Saksalaisen höyrylaiva Bremenin matkustajat tuijottivat paikoilleen jähmettyneenä merta, missä Titanicin uhrit keinuivat elottomina aalloissa.
Loistoristeilijän uppoamisesta oli kulunut viisi päivää, ja turman jäljiltä meressä kellui siellä täällä ruumiita ja hylyn palasia.
”Näin naisen yöpuvussa alaston lapsi rinnallaan. Eräs toinen nainen oli kietonut kätensä pitkäkarvaisen koiran ympärille. Sitten näin myös kolme hukkunutta miestä, kaikki yhteen kansituoliin takertuneena”, Bremenillä matkustanut Johanna Stunke kuvaili eräälle lehdelle muutamaa päivää myöhemmin.
Aluksen kapteeni Heinrich Wilhelm näki komentosillaltaan katastrofin jäljet vielä paremmin.
”Ruumiita oli kaikkialla. Naisia, miehiä, lapsia, kaikilla pelastusliivit. Laskin 125, minkä jälkeen oksensin.”
Vaikka matkustajat anelivat kapteenia jäämään nostamaan kuolleet merestä, hän kieltäytyi. Wilhelm tiesi, että kaapelialus Mackay-Bennett oli matkalla paikalle – Titanicin omistanut varustamo White Star Line oli palkannut sen keräämään vainajat vedestä.
Hän lähetti yhdysvaltalaisalukselle koordinaatit, jotta pelastajat löytäisivät ruumiit.
Mackay-Bennettillä matkaavan etsintäpartion jäsenet olivat tottunut näkemään merellä puistattaviakin tapauksia, mutta nyt heillä oli vastassaan tehtävä, joka poikkeuksellisen kammottava.
Pelastusalus saapui paikalle
Bremeniltä lähetyt koordinaatit vastaanotettiin Mackay-Bennettin radiohuoneessa lauantai-iltapäivänä 20. huhtikuuta 1912.
Kaapelialus oli lähtenyt Nova Scotian Halifaxista kolme päivää aiemmin, mutta sumu ja kova merenkäynti olivat hidastaneet sen matkaa.
Aallot olivat kuljettaneet Titanicin uhreja jo ympäriinsä, ja Bremeniltä saaduista koordinaateista oli paljon apua.
Mackay-Bennettin kapteenilla oli mukanaan ryhmä pelastajia, joille oli luvassa tuplapalkkio raskaasta työstä, sekä yli 40 hautausurakoitsijaa ja balsamoijaa eri puolilta Nova Scotiaa balsamointivälineet mukanaan.
Californian oli ilmeisesti lähempänä Titanicia kuin 35 kilometrin päässä, kuten sen kapteeni väitti.
Rahtialus olisi voinut pelastaa satoja
Tutkimuskomitean mukaan Californian olisi ehtinyt Titanicille ennen sen uppoamista ja voinut pelastaa ihmishenkiä.
Kaapelialukseen oli lastattu puuarkkuja, säkkejä, tonneittain jäätä sekä 12 tonnin edestä rautapainoja merellä hautaamisia varten.
”Saavuimme paikalle klo 20 lauantai-iltana, sammutimme moottorit ja annoimme aluksen ajelehtia. Iltavuoron puolivälissä vastaan tuli hylyn palasia ja joitakin ruumiita”, kapteeni Lardner raportoi.
Katastrofin todellinen laajuus paljastui vasta aamun valjetessa sumun ja korkean aallokon seasta.
Kaikkialla kellui pöytiä, tuoleja, tyynyjä ja lampunvarjostimia. Hirvittävintä olivat kuitenkin ruumiit, joita miehistön jäsenen Arminias Wisemanin mukaan ”näytti keinuvan aalloissa kuin korkkeja niin pitkälle kuin katse kantoi”.
Toinen miehistön jäsen kuvaili ruumiita ”kuin lokkiparveksi sumussa”, sillä vainajien valkoiset pelastusliivit töröttivät vedestä kuin siivet.
Varhain aamulla Mackay-Bennettiltä laskettiin mereen soutuveneitä, joissa oli kussakin viisi miestä.
Lähes kaikki ruumiit kelluivat selällään ja tuijottivat pelastajia elottomin katsein. Jotkut naisvainajat muistuttivat vanhoista purjelaivoista irronneita kalvakoita keulakuvia.
Miehet tarttuivat kekseillä vainajien pelastusliiveihin ja vetivät yhteisvoimin uhrit veneisiin. Ruumiit kuljetettiin Mackay-Bennettille ja laskettiin kannelle.
Työ oli raskasta, ja veneisiin loiskuva hyinen vesi sai miehet hytisemään kylmästä. Uurastus oli silti kaiken vaivan arvoista.
