Rosemary Sargent hiipi hiljaa kotinsa naapuritalon raunioilla ja yritti varoa astumasta ruosteisiin nauloihin ja lasinsiruihin.
13-vuotias Rosemary oli lähtenyt veljiensä kanssa piilosille toisen maailmansodan jäljiltä osittain romahtaneeseen rakennukseen, ja tänä iltapäivänä piiloutuminen oli erityisen helppoa, sillä raunioille oli laskeutunut tiheä, aavemainen utu.
Jokainen hengenveto tuntui siltä kuin yrittäisi hengittää kylmässä nokisessa savupiipussa.
Rosemary tunsi piilopaikassaan, miten ilma muuttui yhä kosteammaksi: hänen paksut hiuksensa kastuivat ja vilunväristykset kulkivat pitkin kehoa. Joulukuun 1952 ensimmäiset päivät olivat olleet kylmiä, mutta 4. päivän iltana lämpötila notkahti vielä lähemmäs nollaa.
Kun Rosemaryn äiti kutsui sisaruksia sisään leikkimästä, utu oli jo alkanut tiivistyä paksuksi sumuksi. Kotona takassa hiilet hehkuivat lämpöä, ja keittiöstä levisi ruoan tuoksu. Leikit olivat herättäneet nälän, ja lapset kävivät innolla pöytään. Idyllinen perhepäivällinen oli tyyntä myrskyn edellä, sillä katastrofin ainekset olivat jo ilmassa.
Savusumu kirveli silmissä
PERJANTAI 5. JOULUKUUTA 1952 KLO 13: Yön aikana lämpötila oli laskenut nollan alapuolelle, ja sakea sumu peitti Lontoon.
Rosemary painautui tiiviimmiin bussin ikkunaa vasten nähdäkseen paremmin ulos. Puoli tuntia aiemmin hän oli lähtenyt koulustaan Catford Central Schoolista, missä hän opiskeli muun muassa pikakirjoitusta ja konekirjoitusta.
Rosemary haaveili sihteerin työstä, mutta sumun vuoksi kaikki iltapäivän tunnit oli tänään peruttu ja Rosemary oli palaamassa tavallista aikaisemmin kotiin Bromleyhin.
Bussissa Rosemary ei nähnyt ulos kuin muutaman metrin päähän vaikka painoi kasvonsa kiinni ikkunaan ja siristi silmiään. Ilma oli tummaa ja kellertävää, ei aivan ruskeaa eikä mustaa, mutta paksua ja raskasta.

Poliisin oli jalkauduttava ohjaamaan liikennettä soihduin ja lyhdyin.
Jalkakäytävillä ihmiset kulkivat silmät sirillään hapuillen ja kompastellen ja pitivät kankaanpaloja suunsa edessä. Kaupungin miljoonista piipuista tupruava savu sekoittui sumuun, ja kaduilla noki kieppui ilmassa. Savusumu tunkeutui bussiinkin ja poltti Rosemaryn kurkkua ja kirveli silmissä ja nenässä.
Bussi eteni hitaasti nytkähdellen, sillä kuljettajan oli alituiseen tehtävä äkkijarrutus, kun sumusta ilmestyi yhtäkkiä näkyviin muiden autojen valoja.
Matka kesti paljon tavallista 20 minuuttia pidempään. Kun Rosemary lopulta nousi bussista Bromley Roadin päätepysäkillä kotinsa lähellä, hän huomasi yhtäkkiä muutaman askelen jälkeen, että hänen oli vaikea hengittää. Jokainen hengenveto tuntui siltä kuin yrittäisi hengittää kylmässä nokisessa savupiipussa.
Rosemary tunsi reitin pysäkiltä kotiin kuin omat taskunsa, mutta nyt hän tunnisti kotitalonsa vasta aivan kotiportin edessä.

1800-luvun lääkärit uskoivat, että tauteja levitti miasma eli "paha ilma".
Lääkärit suosittelivat nokea ja savua
1800-luvun lopulle asti monet lääkärit uskoivat, että nokinen savusumu voisi ehkäistä monia sen ajan vakavimpia vaivoja.
Oppineiden mukaan sairauksia levitti ilmassa leijuva miasma. Sanalla viitattiin epäpuhtaaseen, haisevaan ilmaan, joka johtui surkeasta hygieniasta ja sanitaatiosta ja jonka savu taltuttaisi.
Brittikirurgi John Atkinson suositteli vuonna 1848 tuberkuloosipotilaille kivihiilisavun ja muiden kemiallisten kaasujen hengittämistä.
Jopa savupäästöjä kritisoineet olivat huolissaan siitä, että savusumun väheneminen voisi lisätä infektioiden määrää. Vasta vuosisadan lopussa tiedemiehet luopuivat ajatuksesta, että savu olisi hyödyllistä kansalaisten terveydelle.
Rosemaryn äiti Edna huokaisi helpotuksesta, kun hän näki vanhimman tyttärensä selvinneen turvallisesti kotiin kaupungilta. Isä Albertia ei sen sijaan kuulunut töistä kotiin vielä iltapäivän kääntyessä illaksikaan.
