Tappava sumu verhosi Lontoon

Rosemary tunsi piilopaikassaan, miten ilma muuttui yhä kosteammaksi: hänen paksut hiuksensa kastuivat ja vilunväristykset kulkivat pitkin kehoa. Joulukuun 1952 ensimmäiset päivät olivat olleet kylmiä, mutta 4. päivän iltana lämpötila notkahti vielä lähemmäs nollaa.

Kun Rosemaryn äiti kutsui sisaruksia sisään leikkimästä, utu oli jo alkanut tiivistyä paksuksi sumuksi. Kotona takassa hiilet hehkuivat lämpöä, ja keittiöstä levisi ruoan tuoksu. Leikit olivat herättäneet nälän, ja lapset kävivät innolla pöytään. Idyllinen perhepäivällinen oli tyyntä myrskyn edellä, sillä katastrofin ainekset olivat jo ilmassa.

Savusumu kirveli silmissä

PERJANTAI 5. JOULUKUUTA 1952 KLO 13: Yön aikana lämpötila oli laskenut nollan ­ala­puolelle, ja sakea sumu peitti Lontoon.

Rosemary painautui tiiviimmiin bussin ikkunaa vasten ­nähdäkseen paremmin ulos. Puoli tuntia aiemmin hän oli lähtenyt koulustaan Catford Central Schoolista, missä hän opiskeli muun muassa pikakirjoitusta ja konekirjoitusta.

Rosemary haaveili sihteerin työstä, mutta sumun vuoksi kaikki iltapäivän tunnit oli tänään ­peruttu ja Rosemary oli palaamassa tavallista aikaisemmin kotiin Bromleyhin.

Bussissa Rosemary ei nähnyt ulos kuin muutaman metrin päähän vaikka painoi kasvonsa kiinni ikkunaan ja siristi ­silmiään. Ilma oli tummaa ja kellertävää, ei aivan ruskeaa eikä mustaa, mutta paksua ja raskasta.

Jalkakäytävillä ihmiset kulkivat silmät sirillään hapuillen ja kompastellen ja ­pitivät kankaanpaloja suunsa edessä. Kaupungin miljoonista piipuista tupruava savu sekoittui sumuun, ja kaduilla noki kieppui ilmassa. Savusumu tunkeutui bussiinkin ja poltti Rosemaryn kurkkua ja kirveli silmissä ja nenässä.

Bussi eteni hitaasti nytkähdellen, sillä kuljettajan oli alituiseen tehtävä äkkijarrutus, kun sumusta ilmestyi yhtäkkiä näkyviin muiden autojen valoja.

Matka kesti paljon tavallista 20 minuuttia pidempään. Kun Rosemary lopulta nousi bussista Bromley Roadin päätepysäkillä kotinsa lähellä, hän huomasi yhtäkkiä muutaman askelen jälkeen, että hänen oli vaikea hengittää. Jokainen hengenveto tuntui siltä kuin yrittäisi hengittää kylmässä nokisessa savupiipussa.

Rosemary tunsi reitin pysäkiltä kotiin kuin omat taskunsa, mutta nyt hän tunnisti kotitalonsa vasta aivan kotiportin edessä.

Rosemaryn äiti Edna huokaisi helpotuksesta, kun hän näki vanhimman tyttärensä selvinneen turvallisesti ­kotiin kaupungilta. Isä Albertia ei sen sijaan kuulunut ­töistä kotiin vielä iltapäivän kääntyessä illaksikaan.

Albert Sargent työskenteli linja-autovarikolla Camberwell Greenissä noin kahdeksan kilometrin päässä. Hän oli ­aiemminkin myöhästynyt, kun joulukuinen sumu oli ­laskeutunut kaupunkiin, mutta tällä kertaa savusumu ­vaikutti tavallista pahemmalta.

Kun Albertia ei kuulunut vielä päivällisellekään, Edna alkoi huolestua. 42-vuotias Albert oli tupakoinut nuoresta asti ja sairasti kroonista keuhkoputkentulehdusta, eikä pitkä kävelymatka savu­sumussa varmasti ollut hyväksi miehen terveydelle.

”Kunpa hän nyt kiiruhtaisi”, Rosemary toivoi.

Poliisin oli jätettävä sairas vaimonsa

PERJANTAI noin klo 19: Sumu oli niin sankkaa, että poliisin oli jalkauduttava ohjaamaan liikennettä ja huolehtimaan ihmisten turvallisuudesta.

