Eloonjääneiden selviytymis­mahdollisuudet olivat kehnot, ja kuolonuhrien määrä ­kasvoi päivä päivältä.

Tragedia Andien rinteillä

Lentokone törmäsi vuoreen Andien vuoriston kylmässä lumierämaassa lokakuussa 1972. Välttääkseen nälkäkuoleman eloonjääneet joutuivat tekemään karmean ratkaisun: he päättivät syödä kuolleiden toveriensa lihaa.

maanantai 14. syyskuuta 2015 teksti Hakon Mosbech

Juhlatunnelmaa lähtöhallissa

Montevideon lentokentän lähtöhallissa vallitsi hilpeä tunnelma. Kello oli ­hädin tuskin kuusi aamulla, mutta lähtöhalli oli jo täynnä hymyileviä ja vilkkaasti elehtiviä ihmisiä.

Montevideolaisen rugbyjoukkue Old Christiansin pelaajat olivat odottaneet lähtöä pitkään. Heillä oli edessään viisi päivää kestävä matka sekä tiukka näytösottelu Chilen parhaimpiin kuuluvaa joukkuetta vastaan.

15 pelaajan lisäksi mukaan oli lähdössä 25 ystävää ja perheenjäsentä. 22-vuotias Nando Parrado seisoi muiden joukossa lähtöselvitysjonossa sisarensa Susanan ja äitinsä Eugenian kanssa. Kolmikko oli juuri halannut hyvästiksi perheen isää, joka ei ollut lähdössä lennolle.

Nando tiesi, että koneen oli päästävä ilmaan pian. Iltapäivällä tasankojen kuuma ilma törmäsi Andien kylmään ilmamassaan, mikä aiheutti voimakasta turbulenssia. Vain kolme kuukautta aikaisemmin kuutta matkustajaa kuljettanut pienkone oli kadonnut ylittäessään Andeja.

Kiitoradan reunalla matkalaisia odotti valkoinen Fairchild F-227-lentokone, jonka rugbyseura oli vuokrannut Uruguayn ilmavoimilta rahaa säästääkseen. Lentokone oli kuitenkin kuin ­uusi, ja lentäjä oli ylittänyt Andit 29 kertaa, ­pelaajille kerrottiin.

Nando istuutui parhaan ystävänsä Panchiton viereen. Kone nousi ilmaan pelaajien lueskellessa sarjakuvia tai katsellessa ulos ikkunoista. Kaukana alapuolella levittäytyi vihreä ruohotasanko, ja edessä kohosi Andien vuoristo. Nando ei ollut eläessään nähnyt niin korkeita vuoria, ja Andien lumen peittämät vuorenhuiput toivat hänen mieleensä ahnaat torahampaat.

Jonkin ajan kuluttua koneen stuertti ilmoitti, että Andien ylittäminen ei ollut mahdollista huonon sään vuoksi, vaan kone joutuisi laskeutumaan Mendozaan Argentiinaan odottamaan sään paranemista. Matkustajille uutinen oli karvas pettymys.

Rugbyjoukkue Old ­Chris­tians voitti Uruguayn mestaruuden muutama vuosi ennen ­lento-onnettomuutta.

Kohtalokas päätös

Seuraavana päivänä sää oli parempi, mutta vuoristossa puhalsi voimakas puuskainen tuuli.

Lentäjät olivat valmiit yrittämään lentoa turbulenssialueiden yli, sillä toinen vaihtoehto oli ­palata kotiin ja menettää toimeksiannon tuomat lisätulot. He kysyivät neuvoa paikalliselta lentäjältä, joka oli juuri lentänyt Andien yli vanhalla ja huonokuntoisella koneellaan. Tämä kertoi lennon olleen vaikea mutta ei mahdoton. Tästä rohkaistuneina lentäjät ilmoittivat matkustajille, että kone olisi tuota pikaa valmis lähtöön.

Joukkueen jäsenet kiusoittelivat ­tapaamiaan ­argentiinalaistyttöjä sanomalla, että Argentiina oli köyhä maa, jolla oli varaa vain vanhoihin lentokoneenromuihin. ”Meidän koneemme pääsevät sentään Andien yli, ja se on enemmän kuin mihin teidän koneenne pystyvät”, tytöt vastasivat pisteliäästi.

