Törmäys upotti luksuslaivan

Matkustaja-alus Andrea Doria joutui sankkaan sumuun ollessaan matkalla kohti New Yorkia heinäkuussa 1956. Alus oli kelluva palatsi, josta Italia saattoi vihdoin olla ylpeä toisen maailmansodan nolojen vuosien jälkeen. Karmeat virheet kuitenkin sinetöivät sen karun kohtalon.

Matkustaja-alus Andrea Doria joutui sankkaan sumuun ollessaan matkalla kohti New Yorkia heinäkuussa 1956. Alus oli kelluva palatsi, josta Italia saattoi vihdoin olla ylpeä toisen maailmansodan nolojen vuosien jälkeen. Karmeat virheet kuitenkin sinetöivät sen karun kohtalon.

Bettmann/Getty Images

Kapteeni Piero Calamai haistoi sumun jo kaukaa, ja hän hakeutui aina komentosillalle itse jo ennen kuin italialaisen luksusristeilijän SS Andrea Dorian miehistö ehti kutsumaan häntä paikalle näkyvyyden heikentyessä.

Niin oli käynyt myös illalla 25. heinäkuuta 1956, kun alus lähestyi Yhdysvaltojen itärannikkoa.

Sankka sumu kietoi sen syleilyynsä, ja merenkulkusääntöjen mukaan Calamain olisi vähennettävä vauhtia niin, että Andrea Doria pystyisi pysähtymään puolessa siitä matkasta, jonka tähystäjä näki eteenpäin. Tässä sumussa se tarkoitti hidastamista vaivaiseen muutamaan solmuun.

Calamai tiesi kuitenkin, että se kävisi varustamolle kalliiksi. Satamassa odottaisi jo seuraavana aamuna kaksisataa satamatyöläistä ja 2 200 tonnia öljyä, eikä myöhästyminen olisi hyväksi imagolle.

Asiakkaat valittaisivat, ja edessä saattaisi olla jopa vahingonkorvausvaatimuksia.

Andrea Dorian 58-vuotias kapteeni Piero Calamai teki useita kohtalokkaiksi osoittautuneita päätöksiä.

© History and Art Collection/Imageselect

Kapteeni lukitsi laivan rungon vesitiiviiden laipioiden luukut, määräsi yhden ihmisen valvomaan herkeämättä tutkaa ja toisen soittamaan sumutorvea sadan sekunnin väliajoin ja ilmoitti konehuoneeseen: ”Olemme sumussa.”

Konemestari tiesi heti pienentää höyrynpainetta turbiineissa hidastaakseen vauhtia – mutta vain 23 solmusta 21,8 solmuun.

Kapteeni Calamai ei noudattanut kaikkia sumussa kulkemista koskevia sääntöjä, kuten eivät juuri muutkaan luksusristeilijöiden kipparit Atlantilla.

Sitten hän meni laivan partaan yli ulottuvaan komentosillan siipeen ohjatakseen itse rakkaan aluksensa sumusta turvallisesti ajoissa satamaan.

Amiraali Andrea Doria on Italian kansallissankareita.

© The Picture Art Collection/Imageselect

Alus sai nimen merisankarilta

Genovalaisella Ansaldon telakalla valmistui 1950-luvulla kaksi upeaa risteilijää, jotka nimettiin kaupungin tärkeiden historiallisten hahmojen mukaan.

Amerikan löytäjänä pidetty Kristoffer Kolumbus jäi kakkoseksi, sillä ensimmäinen luksusristeilijä sai nimen Andrea Doria.

Amiraali ja valtiomies Andrea Doria syntyi vuonna 1466.

Hän komensi aluksia vuoroin niin espanjalaisten kuin ranskalaistenkin liittolaisena ja vihollisena, sillä liittoumat vaihtelivat tiuhaan Välimerellä.

Turkkilaiset ottomaanit ja pohjoisafrikkalaiset merirosvot olivat kuitenkin Dorian arkkivihollisia läpi hänen 93-vuotiaan elämänsä.

Yksi Dorian suuria saavutuksia oli merirosvopäällikkö Kaid Alin vangitseminen vuonna 1519 meritaistelussa Elban edustalla.

Hän oli myös mukana valloittamassa merirosvotukikohtaa Tunisissa ja johti sotaretkiä ottomaanien satamiin nykyisessä Kreikassa.

Andrea Doria oli Italian laivanrakennuksen keulakuva

Andrea Doria oli toisen maailmansodan jälkeisen Italian nousun symboli.

Ennen sotaa Italiassa oli valmistettu maailman suurimpia, nopeimpia ja kauneimpia luksusristeilijöitä, mutta liittoutuneet olivat upottaneet Italian ylpeydenaiheet.

Vuonna 1950 Ansaldon telakka Genovassa alkoi rakentaa uuden sukupolven risteilijöitä, ja Andrea Doria oli niiden keulakuva.

Vuonna 1953 risteilyt New Yorkiin aloittanut alus oli virtaviivainen ja turvallinen, ja ylellisyyden takasivat Italian johtavien arkkitehtien ja muotoilijoiden suunnittelemat nimikkoalueet aluksella.