”Korkeasta aallokosta huolimatta löysimme ja nostimme merestä 51 ruumista”, kapteeni Lardner kirjasi ylös ensimmäisenä päivänä.
Titanicin miehet uhrautuivat kunnian tähden
Brittimiehet kuolivat kunniakkaasti
Titanicin brittiläisistä matkustajista pelastui vain 32 prosenttia mutta yhdysvaltalaisista sen sijaan 58 prosenttia. Käyttäytymistutkija David Savagen mukaan syynä olisi ”briteille ominainen kohteliaisuus ja tapa jonottaa”.
3. luokasta selvisi vain harva
Ensimmäisen luokan matkustajista pelastui 60 prosenttia, toisen luokan matkustajista 42 prosenttia, mutta kolmannesta luokasta vain 25 prosenttia. Monet kolmannen luokan naismatkustajat eivät nousseet pelastusveneisiin, koska he uskoivat laivassa olevan turvallisempaa.
Puolet eloon jääneistä oli miehiä
Vaikka naiset ja lapset saivat mennä ensimmäisinä pelastusveisiin, 706:sta henkiin jääneestä 323 – eli 46 prosenttia – oli miehiä. Lukua selittää se, että pelastusveneissä oli mukana myös lähes 200 miehistön jäsentä pitämässä yllä järjestystä.
Skandinaaveja kuoli paljon
Yhteensä 213 pohjoismaalaista oli ostanut lipun Titanicin neitsytmatkalle, mutta heistä vain 58 prosenttia pelastui. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista, tanskalaisista, norjalaisista ja ruotsalaisista oli miehiä, monet yksin kolmannessa luokassa matkustaneita siirtolaisia.
Lapsia hukkui 61
Titanicilla oli 128 alle 15-vuotiasta lasta. Vaikka lapset pääsivät ensisijaisesti pelastusveneisiin, 61 lasta kuoli. Ensimmäisestä ja toisesta luokasta kuoli kaksi lasta, ja lisäksi miehistöstä kuoli kaksi 14-vuotiasta. Kolmannesta luokasta kuoli 57 lasta.
Eniten kuoli southamptonilaisia
Onnettomuus kosketti etenkin Southamptonin kaupunkia. Titanicin lähtöpaikassa oli suorastaan jonotettu töitä alukselta, ja miehistön 918 jäsenestä noin 720 oli Southamptonista. Heistä vain 124 palasi elävänä kotiin.
Hautausurakoitsijat huolehtivat ruumiista
Mackay-Bennettin kannella hautausurakoitsijat olivat valmiina ottamaan vainajat vastaan.
Ruumiiseen kiinnitettiin ensin kankainen numerolappu. Seuraavaksi hautausurakoitsija riisui vainajan ja pani tältä löytyneen omaisuuden kangaspussiin, jossa oli ruumiin numero.
”Lähes kaikkien miesten taskuissa oli tupakkaa, tulitikkuja ja pieniä viskipulloja. Monilla oli myös hyttinsä ja tallelokeronsa avain”, hautausurakoitsija John Snow Jr. kertoi.
Hautausurakoitsijat kirjasivat uhrien tunnistamista varten ruumiista kaikki yksityiskohdat – pituuden, painon, hiusten värin ja erityistuntomerkit, kuten syntymämerkit ja tatuoinnit.
Vainajat jaoteltiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan matkustajiin etenkin vaatetuksen, korujen ja lompakon sisällön perusteella.
Myös uhrien ikä arvioitiin, mutta useita päiviä merivedessä kelluneet vainajat näyttivät usein ikäistään vanhemmilta – 25-vuotias Reginald Butler arvioitiin esimerkiksi aluksi 42-vuotiaaksi.
Naispuoliset matkustajat jakavat Carpathialla huopia Titanicilta pelastetuille.
Apu ehti paikalle liian myöhään
Carpathia ehti paikalle vasta tunti ja 45 minuuttia Titanicin uppoamisen jälkeen, jolloin lähes kaikki veden varaan jääneet olivat jo kuolleet.
Ensimmäinen kannella tunnistettu vainaja oli liikemies John Jacob Astor. Maailman rikkaimpiin kuuluneen herran kasvot olivat tutut yhdysvaltalaisille, ja aluksen sähkömies Gerald Ross tunnisti hänet nopeasti.
”Kädet sojottivat ilmaan. Kasvot olivat turvonneet, leuassa oli vammoja. Vainajalla oli yllä puku ja nahkakengät. Hänen kellonsa – kallis timanttikapine – roikkui taskusta. Se oli pysähtynyt kello 3.20. Käytännössä kaikki muut kellot olivat pysähtyneet kello 2.10.”