Uruguaylaisten Fairchild-­kone nou­si ilmaan kello 14.18. Vuoret kohosivat koneen ympärillä kohti korkeuksia, ja kone sukelsi pilvien verhoamaan solaan. Lentäjät ohjasivat koneen pilvien yläpuolelle, missä näkyvyys oli parempi. Samalla kuitenkin alemmissa ilmakerroksissa vallinnut myötätuuli kääntyi voimakkaaksi vastatuuleksi.

Tunnelma matkustamossa oli riehakas. Nuoret pelaajat kuljeskelivat koneen keskikäytävällä ja pallottelivat rugbypallolla. Pian stuertti tuli kuitenkin ilmoittamaan, että kaikkien piti istuutua ja kiinnittää turvavyöt, sillä edessäpäin oli odotettavissa huonoa säätä ja turbulenssia. Siinä samassa kone alkoi täristä ja vaappua. Useimmat matkustajat haukkoivat säikähtäneinä henkeään, mutta joku koiranleuka tokaisi: ”Ottakaa laskuvarjot!”

Pian kone osui ilmakuoppaan ja putosi useita satoja metrejä. Nandon äiti vilkaisi ulos ikkunasta mutta näki vain harmaata pilvimassaa. Hän tarttui Susanaa kädestä. Nando jutteli ystävänsä kanssa turvavyö yhä auki.

Kone putosi toistamiseen ilman halki kuin kivi, ja ­joku huusi kovaan ääneen: ”Olé!”

Siivet repeytyivät irti

Yhtäkkiä pilvet väistyivät ­koneen ikkunoiden edestä ja matkustajat näkivät vuorenseinämän pelottavan lähellä koneen toisen siiven kärkeä. Matkustajat puristivat tiukasti edessä olevan istuimen selkänojaa, ja moni alkoi rukoilla ääneen.

Moottorit ulvoivat, kun lentäjät yrittivät epätoivoisesti vetää konetta ylemmäs. Hetken aikaa näytti jo siltä, että yritys ­onnistuisi, mutta sitten kuului korviaraastava rysähdys, kun koneen oikea siipi osui vuorenseinämään. Siipi repeytyi irti ja ­repäisi koneen takaosaan valtavan aukon.

Matkustamon ilmanpaine romahti, ja kaikki irtain tempautui koneen kyljessä olevasta aukosta ulos. Ilmassa sinkoili sikin sokin lehtiä, laukkuja ja ihmisiä. Myös stuertti, koneen navigaattori ja kolme pelaajaa sinkoutuivat muiden järkytykseksi ulos 4  000 metrin korkeudessa.

Sitten myös vasen siipi repeytyi irti, ja yhä pyörivä potkurin lapa iskeytyi kovalla voimalla koneen kylkeen. Kone lähti jyrkkään syöksyyn. Se osui matkalla kallionharjanteeseen, iskeytyi maahan ja jatkoi kiitoa vuorenrinnettä pitkin kuin kelkka. Kaksi pelaajaa sinkoutui ulos koneesta, ja painavat istuimet irtoilivat kiinnikkeistään murskaten ihmisiä alleen.

Nando tempautui ylös istuimestaan, ja hänen silmissään musteni. Koneen runko-osa kiisi yhä kovaa vauhtia eteenpäin, ja matkustajat kirkuivat kauhuissaan. Joku rukoili kovaan ääneen. Samalla hetkellä kun rukous päättyi, kone yllättäen ­pysähtyi. Ei kuulunut räjähdystä, ei tulipalon ­rätinää. Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Karmea totuus valkeni

Vähitellen matkustamosta alkoi kuulua vaimeaa voihkinaa ja avunhuutoja. Yksi pelaajista, 19-vuotias lääketieteen opiskelija Roberto Canessa, kiemurteli vapaaksi rojun seasta ja alkoi selvittää loukkaantuneiden tilannetta.