”Kuinka luodaan laivalle persoonallisuus?” kysyttiin eräässä Andrea Dorian mainoksessa.

”Kuinka teräksen kylmyys taltutetaan, kuinka puhalletaan henki lasiin ja keramiikkaan? Vastaus ei löydy rakennepiirustuksista. Sellainen alus rakennetaan sydämellä. Tämä on aitoa Italiaa. Tätä on Andrea Doria”, hehkutti mainos.

Atlantin monilla muilla risteilijöillä ylittänyt kokenut matkailija kuvaili Andrea Dorian olevan ”valoisa, moderni, ketterä ja tyylikäs”.

Sen runko oli kauniimpi kuin yhdenkään kilpailijan, ja aluksessa kaikki oli uutta ja ajanmukaista, eikä siellä ollut raskastekoisia vanhoja nahkakalusteita, kuten brittiläisillä ja ranskalaisilla laivoilla.

Andrea Doria säteili 1950-luvun Italiaa: kepeää kauneutta, hyvää ruokaa ja elämäniloa.

Italia oli muotia, ja kolmen vuoden ajan Andrea Doria edusti maataan esimerkillisesti.

Andrea Dorian sisätilat henkivät italialaista eleganssia.

© Wikimedia

Kaikki halusivat Andrea Dorialla Atlantin yli

Andrea Doria toivotti matkustajat tervetulleiksi Genovan satamassa aamukahdeksalta 17. heinäkuuta 1956.

Kolme tuntia myöhemmin se irtautui satamasta, ja pian se poimi jo lisää matkustajia Ranskan Cannesista, josta yleensä tuli mukaan äveriäitä huvittelijoita ja filmitähtiä.

Nyt joukossa oli myös amerikanruotsalainen pariskunta Thure ja Martha Peterson New Jerseystä Yhdysvalloista.

He olivat 12 vuoden ajan säästäneet rahaa Thuren kiropraktikon palkasta voidakseen viettää pitkän loman Euroopassa.

Viisissäkymmenissä olevat Petersonit olivat lentäneet Eurooppaan, mutta Martha halusi palata laivalla Atlantin yli.

Seuraava pysähdyspaikka oli Napoli Etelä-Italiassa. Siellä laivaa odotti runsaasti halvimman lipun ostaneita siirtolaisia, jotka unelmoivat uudesta elämästä Yhdysvalloissa. Viimeinen pysähdyspaikka ennen Atlanttia oli Gibraltar.

Sieltä nousi laivaan muun muassa yhdysvaltalainen pariskunta, jonka pari viikkoa aikaisemmin tapahtunut, 128 kuolonuhria vaatinut lento-onnettomuus Grand Canyonin alueella oli pelästyttänyt vaihtamaan lentolippunsa turvalliseen laivamatkaan.

”1 134 matkustajaa, 401 tonnia rahtia, 9 autoa, 522 kollia matkatavaroita ja 1 754 postisäkkiä”, Calamai kirjasi lokikirjaan. Laiva oli valmis 51. Atlantin-ylitykselleen.

”Andrea Doria oli taianomainen. Se oli kuin pieni kylä, jossa riitti tutkittavaa.” 14-vuotias matkustaja Linda Morgan

Andrea Doria lähti paahtamaan 23 solmun nopeudella kohti New Yorkia. 214 metriä pitkä alus ei ollut Atlantin ylittävistä reittilaivoista nopein eikä pisinkään, mutta se voitti kaikki muut tyylikkyydessä ja mukavuudessa.

Sen matkustajat saivat nauttia jopa paremmasta säästä kuin ranskalaisilla ja brittiläisillä aluksilla, sillä Andrea Doria purjehti eteläisempää reittiä.

Laivan perässä olevilla kolmella uima-altaalla uitiin, otettiin aurinkoa ja urheiltiin.

Esimerkiksi Elvis Presleyn hitin Hound Dog säveltänyt Mike Stoller ylpeili voitettuaan matkalla järjestetyn pöytätennisturnauksen.

14-vuotias Linda Morgan kuvaili risteilijää myöhemmin sanoen: ”Andrea Doria oli taianomainen. Se oli kuin pieni kylä, jossa riitti tutkittavaa.”

Morgan oli matkalla yhdysvaltalaiseen sisäoppilaitokseen päästäkseen lähemmäs biologista isäänsä, tunnettua radiotoimittajaa Edward Morgania.

Edessä oli nautinnollinen merimatka, ja Morgan säntäili ympäri laivaa siellä tapaamiensa uusien ystäviensä kanssa. Aluksen 572 hengen miehistö pyrki täyttämään matkustajiensa kaikki toiveet.

Jopa syrjäänvetäytyvä kapteeni Calamai joutui tekemään osansa ja isännöimään erityisvieraita päivällisellä kapteenin pöydässä.

Laivalla järjestettiin vain yksi pelastusharjoitus ja sekin jo ennen kuin oli päästy edes Gibraltarille.

