Tosielämän liekehtivä torni

25-kerroksinen rakennus, jossa toimi investointipankki Crefisul, sijaitsi alle 50 metrin päässä kaupungintalosta. Del Fiol tunsi pelon kouristavan sisintään. Kaksi vuotta aiemmin São Paulossa oli syttynyt palamaan toinen korkea rakennus, 115 metriä korkea Andraus-talo.

Del Fiol ei ollut itse ollut tuolloin paikalla mutta hän oli auttanut toimituksessa valitsemaan kuvia reportaasia varten. Nuori toimittaja ei pystynyt unohtamaan katastrofia, jossa laajoista pelastustoimista huolimatta kuoli 16 ihmistä.

Matkailutoimistosta del Fiol ja muut näkivät selvästi, miten monesta Joelman 12. kerroksen ikkunasta roihusi metrien korkuisia liekkejä. Näky sai osan naisista puhkeamaan itkuun.

Jotkut polvistuivat ja alkoivat rukoilla ääneen. Vaistomaisesti del Fiol nappasi kameransa ja juoksi portaita ylös kaupungintalon kattoterassille. Hän alkoi kiivaasti kuvata tornitalossa kehkeytyvää tragediaa.

Ei pääsyä alas – tie vain ylös

Klo 9.00: Osório Gonçalves da Silva työskenteli Joelma-talon 21. kerroksessa, kun alempaa alkoi kantautua savun hajua.

Tilintarkastaja Osório Gonçalves da Silva oli päässyt vasta alkuun, kun hänen harmikseen työt keskeytyivät. Hänen toimistonsa ulkopuolelta kuului huutoa: ”Täällä palaa! Katsokaa savua!” da Silvan työtoveri huusi kauhuissaan.

Vain 20-vuotias da Silva, yksi Crefisulin nuorimmista työntekijöistä, jähmettyi hetkeksi, kuten monet muutkin hänen kollegoistaan. Kukaan ei ollut uskoa asiaa todeksi.

Sitten hekin näkivät savua. Näky sai heidät kaikki syöksymään kohti Joelma-talon hissi- ja porrastornia, joka oli sijoitettu tornitalon eteläisen ja pohjoisen puoliskon väliin.

Tornissa oli portaikko ja neljä hissiä, jotka normaalisti saapuivat melko nopeasti. Nyt, kun ilmeisesti kaikki rakennuksen 756 työntekijää yrittivät päästä ulos yhtä aikaa, ruuhka oli niin suuri, että hissejä oli lähes mahdotonta saada nousemaan ylempiin kerroksiin.

Hissiaulassa odottavat alkoivat hermostua, kun savu alkoi levitä käytäviin. Kun yksi hisseistä lopulta pääsi 21. kerrokseen, ihmiset ryntäsivät ahtaaseen metallikoppiin niin, että se täyttyi hetkessä ja Da Silvan pyrkiessä sisään hississä oli tilaa enää yhdelle.

Hänen takanaan seisoi nainen, joka tuijotti täyteen ahdettua hissiä järkyttyneenä. Da Silva astui sivuun ja antoi naisen mennä hissiin. Hänen oli jäätävä odottamaan seuraavaa hissiä.

Da Silva ja muut painelivat pakokauhun vallassa hissien kutsunappeja, mutta mitään ei tapahtunut. Kun he olivat odottaneet ikuisuudelta tuntuneen ajan eikä hissejä vain kuulunut, da Silva päätti lähteä laskeutumaan 21. kerroksesta portaita pitkin.

Hän oli hyväkuntoinen, joten matka ei ollut ylipääsemätön. Jo ensimmäisillä askelmilla porraskäytävästä kuitenkin sammuivat valot.

Da Silva haparoi alaspäin vain kuilun pienistä ikkunoista siivilöityvän valon varassa. Hän ei päässyt kuin kolme kerrosta alaspäin, kun hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka pyrkivät epätoivoissaan ylöspäin.

He kertoivat, että alla olevat kerrokset olivat niin täynnä savua, että alas laskeutuminen ei onnistunut. Ainoa mahdollisuus oli nousta ylöspäin kauemmaksi tulipalosta.

Putous kuolemaan

Klo 9.10: Kaupungintalon katolta toimittaja José Carlos del Fiol näki tulen leviävän Joelma-talossa.