Yhdessä muutaman joukkuetoverinsa kanssa hän yritti irrottaa istuimien väliin loukkuun jääneitä matkustajia, mutta ohut ja vähähappinen vuoristoilma ­hidasti nuorukaisten liikkeitä, ja monet matkustajista olivat syvässä šokissa.

Roberto polvistui pahoin murjoutuneen ­naisen ruumiin viereen. Se oli Nandon äiti ­Eugenia, jonka vieressä makasi Nandon ­sisar Susana. Tämä oli yhä elossa mutta pahoin loukkaantunut, ja veri vuosi valtoimenaan pitkin hänen kasvojaan. Nando makasi äitinsä ja sisarensa vieressä tajuttomana.

Roberto oli varma, että myös Nando oli kuollut, mutta sitten hän tunsi ystävänsä sydämen lyövän yhä heikosti. ”Ei hän kuitenkaan selviä”, Roberto ajatteli ja jatkoi järkyttyneenä kierrostaan.

Erään miehen jalassa oli avomurtuma, josta törrötti ulos katkenneen luun pää, ja Enrique ­Platero -­nimisen pelaajan mahassa ammotti suuri teräsputken repäisemä haava.

Roberto ja joukkueen toinen lääketieteenopiskelija Zerbino repivät istuinten päällyskangasta sidetarpeiksi. He näkivät keski-ikäisen nainen, joka oli joutunut pinteeseen ­istuinten ­väliin. Hänen jalkansa oli murtunut, ja hän huusi kovaan ääneen apua. Roberto ja ­Zerbino yrittivät irrottaa istuimia, mutta heidän voimansa ­eivät riittäneet.

Koneeseen alkoi levitä bensiinin katkua, ja jotkut hengissä selvinneet yrittivät kompuroida ulos koneesta, koska pelkäsivät sen räjähtävän. Ulos päästyään he upposivat saman tien rei­siään myöten lumeen. Joku keksi sitoa kenkiinsä tyynyt tilapäisiksi lumikengiksi.

Kaikkialla ympärillä näkyi vain vuorenhuippuja ja lunta. Nuorukaiset olivat paitahihasillaan, ja hyytävä tuuli kävi luihin ja ytimiin. Kukaan ei ollut ­pakannut mukaan lämpimiä vaatteita.

Jotkut lähtivät etsimään koneen radiota. ­Ohjaamossa he näkivät lentäjät, jotka olivat jääneen puristuksiin istuintensa ja kojelaudan väliin. Toinen lentäjistä oli kuollut, mutta toinen pyysi vaimealla äänellä apua. Auttajat eivät saaneet häntä irrotettua ja saattoivat vain antaa hänelle lunta juotavaksi.

Lentäjä toisteli yhtä ja samaa lausetta: ”Me ohitimme Curicón.” Lentäjä pyysi saada pistoolinsa. Hänen nenästään vuosi verta, ja hän tiesi kuolevansa pian. Radio oli mykkä.

Ensimmäinen yö

Ilta alkoi pimetä. Onnettomuudesta oli selvinnyt hengissä kaikkiaan 32 matkustajaa, jotka joutuivat nyt viettämään yön koneen hylyssä. Käytävällä ei ollut tilaa kaikille, ja niinpä vain vakavimmin loukkaantuneet saivat makuupaikan lattialta.

Heidän joukossaan olivat yhä tajuton Nando ja hänen sisarensa Susana. Koneen takaosassa olevasta ammottavasta aukosta pyrytti sisään lunta, ja jotkut pystyttivät tuulensuojaksi istuimia ja matkalaukkuja, mutta navakka tuuli kaatoi ne jatkuvasti kumoon.

Matkustajat painautuivat tiiviisti toisiinsa ­pysyäkseen lämpiminä. Pimeydestä kuului loukkaantuneen lentäjän ääni hänen hokiessaan yhä: ”Me ohitimme Curicón” ja ­kysellessä pistooliaan. Jotkut yrittivät taas irrottaa istuinten väliin kiilautunutta naista, mutta tämä huusi tuskissaan, ja yrityksistä oli luovuttava.