Monet ottivat sen vain viihteen kannalta ja kohottelivat iloisina viinilasejaan tepastellessaan pelastusliivit päällään pelastusveneille, eivätkä monet miehistön jäsenet vaivautuneet edes paikalle.

© Pjotr Mahhonin, mad_renderman

SS Andrea Doria

Pituus: 213,80 m
Voimanlähde: Höyryturbiinit
Matkustajia: 1 241
Miehistöä: 572

© History Archive

MS Stockholm

Pituus: 160,08 m
Voimanlähde: Dieselmoottori
Matkustajia: 568
Miehistöä: 330

Nuori perämies ei ymmärtänyt vaaraa

Andrea Doria oli lähtenyt Genovasta kahdeksan päivää aiemmin ja oli enää alle vuorokauden päässä Yhdysvaltojen rannikolta, kun ruotsalaisen Svenska Amerika Linien -yhtiön MS Stockholm lähti New Yorkista laituripaikaltaan Mole 97.

Stockholm oli Pohjois-Atlantin pienin reittilaiva, jolle varustamo oli ennustanut lyhyttä käyttöikää, sillä ruotsalaiset uskoivat lentokoneiden pian korvaavan valtamerilaivat.

1950-luvulla liikenne Atlantin yli kuitenkin kasvoi voimakkaasti, ja vaikka jo puolet kaikista matkailijoista valitsi kalliin lentomatkan, myös laivapaikkojen kysyntä nousi huimasti.

Viiden vuoden palveluksen jälkeen Stockholmiin tehtiin vuonna 1953 uudistuksia ja rakennettiin lisää hyttejä niin, että sen matkustajapaikkamäärää kasvoi 395:stä 548:aan.

Andrea Doriaan verrattuna Stockholm oli suorastaan spartalaisen karu, eikä varustamo myynytkään New Yorkista Kööpenhaminan kautta Göteborgiin kulkevia matkojaan luksusristeilyinä.

Turvallisuus oli sen sijaan huipussaan, sillä aluksessa oli vahvistettu keula siltä varalta, että se kohtaisi Pohjois-Atlantilla jäävuoria.

Lähdön jälkeen Stockholmin kapteeni Harry Gunnar Nordenson otti kurssin suoraan kohti majakkalaivaa Nantucketin kalliosaaren edustalla.

Lähteviä aluksia ohjeistettiin kulkemaan 20 meripeninkulmaa majakan eteläpuolelta, jotta ne eivät kohtaisi vastaantulevaan liikennettä, mutta se olisi pidentänyt matkaa ja kuluttanut enemmän polttoainetta, joten Nordensonilla ei ollut tapana noudattaa suositusta.

Nordenson meni nukkumaan kello 22 ja pyysi herättämään, kun majakkalaiva olisi näkyvissä. Vahtivuoroon tuli kolmas perämies Johan-Ernst Carstens-Johannsen – tai lyhyesti vain Carstens, kuten häntä laivalla kutsuttiin.

Carstens ei vieläkään ollut havainnut edessä olevaa sumua.

Carstens oli vain 26-vuotias ja kuulunut Stockholmin miehistöön vasta kaksi kuukautta. Hän oli ensimmäistä kertaa ainoana päällystön jäsenenä komentosillalla, ja hänellä oli takanaan jo pitkä työpäivä.

Hänen tehtävänsä lastista vastaavana olivat kutsuneet häntä jo aamukuudelta, eikä hän ollut sen koommin nukkunut 16 tuntiin. Vahtivuorossa Carstensilla oli paljon tehtäviä.

Hänen piti pitää silmällä tutkaa, tehdä säännöllisesti radiopeilauksia, varmistaa kurssi ja valvoa, että vuorossa olevat kolme matruusia hoitivat velvollisuutensa.

Useimmilla muilla varustamoilla olikin aina komentosillalla kaksi päällystön jäsentä.

Noin tunnin jälkeen Carstens havaitsi tutkassa toisen aluksen. Hän arvioi sen olevan 22 kilometrin päässä ja ohittavan kurssillaan Stockholmin vain noin kilometrin etäisyydeltä.

Sääntöjen mukaan hänen olisi pitänyt kutsua kapteeni paikalle, jos toinen alus oli tulossa alle 1,8 kilometrin päähän, mutta Carstens päätti hoitaa tilanteen yksin. Hän meni komentosillan siipeen kiikarin kanssa mutta ei saanut alusta näkyviin.

Tutkan mukaan etäisyys oli jo niin lyhyt, että toisen aluksen valojen olisi pitänyt erottua yötaivasta vasten, sillä ilma Stockholmin ympärillä oli kirkas. Nuoren Carstensin mielessä ei herännyt mitään epäilyksiä.

Hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että vaikka Stockholm purjehti kirkkaassa säässä, toinen alus saattoi olla Amerikan itärannikon pahamaineisten sumusaarekkeiden keskellä.

Hän ei myöskään kuullut Andrea Dorian sumutorvea. Lopulta Stockholmin tähystäjä kuitenkin ilmoitti erottavansa punaisen valon kaukana edessä.

Se tarkoitti, että näkyvissä oli aluksen paapuurin (vasemman) puoleinen kylki. Silloin Carstens käski muuttaa Stockholmin kurssia 24 astetta vastakkaiseen suuntaan.