José Carlos del Fiol seisoi kuin noiduttuna kaupungintalon katolla ja otti Joelma-talon tulipalosta kuvan toisensa perään. Kameran kauko-objektiivilla hän näki tapahtumat liiankin yksityiskohtaisesti.

Palavasta rakennuksesta purkautui kadulle koko ajan väkeä. Del Fiol näki, miten jalkakäytävälle kerääntyneet ihmiset halasivat talosta tulleita ja tähyilivät ylös rakennuksen 12. kerroksesta loimottavia liekkejä.

VIDEO – Liekit nielevät tornitalon:

Väkijoukko näytti yllättävän rauhalliselta, eikä kukaan ollut paniikissa. Kun del Fiol sitten suuntasi kameransa linssin kohti palavaa rakennusta, hän tajusi, että kadulla olevat olivat niitä harvoja onnekkaita, jotka olivat päässeet ajoissa ulos.

Del Fiol näki, miten useat ihmiset 12. kerroksessa yrittivät paeta tulta rakennuksen ikkunoista niiden alla oleville leveille betoniulokkeille. Kaksi hahmoa yritti pudottautua ulokkeelta alla olevalle 11. kerroksen ikkuna­ulokkeelle.

Etäisyys oli kuitenkin niin suuri, että heidän oli pakko luopua yrityksestä. Sitten heidän takanaan liekit kasvoivat yhtäkkiä korkeutta niin, että ne löivät julkisivusta ulos ja korkealle ylöspäin.

Koska mitään muutakaan mahdollisuutta ei ollut, ikkuna­ulokkeella olevat hahmot hyppäsivät liekkejä pakoon. Heidän putoamisensa kesti useita sekunteja.

Del Fiol ei voinut kuulla ruumiiden iskeytymistä katuun, mutta näky oli järkyttävä. Ihmiset hänen ympärillään katolla alkoivat huutaa kauhuissaan ja moni juoksi itkien pois. Del Fiolin järkytys oli sitäkin suurempi, sillä hän näki uhrit selvästi kauko-objektiivin läpi, mutta hän pakotti itsensä jäämään.

Vapisevin käsin del Fiol kuvasi, miten liekit etenivät pitkin Joelma-talon julkisivua niin, että rakennus muistutti pian jättimäistä keltaisena ja oranssina liekehtivää soihtua. Useassa kerroksessa ihmisiä pakeni ikkunaulokkeille, mistä monet hyppäsivät kuolemaan havaittuaan, että liekit saavuttivat heidät sielläkin.

Del Fiol näki, miten Joelma-talon kattoterassit vähitellen täyttyivät peloissaan olevista ihmisistä. He viittilöivät del Fiolille ja muille, jotka seisoivat vastapäätä kaupungin­talon katolla lähes samalla korkeudella. Kello oli noin 9.20, kun kadulle ajoivat ensimmäiset paloautot.

Isoilla autoilla oli vaikeuksia päästä aamuruuhkan läpi. Lopulta kaksi säiliöautoa pysähtyi Santo Antônio -kadulle, ja niistä vedettiin heti letkuja ulos ja alettiin ruiskuttaa vettä palavaan rakennukseen.

Vesisuihkut eivät kuitenkaan yltäneet kuin talon alimpiin kerroksiin. Kun ylemmäksi loukkuun jääneet havaitsivat, että heidän odottamansa apu ei ehkä pääsisikään perille, del Fiol kuuli, miten monet heistä puhkesivat epätoivoissaan kirkumaan.

Verhot pelastivat da Silvan elämän

Klo 9.25: Kun tilintarkastaja Osório Gonçalves da Silva ei päässyt portaita ulos sankan savun vuoksi, hän pakeni paloa ylöspäin.

Joelma-talon porraskuilun savu sai Osório Gonçalves da Silvan silmät vuotamaan vettä. Yhtäkkiä hänen edessään seisoi lapsi: ”Tätä tietä!” lapsi huusi ja osoitti käytävään, joka johti porraskuilusta ylempiin kerroksiin.

Hämmentynyt da Silva noudatti käskyä. Kun hän kohta katsoi taaksensa, lasta ei enää näkynyt. Seuraavasta kerroksesta da Silva löysi joukon pankkivirkailijoita, jotka istuivat lannistuneina lattialla. Jotkut heistä itkivät hiljaa.