Albert Sargent työskenteli linja-autovarikolla Camberwell Greenissä noin kahdeksan kilometrin päässä. Hän oli aiemminkin myöhästynyt, kun joulukuinen sumu oli laskeutunut kaupunkiin, mutta tällä kertaa savusumu vaikutti tavallista pahemmalta.
Kun Albertia ei kuulunut vielä päivällisellekään, Edna alkoi huolestua. 42-vuotias Albert oli tupakoinut nuoresta asti ja sairasti kroonista keuhkoputkentulehdusta, eikä pitkä kävelymatka savusumussa varmasti ollut hyväksi miehen terveydelle.
”Kunpa hän nyt kiiruhtaisi”, Rosemary toivoi.
Poliisin oli jätettävä sairas vaimonsa
PERJANTAI noin klo 19: Sumu oli niin sankkaa, että poliisin oli jalkauduttava ohjaamaan liikennettä ja huolehtimaan ihmisten turvallisuudesta.
Stanley Crichton katseli ulos asuntonsa ikkunasta Pohjois-Lontoossa. Sumu oli niin sakeaa, että Finsburyn puistoa valaisseet viktoriaaniset kaasulamput näyttivät kuin pikkuruisilta tulikärpäsiltä. Vastavalmistunut 20-vuotias poliisi vihasi Lontoon ”hernerokkaa”, kuten kaupunkilaiset nimittivät talven sumuista säätä.
Hän tiesi, että kadut kuhisivat silloin rikollisia, jotka saivat rauhassa ryöstellä sumun suojissa. Seuraavista päivistä olisi tulossa kiireisiä Stanleylle, jolla oli tiedossa pitkiä työvuoroja.
Vielä rikosaaltoakin enemmän häntä kuitenkin huoletti astmaa sairastavan vaimonsa, 22-vuotiaan Mauran, vointi, joka paheni rajusti aina, kun sumu laskeutui kaupunkiin.
”Et sinä voi nyt lähteä ulos – älä ole hullu”, Stanley parahti, kun Maura puki yskien takkia ylleen lähteäkseen iltavuoroonsa. Hän työskenteli sairaala-apulaisena Great Ormond Streetin sairaalassa.
”Olethan sinäkin menossa töihin”, vaimo vastasi päättäväisesti.
”Minä en sentään yski keltaista limaa”, Stanley vastasi.
”Minä menen nyt”, Maura ilmoitti yksikantaan, avasi oven ja astui ulos savusumuun.

Sää loi katastrofille otolliset olosuhteet
Lontoon ylle asettunut korkeapaine loi joulukuussa 1952 edellytykset sääilmiölle, joka teki brittien pääkaupungista tappavan loukun etenkin huonokuntoisille kaupunkilaisille.
Stanley veti takin päälleen ja lähti vaimonsa perään. Hän erotti sumussa Mauran hahmon kauempana kadulla ja näki tämän yhtäkkiä kaatuvan kylmälle jalkakäytävälle.
Stanley juoksi vaimonsa luo, nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet takaisin kotiin. Hän laski Mauran sängylle ja varmisti, että tämä yhä hengitti. Maura ei saisi missään tapauksessa lähteä enää ulos.
Stanleyn oli itse kuitenkin lähdettävä saman tien – hän oli vielä koeajalla Metropolitanin poliisissa ja voisi menettää työnsä, jos ei ilmaantuisi ajoissa vuoroonsa. ”Pysy täällä. Tulen kotiin muutaman tunnin päästä”, hän rauhoitteli vaimoaan. Maura nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.
Albert palasi kotiin
PERJANTAI noin klo 20: Bromleyssa Rosemary odotti huolissaan isäänsä kotiin töistä.
Päivällispöytä oli korjattu ja astiat tiskattu, ja Rosemary ja Edna istuivat levottomina pöydän ääressä. Nuoremmat lapset – 11-vuotias David, 8-vuotias Malcolm ja 5-vuotias Sue – leikkivät huolettomina, mutta Rosemary ja hänen äitinsä tuijottivat hiljaa pöydälle tyhjäksi jäänyttä lautasta.
Yhtäkkiä ovi aukesi, ja Albert rojahti eteiseen. Hän haukkoi epätoivoisesti henkeä, ja kyynelet valuivat hänen poskilleen. Savusumu tunkeutui sisällekin, vaikka ovet olivat lukossa.
Albert yski voimalla ja yritti saada henkensä tasaantumaan. Kävelymatka Lontoon sumuisilla kaduilla oli käynyt hänen voimilleen.
”En ota nyt mitään, menen sänkyyn”, hän vastasi, kun Edna yritti tarjota hänelle jotain syötävää.
Albert raahautui vaivalloisesti kapeat rappuset ylös makuuhuoneeseen. Alakerrassa Rosemary kuuli, miten isä rojahti sänkyyn. Tämä ei selvästi voinut hyvin.
Rikollisilla oli kissanpäivät
PERJANTAI noin klo 20.30: Stanley Crichton hyvästeli Mauran ja lähti poliisiasemalle.