Hän uskoi, että tämän yksinkertaisen kurssimuutoksen ansiosta alukset ohittaisivat toisensa tyyrpuurin (oikean) puolelta.

Carstens ei vieläkään ollut havainnut edessä olevaa sumua, joten hän ei käskenyt soittaa sumutorvea merkiksi kurssimuutoksesta, kuten kansainväliset merenkulkusäännöt edellyttävät sumussa.

Carstens ajatteli tyytyväisenä selvittäneensä tilanteen ilman kapteeni Nordensonin apua.

Alukset päätyivät törmäyskurssille

Andrea Doria jatkoi 21,8 solmun (40 km/h) vauhtiaan kohti New Yorkia komentosillallaan tavalliseen tapaan kaksi päällystön jäsentä.

Myös kapteeni Calamai oli paikalla, sillä hän otti aina henkilökohtaisesti komennon aluksensa purjehtiessa sumussa.

Heikko näkyvyys ei yllättänyt ketään, sillä sumut olivat tavallisia New Yorkin lähellä. Risteilijä oli ohittanut Nantucketin edustalla olevan majakkalaivan yhä sankassa sumussa, kun tutka havaitsi edempänä jotain.

Kyseessä oli pienempi alus, ja sen kurssin perusteella alukset ohittaisivat toisensa tuskin kahden kilometrin etäisyydellä tyyrpuurin puolelta.

Merenkulkusääntöjen mukaan alusten pitäisi ohittaa toisensa paapuurin puolelta, mutta jos Calamai muuttaisi kurssia nyt reilusti, Andrea Doria päätyisi suoraan toisen aluksen eteen.

Niinpä hän määräsi vain pienen muutoksen, neljä astetta, vastakkaiseen suuntaan.

”Se tulee suoraan meitä päin.” Andrea Dorian päällystön jäsen

”Miksi me emme kuule sitä?” Calamai pohti ääneen. ”Miksei se soita sumutorvea?”

Sitten sumun läpi erottui himmeästi yksi vihreä ja kaksi valkoista valoa. Valot näyttivät liikkuvan suhteessa toisiinsa, mikä kertoi siitä, että laiva oli kääntymässä.

Kun näkyviin sitten tuli myös heikko punainen valo, Andrea Dorian komentosillalla levisi pelko. ”Se tulee suoraan meitä päin”, huudahti yksi päällystön jäsenistä.

Calamai määräsi ruorin jyrkästi paapuuriin saadakseen aluksensa välttämään uhkaavan törmäyksen. ”Entä koneet?” kysyi toinen upseeri tarkoittaen, pitäisikö Andrea Dorian hidastaa.

”Ei, antaa olla. Me tarvitsemme nyt vauhtia!” Calamai vastasi.

Hän toivoi vauhdin riittävän siihen, että he ehtisivät kääntymään ja pääsemään toisen laivan editse ennen kuin olisi liian myöhäistä. Andrea Doria oli kuitenkin niin iso alus, ettei mikään sillä tapahtunut nopeasti.

Calamai ei voinut tehdä enää mitään muuta kuin tuijottaa voimattomana, kuinka toisen aluksen keula lähestyi lähestymistään. Törmäys tapahtui kello 23.11.

Kuului valtava pamaus, jota seurasi repeytyvän metallin kirskunta. Stockholmin vahvistettu keula tunkeutui Andrea Dorian kylkeen ja tappoi välittömästi ihmisiä, jotka olivat vetäytyneet aikaisin hytteihinsä.

Linda Morganin pikkusisko ei edes ehtinyt herätä ennen kuin hän murskautui kuoliaaksi.

Heidän äitinsä, Jane Cianfarra, ja isäpuolensa, jotka nukkuivat viereisessä hytissä, paiskautuivat seinän läpi Petersonin pariskunnan hyttiin.

Cianfarra huomasi pian olevansa puristuksissa rouva Petersonin päällä, ja hän kuuli miehensä vaikeroivan tuskissaan käytävässä. Kun Stockholmin valkoiseksi maalattu keula alkoi irtaantua Andrea Doriasta, Linda oli kadonnut jäljettömiin.

Törmäys ei ollut pysäyttänyt Andrea Doriaa, joka oli hetken vienyt mukanaan siihen takertunutta pienempää Stockholmia, mutta nyt Stockholm irtosi, ja alusten toisiaan vasten hankaavat kyljet sinkosivat ilmoille kipinöitä, ennen kuin ne erkanivat toisistaan.

Calamai tuijotti komentosillan siivestä epäuskoisena Andrea Dorian kyljessä ammottavaa aukkoa, josta näkyi liekkejä, ja tunsi, kuinka laiva alkoi kallistua veden syöksyessä aukosta sisään.

Hän tokeni kuitenkin saman tien, käski pysäyttää koneet ja lähetti miehistönsä tutkimaan vahinkojen laajuutta.

