S/S Norge kynti Atlantin aaltoja kymmenen solmun tuntinopeudella. 105 metriä pitkä höyrylaiva kuljetti 727:ää siirtolaista Amerikkaan.
Kesäkuun 28. päivänä 1904 kello 7.45 Norge oli noin 400 kilometriä Skotlannin länsipuolella, kun sen runko yhtäkkiä vavahti rajusti. Matkustajat ja 68-jäseninen miehistö jähmettyivät kauhusta.
”Mitä se oli?” Kapteeni Gundel kysyi perämieheltään.
Alakannelta kuului kuin laivan kylkeä pitkin olisi vedetty raskaita rautaketjuja, ja aluksen keulaosan hyteissä olleet matkustajat putosivat vuoteistaan ja hytteihin alkoi tulvia vettä.
Kapteeni Gundel ei tiennyt, että Norge oli osunut vedenalaiseen kariin ja alus oli tuhon oma. Hän antoi käskyn kääntää alus ympäri ja suunnistaa aiemmin aamulla ohitetun brittitroolarin luo.
Norgeen tulvi kuitenkin niin paljon vettä, että suunnitelmasta oli pian luovuttava.
”Naiset ja lapset ensin – miehet odottakoot!” Gundel huusi komentosillalta, kun merimiehet alkoivat laskea pelastusveneitä veteen.
S/S Norge rakennettiin Glasgow’ssa vuonna 1881. Det Forenede Dampskibs-Selskab (nykyään DFDS) osti aluksen 18 vuotta myöhemmin.
Miehistö sai käskyn heittää veteen kaiken kelluvan, sillä kapteeni tiesi, ettei aluksen kahdeksassa pelastusveneessä ollut tilaa kuin osalle matkustajista. Merimiehet alkoivat heitellä kansituoleja ja pöytiä mereen kasvavan sekasorron keskellä.
Matkustajia tungeksi kannelle pelkissä alusvaatteissaan. Joukko venäjänjuutalaisia rukoili, kun yhtä pelastusvenettä laskettiin laivan kylkeä pitkin veteen. Siinä samassa aalto tarttui kevyeen veneeseen ja murskasi sen laivaa vasten.
Veneessä olleet naiset ja lapset joutuivat veden varaan ja katosivat aaltoihin. Laivalla olijat katsoivat kauhuissaan voimatta tehdä mitään. Moni päätti laivalle jäämisen olevan turvallisempaa, mutta kun laiva kallistui yhä jyrkemmin, pelastusveneisiin oli yhä useampia pyrkijöitä.
Äidit heittivät lapsiaan yli laidan
S/S Norgen matkustajia oli kohdannut Pohjois-Atlantin siihen saakka pahin onnettomuus, jossa selviytymismahdollisuudet olivat merkittävästi huonommat kuin loistoristeilijä Titanicin matkustajilla kahdeksan vuotta myöhemmin.
S/S Norge purjehti Kööpenhaminasta (1) Oslon (2) ja Kristiansandin (3) kautta kohti Amerikkaa. Kuljettuaan Orkneysaarten ja Skotlannin välisestä salmesta (4) se suuntasi kohti New Yorkia. 23 metriä korkean Rockallin luodon (5) lähistöllä alus ajoi karille.
Norge lähti kohtalokkaalle matkalleen Kööpenhaminan satamasta 22. kesäkuuta 1904. Aluksen omisti tanskalainen Det Forenede Dampskibs-Selskab, joka kuljetti siirtolaisia Pohjoismaista Yhdysvaltoihin.
Usein miehet lähtivät Amerikkaan edellä tekemään töitä ja säästämään rahaa, jotta muu perhe voisi seurata myöhemmin perässä. Siksi kyydissä oli jopa kaksisataa lasta äiteineen, kun Norge Kööpenhaminan, Oslon ja Kristiansandin jälkeen otti kurssin Skotlannin pohjoispuolelle.
Pohjois-Atlantin yllä levänneessä sumussa kapteeni Gundel suunnisti harhaan ja osui vedenalaiseen kariin, joka repi reiän Norgen runkoon. Laivan valtasi täysi sekasorto miehistön yrittäessä laskea pelastusveneitä veteen.