Yksi matkustajista yritti rauhoittaa naista pitelemällä tätä kädestä, mutta tämä vain jatkoi huutoaan. ­Pian pimeyden keskeltä kuului tuskastunut ­kehoitus naiselle pitää suunsa kiinni.

Susana ei ollut vielä ymmärtänyt, että hänen äitinsä oli kuollut: ”Äiti, äiti, mennään pois täältä”, hän aneli jatkuvasti ­rukoustensa lomassa.

Toivoton tilanne

Seuraavana aamuna joukkueen kapteeni Peréz lähti ensimmäisenä ulos koneesta ja näki lentokoneen hylyn hautautuneen puolittain lumeen. Toisessa suunnassa levittäytyi jään ja lumen peittämä laakso, joka ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja toisessa suunnassa kohosi jyrkkä ja ylipääsemätön vuorenseinämä.

Roberto ja Zerbino alkoivat taas tutkia loukkaantuneita. Yön kuluessa oli kuollut kolme matkustajaa. Myös Susana vaikutti kuolleelta, ja hänen jalkansa olivat paleltuneet tummanvioleteiksi kalikoiksi. Pian hän kuitenkin virkosi ja alkoi taas kutsua äitiään.

Roberto oli ehtinyt opiskella lääketiedettä vasta muutaman lukukauden, eikä hänellä ollut sen enempää taitoa kuin lääkkeitäkään, joilla auttaa Susanaa. Hän kehotti kaikkia matkustajia, joilla oli luunmurtumia, viilentämään murtumakohtaa lumella, jotta turvotus laskisi. Tuolien väliin juuttunut nainen oli yön aikana vaien­nut, ja myöhemmin muutamat pelaajat raahasivat hänen ruumiinsa ulos hankeen.

Plateron vatsassa olevasta haavasta tihkui yhä verta. Zerbino puhdisti haavan partavedellä ja ompeli sen umpeen ompelulangalla.

Aamun kuluessa toinenkin lentäjä menehtyi. Miehistöstä oli jäljellä enää mekaanikko. Hän kertoi muille, ettei koneessa ollut hätämuonaa ja että radio toimi paristoilla, joita säilytettiin ­koneen irti­repeytyneessä takaosassa.

Peréz ryhtyi selvittämään, paljonko heillä oli ruokaa ja juomaa. Juotavaksi oli viisi pulloa viiniä, kaksi pulloa likööriä ja puolitoista pulloa viskiä. Syötäväksi löytyi kahdeksan suklaalevyä, viisi nougatpatukkaa, pitkin lattioita lennelleitä karamelleja, muutama taateli, luumuja, manteleita sekä muutama keksi. Kaikki saivat aamiaiseksi palan suklaata sekä lorauksen punaviiniä deodoranttipullon korkista tarjoiltuna.

Seuraava aamu valkeni kirkkaana. Matkustajien mieliala koheni, ja kaikki vakuuttelivat ­kilvan toisilleen pelastuspartioiden tulon olevan vain ajan kysymys.

Matkustajat olivat nyt toipuneet riittävästi ryhtyäkseen tekemään oloaan siedettäväksi. ­Veden hankkiminen oli tehtävistä tärkein, sillä ­lumi oli liian kylmää suuhun pantavaksi. Yksi nuorukaisista keksi tehdä istuimen verhoilukankaasta suppilon, jonka hän työnsi tyhjän pullon suuhun. Sitten hän laittoi suppiloon vähän lunta ja suuntasi suppilon kohti aurinkoa. Pian pulloon alkoikin tippua vesipisaroita.

Peréz jakoi hyväkuntoiset matkustajat ryhmiin: osa huolehtisi loukkaantuneista, osa järjestäisi matkustamon asuttavaan kuntoon ja osa sulattaisi vettä juotavaksi. ­Ongelmana oli kuitenkin löytää puhdasta lunta, joka ei olisi öljyn ja ihmisten sotkemaa

Nando tuli tajuihinsa

Ensin Nando näki pelkkää mustaa, mutta sitten kirkasta taustaa vasten alkoi erottua liikkuvia hahmoja ja varjoja.

”Kuuletko minua? Oletko kunnossa?” joku kysyi, ja yhtäkkiä Nando näki yllään kasvot.

