Stalin näännytti Ukrainan kuuliaiseksi

Neuvostoliittoa koettelivat vuonna 1932 nälänhätä ja kuivuus. Siinä missä muut näkivät katastrofin, Stalin näki tilaisuuden uhmakkaiden ukrainalaisten murtamiseen. Nälkä ajoi jotkut jopa ihmissyöntiin.

Neuvostoliittoa koettelivat vuonna 1932 nälänhätä ja kuivuus. Siinä missä muut näkivät katastrofin, Stalin näki tilaisuuden uhmakkaiden ukrainalaisten murtamiseen. Nälkä ajoi jotkut jopa ihmissyöntiin.

Alexander Wienerberger / Shutterstock

Lastenkoti Harkovan lähellä oli vuonna 1933 täynnä aliravittuja ukrainalaislapsia. Lasten mahat olivat turvonneet, ja osalla oli keho haavoilla, ja he itkivät sydäntäsärkevästi kipujaan. Eräänä päivänä laitoksessa tuli epäilyttävän hiljaista.

Kaksi vapaaehtoistyöntekijää kiiruhti katsomaan, mistä hiljaisuus johtui. Ryhmä lapsia oli kerääntynyt yhden pojan ympärille.

”Muut lapset söivät pikku-Petrusta. He kiskoivat hänestä irti paloja ja söivät ne. Pikku-Petrus teki samoin. Hän repi itsestään palasia ja söi ne. Muut lapset painoivat huulensa hänen haavoihinsa ja joivat hänen vertaan. Kannoimme pojan itkien pois nälkäisten suiden luota”, toinen vapaaehtoisista kertoi.

Kaikkialla Ukrainan neuvostotasavallassa vallitsi keväällä 1933 kuolema ja epätoivo. Joka päivä nälkään kuoli noin 10 000 ihmistä katastrofissa, jonka Stalin oli saanut aikaan pakottaakseen ukrainalaiset ruotuun.

Stalin pelkäsi kapinaa

Aina 1700-luvun puolivälistä Ukraina oli ollut Venäjän keisarikunnan hallinnassa, mutta vuonna 1917 keisarin syrjäyttämisen jälkeisinä kuukausina maa julistautui itsenäiseksi. Vapaus jäi lyhyeksi.

Ruumis Harkovan kadulla

Katastrofia esittäviä valokuvia ei juuri julkaistu. Tämän kuvan ruumiista Harkovan kadulla otti itävaltalainen Alexander Wienerberger (1891–1955), joka johti kaupungin kemiantehdasta.

© ITAR-TASS News Agency/Imageselect

Kommunistien valtaannousu Venäjällä johti sisällissotaan keisarille uskollisia nationalisteja vastaan, ja taistelut levisivät myös Ukrainaan. Kommunistit voittivat vuonna 1921, ja seuraavana vuonna Ukraina liitettiin Neuvostoliittoon.

Sisällissodan tuhot leimasivat elämää Ukrainassa pitkään. Vielä kymmenen vuotta vallankumouksesta olosuhteet olivat vaikeat, ja nälkäiset ukrainalaiset jonottivat leipää tuntikausia.

Keisariaikanakin kansalaiset olivat nähneet tämän tästä nälkää, mutta kommunistipropagandan mukaan ruokapulan olisi pitänyt olla nyt mennyttä, koska Neuvostoliitto oli työläisten ja talonpoikien paratiisi. Nälkä saikin ukrainalaisten tyytymättömyyden kasvamaan.

”Ihmisiä on harhautettu”, todettiin eräässäkin julisteessa, jossa kehotettiin työläisiä lakkoon.

Stalin puhuu

Stalin hallitsi Neuvostoliittoa yksinvaltaisesti vuodesta 1922 kuolemaansa vuoteen 1953 asti.

© Isaak Brodskij

Ukrainalaisten reaktio pakotti Stalinin toimimaan. Välttyäkseen keisarin kohtalolta hän turvautui vuonna 1929 ankariin keinoihin. Maatilat oli heti pakkokollektivisoitava, jotta valtio saisi elintarviketuotannon hallintaansa.

Talonpojat eivät saaneet enää omistaa maata eivätkä eläimiä, vaan kaikkien piti työskennellä valtiolle.