Stanley Crichton katseli ulos asuntonsa ikkunasta ­Pohjois-Lontoossa. Sumu oli niin sakeaa, että Finsburyn ­puistoa valaisseet viktoriaaniset kaasulamput näyttivät kuin pikkuruisilta tulikärpäsiltä. Vastavalmistunut 20-vuotias ­poliisi vihasi Lontoon ”hernerokkaa”, kuten kaupunkilaiset nimittivät talven sumuista säätä.

Hän tiesi, että kadut kuhisivat silloin rikollisia, jotka saivat rauhassa ryöstellä sumun suojissa. Seuraavista päivistä olisi tulossa kiireisiä Stanleylle, jolla oli tiedossa pitkiä työvuoroja.

Vielä rikosaaltoakin enemmän häntä kuitenkin huoletti astmaa sairastavan vaimonsa, 22-vuotiaan Mauran, vointi, joka paheni rajusti aina, kun sumu laskeutui kaupunkiin.

”Et sinä voi nyt lähteä ulos – älä ole hullu”, Stanley ­parahti, kun Maura puki yskien takkia ylleen lähteäkseen ­iltavuoroonsa. Hän työskenteli sairaala-apulaisena Great ­Ormond Streetin sairaalassa.

”Olethan sinäkin menossa töihin”, vaimo vastasi päättäväisesti.

”Minä en sentään yski keltaista limaa”, Stanley vastasi.

”Minä menen nyt”, Maura ilmoitti yksikantaan, avasi oven ja astui ulos savusumuun.

Stanley veti takin päälleen ja lähti vaimonsa perään. Hän erotti sumussa Mauran hahmon kauempana kadulla ja näki tämän yhtäkkiä kaatuvan kylmälle jalkakäytävälle.

Stanley juoksi vaimonsa luo, nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet ­takaisin kotiin. Hän laski Mauran sängylle ja varmisti, että tämä yhä hengitti. Maura ei saisi missään tapauksessa lähteä enää ulos.

Stanleyn oli itse kuitenkin lähdettävä saman tien – hän oli vielä koeajalla Metropolitanin poliisissa ja voisi menettää työnsä, jos ei ilmaantuisi ajoissa vuoroonsa. ”Pysy täällä. Tulen kotiin muutaman tunnin päästä”, hän rauhoitteli vaimoaan. Maura nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.

Albert palasi kotiin

PERJANTAI noin klo 20: Bromleyssa Rosemary odotti huolissaan isäänsä kotiin töistä.

Päivällispöytä oli korjattu ja astiat tiskattu, ja Rosemary ja Edna istuivat levottomina pöydän ääressä. Nuoremmat ­lapset – 11-vuotias David, 8-vuotias Malcolm ja 5-vuotias Sue – leikkivät huolettomina, mutta Rosemary ja hänen ­äitinsä tuijottivat hiljaa pöydälle tyhjäksi jäänyttä lautasta.

Yhtäkkiä ovi aukesi, ja Albert rojahti eteiseen. Hän haukkoi epätoivoisesti henkeä, ja kyynelet valuivat hänen poskilleen. Savusumu tunkeutui sisällekin, vaikka ovet olivat lukossa.

Albert yski voimalla ja yritti saada henkensä tasaantumaan. Kävelymatka Lontoon sumuisilla kaduilla oli käynyt hänen voimilleen.

”En ota nyt mitään, menen sänkyyn”, hän vastasi, kun Edna yritti tarjota hänelle jotain syötävää.

Albert raahautui vaivalloisesti kapeat rappuset ylös makuuhuoneeseen. Alakerrassa Rosemary kuuli, miten isä rojahti sänkyyn. Tämä ei selvästi voinut hyvin.

Rikollisilla oli kissanpäivät

PERJANTAI noin klo 20.30: Stanley Crichton ­hyvästeli Mauran ja lähti poliisiasemalle.

Stanley Crichton käveli sumuisia katuja työpaikalleen. ­Ilmassa oli vastenmielinen mätien kananmunien lemu. ­Terveen, nuoren poliisin kunnolle savusumu ei juuri käynyt, mutta ­matkallaan Hornseyn poliisiasemalle Stanley näki monien pysähtyvän tämän tästä yskimään kaduille.