Nandoa paleli. Hänen rintaansa koski eikä hän pystynyt puhumaan. Sitten hän tunnisti ­joukkuetoverinsa Roberton.

”Mitä oikein tapahtui? Missä me olemme?”

”Olet ollut tajuttomana kolme päivää. Törmäsimme vuoreen.”

Nando vilkaisi itseään ja huomasi paitansa tahriutuneen kauttaaltaan vereen.

”Missä äiti on? Ja Susy?”

Zerbino, joka oli myös tullut Nandon luo, ei vastannut. Nando hermostui: ”Missä he ovat?!” Zerbino katsoi häntä suoraan silmiin: ”Sinun ­äitisi on kuollut.” Nando raahautui Susanan luo ja syleili tätä. Pahoin loukkaantunut Susana kutsui yhä hiljaa äitiään. Nando käänsi kasvonsa poispäin.

”Sinun pitää auttaa Susanaa. Hiero hänen ­jalkojaan ja auta häntä syömään ja juomaan”, Roberto kehotti. Nando yritti hieroa sisartaan pitääkseen tämän lämpimänä, mutta Susanan iho kuoriutui irti. Susanan tila vain huononi, ja ­hänen jalkansa olivat jo aivan mustuneet.

Yhtäkkiä ulkoa kuului kovaäänisiä huutoja. Vuorten yllä näkyi lentokone, ja kaikki kynnelle kykenevät ryntäsivät ulos. He heiluttivat kiihkeästi käsiään ja yrittivät heijastaa metallinkappaleilla valomerkkejä, jotta joku lentokoneessa huomaisi heidät.

Lentokoneen valkoinen hylky sulautui ­lumeen täydellisesti, ja niinpä nuorukaiset yrittivät maalata kynsilakalla ja huulipunalla ­koneen päälle kirjaimet SOS. He eivät kuitenkaan voineet tietää, näkyikö hento kirjoitus yläilmoihin asti. Kohta onnettomuuspaikan yli lensi toinen pelastuslentokone. Se näytti vaaputtavan sii­piään lentäessään hylyn yli, ja osa matkustajista riemuitsi: lentäjä oli varmasti nähnyt heidät. ­

Pelastajia ei kuitenkaan kuulunut. Yö oli rauhaton, sillä loukkaantuneet vaikersivat tuskissaan, eikä kaikille riittänyt makuutilaa. Roberto keksi virittää loukkaantuneille riippumattoja.

Nando pysytteli sisarensa vieressä ja yritti nukkua. Susanan katse oli poissaoleva, ja hän hengitti epäsäännöllisesti ja raskaasti. Nandon mielessä alkoi itää ajatus avun etsimisestä pelkän odottamisen sijaan. Aamulla Nando kertoi ideastaan ystävälleen Carlitosille. ”Sinä palellut kuoliaaksi lumihankeen”, tämä vastasi.

”Enkä palellu, jos pukeudun lämpimästi.”

”Sitten kuolet nälkään”, Carlitos puuskahti ja lisäsi, ettei kukaan selviäisi pitkään pelkällä suklaalla ja viinillä.

”Sitten leikkaan syötävää lentäjistä. Heidän syytäänhän tämä on”, Nando totesi kuivasti. Carlito ei ottanut ystävänsä tokaisua vakavasti, mutta myös häntä oli alkanut huolettaa, ehtisivätkö pelastajat paikalle ajoissa. Onnettomuudesta oli kulunut jo neljä päivää, ja ruoka oli käymässä vähiin.

Pelastuspartio epäonnistui

Yksi matkustajista löysi koneen ohjaamosta kartan, mutta kenelläkään ei ollut mitään käsitystä sijainnistaan. Sitten joku muisti lentäjän puhuneen ennen kuolemaansa Curicósta. He löysivät pian Curicón kartalta Chilen puolelta rajaa. Jos he lähtisivät kulkemaan länteen, he kohtaisivat varmasti ihmisiä. Ensin heidän olisi kuitenkin ylitettävä lumen peittämä vuoristo.