Pelastustoimiin tarvittiin tunkkia ja morfiinia

Thure Peterson oli herännyt painajaiseen ensimmäisen luokan hytissään. Hänen runneltua ruumistaan särki, ja hän oli pinteessä laivan rikkoutuneiden rakenteiden alla.

”Marty, Marty, oletko kunnossa?” hän huusi pimeyteen.

”Jalkani on jumissa”, valitti Martha.

”Älä liiku, älä yritäkään liikkua. Apua kyllä tulee!” Thure huusi. Hän sai kiemurreltua irti ahdingostaan mutta loukkasi jalkansa lasinsiruihin yrittäessään raivata tietään vääntyneen metallin ja romun läpi.

Yhtäkkiä Thuren käsi osui ihmiskasvoille, jotka olivat jo viilenneet.

Nuoren Linda Morganin isäpuoli oli kuollut. Tutkittuaan ympäristöään Thure löysi lopulta jumissa olevan vaimonsa Marthan ja Linda Morganin äidin, mutta hän ei päässyt heidän lähelleen.

”Minä haen apua!” Thure huusi. Huomattuaan olevansa alasti hän kietoutui repeytyneeseen verhoon ja lähti.

Hän palasi pian mukanaan italialainen matruusi, jolla oli taskulamppu. Sen valossa paljastui karmea näky.

Martha makasi murskautuneiden rakenteiden takana sänkynsä jäännösten päällä, ja hänen selkänsä oli vääntyneenä hissikuilun kulman ympäri.

Thure ymmärsi heti, että hänen selkänsä oli murtunut. Puolittain Marthan päällä oli Jane Cianfarra, jonka verinen jalka oli takertunut repeytyneen patjan jousiin.

”Rakkaani, minä en tästä selviä. Pelasta sinä itsesi.” Törmäyksen uhri Andrea Dorialla

Miehet eivät voineet tehdä mitään paljain käsin, joten he lähtivät hakemaan pihtejä, tunkkia, morfiinia ja apuvoimia. Yhä verhoon kietoutunut Thure Peterson sai pian kokoon kaiken tarvitsemansa.

Yhdessä matruusin kanssa hän sai irrotettua Jane Cianfarran, ja muut ihmiset auttoivat tämän ylös laivan kannelle. Thure antoi vaimolleen morfiinia, mutta laiva kallistui uhkaavasti.

”Rakkaani, minä en tästä selviä. Pelasta sinä itsesi”, vaikeroi Martha. Thure ja matruusi jatkoivat kuitenkin kuumeisesti töitä tunkin kanssa saadakseen hänet vapaaksi.

”Tämä taitaa olla minun loppuni”, Martha sai vielä sanottua, kun hänen suustaan alkoi valua verta. Hetken kuluttua hän oli kuollut.

Thure Peterson suuteli vaimoaan hyvästiksi, otti sormuksen tämän sormesta ja peitti tämän kasvot tyynyllä ennen kuin lähti taistelemaan tietään jyrkästi kallistuneen laivan rappusia ylös.

Andrea Dorian kohtalo sinetöityi

Thure Petersonin yrittäessä epätoivoisesti pelastaa vaimoaan tilanteen kauheus alkoi valjeta myös komentosillalla.

Stockholmin keula oli repinyt ammottavan aukon tyhjiin polttoainesäiliöihin, ja Andrea Doria kallistui koko ajan veden syöksyessä sisään.

Kallistuminen olisi saatava pysäytettyä, ennen kuin vesi ryöpsähtäisi vesitiiviiden laipioiden yli. Laipiot jakoivat laivan konehuone- ja lastitilat useisiin erillisiin osastoihin, joihin yksittäisen vuodon voisi eristää, ja Andrea Doria pysyisi pinnalla, vaikka kaksikin osastoa joutuisi veden valtaan.

Jos vesi kuitenkin pääsisi useampaan osastoon, mitään ei olisi enää tehtävissä.

Kapteeni Calamai komensi äkkiä pumppaamaan osumakohdan vastakkaisella puolella oleviin tyhjiin polttoainesäiliöihin vettä vastapainoksi yrittäen siten vakauttaa aluksen.

Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä pumput sijaitsivat 17 metriä pitkän tunnelin päässä, joka oli jo veden vallassa.

Alus oli suunniteltu kestämään jopa 20 asteen kallistuminen, mutta nyt kriittinen piste oli jo ylitetty.

Calamai tiesi, että vesi leviäisi vähitellen osastosta toiseen. Andrea Dorian kohtalo oli sinetöity, ja aluksella olevien yli 1 700 ihmisen oli jätettävä laiva selvitäkseen hengissä.

Aluksen radisti lähetti hätäviestin: ”SOS, SOS. Tarvitsemme välittömästi apua!” Kello oli 23.20, ja törmäyksestä oli kulunut vain yhdeksän minuuttia.

Voimakkaan kallistumisen vuoksi Andrea Dorian paapuurin puoleisia pelastusveneitä ei voitu laskea veteen.

Kapteeni Nordenson ja kolmas perämies Carstens-Johannsen jatkoivat työtään merellä.

© Ullstein bild Dtl./Getty Images

Miehistö kysyi kapteenilta, pitäisikö ihmisiä alkaa evakuoida tyyrpuurin puoleisiin veneisiin.