”Miehiä ja naisia loikki mereen. Jotkut taistelivat raivokkaasti pelastusliiveistä. Minä olin vienyt vaimoni ja viisi lastani pieneen syvennykseen ja kehottanut heitä pysymään siellä, kunnes palaisin. Kun palasin hakemaan perhettäni, he olivat kadonneet”, eräs hengissä selvinnyt mies muisteli.
”Meressä velloi suuri joukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka haukkoivat hädissään henkeään.” Norgen turmasta hengissä selvinnyt
Kun laivan keula vajosi yhä lähemmäksi merenpintaa, äidit heittivät epätoivoissaan lapsensa yli laidan toivoen, että nämä päätyisivät johonkin pelastusveneeseen. 20 minuuttia törmäyksen jälkeen Norge upposi kapteeni Gundelin seisoessa yhä komentosillalla.
Kylmä merivesi tunkeutui aluksen konehuoneeseen ja sai kuumat höyrykattilat räjähtämään. Räjähdys sinkosi ihmisiä, matkatavaroita ja kansilankkuja kauas merelle.
”Oli kamalaa nähdä matkustajien taistelevan hengestään ja kuulla heidän huutavan peloissaan. Meressä velloi suuri joukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka haukkoivat hädissään henkeään ja hukkuivat aaltoihin”, muisteli eräs onnekas, joka oli mahtunut pelastusveneeseen.
795:stä aluksella olleesta alle kaksisataa oli päässyt niihin kuuteen pelastusveneeseen, jotka olivat yhä pinnalla. Yksi pelastusveneistä murskautui vesille laskettaessa, ja toista ei ehditty saada veteen ennen aluksen uppoamista.
Reilut sata vuotta sitten suurissa matkustajalaivoissa oli puisia kansituoleja matkustajia varten. Jos laiva upposi, tuolit heitettiin mereen kellukkeiksi.
Kansituolit laskettiin pelastusvälineiksi
1900-luvun alussa meriturvallisuussääntöjen tärkein tavoite ei suinkaan ollut matkustajien hengen pelastaminen.
S/S Norgessa oli kahdeksan pelastusvenettä. Niissä oli tilaa yhteensä 251 henkilölle, vaikka laivaan mahtui yli 700 matkustajaa ja 68 miehistön jäsentä. Vuonna 1904 se oli täysin laillista.
Titanicin uppoamiseen asti vuonna 1912 laivan paino – ei matkustajien lukumäärä – määräsi, kuinka monta pelastusvenettä siinä oli oltava.
Siksi yli 2 400 tonnia painavassa Norgessa täytyi olla vain 2 000–2 500 kuutiojalan edestä pelastusvälineitä. Laissa todettiin myös, että pelastusvälineiksi laskettiin kaikki kelluva pelastusrenkaista irtopuutavaraan ja kansituoleihin.
Lain tarkoituksena oli ennen muuta säästää varustamoiden kustannuksia. Virallinen selitys oli kuitenkin se, että kukaan ei kuitenkaan selviäisi hengissä haaksirikosta avomerellä, koska apua ei voinut kutsua. Langaton lennätin ei ollut vielä yleisesti käytössä.
Pelastusveneille tulisi käyttöä vasta, kun muut alueella liikennöivät laivat huomaisivat – sattumalta – hädässä olevan aluksen, ja kuljettaisivat sitten matkustajat turvaan pienissä ryhmissä.
Vain harva matkustaja osasi uida, ja he hukkuivat yksi toisensa jälkeen. Pelastusveneissäkin selviytymismahdollisuudet olivat huonot. Matkustajat palelivat märissä vaatteissaan, ja koska Norgessa ei ollut hiljattain keksittyä langatonta lennätintä, se ei voinut hälyttää muita alueella liikkuvia laivoja apuun.
Vasta kymmenen päivän kuluttua ihmiset alkaisivat ihmetellä, miksi Norge ei ollut saapunut New Yorkiin.