Liikenne oli lähes seisahtunut. Katujen varsille oli jätetty autoja, sillä tiellä ei nähnyt enää ajaa. Suurin osa kaupungin busseista mateli kohti varikkoa, ja niiden edellä käveli ­liikennelaitoksen työntekijöitä näyttämässä lyhdyillä tietä.

Poliisilaitoksella Stanleylle valkeni tilanteen koko vakavuus. Puhelimet pirisivät taukoamatta: ihmisiä ryöstettiin kaduilla, kauppojen ikkunoita rikottiin ja koteihin murtauduttiin. Sumuun kiedottuna Lontoo oli varsinainen rikollisten ihmemaa, sillä poliisilla oli suuria vaikeuksia saada rötöstelijöitä kiinni.

”Olemme eksyneet”, kuuluivat turhautuneet ilmoitukset poliisiradiossa kerta toisensa jälkeen.

Autoista ei ollut mitään hyötyä, joten poliisien oli kuljettava rikospaikoille polkupyörillä tai jalan. Stanleylla oli edessä työpäivä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.

Rosemary huolestui isästään

LAUANTAI noin klo 15: Albert Sargentin vointi ei ollut kohentunut vuodelevosta huolimatta.

Sargenteilla lauantai oli kaikkea muuta kuin tavallinen päivä: talo oli sumun saartama, ja lasten oli pysyttävä sisällä myrkyllisen ilman vuoksi.

Rosemary kiiruhti yläkertaan vanhempiensa makuuhuoneeseen viemään isälleen ­lämmintä juomaa ja ruokaa. Albertin yskä oli vain pahentunut edellisestä päivästä.

”Onko kaikki hyvin?” Rosemary kuiskasi.

”Kaikki on hyvin, älä huoli”, isä vastasi hymyillen.

Rosemary ei kuitenkaan uskonut isäänsä. Hän juoksi alas keittiöön ja kertoi huolestaan äidilleen, joka ei ollut vielä käynyt katsomassa Albertia sinä päivänä.

”Minusta hän ei ole kunnossa”, Rosemary sanoi hiljaa.

”Höpsis, kyllä hän siitä tokenee. Viepä tämä hänelle”, Edna tokaisi ja ojensi tyttärelleen yskänlääkepullon.

Albert sai nielaistua yskänpuuskien lomassa lusikallisen lääkettä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Iltapäivällä Edna kävi ensimmäistä kertaa katsomassa miehensä vointia. Rosemary höristi korviaan alakerrassa.

Yleensä Edna sätti ja kiusoitteli miestään, mutta tänään hän oli vaiti.

Sairaalat täyttyivät

LAUANTAI noin klo 20: Lääkäri Donald Acheson oli työvuorossa West Endissä Middlesexin sairaalassa, joka alkoi täyttyä potilaista.

Donald Acheson oli turhautunut: mikään 26-vuotiaan lääkärinalun opinnoissa ei ollut valmistanut häntä tällaiseen ­tilanteeseen. Kaikki sairaalan vuodepaikat olivat jo käytössä, mutta potilaita tuli jatkuvasti lisää. Monilla oli hengitysvaikeuksia, ja henkilökunta antoi heille lisähappea.

”Jos kärsit hengitystievaivoista, lähde kaupungista välittömästi”, Lontoon lääkärit olivat ilmoittaneet virallisessa ­vetoomuksessaan, mutta monet astmasta, kroonisesta keuhko­putkentulehduksesta ja muista hengityselinsairauksista ­kärsivät kaupunkilaiset eivät olleet ehtineet paeta ­äkisti ­ilmaantunutta savusumua.

VIDEO – Tower Bridge sumussa:

Acheson kulki käytävillä hoitamassa potilaita, mutta kuolleiden määrä vain kasvoi tunti tunnilta. Hänen kollegansa merkitsivät kuolintodistuksiin kuolinsyyksi ”keuhkojen toiminnan akuutti heikentyminen”.

Savusumun aiheuttamien keuhkoinfektioiden seurauksena muodostunut märkä yksinkertaisesti tukki hengitystiet.

Edes sairaalassa ei ollut turvallista savusumun aikaan –sumu tunkeutui sisään ikkunoiden ja ovien raoista, ja lääkäreiden ja hoitajien oli pidettävä hengityssuojia, jotta he eivät hengittäisi haitallisia pienhiukkasia. Savusumu likasi valkoiset seinät, ja Acheson pani merkille, että myös kylpyammeet ja ­käsienpesualtaat muuttuivat yhä harmaammiksi.