Talonpojat menettivät kaiken

1920-luvun alusta alkaen eri puolille Neuvostoliittoa oli alettu perustaa kolhooseja eli yhteistoimintatiloja. Prosessi oli kuitenkin liian hidas estääkseen elintarviketuotannon romahtamisen.

Kaupungeista komennettiin puolueen jäsenistä muodostettuja prikaateja ja nuorisojärjestö Komsomolin jäseniä toteuttamaan Stalinin suunnitelmia sotilaiden suojeluksessa.

Ukrainan kommunistisesta paratiisista karkotettiin ainakin 50 000 ”kulakkia” eli vauraana pidettyä tilallista ja vastavallankumoukselliseksi epäiltyä.

Talonpoikien viljaa kuljetetaan

1930-luvulla talonpojilta kerätyt viljakuormat kuljetettiin pitkillä vaunuletkoilla Neuvostoliiton suurkaupunkeihin.

© ITAR-TASS News Agency/Imageselect

Neuvostoliitto löi rahoiksi Ukrainan viljalla

Stalinin aikana viljan saanti oli niin tärkeää, että sitä ei haluttu jättää talonpoikien huoleksi. Valtion etu meni yli kaiken, ja talonpojat näkivät nälkää.

Ukrainan maatalouden uudelleenjärjestely merkitsi viljantuotannon laskua. Vaikka raportit neuvostotasavallan nälkäkatastrofista ehättivät Moskovaan asti, Neuvostoliitto jatkoi viljan vientiä: sekä vuonna 1932 että 1933 Neuvostoliitto vei 1,7 miljoonaa tonnia ulkomaille.

Vienti toi Neuvostoliitolle vierasta valuuttaa niin, että maa pystyi hankkimaan koneita Stalinin vaatimaa teollistamista varten. Lisäksi suuria määriä viljaa jaettiin Neuvostoliiton kaupunkeihin työläisten ruokkimiseksi.

Se, kuinka paljon talonpojat saivat pitää viljaa, riippui suunnitelmasta, joka tehtiin kauan ennen kuin sadon suuruus oli tiedossa.

Viranomaiset keräsivät viljaa aina suunnitelman mukaisesti, vaikkei jäljelle olisi jäänyt kylliksi talonpoikien ruokkimiseen tai seuraavan vuoden siemenviljaksi.

Prikaatit eivät takavarikoineet vain viljaa ja eläimiä, vaan ”kulakeilta” vietiin myös tilat ja muu omaisuus, muisteli silminnäkijä Lidija Vasylivna Poltavets:

”He saapuivat hevosvaunujen kanssa, lastasivat tavarat kyytiin ja veivät kaiken, minkä saivat käsiinsä. Kun he olivat takavarikoineet siemenviljan, he veivät myös talvivaatteemme, lampaannahkatakit, viitat ja muut vaatteet. Sitten he ottivat vaatteet yltämme.”

Poltavetsin isä karkotettiin ja perheen lapset jaettiin lähisukulaisille.

Säälimätön toiminta romahdutti Ukrainan sadot. Ennen niin ylpeät ja itsenäiset talonpojat saivat nyt niukasti leipää palkaksi valtion maan viljelystä. Näköalattomuus ja apaattisuus valtasivat alaa.

Neuvostoarmeijasta eronnut kenraali Petro Grigorenko kertoi myöhemmin esimerkin kahdentuhannen tilan Arhaneljsken kylästä. Ennen kollektivisointia se oli kuhissut elämää, mutta loppukesästä 1930 tilanne oli täysin toinen:

”Kahdeksan miestä käytti vuoron perään puimakonetta. Loput työväestä – miehet, naiset ja nuoretkin ihmiset – seisoskelivat vieressä tai makasivat varjossa.”

Talonpojalta viedään omaisuus

Ukrainan pakkokollektivisoinnin aikana talonpojalta vietiin omaisuus ja hän rukoili, että saisi pitää siitä edes osan.

© Imageselect

Tilanne kärjistyi kaksi vuotta myöhemmin. Samaan aikaan kun Ukrainan viljantuotanto romahti kollektivisoinnin vuoksi, Neuvostoliiton eteläosia kohtasi kuivuus. Vuonna 1932 jo ennestään niukka sato kuivui pelloille.