Poika vajosi aaltoihin
Yhtäkkiä kapteeni Gundelin pää pulpahti pintaan. Kapteeni oli päässyt ulos uppoavasta laivasta, ja nyt hän ui henkensä edestä erään laivan päällystöön kuuluvan alaisensa kanssa.
Gundel suuntasi kohti suurinta pelastusvenettä, johon mahtui 48 henkilöä. Veneessä oli kuitenkin jo 70 ihmistä, joista suuri osa joutui seisomaan.
Matkustajat huitoivat hädissään kapteenia airoilla, sillä he pelkäsivät, että kapteenin ja tämän alaisen paino kaataisi veneen. Gundel yritti rauhoitella matkustajia:
”Minusta voi olla teille hyötyä, jos haluatte vielä päästä maihin.”
Pienen pohdinnan jälkeen veneessä olijat auttoivat Gundelin ja hänen alaisensa kyytiin.
Veneessä ei ollut ruokaa, ja kapteeni alkoi oitis säännöstellä vettä. Jokainen veneessä olija sai kostuttaa nenäliinansa pelastusveneen juomavesitynnyrissä kerran aamulla ja kerran illalla.
Ensimmäisinä päivinä haaksirikkoutuneet näkivät useita höyrylaivoja, mutta ne olivat liian kaukana havaitakseen pelastusveneitä. Vähitellen ihmisiä alkoi kuolla.
Kylmyys vaihtui auringon paahteeseen, ja polttava jano koetteli etenkin lapsia. Neljän ja puolen pelastusveneessä vietetyn päivän jälkeen eräs 8-vuotias norjalaispoika kuoli vanhempiensa syliin.
Monet itkivät, mutta kapteeni Gundel selitti lempeästi, että poika oli viisainta haudata mereen – muun muassa muiden terveyden varjelemiseksi. Lopulta pojan isä suostui ja kapteeni lausui rukouksen ennen kuin hän laski pojan ruumiin mereen.
Muissa veneissä tilanne oli yhtä karu. Sara Pruzanski, jonka aviomies odotti häntä ja lapsia Amerikassa, katsoi epätoivoisena neljää lastaan. Nämä eivät enää jaksaneet edes itkeä vaan tuijottivat vain voimattomina horisonttiin toivoen näkevänsä laivan.
Laura Petersen (1879–1966) matkusti onnettomuuden jälkeen Yhdysvaltoihin, mutta hän palasi Tanskaan paria vuotta myöhemmin.
Lannistumaton Laura rohkaisi muita
Kun tilanne oli synkimmillään, 25-vuotias tanskalaisnainen valoi muihin toivoa.
Laura Petersen oli ollut matkalla Chicagoon, jossa ystävän kertoman mukaan odottivat monet seikkailut. Sitten Norge ajoi karille, ja nyt vauraan sahanomistajan tytär istui pelastusveneessä numero 3, jossa oli myös merimies Karl Matthiasen.
Paniikin välttämiseksi Matthiasen valehteli, että pelastusveneen pohjalla loiskuva vesi tuli laidan yli pärskyvistä aalloista. Petersen tiesi, että se ei ollut totta.
Oikeasti pelastusvene oli vaurioitunut vesillelaskun yhteydessä, mutta Petersen ei paljastanut pelastusveneen vuotavan. Sen sijaan hän kannusti muita sanoen:
”Pää pystyyn, kyllä tämä tästä vielä lutviutuu!”
Hän istui pelkkään puvun yläosaan ja alushameeseen pukeutuneena veneen keulassa ja äyskäröi vettä saappaalla, ja illan pimettyä hän lauloi virsiä kuunvalossa.
Brittiläinen kutteri löysi pelastusveneen numero 3 jo vuorokauden kuluttua turmasta, mutta jostain syystä kalastajat eivät suunnanneet lähimpään satamaan vaan veivät haaksirikkoutuneet kotikaupunkiinsa Grimsbyhyn, jonne oli viiden päivän matka.
Britanniassa Matthiasen kertoi lehdistölle Laura Petersenin urheudesta, ja seuraavana vuonna Petersen palkittiin kunniamerkillä.
