla olleen upseerin käskyistä huolimatta monet eivät käyttäneet edes kasvosuojaimia. Medvedevin kauhistukseksi he eivät näyttäneet tajuavan vaaraa, jolle he altistuivat. Monien kasvot olivat jo ruskettuneet säteilystä.

Medvedev yritti turhaan varoittaa raivausjoukkoja. Sitten hän otti mittauslaitteensa ja kiiruhti pois paikalta. Muistikirjaansa hän kirjoitti inhoten: ”Tšernobyl osoittaa, miten häpeällisessä alennustilassa hallinto on.”

10. toukokuuta, Moskova

Palomies Vasili Ignatenkon vaimo Ljudmila oli salannut raskautensa ja lahjonut sairaalan henkilökunnan päästäkseen miehensä luokse.

Ljudmila Ignatenko istui miehensä sairaalasängyn vieressä. Edelliset päivät olivat olleet yhtä painajaista. Onnettomuuden jälkeen Vasili oli lennätetty Moskovaan ja Ljudmila oli joutunut tyhjentämään pankkitilinsä päästäkseen tämän luo.

Hän yritti viettää jokaisen mahdollisen hetken tämän luona sairaalassa. Hän ei ollut tuntea miestään enää: Tämän käsien ja jalkojen iho halkeili ja kuoriutui pois, ja ruumis oli täynnä isoja verestäviä haavoja.

Kasvot olivat niin turvonneet, että mies hädin tuskin pystyi avaamaan silmiään, ja aina hänen kääntäessä päätään hiuksia irtosi isoina tukkoina.

”Rakastan sinua, Ljudmila”, Vasili kuiskasi ja yritti tarttua vaimoaan kädestä, ”haluaisin niin mielelläni nähdä lapsemme”.

Ljudmila pidätteli itkua. Hän pysytteli öisinkin sairasvuoteen äärellä valvomassa.

Sairaanhoitajilta ei riittänyt hänelle ymmärrystä: ”Miksi et lähde pois? Olet nuori. Hän ei ole enää ihminen vaan ydinreaktori. Sairastut vielä samalla tavalla!”

Ljudmila ei kuitenkaan täysin ymmärtänyt vaaraa, jossa hän ja sikiö olivat, eikä piitannut heidän sanoistaan. Hän toivoi sitkeästi Vasilin jäävän henkiin. Kun hän sitten kerran poistui lepäämään toiseen huoneeseen, siivoja tuli hakkaamaan oveen: ”Tule! Vasili huutaa sinua!”

Ljudmila lähti juoksemaan mutta ei ehtinyt ajoissa. Hänen miehensä oli kuollut.

Joulukuu 1986, Tšernobyl

Yli puoli miljoonaa ihmistä oli osallistunut onnettomuuden jälkien siivoamiseen.

206 päivän aikana 74 000 kuutiometriä pahasti saastuneita nelosreaktorin raunioita peitettiin yli 400 000 kuutiometrillä betonia ja 7 300 tonnilla metallia. Voimakkaan säteilyn vuoksi töissä käytettiin paljon robotteja.

Reaktorin ylle kohonneesta ”sarkofagista” tuli myös räjähdyksessä kuolleen insinööri Valeri Hodemtšukin hauta, sillä hänen ruumistaan ei saatu ulos. Hodemtšuk sai siten kalleimman hautakammion sitten faraoiden ajan.

Monille sarkofagista muodostui jatkuva muistutus Neuvostoliiton alennustilasta. Asiat eivät olleet hyvin, kun onnettomuus yleensä pääsi tapahtumaan, tosiseikkoja salailtiin ja evakuoinnissa hidasteltiin.

Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov kirjoitti vuonna 1995 katastrofista muistelmissaan:

”Tšernobyl paljasti ne sai­raudet, jotka jäytivät järjestelmäämme. Onnettomuus oli vakava muistutus siitä, kuinka vanhentunutta tekniikkamme oli ja miten huonossa kunnossa vanha järjestelmä oli.”

Lue lisää

Svetlana Aleksejevitj: Voices from Chernobyl, Dalkey Archive Press, 2005. Igor Kostin: Chernobyl: Confessions of a Reporter, Umbrage Editions, 2005. Vic Parker: Chernobyl 1986, Raintree, 2006.

Ehkä sinua kiinnostaa...