Eloonjääneet matkustajat päättivät lähettää pelastuspartion vuorten yli länteen apua hakemaan ja etsimään samalla koneen peräosaa, josta saattaisi löytyä ­paristoja radioon.

Seuraavana aamuna Roberto, Carlitos ja kaksi muuta pelaajaa lähtivät matkaan. Pelastusretki epäonnistui kuitenkin surkeasti. Miehet upposivat jatkuvasti syvälle lumeen ja joutuivat uupuneina kääntymään takaisin kohti konetta.

”Emme ikinä selviä tästä”, Roberto totesi ­paluumatkalla. ”Olemme aivan liian heikossa kunnossa ruuan puutteen vuoksi.”
Carlitos muisti Nandon tokaisun lentäjistä.

”Nando sanoi, että jos pelastajia ei ala kuulua, voisimme syödä lentäjien lihaa, jotta pääsisimme pois täältä.” Muut olivat vaiti.

Nelikon palatessa mieliala hylyssä synkkeni. Jos hyväkuntoiset urheilijat eivät jaksaneet patikoida lumessa, muilla ei olisi mitään toivoa päästä turvaan omin voimin.

Painajainen kävi toteen

Kahdeksantena yönä Nando heräsi keskellä ­yötä ja tunsi vieressään makaavan Susanan kylmenneen. Hän yritti antaa sisarelleen tekohengitystä mutta ­tajusi pian, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Susana oli kuollut. Nando piti elotonta sisartaan sylissään aamuun saakka ja hautasi sitten tämän ruumiin lumeen koneen viereen.

Päivät alkoivat sulautua toisiinsa. Nandon voimien palautuessa monien muiden kunto alkoi heikentyä nälän vuoksi. Eloonjääneet söivät vähäisiä eväitään hitaasti, jotta ne tuntuisivat enemmältä, mutta vähitellen pitkitetyt ateriat ­alkoivat tuntua kidutukselta. Ruoka oli loppumassa, eikä lumisilla vuorilla ollut mitään syötäväksi kelpaavaa.

Roberto kutsui kaikki koolle ja kertoi ehdotuksensa: mikäli he halusivat selviytyä koettelemuksesta elossa, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin syödä kuolleita tovereitaan.

”Sielu on jo poistunut ruumiista”, Roberto ­perusteli. ”Se on vain lihaa. Ei muuta.”

Zerbino asettui Roberton tueksi sanoen, että jos hän kuolisi, muiden pitäisi syödä hänen ruumiinsa. Heidän moraalinen velvollisuutensa oli selvitä hengissä.

Kukaan ei sanonut mitään. Sitten viiden nuorukaisen ryhmä meni ulos ja polvistui jäätyneen ruumiin viereen. Ruumis makasi lumessa kasvot lumeen hautautuneena. Epäröiden miehet kaiversivat lasinpalasella ruumiista ohuita lihasuikaleita ja veivät ne koneeseen. Sitten he katselivat vaitonaisina toisiaan.

Roberto otti lihasuikaleen ja katseli sitä epäröiden. Hetken ajan hän tunsi pohjatonta kauhua. Sitten hän veti syvään henkeä, pani lihanpalasen suuhunsa ja nielaisi sen.

Seuraavana päivänä kaikki olivat kunnossa. Kukaan ei ollut sairastunut tai joutunut Jumalan rankaisemaksi, kuten jotkut olivat pelänneet. Toisaalta Perézillä oli kerrottavanaan masentavia uutisia: hän oli saanut transistoriradion ­toimimaan ja kuullut uutisista, että pelastustoimet oli lopetettu. Viranomaiset olivat luopuneet toivosta löytää vuoristosta enää eloonjääneitä.

Epätoivo pakotti useimmat eloonjääneet syömään ihmis­lihaa. Ne harvat, jotka yhä kieltäytyivät, horjuivat nälkäkuoleman partaalla.

Lumivyöry hautasi hylyn

Eräänä yönä voimakas lumivyöry hautasi ­koneen hylyn alleen. Vyöryssä kuoli kahdeksan ihmistä, heidän joukossaan joukkueen kapteeni Peréz.