Saman veneen perässä istui norjalainen merimies Jørgen Hansen. Hän oli koko veneessä ainoa, jolla oli kokemusta meriltä. Eräänä päivänä Hansen näki vedessä kuolleen linnun, onki sen ylös, katkaisi sen kaulan ja juotti sen verta Sara Pruzanskin lapsille.
Sitten hän paloitteli linnun, jotta naiset, lapset ja muutama mieskin saivat pienen palan purtavaa. Raaka liha haisi mädältä, mutta Pruzanski oli kiitollinen.
Aurinko ja suola saivat selviytyneiden ihon hilseilemään, ja liikkumattomuus turvotti heidän jalkansa. Jotkut joivat janoonsa omaa virtsaansa, joka muuttui päivä päivältä myrkyllisemmäksi.
Jotkut eivät voineet vastustaa kiusausta ja joivat merivettä. Suolamyrkytyksen sekoittama teinipoika nousi yhtäkkiä pystyyn lähteäkseen kotiin Norjaan. Hän molskahti veteen, mutta toiset kiskoivat hänet takaisin veneeseen.
Kun tieto haaksirikosta lopulta saapui Tanskaan, ihmiset kokoontuivat varustamon pääkonttorin eteen Kööpenhaminan Nyhavniin.
Sara Pruzanski huomasi yhtäkkiä kauhukseen, että hänen 8-vuotias poikansa oli täysin liikkumaton, ja hän tajusi, ettei poika enää hengittänyt. Osa miehistä pohti nälissään, pitäisikö pojan ruumis säilyttää syötäväksi vai heittää yli laidan.
Varustamo vaiensi eloonjääneet 50 kruunulla
Kuusi päivää uppoamisen jälkeen brittiläinen troolari hinasi yhden Norgen pelastusveneistä ja siihen pelastautuneet 27 ihmistä Grimsbyn satamaan. Troolari oli ollut pyytämässä turskaa Rockallin luodon luona Skotlannin länsipuolella, kun se oli havainnut pelastusveneen. Grimsbystä tieto Norgen uppoamisesta sähkötettiin lennättimellä Kööpenhaminaan, jossa julistettiin suruliputus.
Laivayhtiön johtaja Jacob Brandt määräsi kaikki yhtiön työntekijät vaikenemaan turmasta.
Varustamo halusi kaikin keinoin välttää vastuun turmasta, ja johtaja lähettikin välittömästi yhtiön edustajia Britanniaan tarjoamaan eloonjääneille 50 dollarin korvauksen menetetyistä matkatavaroista sekä ilmaisen matkalipun New Yorkiin. Vastineeksi heidän oli allekirjoitettava asiakirja, jossa luki:
”Täten vapautamme yhtiön kaikista Norgen uppoamiseen liittyvistä vaatimuksista.”
Kaksi päivää myöhemmin suuri joukko toimittajia ja uteliasta yleisöä kokoontui Kööpenhaminan päärautatieasemalle nähdäkseen yhden eloonjääneistä merimiehistä, joka oli tulossa pääkaupunkiin meri- ja kauppatuomioistuimen kuultavaksi. Miesparka ei kuitenkaan ehtinyt puhua lehdistölle tai edes syleillä morsiantaan, ennen kuin kaksi laivayhtiön edustajaa jo vei hänet mukaansa.
”Jos ei tietäisi paremmin, voisi luulla, että siinä vietiin rikollista vankilaan”, yksi toimittajista totesi.
Rukouksia ei kuultu
1 500 kilometrin päässä Hebrideillä sijaitsevan Stornowayn pikkukaupungin asukkaat kiiruhtivat satamaan.
Kaksi alusta toi maihin Norgen viimeiset eloonjääneet – heidän joukossaan Sara Pruzanski, kapteeni Gundel ja norjalainen runoilija Herman Wildenvey (1885–1959).