Stanley Crichton käveli sumuisia katuja työpaikalleen. Ilmassa oli vastenmielinen mätien kananmunien lemu. Terveen, nuoren poliisin kunnolle savusumu ei juuri käynyt, mutta matkallaan Hornseyn poliisiasemalle Stanley näki monien pysähtyvän tämän tästä yskimään kaduille.
Liikenne oli lähes seisahtunut. Katujen varsille oli jätetty autoja, sillä tiellä ei nähnyt enää ajaa. Suurin osa kaupungin busseista mateli kohti varikkoa, ja niiden edellä käveli liikennelaitoksen työntekijöitä näyttämässä lyhdyillä tietä.

Monet viikonlopun jalkapallo-otteluista keskeytettiin, kun sumu verhosi pallon.
Viihde- ja kulttuurielämä seisahtui
Yleensä Lontoo oli täynnä elämää viikonloppuisin, kun suurkaupungin kulttuurinnälkäiset asukkaat vaelsivat musikaaleihin, kabareihin, konsertteihin ja teattereihin ja jonottivat elokuvateattereihin katsomaan uusimpia Marlon Brando- ja Humphrey Bogart -filmejä.Vuoden 1952 sumun aikana monet joutuivat palaamaan lippuluukulta pettyneinä kotiin.
Elokuva- ja teatteriesityksiä peruttiin, koska sumun vuoksi yleisö ei nähnyt kunnolla valkokankaalle tai näyttämölle – eikä se ollut edes ainoa ongelma.
Sadler’s Wells -teatterissa oopperalaulajat nousivat sunnuntaina lavalle esittämään Verdin La Traviataa, mutta kapellimestari keskeytti esityksen jo ensimmäisen näytöksen aikana. Orkesterimontussa muusikot eivät nähneet häntä, ja häntä häiritsi myös yleisön jatkuva yskiminen.
Katsojat saivat palata koteihinsa, mutta lippujen hinnat sentään korvattiin heille jälkikäteen.
Poliisilaitoksella Stanleylle valkeni tilanteen koko vakavuus. Puhelimet pirisivät taukoamatta: ihmisiä ryöstettiin kaduilla, kauppojen ikkunoita rikottiin ja koteihin murtauduttiin. Sumuun kiedottuna Lontoo oli varsinainen rikollisten ihmemaa, sillä poliisilla oli suuria vaikeuksia saada rötöstelijöitä kiinni.
”Olemme eksyneet”, kuuluivat turhautuneet ilmoitukset poliisiradiossa kerta toisensa jälkeen.
Autoista ei ollut mitään hyötyä, joten poliisien oli kuljettava rikospaikoille polkupyörillä tai jalan. Stanleylla oli edessä työpäivä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
Rosemary huolestui isästään
LAUANTAI noin klo 15: Albert Sargentin vointi ei ollut kohentunut vuodelevosta huolimatta.
Sargenteilla lauantai oli kaikkea muuta kuin tavallinen päivä: talo oli sumun saartama, ja lasten oli pysyttävä sisällä myrkyllisen ilman vuoksi.
Rosemary kiiruhti yläkertaan vanhempiensa makuuhuoneeseen viemään isälleen lämmintä juomaa ja ruokaa. Albertin yskä oli vain pahentunut edellisestä päivästä.
”Onko kaikki hyvin?” Rosemary kuiskasi.
”Kaikki on hyvin, älä huoli”, isä vastasi hymyillen.
Rosemary ei kuitenkaan uskonut isäänsä. Hän juoksi alas keittiöön ja kertoi huolestaan äidilleen, joka ei ollut vielä käynyt katsomassa Albertia sinä päivänä.
”Minusta hän ei ole kunnossa”, Rosemary sanoi hiljaa.
”Höpsis, kyllä hän siitä tokenee. Viepä tämä hänelle”, Edna tokaisi ja ojensi tyttärelleen yskänlääkepullon.
Albert sai nielaistua yskänpuuskien lomassa lusikallisen lääkettä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Iltapäivällä Edna kävi ensimmäistä kertaa katsomassa miehensä vointia. Rosemary höristi korviaan alakerrassa.
Yleensä Edna sätti ja kiusoitteli miestään, mutta tänään hän oli vaiti.
Sairaalat täyttyivät
LAUANTAI noin klo 20: Lääkäri Donald Acheson oli työvuorossa West Endissä Middlesexin sairaalassa, joka alkoi täyttyä potilaista.
Donald Acheson oli turhautunut: mikään 26-vuotiaan lääkärinalun opinnoissa ei ollut valmistanut häntä tällaiseen tilanteeseen. Kaikki sairaalan vuodepaikat olivat jo käytössä, mutta potilaita tuli jatkuvasti lisää. Monilla oli hengitysvaikeuksia, ja henkilökunta antoi heille lisähappea.
”Jos kärsit hengitystievaivoista, lähde kaupungista välittömästi”, Lontoon lääkärit olivat ilmoittaneet virallisessa vetoomuksessaan, mutta monet astmasta, kroonisesta keuhkoputkentulehduksesta ja muista hengityselinsairauksista kärsivät kaupunkilaiset eivät olleet ehtineet paeta äkisti ilmaantunutta savusumua.