Muut yrittivät kuumeisesti siirtää paperipinoja ja irrottaa ikkunan edessä roikkuvia pitkiä verhoja, jotta ulkona roihuavat lieskat eivät pääsisi tarttumaan niihin.

Da Silva näki, miten liekit nuolivat rakennuksen ulkoseinää ja musta savu muutti valoisan aamun pimeäksi. Pankkivirkailijat kertoivat da Silvalle, että he olivat suunnitelleet heittävänsä kaiken palavan materiaalin ikkunasta, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi, koska rakennuksen edusta oli täynnä ihmisiä.

Heidän ainoa mahdollisuutensa oli siirtää paperit niin kauaksi ikkunasta kuin mahdollista. ”Katsokaa, tuolla on palomiehiä!” eräs nainen huusi äkkiä ja osoitti ikkunasta alla olevaa katua.

Naisen huuto sai kaikki huoneessa olijat ryntäämään ikkunaan, mistä he näkivät palokunnan säiliö- ja tikasautojen valmistautuvan tulemaan apuun. Henkeään pidättäen he seurasivat, miten pitkät teleskooppitikkaat käännettiin kohti rakennusta ja niitä alettiin kohottaa ilmaan.

Kun viimeinenkin tikasosuus oli otettu käyttöön, tikkaat ulottuivat kuitenkin vain 12. kerrokseen, mistä palo oli alkanut. Matkaa da Silvan ja muiden luo oli vielä useita kerroksia.

Da Silva seurasi mieli mustana, miten ihmisiä pelastettiin 12. kerroksen ikkunaulokkeilta. Da Silva oli muiden tavoin jo menettänyt toivonsa, kun hän yhtäkkiä näki verhot, jotka he olivat aiemmin repineet pois ikkunoista.

Koska ne olivat useiden metrien mittaiset ja hyvää kangasta, ne varmasti kestäisivät ihmisen painon. Verhoista tulisi heidän pelastuksensa, mikäli he laskeutuisivat niiden avulla alempaan kerrokseen, hän selitti kiihkeästi muille.

Ryhmä ei hukannut aikaa vaan sitoi verhot kiinni toimiston sisäpuolelle, minkä jälkeen he heittivät niiden toisen pään alas julkisivua. Yksi kerrallaan he laskeutuivat seuraavan kerroksen ikkunaulokkeelle välittämättä alempaa hohkaavasta kuumuudesta.

Eräälle nuorelle naiselle kävi kuitenkin kehnosti. Kun hän oli laskeutunut jonkin matkaa, hänen otteensa verhosta irtosi ja hän putosi kammottavasti huutaen ja murskaantui katuun.

Naisen kuolema järkytti kaikkia, mutta da Silva pakotti itsensä toimimaan. Kun hän oli saanut viimeisenkin ryhmän jäsenen laskeutumaan alas, hän kapusi sinne itsekin verhon avulla.

Palokunnan tikkaat olivat yhä kahden kerroksen päässä heistä, eikä heillä enää ollut verhoja käytössään. Sen sijaan he päättivät laskeutua alemmas ikkunaulokkeen pystysuoraa sivua pitkin.

Da Silva joutui käyttämään kaikki voimansa pystyäkseen pitämään kiinni kuumentuneesta betonista. Joka kerta, kun hän otti siitä kiinni, tuntui kuin hän olisi koskenut tulikuumaa paistinpannua.

Kipu oli lähes sietämätöntä, mutta tuskasta huolimatta hän ei antanut periksi ennen kuin pääsi tikkailla odottavien palomiesten luo. Hän oli vihdoinkin turvassa.

Tulen kuumuus oli sietämätöntä

Klo 9.30: Kun tulipalo syttyi, vain harva Mauro Jacinton työtovereista suhtautui siihen vakavasti. Nyt kuumuus alkoi silti koetella heitäkin, vaikka heidän toimistonsa oli talon huipulla.

Mauro Jacinto hikoili pahemmin kuin koskaan ennen elämässään. Koko 25. kerros, jossa hän oli, tuntui jättimäiseltä uunilta, joka kuumeni kuumenemistaan.