Sairaalassa tungeksi potilaita kaaokseen asti siitäkin huolimatta, että sairaankuljetusjärjestelmä oli romahtanut.

Hälytysajoneuvot joutuivat kääntymään takaisin ilman potilaita, sillä kuljettajat eivät löytäneet perille sumussa. Ketään ei voitu noutaa kotoa hoitoon, vaan sairaiden oli itse ­raahauduttava hengenvaarallisessa sumussa sairaaloihin.

Acheson tiesi, että sairaalassa nähtiin vain jäävuoren huippu – savusumu oli sulkenut huomattavasti enemmän huonovointisia ihmisiä asuntoihinsa, ja lääkäri arveli, että silläkin hetkellä yhä useammat kaupunkilaiset tekivät hidasta ja tuskallista kuolemaa kodeissaan.

Albert Sargent tarvitsi hoitoa

SUNNUNTAI noin klo 4: Rosemaryn isä oli yskinyt rajusti koko yön, ja hänen tilansa oli vain pahentunut aamua kohden.

Rosemary heräsi hätkähtäen ja kuuli vanhempiensa makuuhuoneessa äitinsä huutavan hädissään.

”Hän on aivan sininen! Hakekaa apua!” Edna huusi ja hakkasi epätoivoisesti ohutta seinää, jonka takana asuivat heidän naapurinsa, Taylorin perhe.

Rosemary sisaruksineen istui peloissaan peittoihinsa ­kääriytyneinä, kun naapurista juostiin lähimmälle ­puhelinkioskille soittamaan lääkäriä apuun.

”Minun on tehtävä kaikki käyntini jalan. Tulen, kun vain ehdin”, perheen lääkäri, tohtori Walker vastasi.

Yleensä Sargentin perhe lähti sunnuntaisin kirkkoon, mutta tänään Rosemary rukoili kotonaan. Nuoremmat sisarukset lähetettiin perhetuttujen luo, ja teini-ikäinen Rosemary jäi seuraamaan levottomana isänsä vointia. Albertin yskä ei näyttänyt hellittävän lainkaan.

Perhe joutui odottamaan lääkäriä lähes 12 tuntia. Lopulta tämä koputti ovelle pitkästä kävelystä uupuneena.

”Hänen pitäisi päästä sairaalaan, mutta ne ovat täynnä”, lääkäri totesi tutkittuaan Albertin.

Perhelääkärin paras neuvo oli, että Albert pysyisi omassa ­vuoteessaan ja perhe hakisi hänelle heti hänen oloaan helpottavan ja sydämensä kuormitusta keventävän nitroglyseriinitabletin, josta lääkäri kirjoitti heti myös reseptin.

Lääkkeen sai hakea tohtori Walkerin omalta vastaanotolta, jonne oli vain puolen tunnin kävelymatka Sargentien ­kodista. Edna veti kiireellä takin ylleen, kääntyi Rosemaryn puoleen ja sanoi: ”Tule mukaani.”N

Poliisi kohtasi kuolleita

SUNNUNTAI noin klo 18: Stanley Crichton näki kolmannessa iltavuorossaan lukuisia vainajia.

Stanley Crichtonin oli jätettävä jo kolmantena iltana peräkkäin astmasta kärsivä vaimonsa yksin kotiin ja lähdettävä partioimaan kaupungin kaduille. Lontoo oli muuttunut lähes aavekaupungiksi.

Sumu oli niin sakea, että Stanley näki vain muutaman metrin eteensä kulkiessaan ­Pohjois-­Lontoon köyhän Upper Hollowayn kaupunginosan kaduilla, joita reunustivat lukuiset pienet liikkeet.

Stanley kulki autioiden lihakauppojen ja suutarinliikkeiden ohi. Alueen kaikki kaupat ja palvelut olivat sulkeneet ovensa viikonlopuksi – sankassa sumussa ei kannattanut suotta pitää ­liikkeitä auki, vaikka muuten joulukuu tavallisesti ­olikin vuoden ­vilkkainta aikaa.

Omistajat saattoivat vain hartaasti toivoa, että ryöstäjät eivät iskisi sumun suojissa juuri heidän putiikkiinsa.

KUVIA – lisää kuvia hernerokkasumusta:

Tänä sunnuntai-iltana Stanley ei kuitenkaan ollut varkaiden perässä – hänen työnkuvaansa kuuluivat myös tarkastuskäynnit yksityiskodeissa, joissa oli lääkärin ilmotuksen mukaan tapahtunut kuolemantapaus. Stanley varmisti saamaansa osoitteen vielä kertaalleen ja koputti sitten kuuluvasti Seven Sisters Roadilla sijaitsevan talon oveen.