VIDEO – Tower Bridge sumussa:
Acheson kulki käytävillä hoitamassa potilaita, mutta kuolleiden määrä vain kasvoi tunti tunnilta. Hänen kollegansa merkitsivät kuolintodistuksiin kuolinsyyksi ”keuhkojen toiminnan akuutti heikentyminen”.
Savusumun aiheuttamien keuhkoinfektioiden seurauksena muodostunut märkä yksinkertaisesti tukki hengitystiet.
Edes sairaalassa ei ollut turvallista savusumun aikaan –sumu tunkeutui sisään ikkunoiden ja ovien raoista, ja lääkäreiden ja hoitajien oli pidettävä hengityssuojia, jotta he eivät hengittäisi haitallisia pienhiukkasia. Savusumu likasi valkoiset seinät, ja Acheson pani merkille, että myös kylpyammeet ja käsienpesualtaat muuttuivat yhä harmaammiksi.
Sairaalassa tungeksi potilaita kaaokseen asti siitäkin huolimatta, että sairaankuljetusjärjestelmä oli romahtanut.
Hälytysajoneuvot joutuivat kääntymään takaisin ilman potilaita, sillä kuljettajat eivät löytäneet perille sumussa. Ketään ei voitu noutaa kotoa hoitoon, vaan sairaiden oli itse raahauduttava hengenvaarallisessa sumussa sairaaloihin.
Acheson tiesi, että sairaalassa nähtiin vain jäävuoren huippu – savusumu oli sulkenut huomattavasti enemmän huonovointisia ihmisiä asuntoihinsa, ja lääkäri arveli, että silläkin hetkellä yhä useammat kaupunkilaiset tekivät hidasta ja tuskallista kuolemaa kodeissaan.
Albert Sargent tarvitsi hoitoa
SUNNUNTAI noin klo 4: Rosemaryn isä oli yskinyt rajusti koko yön, ja hänen tilansa oli vain pahentunut aamua kohden.
Rosemary heräsi hätkähtäen ja kuuli vanhempiensa makuuhuoneessa äitinsä huutavan hädissään.
”Hän on aivan sininen! Hakekaa apua!” Edna huusi ja hakkasi epätoivoisesti ohutta seinää, jonka takana asuivat heidän naapurinsa, Taylorin perhe.
Rosemary sisaruksineen istui peloissaan peittoihinsa kääriytyneinä, kun naapurista juostiin lähimmälle puhelinkioskille soittamaan lääkäriä apuun.
”Minun on tehtävä kaikki käyntini jalan. Tulen, kun vain ehdin”, perheen lääkäri, tohtori Walker vastasi.

John Evelyn esitti 1600-luvulla ratkaisua savusumuongelmaan, mutta poliitikot eivät lämmenneet.
Hernerokkasumut piinasivat Lontoota yli 600 vuoden ajan
Vuoden 1952 joulukuun savusumu oli luultavasti koko kaupungin historian pahin. Lontoo oli kuitenkin jo keskiajalta tullut tunnetuksi niin kutsutuista pea soup-sumuista eli hernerokkasumuista. Ongelmaan ei kuitenkaan ollut keksitty ratkaisua.
1306
Lontoon asukkaat valittivat savusta, ja kuningas Edvard I määräsi hiilellä lämmittämisestä kuolemanrangaistuksen. Kieltoa oli kuitenkin mahdotonta valvoa.
1661
Kirjailija John Evelyn vetosi parlamenttiin ja ehdotti, että teollisuuslaitokset siirrettäisiin kaupungin ulkopuolelle ja lämmitykseen alettaisiin käyttää puuta.
1676
Sankka savupilvi roikkui jälleen Lontoon yllä. Väestötieteiliijä John Graunt totesi, että Lontoon savusumu on vaarallista, koska se ”aiheuttaa tukehtumisia”.
1813
Savusumu piinasi kaupunkia useita päiviä. Kuvausten mukaan se ”haisi kivihiilitervalta” eivätkä kaupunkilaiset nähneet kadun toiselta puolelta toiselle.
1873
Joulukuussa kaupunkiin laskeutui savusumu, joka oli silminnäkijöiden mukaan ”yksi sakeimmista ja sitkeimmistä tällä vuosisadalla”. Kuolemantapaukset lisääntyvät Lontoossa 40 prosentilla normaalista.
1880
Tammikuussa pääkaupungissa vallitsi sankka sumu kolmen päivän ajan, ja tuhannet menehtyivät.
1948
Evening Standard -lehti kertoi uudesta savusumusta, joka oli ”Lontoon pisimpään kestänyt sumu kautta aikojen”. Sumu piti kaupunkia otteessaan viikon ajan, ja Thamesjoella liikenne pysähtyi huonon näkyvyyden takia.