Koneen takaosassa oleva aukko, ainoa reitti ulos koneesta, oli ­lumen peitossa, ja koneesta alkoi loppua happi. Matkustajien oli tehtävä koneen runkoon reikä, jotta he eivät tukehtuisi. Toiset näyttivät taskulampuilla valoa, ja Nando hakkasi koneen kattoon reikää metalliputkella. Hän pelkäsi koneen hautautuneen syvälle lumimassojen alle, mutta yhtäkkiä tanko läpäisi koneen rungon ja reiästä ­alkoi kajastaa kuunvaloa.

Seuraavana aamuna miehet rikkoivat ohjaamon ­ikku­nat päästäkseen ulos. Ulkona riehui kuitenkin raivoisa lumimyrsky, ja pieneksi ­huvennut joukko joutui viettämään kaksi seuraavaa päivää hylyssä suojassa myrskyltä.

Koneen alkujaan 45 matkustajasta oli elossa 19. Tällä kertaa Nando päätti lähteä etsimään apua. Nuorukaiset valitsivat keskuudestaan ryhmän, ­joka lähtisi yrittämään vuorten yli länteen. Ryhmään ilmoittautuivat Nandon lisäksi, Roberto ja Antonio Vizintin, jota kutsuttiin lempinimellä Tintin.

Kolmikko söi ja lepäsi hyvin ennen lähtöään, mutta kun he lopulta pääsivät matkaan, he olivat ­vähällä paleltua kuoliaaksi ja joutuivat taas ­palaamaan pettyneinä hylylle.

Ihmislihakin alkoi loppua

Onnettomuudesta oli kulunut jo 50 päivää, ja ruumiit alkoivat mädäntyä auringossa. Pian syötäväksi kelpaava ihmislihakin olisi lopussa. ­Jotkut alkoivat epätoivoissaan syödä siihen saakka ”kiellettyjä ruumiinosia”, kuten käsiä, jalkoja, kiveksiä, luuydintä, aivoja ja hyytynyttä verta.

Nando tajusi, että viimeiset hetket lähteä ­etsimään apua alkoivat olla käsillä. Hän sai ylipuhuttua Roberton ja Tintinin lähtemään vielä kerran yrittämään kohti länttä.

Kolmikko lähti matkaan varhain eräänä joulukuun aamuna. Nandolla oli yllään neljät housut ja sukat, mutta siitä huolimatta häntä paleli. Upottavassa lumessa tarpominen verotti nuorukaisten voimia äärimmilleen.

Joka harjanteen jälkeen, jonka he luulivat ­olleen viimeinen, ilmestyikin aina uusi harjanne, ja lopulta vuorenseinämä muuttui lähes pystysuoraksi heidän edessään. Ainoa keino päästä seinämää ylös oli kaivaa lumeen porrasaskelmia.

Nando ehätti huipulle ensimmäisenä, mutta riemua kesti vain hetken: edessä ei näkynytkään vihreitä laaksoja, vaan vuoria silmänkantamattomiin.

Hetken Nando oli jo vaipua epätoivoon, mutta sitten hän erotti etäällä vuorten välissä laakson. ”Tuonne pääseminen vie meiltä kaksi kuukautta, mutta meillä on ruokaa vain kymmeneksi päiväksi”, Roberto tuskaili.

Seuraavana päivänä Tintin lähti palaamaan hylylle, jotta kahdelle muulle riittäisi enemmän lihaa vaellusta varten.

Pelastuminen viime hetkellä

Nando ja Roberto laskeutuivat jyrkkiä seinämiä pitkin nylonsukista sidotun ”köyden” varassa. Ilma oli ohutta, ja lopen uupunut Roberto kävi puoliääneen ­keskusteluja Jumalan kanssa.

Vaellettuaan kuusi päivää yhden ainoan aterian ja viskiannoksen voimin kaksikko pääsi vihdoin vuoren juurelle. Yhtäkkiä lumi loppui, ja miehet näkivät ensi kertaa kahteen kuukauteen vihreää kasvillisuutta. Roberto oli niin nälkiintynyt, että oli koko ajan vähällä menettää ­tajuntansa. Jokainen askel teki kipeää, ja vain Nandon komennot saivat hänet jatkamaan.