Perheenjäsen tuli avaamaan oven ja kutsui Stanleyn ­sisään. Lääkäri tervehti Stanleyta, kun hän astui huoneeseen, jossa vanhempi mies istui nojatuolissa silmät auki ja katse lasittuneena.

Stanley otti kynänsä ja täytti lomakkeen kaupungin rekisteriviranomaisia varten. Mikään ei viitannut muuhun kuin luonnolliseen kuolemaan, ja Stanley ­täytti nopeasti vaadittavat tiedot, esitti surunvalittelunsa ja lähti köyhästä, surun vaientamasta kodista.

Stanley vieraili viikonlopun aikana lukuisissa kodeissa, joissa ihmisiä oli kuollut tuoleihin ja sänkyihin.

Monilla oli ollut hengitystiesairauksia, ja Stanley huolestui joka käynnillä yhä enemmän siitä, miten hänen vaimonsa Maura mahtoi voida. Pahimmassa tapauksessa Mauraa odotti sama kohtalo kuin Stanleyn kohtaamia ihmisiä.

Rosemary ja Edna kilpailivat aikaa vastaan

SUNNUNTAI noin klo 18.30: Rosemary lähti ­äitinsä kanssa hakemaan lääkettä, joka saattaisi pelastaa hänen isänsä hengen.

Ulkona oli pimeää, kun Edna ja Rosemary lähtivät kotoaan Bromleysta. Äiti ja tytär kulkivat hitaasti käsi kädessä – ­sumussa tututkin kadut olivat muuttuneet pelottavaksi labyrintiksi, jossa oli vaikea löytää tietään.

He pysähtyivät jokaisessa kadunkulmassa etsimään tuttuja maanmerkkejä löytääkseen oikean suunnan, mutta sumu verhosi lähes kaiken ja ­kirveli heidän silmiään.

”Olemme kävelleet harhaan”, Rosemary parahti puolen tunnin kuluttua, kun heidän olisi pitänyt olla jo perillä.

”Emmekä ole!” Edna ärähti. Hän oli toki oivaltanut jo ­itsekin, että he olivat hukanneet kallista aikaa eksyessään.

Edna ja Rosemary löysivät perille vasta tunnin kuluttua.Edna maksoi lääkkeen ja pani sen taskuunsa, ja naiset palasivat haisevaan, hämärään savusumuun. Kotimatka taittui syvässä hiljaisuudessa, mutta keskittymisestä huolimatta he kävelivät taas harhaan.

Meni jälleen tunti, ennen kuin he olivat tutulla kotiovella. Sisään päästyään he huomasivat heti, että talo oli aivan hiljainen – yläkerrasta ei kuulunut yskimistä eikä vaivalloista hengitystä.

Edna ja Rosemary kävelivät täristen olohuoneeseen, missä Albertin seuraksi tulleet naapurit odottivat heitä vaitonaisina.

”Hän on kuollut. Aivan äsken”, yksi heistä kuiskasi.

Edna alkoi huutaa lohduttomalla, vihlovalla äänellä, jota Rosemary ei ollut koskaan aiemmin kuullut hänen suustaan. Edna säntäsi raput ylös makuuhuoneeseen ja vuoroin ulvoi ja nyyhkytti. Rosemary pysyi alakerrassa.

Hän oli ­sokissa. Vähitellen itsesyytökset alkoivat tulvia hänen ­mieleensä: He eivät olleet toimineet tarpeeksi ­ripeästi! ­Heidän olisi pitänyt kutsua lääkäri jo aiemmin! Heidän olisi pitänyt kävellä nopeammin hakemaan lääkettä! Se tabletti olisi voinut pelastaa isän hengen!

Nyt kaikki oli ohi. Yläkerrassa makasi hänen isänsä kuollena. Savusumu oli vienyt Albert Sargentin hengen.

Varas livahti pakoon Stanleyn nenän alta

MAANANTAI noin klo 19: Stanley Crichtonilla oli neljäs peräkkäinen iltavuoro. Sumun suojissa ­varkaat ryöstivät kaupan toisensa jälkeen.