Yleensä Sargentin perhe lähti sunnuntaisin kirkkoon, mutta tänään Rosemary rukoili kotonaan. Nuoremmat sisarukset lähetettiin perhetuttujen luo, ja teini-ikäinen Rosemary jäi seuraamaan levottomana isänsä vointia. Albertin yskä ei näyttänyt hellittävän lainkaan.
Perhe joutui odottamaan lääkäriä lähes 12 tuntia. Lopulta tämä koputti ovelle pitkästä kävelystä uupuneena.
”Hänen pitäisi päästä sairaalaan, mutta ne ovat täynnä”, lääkäri totesi tutkittuaan Albertin.
Perhelääkärin paras neuvo oli, että Albert pysyisi omassa vuoteessaan ja perhe hakisi hänelle heti hänen oloaan helpottavan ja sydämensä kuormitusta keventävän nitroglyseriinitabletin, josta lääkäri kirjoitti heti myös reseptin.
Lääkkeen sai hakea tohtori Walkerin omalta vastaanotolta, jonne oli vain puolen tunnin kävelymatka Sargentien kodista. Edna veti kiireellä takin ylleen, kääntyi Rosemaryn puoleen ja sanoi: ”Tule mukaani.”N
Poliisi kohtasi kuolleita
SUNNUNTAI noin klo 18: Stanley Crichton näki kolmannessa iltavuorossaan lukuisia vainajia.
Stanley Crichtonin oli jätettävä jo kolmantena iltana peräkkäin astmasta kärsivä vaimonsa yksin kotiin ja lähdettävä partioimaan kaupungin kaduille. Lontoo oli muuttunut lähes aavekaupungiksi.
Sumu oli niin sakea, että Stanley näki vain muutaman metrin eteensä kulkiessaan Pohjois-Lontoon köyhän Upper Hollowayn kaupunginosan kaduilla, joita reunustivat lukuiset pienet liikkeet.
Stanley kulki autioiden lihakauppojen ja suutarinliikkeiden ohi. Alueen kaikki kaupat ja palvelut olivat sulkeneet ovensa viikonlopuksi – sankassa sumussa ei kannattanut suotta pitää liikkeitä auki, vaikka muuten joulukuu tavallisesti olikin vuoden vilkkainta aikaa.
Omistajat saattoivat vain hartaasti toivoa, että ryöstäjät eivät iskisi sumun suojissa juuri heidän putiikkiinsa.
KUVIA – lisää kuvia hernerokkasumusta:
Tänä sunnuntai-iltana Stanley ei kuitenkaan ollut varkaiden perässä – hänen työnkuvaansa kuuluivat myös tarkastuskäynnit yksityiskodeissa, joissa oli lääkärin ilmotuksen mukaan tapahtunut kuolemantapaus. Stanley varmisti saamaansa osoitteen vielä kertaalleen ja koputti sitten kuuluvasti Seven Sisters Roadilla sijaitsevan talon oveen.
Perheenjäsen tuli avaamaan oven ja kutsui Stanleyn sisään. Lääkäri tervehti Stanleyta, kun hän astui huoneeseen, jossa vanhempi mies istui nojatuolissa silmät auki ja katse lasittuneena.
Stanley otti kynänsä ja täytti lomakkeen kaupungin rekisteriviranomaisia varten. Mikään ei viitannut muuhun kuin luonnolliseen kuolemaan, ja Stanley täytti nopeasti vaadittavat tiedot, esitti surunvalittelunsa ja lähti köyhästä, surun vaientamasta kodista.
Stanley vieraili viikonlopun aikana lukuisissa kodeissa, joissa ihmisiä oli kuollut tuoleihin ja sänkyihin.
Monilla oli ollut hengitystiesairauksia, ja Stanley huolestui joka käynnillä yhä enemmän siitä, miten hänen vaimonsa Maura mahtoi voida. Pahimmassa tapauksessa Mauraa odotti sama kohtalo kuin Stanleyn kohtaamia ihmisiä.
Rosemary ja Edna kilpailivat aikaa vastaan
SUNNUNTAI noin klo 18.30: Rosemary lähti äitinsä kanssa hakemaan lääkettä, joka saattaisi pelastaa hänen isänsä hengen.
Ulkona oli pimeää, kun Edna ja Rosemary lähtivät kotoaan Bromleysta. Äiti ja tytär kulkivat hitaasti käsi kädessä – sumussa tututkin kadut olivat muuttuneet pelottavaksi labyrintiksi, jossa oli vaikea löytää tietään.
He pysähtyivät jokaisessa kadunkulmassa etsimään tuttuja maanmerkkejä löytääkseen oikean suunnan, mutta sumu verhosi lähes kaiken ja kirveli heidän silmiään.
”Olemme kävelleet harhaan”, Rosemary parahti puolen tunnin kuluttua, kun heidän olisi pitänyt olla jo perillä.
”Emmekä ole!” Edna ärähti. Hän oli toki oivaltanut jo itsekin, että he olivat hukanneet kallista aikaa eksyessään.