21-vuotias talouspäällikkö katsoi kauhistuneita työtovereitaan, jotka vain viittätoista minuuttia aiemmin eivät olleet korviaan lotkauttaneet, kun joku oli ilmoittanut heille, että alhaalla oli syttynyt tulipalo. Yksikään heistä ei ollut uskonut, että palo olisi ollut vaaraksi, koska se oli syttynyt niin kaukana heistä. Edes hissien lakkaaminen toimimasta ei ollut saanut heitä huolestumaan.

Nyt, kun kaikki haistoivat savun selvästi ja aistivat tuli­palon aiheuttaman kuumuuden, paniikki alkoi kasvaa.

Moni Jacinton työtovereista juoksenteli edestakaisin etsimässä pakotietä huudellen toisille pelästyneen kuuloisena.

Portaikkoon lähteneet palasivat pian kertoen, että laskeutuminen ei ollut mahdollista savun vuoksi. Moni itki avoimesti, toiset rukoilivat ääneen polvillaan. Yhtäkkiä Jacinto näki yhden työtovereistaan kävelevän kohti ikkunoita.

Mies, jonka hän tunsi hyvin ja jonka kanssa hän usein joi kahvia, ei sanonut sanaakaan vaan avasi yhden ikkunoista. Sitten hän hyppäsi ulos. Jacinto ja muut eivät olleet uskoa näkemäänsä. Kollegan itsemurha sai henkiinjääneet kuitenkin tajuamaan, että he eivät voineet jäädä sinne, missä he nyt olivat.

Kerroksesta, jossa he olivat, pääsi Joelma-talon kummallekin kattoterassille. Jacinto ja osa hänen työtovereistaan päättivät nousta suuremmalle niistä. Ulkoilmassakin kuumuus tuntui tukahduttavalta.

Savua ja kuumaa ilmaa kohosi rakennuksen sivuja pitkin niin, että katon reunan yli kurkistaminen oli mahdotonta. Vähän väliä alempaa kuului kumeita räjähdyksiä, kun kaasupullot räjähtelivät kuumuudessa.

Kumina sai Jacinton kyyristymään, sulkemaan silmänsä ja valmistautumaan kuolemaan: ”En sitten päässyt tätä pidemmälle”, nuori mies mutisi vihaisena itsekseen, kun hän ajatteli kaikkea, mitä hän oli halunnut mutta mitä hän ei ollut ehtinyt saavuttaa: ulkomaanmatkoja, rantaelämää, perhettä ja lapsia.

Laskeutui kolme kerrosta naisen vuoksi

Klo 9.35: 16. kerroksessa kourallinen pankki­virkailijoita oli linnoittautunut kylpyhuoneeseen.

Pankkivirkailija Celso Bidingue istui yhdessä kuuden työ­toverinsa kanssa 16. kerroksen pienessä ahtaassa kylpyhuoneessa. Kuin ihmeen kautta tuli ei ollut vielä edennyt heidän päähänsä rakennusta.

Kun Bidingue kurkisti ulos kylpyhuoneen ikkunasta tarkastellakseen tilannetta, hän näki alempana nuoren naisen kirkkaan pinkissä mekossa. Nainen oli Bidinguen työtoveri Tarsilla de Sousa, josta Bidingue oli aina ollut kiinnostunut.

De Sousa näytti paenneen rakennuksen 13. kerrokseen, jota ei ollut vielä rakennettu valmiiksi ja jossa ei ollut edes toimistokalusteita. De Sousa oli yksin ja näytti pelkäävän kovasti. Bidingue päätti auttaa häntä jotenkin.

De Sousa kiskoi yhdestä naapuritoimistosta irti verhon ja toi sen mukanaan kylpyhuoneeseen. Hän sitoi verhon kiinni tukevasti ja valmistautui laskeutumaan pitkin rakennuksen julkisivua alla olevalle ikkunaulokkeelle.

Kukaan muu kylpyhuoneessa olijoista ei uskaltanut lähteä mukaan, joten Bidingue kapusi alas yksin. Verhon avulla hänen onnistui päästä kolme kerrosta alempana pelkäävän de Sousan luo.

Bidinguen ja de Sousan ala- ja yläpuolella olevissa kerroksissa paloi. He eivät pystyneet tekemään muuta kuin odottamaan ja toivomaan, että he selviäisivät hengissä.