Paikalliset puoluevirkailijat kirjasivat ylös ensimmäiset 83 tapausta aliravittuja ukrainalaisia turvonneine vatsoineen. Kuusi heistä oli jo kuollut.

Stalin ylenkatsoi hätää

Ylellisellä datšallaan Sotšissa Mustanmeren rannikolla Stalin piti nälänhätää koskevia raportteja tekaistuina ja torjui ukrainalaisten pyynnöt saada viljaa, papuja ja herneitä muualta Neuvostoliitosta. Vasta kapinan uhatessa Stalin alkoi suhtautua asiaan vakavasti.

”Jos emme tee jotain tilanteen kohentamiseksi, saatamme menettää Ukrainan”, hän kirjoitti elokuussa 1932 Ukrainan kommunistipuolueen johtajalle Lazar Kaganovitšille.

Stalinilla ei ollut silti aikomustakaan pelastaa ukrainalaisia nälkäkuolemalta. Sen sijaan hän suunnitteli maan kansallistamisen viemistä loppuun, jolloin päästäisiin samalla eroon niistä asukkaista, jotka yhä havittelivat Ukrainan itsenäisyyttä. Hän käski siksi nopeuttaa kollektivisointia.

Ruumiita kadulla Ukrainassa

Tuhansia nälkäisiä ja uupuneita talonpoikia vaelsi Ukrainan suurkaupunkeihin etsimään ruokaa, ja heitä kuoli kaduille.

© Alexander Wienerberger

Ensin kiellettiin kaikki yksityinen viljely. Laki rinnasti tämän jälkeen yksityisen maanviljelyn valtion omaisuuden varastamiseen, josta rangaistiin kuolemalla.

Sitten punakaartilaiset määrättiin vartioimaan peltoja sadonkorjuun päättymiseen saakka, muistelee tuolloin seitsenvuotias Natalija Talantšuk, joka asui Dnipron kaupungin lähistöllä:

”He rakensivat vartiotorneja, ja vartijoilla oli kiväärit. Kun ruis ja vehnä ja muu vilja oli korjattu, väkeä virtasi pelloille poimimaan puimakoneilta maahan pudonneita tähkiä, jolloin vartijat ampuivat heitä, koska viljaa ei saanut kerätä. He eivät ampuneet vain aikuisia vaan myös lapsia.”

Vaikka ukrainalaiset kärsivät nälästä, vilja kuormattiin muualle maatalousministerin Moskovassa määräämien kiintiöiden mukaisesti. Marraskuussa Stalin kiristi tilannetta vielä entisestään ottamalla käyttöön ”mustat listat”.

Kiduttamalla kätköt esiin

Mustan listan käsite oli peräisin neuvostoteollisuudesta, jossa ahkerimmat työläiset saivat nimensä punaiselle taululle kaikkien nähtäväksi. Vähemmän ahkerat joutuivat mustalle taululle.

”He tunkivat hänen kätensä oviaukkoon ja paiskasivat oven kiinni.” Kidutuksen silminnäkijä Tšernihivin alueella, 1933.

Ukrainalaisille musta lista merkitsi sitä, että kolhooseja, jotka eivät saavuttaneet tuotantotavoitteita, kiellettiin käymästä kauppaa, jolloin ne eivät pystyneet ostamaan ruokaa nälkäisille työläisilleen. Koska Ukrainalta vaadittiin epärealistisia määriä viljaa, tuhannet neuvostotasavallan kollektiivit joutuivat mustalle listalle.

Kolhoositalonpojilla oli käytössään pian vain se ruoka, jonka he olivat onnistuneet piilottamaan viranomaisilta. Puolueen virkamiehistä ja sotilaista koostuvat partiot lähetettiin kaivamaan esiin talonpoikien kätköt.

Ne käänsivät talot ympäri mylläten sängyt, kehdot ja ikonit seiniltä, eivätkä kavahtaneet edes hautausmaita, joissa he tutkivat tuoreet haudat metallitangoilla pistelemällä.