Tappajasumun ABC

1. Korkeapaine muodosti katon kaupungin ylle
Ajankohtaan nähden tavallista kylmemmän sään vallitessa Lontoon ylle muodostui korkeapaine, joka painoi ilmaa alaspäin. Samalla laskeutuva ilma lämpeni. Lämmin ilma muodosti ”katon”, joka esti kylmempää ilmaa nousemasta maapinnalta ylemmäs ilmakehään. Kaupungissa ilman kosteus tiivistyi paksuksi sumuksi, joka peitti koko Lontoon.

2. Kylmyys pakotti kaupunkilaiset lisäämään lämmitystä
Kylmä talvisää pakotti kaupunkilaiset lämmittämään kotejaan tavallista enemmän. Miljoonissa uuneissa lämmitykseen käytettiin kivihiiltä. Suurin osa toisen maailmansodan köyhdyttämän Britannian hyvälaatuisesta kivihiilestä meni vientiin, ja kodeissa ja esimerkiksi voimalaitoksissa käytettiin runsasti rikkiä sisältänyttä heikkolaatuisempaa ja halpaa nutty slack –kivihiiltä, jota ei säännöstelty.

3. Savusumu ei päässyt haihtumaan
Talojen ja teollisuuslaitosten piipuista tuprunnut savu ei päässyt leviämään ylöspäin kaupungin ylle jämähtäneen lämpimän ”peiton” alta. Korkeapaineen vuoksi sää oli myös tyyntä. Joka päivä sumuiseen ilmaan sekoittui entistä enemmän muun muassa savuhiukkasia, suolahappoa, fluoriyhdisteitä ja rikkidioksidia, jotka tekivät sumusta entistä sakeampaa ja tappavan myrkyllistä hengittää.

4. Heikkokuntoiset kaupunkilaiset eivät kestäneet
Savusumu sai monien kaupunkilaisten silmät kirvelemään, ja muun muassa savuhiukkaset ja rikkidioksidi aiheuttivat voimakasta yskää. Sumu hälveni 9. joulukuuta. Terveet aikuiset selvisivät vähemmällä, mutta esimerkiksi lukuisille pikkulapsille, ikääntyneille, astmaatikoille ja tupakoitsijoille savusumu koitui kohtaloksi.
Edna ja Rosemary löysivät perille vasta tunnin kuluttua.Edna maksoi lääkkeen ja pani sen taskuunsa, ja naiset palasivat haisevaan, hämärään savusumuun. Kotimatka taittui syvässä hiljaisuudessa, mutta keskittymisestä huolimatta he kävelivät taas harhaan.
Meni jälleen tunti, ennen kuin he olivat tutulla kotiovella. Sisään päästyään he huomasivat heti, että talo oli aivan hiljainen – yläkerrasta ei kuulunut yskimistä eikä vaivalloista hengitystä.
Edna ja Rosemary kävelivät täristen olohuoneeseen, missä Albertin seuraksi tulleet naapurit odottivat heitä vaitonaisina.
”Hän on kuollut. Aivan äsken”, yksi heistä kuiskasi.
Edna alkoi huutaa lohduttomalla, vihlovalla äänellä, jota Rosemary ei ollut koskaan aiemmin kuullut hänen suustaan. Edna säntäsi raput ylös makuuhuoneeseen ja vuoroin ulvoi ja nyyhkytti. Rosemary pysyi alakerrassa.
Hän oli sokissa. Vähitellen itsesyytökset alkoivat tulvia hänen mieleensä: He eivät olleet toimineet tarpeeksi ripeästi! Heidän olisi pitänyt kutsua lääkäri jo aiemmin! Heidän olisi pitänyt kävellä nopeammin hakemaan lääkettä! Se tabletti olisi voinut pelastaa isän hengen!
Nyt kaikki oli ohi. Yläkerrassa makasi hänen isänsä kuollena. Savusumu oli vienyt Albert Sargentin hengen.
Varas livahti pakoon Stanleyn nenän alta
MAANANTAI noin klo 19: Stanley Crichtonilla oli neljäs peräkkäinen iltavuoro. Sumun suojissa varkaat ryöstivät kaupan toisensa jälkeen.
Stanley nojasi pohjoislontoolaisen räätälinliikkeen ovea vasten ja ojensi kätensä suoraksi eteen. Hän ei erottanut nyrkkiään sumussa, ja kun hän katsoi alas, myös hänen jalkansa olivat sakean sumun peitossa.
Nuori poliisi oli jo lopen kyllästynyt savusumuun, mutta hän kiitti silti onneaan, etteivät sumuun sekoittuvat savu ja noki aiheuttaneet hänelle vakavampia oireita. Myös poliiseille jaetuista hengityssuojista oli ollut paljon apua – Stanley oli peittänyt suojalla kokonaan suunsa ja nenänsä.

Huomaavaiset koirien omistajat pukivat lemmikeilleen hengityssuojat joulukuisilla lenkeillä.
Kotona Maura oli onneksi selvinnyt toistaiseksi hengissä, mutta vaara ei suinkaan ollut ohi niin kauan kuin savusumu piti kaupunkia otteessaan ja luikerteli seinien rakosista sisään asuntoihin.