Stanley nojasi pohjoislontoolaisen räätälinliikkeen ovea ­vasten ja ojensi kätensä suoraksi eteen. Hän ei erottanut nyrkkiään sumussa, ja kun hän katsoi alas, myös hänen ­jalkansa olivat sakean sumun peitossa.

Nuori poliisi oli ­jo lopen kyllästynyt savusumuun, mutta hän kiitti silti ­onneaan, etteivät sumuun sekoittuvat savu ja noki aiheuttaneet hänelle vakavampia oireita. Myös poliiseille jaetuista hengityssuojista oli ollut paljon apua – Stanley oli peittänyt suojalla kokonaan suunsa ja nenänsä.

Kotona Maura oli onneksi selvinnyt toistaiseksi hengissä, mutta vaara ei suinkaan ollut ohi niin kauan kuin savu­sumu piti kaupunkia otteessaan ja luikerteli seinien rakosista sisään asuntoihin.

Stanley havahtui ajatuksistaan rikkoutuvan lasin helinään. Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen äänen yllättämänä mutta tokeni nopeasti ja lähti etenemään ääntä kohti räätälinliikkeen julkisivua tunnustellen. Pian hän huomasi, että ikkuna oli rikottu aivan sen oven vierestä, jonka edessä hän oli juuri seissyt!

Stanley ajatteli aluksi jonkun horjahtaneen sumussa vahingossa lasia vasten, mutta kohta hän kuuli viereisenkin liikkeen ikkunan rikkoutuvan. Kyseessä oli ilmiselvästi varas! Stanley ei pystynyt näkemään sumussa juuri mitään, ja hän eteni haparoivin askelin heiluttaen pamppua edessään.

Stanley tiesi, että varas oli aivan hänen vieressään, mutta lähes sokkona hän ei pystynyt tekemään juuri mitään tämän pysäyttämiseksi. Kun hän pysähtyi ja höristi korviaan, sumusta ei kuulunut enää ääntäkään.

Varas oli ilmeisesti paennut jo paikalta, ja Stanley etsi lähimmän poliisipuhelinkopin, jollaisista Lontoon ”bobbyt” saivat hälytettyä apua poliisiasemalta.

”Täällä ovat ikkunat aivan säpäleinä!” hän huusi luuriin.

”Asialle ei voi tehdä mitään juuri nyt. Kirjaamme ­raporttisi ja välitämme asian eteenpäin”, keskuksesta vastattiin, ja Stanleyn oli pitkin hampain myönnyttävä siihen, että murtovarkaita ei pidätellyt savusumun suojissa mikään.

Nuoren poliisin raportti oli vain yksi lukuisten murto­ilmoitusten joukossa. Lehdet kuvasivat joulukuun 1952 ­savusumun päiviä suoranaisina ”rikosorgioina”.

Stanleyn valtasi tyhjä ja turhautunut olo – kuten monet muutkin poliisit, hän koki itsensä täysin voimattomaksi ­savusumuhelvetin keskellä.

Stanleyn mieliala parani kuitenkin, kun hän vuoronsa päätyttyä palasi aamun varhaisina tunteina kotiin, missä Maura oli edelleen vuoteenomana.

”Voin jo paljon paremmin”, vaimo vakuutti, kun Stanley kysyi hänen vointiaan.

Mauran pelastus oli ollut se, että hän oli malttanut olla menemättä töihin eikä ollut siten joutunut altistumaan ­savusumulle kaupungin kaduilla. Näin ei voisi kuitenkaan jatkua. Viime päivien painajainen oli saanut nuoren parin ymmärtämään, että elämä pääkaupungissa voisi olla jatkossakin hengenvaarallista astmasta kärsivälle Mauralle.

”Ehkä minun pitäisi anoa siirtoa toiseen kaupunkiin?” Stanley ehdotti vaimolleen.

”Sopii”, Maura vastasi hymyillen. Aviopari päätti jättää Lontoon savusumut taakseen.

Ruumiita pinottiin sairaalan kappeliin

TIISTAI noin klo 7: Tuuli oli noussut yöllä. Nokinen sumu, joka oli vallinnut Lontoossa jo neljä vuorokautta, alkoi hiljalleen hälvetä. Middlesexin sairaalassa paiskittiin silti yhä ylitöitä.

Lääkäri Donald Acheson näki ikkunasta himmeää valonkajoa ensi kertaa useaan päivään. Pari päivää aiemmin hänen oli vielä täytynyt hiipiä työpaikalleen lähes sokkona talojen seiniä tunnustellen – nuori lääkäri ei tosin ollut savusumun aikana juuri edes ehtinyt poistua sairaalasta.