Uupuneina toverukset leiriytyivät puron varteen. Roberto lysähti maahan, ja Nando lähti ­etsimään polttopuuta. Laskeva aurinko heitti maastoon varjoja, jotka näyttivät liikkuvan. Yhtäkkiä varjosta näytti astuvan esiin ihmishahmo. Roberto huusi Nandolle ja vääntäytyi vaivalloisesti jaloilleen. Toverukset juoksivat varjoa kohti, mutta löysivät vain korkean kiven ja sen heittämän pitkän varjon.

Pettynyt Nando kääntyi palatakseen leiriin, mutta siinä samassa hän kuuli huudon. Puron toisella puolella seisoi kolme miestä hevosineen. Nuoret olivat ­pelastuneet.

Lentäjien arviointivirhe

Koneen siivet ja peräsin irtosivat törmäyksessä. Eloonjääneiden ainoa suoja kylmyyttä vastaan oli koneen pahoin vaurioitunut hylky.

Useiden riippumattomien ­onnettomuustutkimusten ­mukaan Andeilla lokakuussa 1972 sattunut lentoturma ­johtui lentäjien laskuvirheestä.

Vuoristoa peittävä paksu pilviverho esti lentäjiä näkemästä maata, minkä vuoksi he joutuivat laskemaan, kuinka pitkälle Andien yli kone oli ehtinyt lentää. Lentäjät kuitenkin unohtivat huomioida laskelmissaan voimakkaan vastatuulen, joka oli hidastanut koneen vauhtia. Niinpä lentäjät aloittivat laskeutumisen

Chilen pääkaupunkiin Santiagoon aivan liian aikaisin, kun kone oli todellisuudessa vielä kaukana Andien vuoriston yllä.

Liian alas laskeutunut kone raapaisi vuorenseinämää ja ­menetti törmäyksessä molemmat siipensä ja peräsimensä. Rungon ­hylky ja koneen 45 ­matkustajaa putosivat noin 3  500 metrin ­korkeuteen vuoristoon Chilen ja Argentiinan väliselle rajaseudulle.

Ihmissyönti annettiin anteeksi

Nando Parrado ja Roberto Canessa pelastuivat vaellettuaan Andien lumierämaassa yhdeksän päivää, kun joukko chileläistä karjapaimenia, huasoja, löysi heidät. Aluksi paikalliset luulivat kaksikkoa terroristeiksi ja jättivät nämä oman onnensa nojaan.

Yksi karjapaimenista kuitenkin muisti kuulleensa vuoristoon pudonneesta lentokoneesta ja palasi seuraavana päivänä Nandon ja Roberton luo. Pian nuorukaiset pääsivät oikeaan sänkyyn nukkumaan ja saivat syödäkseen kunnollista ruokaa ensi ­kertaa 70 päivään.

Karjapaimenet kutsuivat helikopterin, ja Nandon opastuksella viranomaiset pelastivat viimeiset eloonjääneet hylystä 23. joulukuuta 1972. Onnet­tomuus­koneen 45 matkustajasta 16 selvisi elossa 72 päivää kestäneestä koettelemuksestaan Andien rinteillä.

Pelastusoperaatio herätti runsaasti kiinnostusta tiedotusvälineissä, ja eloonjääneiden kauhukertomukset kuohuttivat ihmisiä kaikkialla maailmassa. Erityisesti tieto ihmissyönnistä herätti runsaasti pahennusta ja keskustelua. Kuolleiden omaiset ja katolisen kirkon johtajat asettuivat kuitenkin puolustamaan epätoivoisessa tilanteessa olleita selviytyjiä.

Selviytymiskamppailusta on julkaistu useita kirjoja, kuten Piers Paul Readin vuonna 1974 ilmestynyt Elossa!. Vuonna 1993 järkyttävistä tapahtumista tehtiin samanniminen elokuva.

Artikkeli perustuu Nando Parradon Miracle In The Andes- ja Piers Paul Readin Elossa!-kirjojen silminnäkijäkuvauksiin.

Ehkä sinua kiinnostaa...