Herman Wildenvey oli 19-vuotias, kun hän selvisi hengissä S/S Norgen uppoamisesta. Hän kirjoitti myöhemmin turmasta. Suurin osa Wildenveyn 44 teoksesta käsittelee rakkautta, ja häntä kutsutaankin usein ”kevään ja rakastumisen runoilijaksi”.
Norgen uppoamisesta oli tuolloin kulunut kahdeksan päivää, ja eloonjääneet olivat joutuneet kokemaan kovia. Stornowayn asukkaat ottivat heidät koteihinsa ja tarjosivat heille ensimmäisen kunnon aterian yli viikkoon.
Heikoimmassa kunnossa olleet vietiin kaupungin pieneen sairaalaan, jossa lääkärit ja sairaanhoitajat hoitivat heitä kellon ympäri.
”Surullisempaa näkyä kuin tuo kovaonninen ihmisjoukko on vaikea kuvitella. Naiset itkivät katkerasti kuolleita lapsiaan ja muita perheenjäseniään. Yksikään heistä ei pystynyt kävelemään ilman apua, mutta paikalliset tarjoutuivat innolla auttamaan noita kärsineitä ihmisparkoja”, eräs toimittaja raportoi Stornowaysta.
Sara Pruzanski meni sairaalaan erittäin heikossa kunnossa olevan Rebecca-tyttärensä kanssa. Tytöllä oli korkea kuume, ja lääkärit kertoivat äidille, että he eivät voineet tehdä mitään – aika näyttäisi, olisiko tytöllä voimia toipua. 12-vuotias Rebecca nukkui pois jo auringonlaskun aikaan.
Hänen lisäkseen Stornowayssa menehtyi vielä kahdeksan muuta lasta ja yksi aikuinen.
68 prosenttia Titanicin matkustajista ja miehistöstä kuoli aluksen upotessa. S/S Norgella vastaava luku oli 80 prosenttia.
Harva haaksirikosta selviytynyt ehti miettiä kokemiaan kauhunhetkiä, sillä kaupunkilaisten kerätessä heille vaatteita Det Forenede Dampskibs-Selskabin edustajat riensivät ahdistelemaan kaikkia, joilla oli voimia puhua.
Edustajat ottivat eloonjääneiltä allekirjoituksia asiakirjoihin ja lähettivät heidät kiireesti Yhdysvaltoihin. Yhtiö ei silti pystynyt salaamaan 635 ihmisen kuolemaa.
Oikeus vapautti varustamon syytteistä
Kööpenhaminalainen oikeusistuin päätti myöhemmin, että Norgen päällystö oli noudattanut merenkulkusääntöjä ja että uppoaminen oli puhdas onnettomuus. Ketään ei rangaistu, ja varustamo ja Tanskan hallitus lakaisivat tragedian pikaisesti maton alle.
Titanicin uppoamiseen asti vuonna 1912 laivat saivat yhä seilata Atlantilla ilman riittävästi pelastusveneitä kaikille aluksella oleville. Vain Norja muutti lainsäädäntöään seuraavana vuonna ja vaati pelastusvenepaikkaa kaikille, minkä seurauksena Det Forenede Dampskibs-Selskab alkoi kiertää Norjan satamat.
Toisin kuin Titanicilla, Norgella ei ollut matkustajinaan miljonäärejä, ja ehkä juuri siksi Norgen turma ei juuri herättänyt huomiota Pohjolan ulkopuolella.
Norgen uppoamista onkin kutsuttu ”köyhien Titaniciksi”, eikä sen enempää Tanska kuin Norjakaan ole pystyttänyt muistomerkkejä turman uhreille. Vain yhdessä paikassa kerättiin rahaa uhrien muistomerkkiä varten: Stornowayssa Hebrideillä.
Yhdeksän lasta ja yksi aikuinen kuolivat Hebrideille tulonsa jälkeen. Ainoa Norgen uhrien muistoksi pystytetty muistomerkki löytyy Stornowaysta. Kolmantena nimilistassa on Sara Pruzanskin tytär Rebecca, jonka sukunimi on kirjoitettu englantilaisittain ”Posansky”. Myös Pruzanskin 4-vuotias poika kuoli Hebrideille tulon jälkeen.