Calamai mietti hetken ja vastasi sitten kieltävästi. Hän pelkäsi paniikin leviävän, mikäli evakuointi alkaisi eikä kaikille olisi tilaa veneissä.

Toisaalta Andrea Doriaan syöksyvä vesi saattaisi yhtäkkiä saada aluksen keikahtamaan kokonaan kyljelleen, mikä tarkoittaisi varmuudella satojen ihmishenkien menetystä.

Calamai päätti, että matkustajat koottaisiin evakuointipisteille, missä heidän pitäisi odottaa, kunnes muista aluksista lähetetyt pelastusveneet ehtisivät paikalle.

Onneksi paikalle alkoi nopeasti saapua apua, sillä onnettomuus oli tapahtunut vilkkaasti liikennöidyllä alueella. Muut alukset olivat kuitenkin rahtilaivoja ja rannikkovartioston kuttereita, joissa oli pienen miehistön vuoksi vain vähän pelastusveneitä. Apua tarvittaisiin lisää.

Stockholmilla törmäys oli herättänyt kapteeni Nordensonin, joka ryntäsi välittömästi komentosillalle.

Siellä hän kohtasi haudanvalkean Carstensin, joka mumisi järkyttyneenä: ”Törmäsimme toiseen laivaan.”

Carstens oli kuitenkin sen verran tolkuissaan, että hän pystyi kertomaan Nordensonille, mihin hätätoimiin hän oli jo ryhtynyt.

Nordenson näki hädin tuskin Andrea Dorian, ja hän halusi tietää, miksi häntä ei ollut herätetty, vaikka laivan sääntöjen mukaan kapteenille oli aina ilmoitettava sumusta.

Carstens puolustautui sanoen, että näkyvyys oli vielä aivan vastikään ollut hyvä.

Laivan keulaan lähetettiin matruuseja tutkimaan vahinkoja. He löysivät useita vakavasti loukkaantuneita ja viisi kuollutta. Yhtäkkiä he kuulivat nuoren tytön äänen, joka vaikeroi äitinsä perään.

Ääni kuului Linda Morganille, jonka patjaan Stockholmin keula oli tunkeutunut törmäyksessä.

Alusten irtaantuessa toisistaan patja ja Morgan sen mukana olivat päätyneet Stockholmille. Morgan vietiin laivan sairasosastolle tutkittavaksi, ja purseri yritti selvittää hänen henkilöllisyyttään.

Morgania ei kuitenkaan löytynyt Stockholmin pitkästä matkustajaluettelosta, eikä myöskään tämän äidin sukunimeä Cianfarraa.

Lopulta Morgan sopersi hämmentyneenä: ”Eikö tämä olekaan Andrea Doria...?”

”Ei”, vastasi purseri yhtä kummissaan. ”Tämä on MS Stockholm.”

Ranskalainen paroni tuli apuun

Nordenson totesi, että Stockholmin keula oli tuhoutunut ja laivaan oli tullut vettä. Alus ei ollut välittömässä vaarassa, mutta vielä ei ollut varmuutta, pääsisikö se turvallisesti satamaan.

Siksi Nordenson empi, kun Calamai pyysi lähettämään pelastusveneitä Andrea Dorialle. Ranskalainen reittilaiva SS Île de France oli matkalla onnettomuuspaikalta poispäin 22 solmun nopeudella.

Se oli 1930-luvun jättiläinen: yli 30 metriä pidempi ja 15 000 tonnia painavampi kuin Andrea Doria.

Ranskalaisalus oli lähtenyt New Yorkista muutama tunti Stockholmia aiemmin ja ohittanut alkuillasta Nantucketin majakkalaivan sankassa sumussa.

Sen kapteenina oli ketjussa polttava paroni Raoul de Beaudéan, joka oli Calamain ja Nordensonin tapaan kokenut merikarhu.

Kello 23.30 Île de Francen radisti ryntäsi komentosillalle kertomaan saaneensa tuntemattoman aluksen välittämän hätäviestin Andrea Dorialta.

”Outoa. Nykyaikaiset laivat ovat hyvin vakaita. Tiedän kyllä, etteivät ihmiset juuri lähetä aiheettomia hälytyksiä, mutta tästä olisi hyvä saada vähän lisätietoja”, de Beaudéan pohdiskeli hämmentyneenä.

Jos Île de France kääntyisi ympäri, sillä ei enää riittäisi polttoainetta Ranskaan asti, vaan de Beaudéan joutuisi palaamaan matkustajineen New Yorkiin tankkaamaan uutta lähtöä varten ja menettäisi vähintään yhden päivän.

Sitä hän ei halunnut tehdä, ennen kuin hän saisi varmistuksen viestin aitoudesta. Niinpä hän käski radistin ottamaan yhteyttä Andrea Doriaan.

”Tulen apuun. Saavun sijaintiinne kello 01.45. Uppoatteko?” SS Île de Francen kapteeni

Vastausta ei kuulunut. Andrea Dorian generaattorit olivat jääneet veden alle, eikä aluksella ollut enää sähköä. Niinpä de Beaudéan otti yhteyttä Stockholmiin, jonka hän tiesi olevan lähempänä.