Astorilla oli timanttisormus, ja hänen lompakossaan oli 2 440 dollaria ja 225 puntaa. Paidan kaulukseen kirjaillut nimikirjaimet J.J.A. vahvistivat lopullisesti, kenestä oli kyse.
706 Titanicilta hengissä selvinnyttä pelastettiin Carpathialle
Astor ja muut ensimmäinen luokan matkustajiksi luokitellut vainajat balsamoitiin heti Mackay-Bennettillä. Alastomat ruumiit pestiin ensin antibakteerisella saippualla.
Tämän jälkeen suoniin ruiskutettiin balsamointinestettä kudoksen suojaamiseksi, ja lopuksi ruumiit laskettiin numeroituihin arkkuihin.
119 haudattiin merelle
Balsamointinestettä ei kuitenkaan riittänyt kaikille ruumiille, joten se varattiin ensijaisesti ensimmäisen luokan matkustajille, samoin kuin mukaan tuodut sata puuarkkua.
Muut uhrit pantiin kankaisissa säkeissä ruumaan jäihin.
Monet ruumiit olivat jo tunnistamattomia vammojen ja meriveden vaikutusten vuoksi, eivätkä Lardner eivätkä hautausurakoitsijat pitäneet perusteltuna kuljettaa niitä Halifaxiin.
Sen sijaan pastori Canon Hind aloitti 22. huhtikuuta kello 20.15 ensimmäisen kolmesta merellä pidetystä hautajaisseremoniasta.
”Lähes tunnin ajan kuuntelimme sanoja ’Niin on Herra halunnut tämän sielun luokseen -- että annamme tämän ruumiin syvyyksiin’ ja niitä seurannutta loiskahdusta, kun ruumis laskettiin paino mukanaan mereen”, konemestari Frederick Hamilton kuvaili synkkää kokemusta päiväkirjassaan.
Yhteensä 119 Titanicin uhria lipui hautaansa Atlantin pohjaan kolmen kilometrin syvyyteen ruumissäkissä, johon oli ommeltu rautapaino.
Useimmat heistä olivat kuuluneet Titanicin miehistöön. Omaisille Lardner perusteli päätöstä toteamalla, että ”sen, joka elää merellä, on tyydyttävä tulemaan haudatuksikin merellä”.
Titanicin tuntemattomien uhrien joukkohauta.
Vainajat tuotiin maihin
Mackay-Bennettin pelastajat haravoivat merta päiväkausia ankarissa olosuhteissa. Työ oli raskasta niin fyysisesti kuin henkisesti.
Iltaisin miesten oli seurattava hautajaisia, ja jokaisella etsintäretkellään he joutuivat konkreettisesti kasvotusten kuoleman kanssa.
Synkin hetki koettiin, kun vastaan tuli kaksivuotias poika.
”Tämä pieni olento, joka kellui heidän näkyviinsä kasvot ylöspäin, kirvoitti kyyneleet paatuneimmankin merimiehen silmiin”, halifaxilaisessa lehdessä kuvailtiin.
Pappi ylisti miehistön selvinneen hienosti raskaasta tehtävästään, mutta itse he olivat helpottuneita, kun kaapelilaiva lopulta suuntasi kohti Halifaxia suoritettuaan kuuden päivän ajan etsintöjä yli sadan neliökilometrin laajuisella alueella.
Pelastajat olivat löytäneet 306 ruumiista. Heidän jälkeensä tulleet kolme muuta alusta löysivät merestä vielä 22 uhria.
Kun Mackay-Bennett palasi Halifaxiin 30. huhtikuuta, sen kannelle oli pinottu sata arkkua. Sataman työntekijät ottivat hatut päästään osoittaakseen kunnioitustaan vainajille.
Alukselta kannettiin pois ensin balsamoimattomat ruumiit ja lopuksi ensimmäisen luokan matkustajien arkut. Vainajat vietiin väliaikaiselle ruumishuoneelle lopullista tunnistamista varten.
Neljä päivää myöhemmin 59 tunnistamatta jäänyttä uhria haudattiin Halifaxin Fairview’n hautausmaalle. Heidän joukossaan oli pelastajia liikuttanut kaksivuotias poika.
Todennäköisesti kolmannessa luokassa matkustanut lapsi sai ensimmäistä luokkaa vastanneet hautajaiset. Pastori Hind piti seremonian, jonka kaikki 75 osallistujaa olivat Mackay-Bennettin pelastusryhmästä.
Kuusi merimiestä kantoi pienen arkun hautaan, jonka kiven miehistö oli maksanut yhdessä omilla rahoillaan.
He antoivat lapselle hautaan mukaan riipuksen, jossa luki ”meidän lapsemme”.