Ikkunoista he kuulivat, mitä muissa kerroksissa tapahtui: huutoja, kirkumista, savua ja tulta. He myös näkivät ihmisruumiiden kieppuvan ilmassa, kun ne putosivat ylemmistä kerroksista.

Myös de Sousa puhui siitä, pitäisikö heidän hypätä, mutta Bidingue suostutteli hänet luopumaan ajatuksesta: hän ei ollut kiivennyt kolmea kerrosta alas vain heittäytyäkseen ikkunasta.

Palokunnan letkut vuotivat

Klo 9.35: Toimittaja José Carlos del Fiol oli nähnyt jopa 15 ihmisen heittäytyvän alas Joelma-talosta, mutta hän jatkoi kuvaamista.

Näköalapaikaltaan kaupungintalon katolta José Carlos del Fiol seurasi tulipalon etenemistä ja palokunnan yrityksiä pelastaa loukkuun jääneet. Palomiehet ottivat käyttöön yhä uusia letkuja, mutta monet niistä olivat valmiiksi rikki ja vettä valui hukkaan kadulle.

Koska letkuilla pystyi suihkuttamaan vettä vain palavan rakennuksen alimpiin kerroksiin, ihmisiä yritettiin pelastaa ylemmistä kerroksista teleskooppitikapuilla. Palomiesten ohi sujahteli jatkuvasti ylempää tippuvia lasinsirpaleita, kipsi­levyjen kappaleita ja palavia toimistokalusteita.

Kaikkialla ihmisiä kyyristeli peloissaan ikkunasyvennyksissä apua odottamassa. Kun he tajusivat, että tikkaat eivät yltäneet ylempiin kerroksiin, monet heistä hyppäsivät joko päättääkseen päivänsä nopeasti tai toivoen saavansa pudotessaan kiinni alempana olevien tikkaiden pienasta.

Del Fiol näki jonkun heittäytyvän ulos yhdestä kerroksesta ja iskeytyvän pitkiin tikkaisiin saamatta niistä kuitenkaan otetta. Paikalle alkoi lopulta saapua myös helikoptereita.

Joelma-talon kattoa ei ollut rakennettu helikopterin laskeutumiselle sopivaksi, ja kuumat ilmavirtaukset tekivät rakennuksen yläpuolella lentämisestä vaarallista.

Helikopterit laskeutuvatkin siksi kaupungintalon katolle, missä del Fiolkin oli. Hän pani merkille, että yhdessäkään helikopterissa ei ollut tikkaita, köysiä eikä koukkuja palavan rakennuksen katolla odottavien satojen ihmisten pelastamiseen. Kameransa linssin läpi del Fiol näki, miten epätoivoisia ihmiset Joelma-talon katolla olivat.

Kattoterassilla ahdingossa olevat yrittivät suojautua paksulta savulta peittämällä suunsa ja nenänsä pyyhkeillä tai vaatteista revityillä räteillä. Savu oli kuitenkin sankkaa, ja del Fiol näki kauhukseen, miten moni lysähti katolle elottoman näköisenä.

Del Fiolin oli vaikea keskittyä kuvaamiseen. Hän voi pahoin ja toivoi vain voivansa sulkea silmänsä. Kun hän jatkoi kuvien ottamista, katolle ilmaantui poliiseja, jotka käskivät kaikkien poistua rakennuksesta heti. Del Fiol pyysi saada jäädä, jotta hän pystyisi jatkamaan kuvaamista, mutta poliisit eivät antaneet periksi.

Kun del Fiol käveli ulos kadulle ja pois alueelta, hän tunsi itsensä pohjattoman surulliseksi ja epätoivoiseksi. Hänen oli kuitenkin pakko kiiruhtaa toimitukseen viemään kuvat.

Hän ei voinut silti karistaa mielestään näkyä rakennuksesta kohti kuolemaa syöksyvistä ihmisistä, vaikka hän kuinka yritti.

Kuumuus sai ihon nousemaan rakoille

Klo 10.15: Palon sytyttyä kirjanpitäjä Mário Marinuchi yritti kollegoineen poistua 21. kerroksesta portaita pitkin. Kun se ei onnistunut, he pakenivat ylemmäs katolle.