Kun Stockholm vahvisti törmäyksen tapahtuneen, de Beaudéan tarttui viipymättä toimeen: hän teki Île de Francella täyskäännöksen ja käski kiihdyttää sen koneet huippunopeuteensa.

”Tulen apuun. Saavun sijaintiinne kello 01.45. Uppoatteko? Millaista apua tarvitsette?” de Beaudéan kysyi Andrea Dorialle suunnatussa viestissä.

”Pelastusveneitä, runsaasti pelastusveneitä”, vastasi onnettomuuspaikalla oleva rahtilaiva radioitse.

Pimeydessä syttyi toivon valo

Kun Île de France saapui paikalle, sumu oli jo lähes hälvennyt. Valonheittimet paljastivat, että pimeänä oleva Andrea Doria makasi syvällä vedessä, ja sen lähellä oli Stockholm ja kaksi rahtilaivaa.

”Sytyttäkää valot joka paikkaan – laivan nimeen, savupiippuihin, kannelle – ja nopeasti”, de Beaudéan komensi.

De Beaudéan pysäytti koneet ja antoi valtavan aluksensa lipua Andrea Dorian suuntaan. Siinä oli törmäysriski, mutta toisaalta se lyhensi matkaa, joka ranskalaisten pelastusveneiden olisi taitettava avovedessä.

Lopulta alus pysähtyi ja loisti kuin lupauksena pelastuksesta kaikki valot kimmeltäen – myös sen Las Vegasin ja New Yorkin mainoskylttejä muistuttava neonvaloin loistava nimi, jolla laivan imagoa oli yritetty nykyaikaistaa.

”Se kohosi synkästä vedestä kuin symbolina kaikesta, mitä me niin kipeästi kaipasimme: elämää, lämpöä ja turvaa”, muisteli eräs matkustaja.

Pelastusoperaatio alkoi, ja Île de Francen, rahtilaivojen ja lopulta myös Stockholmin pelastusveneet lähtivät kohti Andrea Doriaa. Myös Andrea Dorialta laskettiin veteen ne pelastusveneet, jotka pystyttiin.

”Kun reelingille tulleita lapsia käskettiin ­kiipeämään tikkaille, he jähmettyivät pelosta.” Matkustaja pelastautumisesta Andrea Dorialla

Suuren ihmismäärän saaminen alukselta veneisiin oli kuitenkin vaikeaa.

Laivan jyrkän kallistuman takia matkustajien ja miehistön jäsenten oli kiivettävä alas köysitikkaita, jotka killuivat vapaasti suoraan meren yllä. Vaati rohkeutta kavuta laidan yli.

”Kun lapset pääsivät reelingille ja heitä käskettiin kiipeämään tikkaille, he jähmettyivät pelosta.

Heitä nostettiin huutavina laidan yli ja tuupattiin keikkuville tikkaille. Mitään muutakaan ei voitu tehdä”, muisteli eräs amerikkalainen. Pelko lisääntyi entisestään, kun erään italialaisnaisen ote lipesi ja hän putosi monta metriä pelastusveneeseen murtaen selkänsä pudotuksessa.

Eräs pikkutyttö puolestaan löi päänsä pahasti reelinkiin ja kuoli myöhemmin kallonmurtumaan. Kapteeni de Beaudéan seurasi tapahtumia Île de Francelta ja ymmärsi, ettei vaara ollut vielä ohi.

”Jos Andrea Doria kaatuu kokonaan kyljelleen, se murskaa niin pelastajat kuin pelastettavatkin alleen ja imee heidät syvyyksiin”, de Beaudéan kauhisteli.

Evakuointi kuitenkin eteni vähitellen ilman enempien ihmishenkien menetystä.

Valonheittimet näyttivät pelastusveneille tietä, ja muilla aluksilla oltiin huopien kanssa valmiina vastaanottamaan haverista selvinneitä.

Andrea Doria vaipui meren syvyyksiin

Aamulla puoli kuudelta aurinko kultasi Andrea Dorian kyljen. Kaikki matkustajat oli saatu evakuoitua, ja nyt kapteeni Calamai lähetti miehistönsä köysitikkaille.

Vasta kun lähes kaikki olivat alhaalla, he havaitsivat, ettei kapteeni seurannutkaan heitä. Paikalle oli tulossa hinaajia, ja Calamai elätteli yhä toivoa, että hänen aluksensa saataisiin kiskottua matalaan veteen korjattavaksi.

”Menkää! Minä odottelen hinaajia. Jos on pakko, niin uin teidän peräänne!” Calamai huusi alas.

Miehet tiesivät, että he saisivat päällikkönsä pakotettua pois laivalta vain yhdellä tavalla: he alkoivat kiivetä köysitikkaita takaisin ylös.

Lopulta Calamai antoi periksi ja lähti miestensä mukaan. Italian ylpeys katosi aaltoihin kello 10.09. Silloin suurin osa sen luo saapuneista aluksista oli jo ottanut kurssin kohti New Yorkia.