Stanley havahtui ajatuksistaan rikkoutuvan lasin helinään. Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen äänen yllättämänä mutta tokeni nopeasti ja lähti etenemään ääntä kohti räätälinliikkeen julkisivua tunnustellen. Pian hän huomasi, että ikkuna oli rikottu aivan sen oven vierestä, jonka edessä hän oli juuri seissyt!
Stanley ajatteli aluksi jonkun horjahtaneen sumussa vahingossa lasia vasten, mutta kohta hän kuuli viereisenkin liikkeen ikkunan rikkoutuvan. Kyseessä oli ilmiselvästi varas! Stanley ei pystynyt näkemään sumussa juuri mitään, ja hän eteni haparoivin askelin heiluttaen pamppua edessään.
Stanley tiesi, että varas oli aivan hänen vieressään, mutta lähes sokkona hän ei pystynyt tekemään juuri mitään tämän pysäyttämiseksi. Kun hän pysähtyi ja höristi korviaan, sumusta ei kuulunut enää ääntäkään.
Varas oli ilmeisesti paennut jo paikalta, ja Stanley etsi lähimmän poliisipuhelinkopin, jollaisista Lontoon ”bobbyt” saivat hälytettyä apua poliisiasemalta.
”Täällä ovat ikkunat aivan säpäleinä!” hän huusi luuriin.
”Asialle ei voi tehdä mitään juuri nyt. Kirjaamme raporttisi ja välitämme asian eteenpäin”, keskuksesta vastattiin, ja Stanleyn oli pitkin hampain myönnyttävä siihen, että murtovarkaita ei pidätellyt savusumun suojissa mikään.
Nuoren poliisin raportti oli vain yksi lukuisten murtoilmoitusten joukossa. Lehdet kuvasivat joulukuun 1952 savusumun päiviä suoranaisina ”rikosorgioina”.
Stanleyn valtasi tyhjä ja turhautunut olo – kuten monet muutkin poliisit, hän koki itsensä täysin voimattomaksi savusumuhelvetin keskellä.
Stanleyn mieliala parani kuitenkin, kun hän vuoronsa päätyttyä palasi aamun varhaisina tunteina kotiin, missä Maura oli edelleen vuoteenomana.
”Voin jo paljon paremmin”, vaimo vakuutti, kun Stanley kysyi hänen vointiaan.
Mauran pelastus oli ollut se, että hän oli malttanut olla menemättä töihin eikä ollut siten joutunut altistumaan savusumulle kaupungin kaduilla. Näin ei voisi kuitenkaan jatkua. Viime päivien painajainen oli saanut nuoren parin ymmärtämään, että elämä pääkaupungissa voisi olla jatkossakin hengenvaarallista astmasta kärsivälle Mauralle.
”Ehkä minun pitäisi anoa siirtoa toiseen kaupunkiin?” Stanley ehdotti vaimolleen.
”Sopii”, Maura vastasi hymyillen. Aviopari päätti jättää Lontoon savusumut taakseen.
Ruumiita pinottiin sairaalan kappeliin
TIISTAI noin klo 7: Tuuli oli noussut yöllä. Nokinen sumu, joka oli vallinnut Lontoossa jo neljä vuorokautta, alkoi hiljalleen hälvetä. Middlesexin sairaalassa paiskittiin silti yhä ylitöitä.
Lääkäri Donald Acheson näki ikkunasta himmeää valonkajoa ensi kertaa useaan päivään. Pari päivää aiemmin hänen oli vielä täytynyt hiipiä työpaikalleen lähes sokkona talojen seiniä tunnustellen – nuori lääkäri ei tosin ollut savusumun aikana juuri edes ehtinyt poistua sairaalasta.
Vaikka savusumu näyttikin jo hellittävän, sairaalaan saapui edelleen jatkuvasti uusia potilaita – nyt ambulanssit pystyivät vihdoin kulkemaan kaupungin kaduilla hakemassa sairaita hoitoon.
Achesonista tuntui karulta katsoa uhrien kärsimystä. Tilanpuutteen vuoksi potilaita virui kaikkialla: vanhat miehet yskivät synnytyssaleissa ja kuolemansairaita kärrättiin ruumiinavaussaleihin, joissa he kiemurtelivat vatsakramppien kourissa ja pitelivät kirveleviä kurkkujaan.
Monet nyt saapuvista potilaista olivat jo niin huonossa kunnossa, ettei heidän hyväkseen voitu tehdä paljoa.
Potilaat yskivät keltamustaa limaa, mikä Achesonin mielestä osoitti savusumun olevan syynä kuolemiin. Kun potilaan huulet alkoivat sinertää, lääkäri tiesi tämän olevan tukehtumassa.
Useimmat uhrit olivat yli 45-vuotiaita miehiä, mutta Acheson näki kuolleiden joukossa myös pikkulapsia, joiden hauraat elimet eivät pystyneet vielä käsittelemään savusumun sisältämiä myrkkyjä.