Katolle johtavat portaat olivat täynnä ihmisiä, jotka paniikissa tönivät ja sysivät toisiaan. Mário Marinuchi joutui harppomaan useiden kaatuneiden yli päästäkseen eteenpäin.

Hän ei pysähtynyt auttamaan, sillä muiden tavoin hän ajatteli vain poispääsyä lähes uuniksi muuttuneen porraskuilun sietämättömästä kuumuudesta. Kun he lopulta pääsivät kattoterassille, Marinuchi oli pahasti pettynyt, sillä sielläkin oli tuskallisen kuuma. Toisaalta hän oli ainakin ulkona.

Marinuchi muisti, että kaksi vuotta aiemmin São Paulossa oli palanut Andraus-talo, joka oli samanlainen kerrostalo kuin Joelma-talo. Silloin lähes kaikki talon asukkaat oli pelastettu katolta helikopterilla.

Hän oli varma, että oli vain ajan kysymys, milloin heidätkin pelastettaisiin. Hänen oli vain odotettava.

Aika kuitenkin kului, eikä helikoptereita näkynyt. Katto muuttui yhä kuumemmaksi sitä mukaa kuin tuli eteni kerroksissa ylemmäs ja ylemmäs.

Kuumuus ja savu polttivat nenää, silmiä ja keuhkoja, ja Marinuchista tuntui kuin happi loppuisi. Pakokauhu levisi ihmisiin hänen ympärillään, ja monet naisista alkoivat epätoivoissaan huutaa ja itkeä.

Lopulta näkyviin ilmaantui helikopteri, mutta sen sijaan että se olisi laskeutunut poimimaan ihmisiä turvaan, se lensi katon yli ja sieltä heitettiin alas muovipusseja, joissa oli maitoa ja vettä.

Epätoivoiset ihmiset syöksyivät nestepussien kimppuun. Heillä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan juoda, vaan he repivät pussit auki ja viilensivät nesteellä ruumistaan.

Jäähdyttävä vaikutus kesti kuitenkin vain muutaman minuutin, ja alhaalta liekit lähestyivät nyt kattoa. Vaikka Marinuchi ei nähnyt liekkejä, hän tunsi niiden kuumuuden.

Katolla oli niin kuumaa, että hänen ihonsa alkoi nousta rakoille ja hänen sormistaan irtosivat kynnet. Kipu oli niin kova, että Marinuchi harkitsi hyppäävänsä alas. Vain ajatus kotona odottavasta vaimosta piti hänet paikallaan. Hänen oli jäätävä henkiin keinolla millä hyvänsä!

Toinen kattoterasseista romahti

Klo 10.25: Myös talouspäällikkö Mauro Jacinto oli paennut katolle, missä olot kävivät koko ajan kuumemmiksi ja kehnommiksi.

Mauro Jacinto tunsi olevansa helvetissä. Kattoterassin kuumuus oli niin sietämätöntä, että useat hänen työtovereistaan olivat varoittamatta pinkaisseet juoksuun ja hypänneet katon reunan yli kuolemaan.

Uusien itsemurhien estämiseksi ja vastustaakseen mielijohdetta itsekin ryhmä virkailijoita oli alkanut partioida katon reunalla pysäyttääkseen mahdolliset yrittäjät.

”Ole sinäkin varuillasi”, kehotti yksi ryhmästä Jacintoa. Kattoterassilta Jacinto näki Joelma-talon toiselle, eteläiselle katolle, joka myös oli täynnä paniikissa olevia ihmisiä.

Yhtäkkiä eteläinen kattoterassi romahti ja alta roihahtaneet liekit nielivät heidät. Näky sai pohjoiskatolla olevat huutamaan. He tiesivät, että sama saattoi tapahtua heidänkin puolellaan. Jacinto tunsi ihonsa palavan, mutta pelko vei kivun.

Äkkiä hän tunsi terassin lattian allaan antavan periksi, ja yhdessä monien muiden kanssa hän syöksyi noin metrin verran alla olevalle betonilaatalle. Se tuntui kuin kuumalta kuin keittolevy. Jacinto menetti tajuntansa.

Marinuchi pelastettiin helikopteriin

Klo 10.40: Mário Marinuchi oli nähnyt heli­kopterin kiertelevän kattoa jo pitkään.