Vaikka savusumu näyttikin jo hellittävän, sairaalaan saapui edelleen jatkuvasti uusia potilaita – nyt ambulanssit pystyivät vihdoin kulkemaan kaupungin kaduilla hakemassa sairaita hoitoon.

Achesonista tuntui karulta katsoa uhrien kärsimystä. Tilanpuutteen vuoksi potilaita virui kaikkialla: vanhat miehet yskivät synnytyssaleissa ja kuolemansairaita kärrättiin ruumiinavaussaleihin, joissa he kiemurtelivat ­vatsakramppien kourissa ja pitelivät kirveleviä kurkkujaan.

Monet nyt saapuvista potilaista olivat jo niin huonossa kunnossa, ettei heidän hyväkseen voitu tehdä paljoa.

Potilaat yskivät keltamustaa limaa, mikä Achesonin mielestä osoitti savusumun olevan syynä kuolemiin. Kun potilaan huulet alkoivat sinertää, lääkäri tiesi tämän olevan tukehtumassa.

Useimmat uhrit olivat yli 45-vuotiaita miehiä, mutta Acheson näki kuolleiden joukossa myös pikkulapsia, joiden hauraat elimet eivät pystyneet vielä käsittelemään savu­sumun sisältämiä myrkkyjä.

Tilat alkoivat loppua niin potilailta kuin ruumiiltakin, ja Achesonin oli pyydettävä anatomian laitokselta lisätilaa ­vainajille. Opetustilat muutettiin ruumishuoneeksi, ja ruumiita jouduttiin säilyttämään myös ­sairaalan kappelissa.
Acheson oli joutunut keskelle Britannian suurinta väestön terveyttä uhannutta katastrofia sitten ensimmäisen maailmansodan.

4 000 ihmistä oli kuollut viiden päivän ­aikana savusumuun, jota pian alettiin kutsua ”tappaja­sumuksi”. Tuhansittain ihmisiä menehtyi vielä tulevina kuukausina savusumun aiheuttamiin vaivoihin.

Donald Achesonille nämä joulukuun päivät tulivat jäämään hänen lääkärin­uransa pahimmiksi.

Rosemary palasi kouluun

TIIISTAI noin klo 8: Sumu hälveni, julkinen liikenne alkoi palautua normaaliksi ja koulut ja kaupat avasivat jälleen ovensa.

Rosemary Sargent raahusti zombin lailla luokkahuoneeseen ja istui paikalleen sanaakaan sanomatta. Hän asetti tyhjän paperin Imperial-kirjoituskoneeseensa ja laski sormet hiljaa sen näppäimille.

”Eikö olekin kivaa päästä taas kouluun?” hänen vierus­toverinsa ja ystävänsä Joyce kääntyi kysymään hilpeästi hymy huulillaan.

Rosemary naputteli konetta vaiti. Hän ei halunnut puhua siitä, mitä pari päivää aiemmin oli tapahtunut, mutta hän ei pystynyt myöskään valehtelemaan parhaalle ystävälleen. ”Isä kuoli sunnuntaina”, hän vastasi hiljaa. Joyce haukkoi henkeään kauhistuneena.

Ystävätär odotti selvästi jatkoa, mutta Rosemary ei pystynyt puhumaan enempää. Joyce ei myöskään tuntunut ­tietävän mitä sanoa.

Ystävykset istuivat ja naputtivat kirjoituskoneitaan, ja vain näppäinten äänet rikkoivat hiljaisuuden. Savusumu oli hellittänyt otteensa Lontoosta, mutta ei vielä Rosemarysta.

Jälkikirjoitus

Isän kuolema varjosti Rosemary Sargentin elämää vielä pitkään, minkä vuoksi hänen opintonsa kärsivät. Hän suoritti kuitenkin myöhemmin sihteerintutkinnon ja meni naimisiin. Rosemary ei puhunut sisarustensa kanssa koskaan vuoden 1952 savusumusta.

Donald Acheson siirtyi Middlesexin sairaalasta 1953 ­lääkäriksi ilmavoimiin. Hänet nimitettiin myöhemmin ylilääkäriksi ja hän erikoistui kansanterveyteen.

Stanley Crichton sai siirron Lontoosta. Hänen vaimonsa Maura kärsi loppuelämänsä astmasta.