Tilat alkoivat loppua niin potilailta kuin ruumiiltakin, ja Achesonin oli pyydettävä anatomian laitokselta lisätilaa vainajille. Opetustilat muutettiin ruumishuoneeksi, ja ruumiita jouduttiin säilyttämään myös sairaalan kappelissa.
Acheson oli joutunut keskelle Britannian suurinta väestön terveyttä uhannutta katastrofia sitten ensimmäisen maailmansodan.

Lontoon tehtaat saivat vuodesta 1956 alkaen korkeammat piiput uusien savusumukatastrofien torjumiseksi.
Katastrofi johti lopulta lakimuutoksiin
Vuoden 1952 savusumun jälkeen Britannian poliitikot alkoivat miettiä ratkaisuja Lontoon ilmansaasteongelmaan. Savusumua vastaan taisteltiin vähemmän savuttavalla kivihiilellä ja teollisuuslaitosten pidemmillä piipuilla.
Yli 12 000 ihmistä kuoli joulukuun 1952 hernerokkasumun seurauksena. Näistä kolmasosa menehtyi savusumun vallitessa ja loput seuraavien kolmen kuukauden aikana savusumun sivuvaikutuksiin.
Tapaus herätti brittipoliitikot lopulta ymmärtämään, että talvisin toistuvien turhien kuolemantapausten estämiseksi oli ryhdyttävä toimiin.
Vuosina 1954, 1956 ja 1968 voimaan astui uusia lakeja, joilla pyrittiin varmistamaan puhtaampi ilma pääkaupungissa ja muualla maassa. Etenkin vuoden 1956 Clean Air Act toi uusia sääntöjä lämmitykseen.
Laissa muun muassa määrättiin, että tehtaiden piipuista tuli rakentaa korkeampia ja että eniten saastuttavat voimalaitokset oli jatkossa rakennettava kaupungin ulkopuolelle.
Kaupunkilaisten oli käytettävä kotien lämmitykseen puhtaampaa kivihiiltä, joka tuotti vähemmän savua. Lontoossa alettiin myös vähitellen käyttää lämmitykseen kaasua ja sähköä, jotta uunien rikkidioksidipäästöistä päästäisiin.
Clean Air Actin vaikutukset näkyivät jo vuotta myöhemmin, kun savusumuun liittyvien kuolemien määrä puolittui. Uuden lainsäädännön ansiosta vuoden 1952 tappajasumu jäi Britannian viimeiseksi merkittäväksi ilmansaastekatastrofiksi, ja toimivuutensa ansiosta brittien ilmanpuhtauslainsäädäntö otettiin ohjenuoraksi myös monissa muissa kaupungeissa eri puolilla maailmaa.
4 000 ihmistä oli kuollut viiden päivän aikana savusumuun, jota pian alettiin kutsua ”tappajasumuksi”. Tuhansittain ihmisiä menehtyi vielä tulevina kuukausina savusumun aiheuttamiin vaivoihin.
Donald Achesonille nämä joulukuun päivät tulivat jäämään hänen lääkärinuransa pahimmiksi.
Rosemary palasi kouluun
TIIISTAI noin klo 8: Sumu hälveni, julkinen liikenne alkoi palautua normaaliksi ja koulut ja kaupat avasivat jälleen ovensa.
Rosemary Sargent raahusti zombin lailla luokkahuoneeseen ja istui paikalleen sanaakaan sanomatta. Hän asetti tyhjän paperin Imperial-kirjoituskoneeseensa ja laski sormet hiljaa sen näppäimille.
”Eikö olekin kivaa päästä taas kouluun?” hänen vierustoverinsa ja ystävänsä Joyce kääntyi kysymään hilpeästi hymy huulillaan.
Rosemary naputteli konetta vaiti. Hän ei halunnut puhua siitä, mitä pari päivää aiemmin oli tapahtunut, mutta hän ei pystynyt myöskään valehtelemaan parhaalle ystävälleen. ”Isä kuoli sunnuntaina”, hän vastasi hiljaa. Joyce haukkoi henkeään kauhistuneena.
Ystävätär odotti selvästi jatkoa, mutta Rosemary ei pystynyt puhumaan enempää. Joyce ei myöskään tuntunut tietävän mitä sanoa.
Ystävykset istuivat ja naputtivat kirjoituskoneitaan, ja vain näppäinten äänet rikkoivat hiljaisuuden. Savusumu oli hellittänyt otteensa Lontoosta, mutta ei vielä Rosemarysta.
Jälkikirjoitus
Isän kuolema varjosti Rosemary Sargentin elämää vielä pitkään, minkä vuoksi hänen opintonsa kärsivät. Hän suoritti kuitenkin myöhemmin sihteerintutkinnon ja meni naimisiin. Rosemary ei puhunut sisarustensa kanssa koskaan vuoden 1952 savusumusta.
Donald Acheson siirtyi Middlesexin sairaalasta 1953 lääkäriksi ilmavoimiin. Hänet nimitettiin myöhemmin ylilääkäriksi ja hän erikoistui kansanterveyteen.
Stanley Crichton sai siirron Lontoosta. Hänen vaimonsa Maura kärsi loppuelämänsä astmasta.