Kirjanpitäjä Mário Marinuchi tuijotti kirvelevin silmin helikopteria, joka säksätti ilmassa jonkin matkaa kattoterassin yläpuolella. Yhtäkkiä se pyyhkäisi matalalta katon yltä, ja siitä hyppäsi katolle palomies.

Näky sai Marinuchin toivon heräämään, sillä se saattoi merkitä sitä, että viranomaiset olivat kehittäneet jonkin pelastussuunnitelman. Muutaman minuutin päästä toinen helikopteri laskeutui hyvin lähelle kattoa.

Marinuchi keräsi kaikki voimansa, juoksi kohti helikopteria, ponnisti ja sai kuin saikin kiinni laskeutumistelineestä. Sitten vahvat kädet kiskoivat hänet sisään.

Helikopterissa oli sisällä vesipusseja. Marinuchi huusi miehistölle, että nämä heittäisivät ne katolla oleville.

Kun vesi oli heitetty ulos, lentäjä laskeutui taas lähemmäs kattoa, ja vielä kahden ihmisen onnistui tarrautua laskeutumistelineeseen. Kun he olivat päässeet sisään, helikopteri otti kurssin kohti sairaalaa.

Valokuvaaja näki palossa kuolleita

Klo 12.00: Kun palo oli laantunut, valokuvaaja Milton Soaresin onnistui päästä palaneeseen rakennukseen pysäköintitilojen kautta.

Milton Soares joutui pusertautumaan kiihtyneiden palomiesten, sairaanhoitajien ja muun pelastushenkilökunnan ohi päästäkseen Joelma-talon pysäköintikerroksiin. Ensimmäisessä kerroksessa hän näki lääkärin, joka yritti antaa ensiapua lattialla makaavalle tajuttomalle.

Lähellä oleva nuori mies kertoi hänelle, että uhri oli toimittaja, joka oli yrittänyt auttaa palon uhreja. Soares tunnisti toimittajan. Kun hän haastatteli muita pelastajia, lääkäri nousi ylös toivonsa menettäneen näköisenä. Toimittaja oli kuollut.

Järkyttynyt Soares pakotti itsensä jatkamaan ylempiin kerroksiin. Kahdeksannessa kerroksessa hän näki, miten suuri osa betonilattiasta oli romahtanut ja jäljelle oli jäänyt aukko, jonka läpimitta oli lähes 20 metriä.

Seuraavassa kerroksessa lääkärit olivat antamassa ensiapua karrelle palaneille tulipalon uhreille. Kun Soares kurkisti yhteen vessoista, hän näki ruumiita pinottuna päällekkäin: ne olivat kaikki niitä, joita lääkärit eivät olleet kyenneet pelastamaan.

Soares ei ollut koskaan nähnyt niin monta ruumista kerralla, eikä hän ollut vielä edes päässyt niihin kerroksiin, joissa tulipalo oli riehunut.

Siellä uhreja oli vielä enemmän. Tragedian laajuus oli hänelle liikaa, eikä hän kyennyt jatkamaan. Soares kääntyi takaisin ja jätti Joelman vainajat taakseen.

Jälkikirjoitus

Tämä artikkeli on kirjoitettu brasilialaisissa lehdissä heti Joelma-talon paloa seuranneina päivinä sekä palon vuosipäivinä julkaistujen artikkelien pohjalta. Osa kellonajoista on päätelty, sillä kaikki silminnäkijät eivät osanneet kertoa tarkkoja ajankohtia.

Tilintarkastaja Osório Gonçalves da Silva pääsi sairaalasta jo muutaman päivän kuluttua. Hän ei koskaan pystynyt selittämään, mihin hänelle tietä neuvonut lapsi katosi. Hän kutsuu lasta ”enkeliksi”.

Pankkivirkailija Celso Bidingue ja Tarsilla de Sousa odottivat kaksi tuntia, ennen kuin he pääsivät laskeutumaan 12. kerrokseen, mistä palokunta pelasti heidät.

Talouspäällikkö Mauro Jacinto pelastettiin helikopte­rilla. Hän paloi niin pahoin, että hänelle oli tehtävä ihon­siirtoja. Vuonna 2001 hän totesi haastattelussa: ”Nykyisin arvostan yksinkertaisia asioita: ihmisten kanssa puhumista, perhettä. Olen ymmärtänyt elämän todellisen arvon.”