Nuori nainen Tšernihivin alueelta Pohjois-Ukrainasta kertoi vuosikymmeniä myöhemmin, kuinka julmia etsinnät olivat:

”Prikaati kysyi, missä kultamme ja viljamme on. Äiti vastasi, ettei hänellä ole kumpaakaan. Sitten häntä kidutettiin. He tunkivat hänen kätensä oviaukkoon ja paiskasivat oven kiinni. Hänen sormensa murtuivat ja vuosivat verta, ja hän pyörtyi. Silloin he kaatoivat vettä hänen päälleen ja työnsivät neulan hänen kynsiensä alle.”

Nälkä sai ilmiannot yleistymään, koska ilmiantaja palkittiin jopa kolmanneksella takavarikoiduista elintarvikkeista. Vain kommunistisen puolueen johto sai ruokaa joka päivä. He pystyivät ostamaan sitä ostokorteilla, ja heidän eliittikoulua käyville lapsilleen tarjoiltiin ruokalassa ravitsevia annoksia.

”Sieltä kantautui taivaallinen tuoksu. Ihan alkoi itkettää”, muisteli köyhän perheen lapsi.

Nääntyneitä haudattiin elävältä

Henkihieverissä talonpojat hakeutuivat talvisin kaupunkeihin etsimään ruokaa. Kolhoosien työväki alkoi huveta, ja Stalin asetti uusia rajoituksia: hän kielsi talonpoikia poistumasta kotiseudultaan.

Isojen kaupunkien ulkopuolelle pystytettiin tiesulkuja, mikä pysäytti nääntyneimmät, mutta muut kiersivät sulut raahustamalla soiden ja metsien halki.

Kun maaseudun asukkaat sitten asettuivat kaupungin leipäjonoihin, heitä odotti uusi pettymys. Heidät tunnisti liian helposti ryysyistä.

”Poliisi kiskoi maalaiset pois jonoista, heitti heidät kuorma-auton lavalle ja kuljetti pois kaupungista”, muisteli Kiovassa asunut silminnäkijä Varvara Dibert.

Helmikuun 1933 lopulla viranomaiset olivat ottaneet kaupungeista kiinni jo 190 000 talonpoikaa. Useimmat lähetettiin takaisin kolhoosille. Osa ei päässyt koskaan niin pitkälle. Silminnäkijä Olena Kobylkon mukaan Harkovan kaduilta kerättyjä talonpoikia odotti julma kohtalo:

”Heidät vietiin tavarajunalla pellolle toiselle puolelle kaupunkia, jotta kukaan ei näkisi. Siellä heidät viskattiin joukkohautaan – elävänä tai kuolleena.”

Osa pysyi hengissä kekseliäisyytensä ansiosta. Olha Zazula oli tuolloin kuusivuotias, mutta hän ei unohda koskaan, miten hänen perheensä selvisi hengissä Vitovtsissa Kiovan lähistöllä:

”Kiskoimme puista kuorta ja autoimme äitiä jauhamaan sen jauhoksi. Sitten hän leipoi siitä leipäsiä.”

Neuvostoliitto yritti pitkään salata nälänhädän kieltämällä vierasmaalaisilta toimittajilta pääsyn kovia kärsineeseen neuvostotasavaltaan. Vasta maaliskuussa 1933 walesilaisen toimittajan Gareth Jonesin onnistui livahtaa Ukrainaan.

Holomodor sotilas

Neuvostosotilaat vartioivat viljaa, jonka Stalinin prikaatit keräsivät Ukrainasta.

© CPA Media Pte Ltd/Imageselect

Jones pääsi todistamaan katastrofia omin silmin ensimmäisenä länsimaalaisena toimittajana:

”Vaelsin kylien ja 12 valtionkollektiivin läpi. Kaikkialla kuului: ei ole leipää, olemme kuolemaisillamme. Yövyin kylässä, jossa oli ennen ollut 200 vetohärkää mutta nyt enää kuusi. Talonpojat söivät karjan rehua ja kertoivat, että moni oli jo kuollut nälkään.”

Ihmissyöjät etsivät lapsia

Tilanne oli niin epätoivoinen, että vuonna 1933 lääkäri kirjoitti ystävälleen, ettei ollut vielä ryhtynyt ihmissyöjäksi. Hän lisäsi, että ei ollut lainkaan varmaa, etteikö hän ”jo olisi sitä, kun kirjeeni ehtii sinulle”.