Öisestä painajaisesta huolimatta uhrien määrä jäi suhteellisen pieneksi: 46 ihmistä kuoli, suurin osa heistä jo törmäyshetkellä.

Jännitys ja historiallisuus houkuttelevat yhä sukeltajia Andrea Dorian hylylle.

© Boston Globe/Getty Images

Andrea Doria vaatii yhä kuolonuhreja

Andrea Dorian hylky makaa Nantucketin saaren eteläpuolella Yhdysvalloissa 50 metrin syvyydessä.

Sinne on vaarallista sukeltaa, sillä se on syvällä, olosuhteet paikalla ovat hankalat ja hylkyyn on takertunut pimeässä vaikeasti havaittavia kalaverkkoja, jotka voivat tarttua happipulloihin.

64 vuotta pohjassa maannut hylky on myös monin paikoin romahtanut kasaan, joten sinne sukeltavat eivät enää voi luottaa pohjapiirustuksiin tai hylyn sisäpuolta aiemmin tutkineiden kertomuksiin.

Silti hylky on kiehtonut uhkarohkeita sukeltajia vuosien mittaan ja vaatinut jo 22 kuolonuhria. Viimeisin heistä oli vuonna 2017 kuollut 46-vuotias Steven Slater, jota pidettiin yhtenä Britannian kokeneimmista hylkysukeltajista.

Toki jokainen menetys otti koville.

New Yorkissa eräs lohduton mies joutui tukahduttamaan tunteensa voidakseen hoitaa työnsä, sillä radion uutistoimittaja Edward Morgan sai raskaan tehtävän kertoa haverista, jossa oli kadonnut myös hänen oma tyttärensä.

Linda Morganin nimi ei ollut satamaan tuotujen pelastettujen joukossa, mutta Morgan ei antanut surun kuulua äänestään.

Vasta kun pahoin kärsinyt Stockholm lopulta saapui muiden laivojen perässä satamaan, Morgan sai kuulla ilouutisen tyttärensä selviytymisestä. Linda Morgan ei ollutkaan kuollut, ja hämmästyttävän selviytymisensä vuoksi hän sai lisänimen ”ihmetyttö”.

Istuutuessaan seuraavan kerran mikrofonin taakse Edward Morgan rikkoi aikansa radio-etikettiä ja antoi helpotuksen tunteensa kuulua avoimesti äänestään. Radiolähetys oli yksi vuoden mieleenpainuvimmista.

MS Stockholm tulossa New Yorkiin onnettomuuden jälkeen.

© Howard Sochurek/Getty Images

Stockholm palasi merille

Ruotsalaisalus jatkoi onnettomuuden jälkeen maailman merillä ja päätyi kuin kohtalon ivana Genovaan ja italialaiseen omistukseen.

Onnettomuusyönä Andrea Dorialta pelastettiin 327 matkustajaa ja 245 miehistön jäsentä Stockholmille, joka pääsi omin voimin New Yorkin satamaan puolitoista vuorokautta törmäyksen jälkeen.

Se oli kolme kuukautta korjattavana ja palasi sitten liikenteeseen. Myös laivan kapteeni sai jatkaa varustamon palveluksessa.

Matkustajaliikenne Atlantin yli hiipui kuitenkin pian, ja vuonna 1960 Stockholm myytiin DDR:ään.

Alus oli Itä-Saksan käytössä Völkerfreundschaft-nimisenä vuoteen 1985, ja neljä vuotta myöhemmin se päätyi telakalle Andrea Dorian kotikaupunkiin Genovaan, missä sen tulosta uutisoitiin otsikolla ”La nave della morte”, kuoleman laiva.

Se palveli silti vuosikausia italialaisena risteilijänä. Vuonna 2008 se selvisi merirosvohyökkäyksestä Somalian rannikolla vesitykkien ja yhdysvaltalaisen sotalentokoneen ylilennon ansiosta.

Stockholm liikennöi yhä vuonna 2020 nimellä MV Astoria, ja se oli maailman vanhin valtamerillä liikennekäytössä oleva matkustaja-alus. Koronaepidemian pysäytettyä risteilyt laiva on seissyt satamassa.

”Olin aina rakastanut merta. Nyt minä vihaan sitä.” Andrea Dorian kapteeni onnettomuuden jälkeen

Andrea Doria oli tuskin painunut aaltoihin, kun jo alettiin kiistellä siitä, kenen syytä törmäys oli. Italialainen varustamo haastoi ruotsalaiset oikeuteen, ja nämä puolestaan nostivat vastakanteen.

Ajan mittaan osapuolet päätyivät sovintoratkaisuun, minkä vuoksi tapahtumia ei koskaan ole tutkittu pohjia myöten. Vasta myöhemmin on tullut säännöksiä, joiden mukaan merivahingot on käsiteltävä merioikeudessa.

Ruotsalaisaluksen kapteeni jatkoi uraansa, mutta Calamai ei enää koskaan palannut komentosillalle.

”Olin aina rakastanut merta. Nyt minä vihaan sitä”, Calamai uskoutui eräälle ystävälleen.