Vuosina 1932–1933 Ukrainassa tuomittiin 2 505 ihmistä kannibalismista, mutta nykyään todellisen luvun arvioidaan olevan paljon suurempi.

2 505 ukrainalaista sai tuomion ihmissyönnistä vuosina 1932–33.

Ihmissyöntitapaukset olivat toinen toistaan järkyttävämpiä.

”Kylässämme naapurimme Vasyl turposi nälästä. Hän ei enää pystynyt kävelemään ja makasi vain patjalla odottamassa kuolemaa. Kun Vasyl sitten kuoli, Jevdošksa leikkasi palan hänen reidestään ja söi sen. Pian myös hän kuoli. Jevdošksan serkku, joka asui heidän naapurissaan, löysi ruumiit. Yhdessä kattiloista oli ihmisen lihaa”, kertoi silminnäkijä Nadja Tkatšenko Tšerkasyn alueelta Keski-Ukrainasta.

Nadja Tkatšenko muistaa myös, miten hänen äitinsä kielsi lapsia menemästä tiettyyn osaan kylää:

”Oli tapauksia, joissa lapsia oli varastettu ja murhattu ja heidän lihastaan oli tehty ruokaa.”

Ukrainalaisten nääntyessä nälkään Neuvostoliiton elintarvikevarastot kasvoivat. Keskushallinnon varastoissa lepäsi vuonna 1933 peräti kolme miljoonaa tonnia viljaa, ja Ukrainasta vietiin ulkomaille myös tonneittain voita ja pekonia.

Chicago American sanomalehti 1935

Koko Neuvostoliitto kärsi kuivuudesta ja pakkokollektivisoinneista. Vuonna 1935 Chicago American -sanomalehti kirjoitti kuuden miljoonan kuolleen nälkään.

© Archive PL/Imageselect

Neuvostoliitto kielsi kaiken

Kommunistipuolue väitti sitkeästi, että pakkokollektivisointi sujui hyvin, ja salasi Ukrainan nälänhädän kaikin keinoin.

Neuvostoliitto kiehtoi 1930-luvulla länsilehdistöä. Maa, jossa kansa omisti tuotantovälineet, ansaitsi ihailua, ja harva toimittaja kykeni antamaan oikean kuvan siitä, mitä tapahtui Ukrainassa.

Stalin ja kommunistipuolue kielsivät järjestään nälänhädän ja tekivät kaikkensa piilottaakseen sen ulkomaailmalta.

Jos länsipoliitikkoja joskus päästettiin Ukrainaan, puoluevirkailijat huolehtivat, että nämä näkivät vain kommunismin parhaimmillaan.

Ranskan pääministerin Édouard Herriotin käyntiä varten Kiovan asukkaille jaettiin uudet vaatteet, näyteikkunat täytettiin elintarvikkeilla ja kaduille tuotiin autoja muista kaupungeista.

Toimittajat, jotka kuulivat huhuja katastrofin todellisesta laajuudesta, eivät yleensä uskaltaneet kirjoittaa siitä pelätessään joutuvansa karkotetuksi maasta.

Ne harvat uutiset nälänhädästä, jotka painettiin länsimaisissa lehdissä, eivät juuri herättäneet huomiota. 1930-luvulla eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia kiinnostivat enemmän lama ja Hitlerin valtaannousu Saksassa.

Stalin lähetti apua vasta, kun ukrainalaisten vastarinta kollektivisointia vastaan ja itsenäistymishaaveet murtuivat.

Lokakuussa 1933 hän pienensi merkittävästi Ukrainan viljantoimituskiintiöitä ja salli hätäavun. Tuolloin ainakin 3,5 miljoonaa ukrainalaista oli jo kuollut, ja osa historioitsijoista arvelee, että oikea luku on lähempänä 7,5:tä miljoonaa. Ukrainassa nälänhätää kutsutaan holodomoriksi, ”nälkään tappamiseksi”.

Holodomor oli pitkään kielletty puheenaihe. Vasta Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Stalinin masinoima ukrainalaisten kansanmurha tuli julki.