Maanvyöry synnytti tulva-aallon Italian Alpeilla

Jättimäinen kallio uhkasi sortua Pohjois-Italiassa, mutta viranomaiset eivät varoittaneet seudun asukkaita vaarasta. Kun vuorenrinne sitten syksyllä 1963 sortui Vajontin patoaltaaseen, paikallisilla ei ollut mitään mahdollisuutta paeta laaksoon vyöryvää jättimäistä tulva-aaltoa.

Jättimäinen kallio uhkasi sortua Pohjois-Italiassa, mutta viranomaiset eivät varoittaneet seudun asukkaita vaarasta. Kun vuorenrinne sitten syksyllä 1963 sortui Vajontin patoaltaaseen, paikallisilla ei ollut mitään mahdollisuutta paeta laaksoon vyöryvää jättimäistä tulva-aaltoa.

Imageselect

Micaela Coletti oli jo jonkin aikaa aistinut jonkin olevan pielessä.

12-vuotias Micaela oli viime kuukausien aikana tuon tuostakin kuullut vanhempiensa puhuvan huolestuneeseen sävyyn vasta rakennetusta Vajontin padosta, joka kohosi jättimäisen muurin tavoin kahden jyrkän vuorenrinteen välissä aivan Micaelan maalauksellisen kotikaupungin Longaronen lähellä Piavejoen laaksossa Pohjois-Italiassa.

Etenkin Micaelan isä tuntui epäilevän valtavan padon turvallisuutta.

”Pelkään, että jonain päivänä pato murtuu ja meille kaikille käy huonosti”, isä oli todennut Micaelan äidille.

Isän sanat kaikuivat Micaelan päässä, kun hän keskiviikkona 9. lokakuuta 1963 valvoi unettomana vuoteessaan.

Viimein Micaela nukahti, mutta pian hän heräsi voimakkaaseen matalaan jyrinään, joka muistutti ukkosen kumua kaukaisuudessa.

Siinä samassa Micaelan isoäiti hiipi Micaelan huoneeseen, jossa tämä makasi peiton alla peloissaan kokoon käpertyneenä.

”Suljen vain ikkunaluukut. Ulkona taitaa olla nousemassa myrsky”, isoäiti rauhoitteli Micaelaa ja silitti tämän poskea.

Kun hän oli sulkemassa ikkunaluukkuja, valot yhtäkkiä sammuivat ja tuli aivan pilkkopimeää.

Sitten Micaela tunsi kauhukseen, että hänen sänkynsä alkoi täristä yhä voimakkaammin.

Tuntui kuin talon alle olisi auennut pohjaton kuilu ja näkymätön käsi olisi yrittänyt työntää häntä sängystä. Jälkeenpäin Micaela ei muistanut tapahtuneesta muuta kuin sen, että hän oli huutanut kauhuissaan, kun helvetti oli riistäytynyt valloilleen hänen ympärillään.

Micaelan isän pelko osoittautui aiheelliseksi. Pato ja sen takana oleva tekojärvi olivat osasyyllisiä Piavejoen laaksossa 9. lokakuuta 1963 sattuneeseen katastrofiin.

Sähköyhtiö Società Adriatica di Elettricitàta eli SADEa ei kuitenkaan ollut huolettanut, kun se oli kuusi vuotta aikaisemmin alkanut rakentaa patoa laaksoon Longaronen yläpuolelle.

Monte Toc oli epävakaa vuori

Vuonna 1957 noin neljänsadan miehen joukko ilmestyi Longaronen yläpuolella sijaitsevaan syvään V:n muotoiseen rotkoon ja alkoi valaa sen pohjalle perustuksia tulevalle padolle.

SADEn pääinsinööri Carlo Semenzan suunnitelmien mukaan 160 metrin levyisen padon taakse syntyisi syvä patoallas, Vajontin tekojärvi, jonka tilavuus olisi 168,7 miljoonaa kuutiometriä ja jonka vesi pyörittäisi padon turbiineja ja tuottaisi sähköä Pohjois-Italian kasvavalle teollisuudelle.

Vajontin padon rakentaminen oli yksi seuraus Italian nopeasta talouskasvusta.

© Getty Images

Teollistuminen synnytti ympäristötuhoja

Vuonna 1976 Milanon lähellä Sevesossa ICMESAn kemiantehtaalla räjähti lannoitusaine trikloorifenolin valmistuksessa käytetty painesäiliö.

Muun muassa ympäristömyrkky TCDD:tä sisältävä myrkkypilvi levisi tiheästi asutulla seudulla laajalle, ja aiheutti pitkäkestoisia vaurioita niin eläimille, kasveille kuin ihmisillekin.

Seveson räjähdyksestä tuli symboli Italian sodanjälkeiselle nopealle nykyaikaistumiskehitykselle.

Italian talous kasvoi 1950–70-luvulla vauhdilla, ja maa muuttui ennätysajassa maatalousvaltiosta moderniksi teollisuusyhteiskunnaksi.

Valtiovalta ei juurikaan valvonut nopeasti kehittyvää teollisuutta, joka kuormitti raskaasti ympäristöä. Seurauksena oli muun muassa ilman ja vesien saastumista ja lukuisia ympäristökatastrofeja.

Semenza oli tapansa mukaan suunnitellut huolella kaikki yksityiskohdat padossa, johon käytettäisiin noin 360  000 kuutiometriä betonia.

Sen sijaan hän ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota padon ympärillä kohoavien vuorten geologiaan.

Seudun asukkaat tiesivät laaksoa ympäröivien vuorenseinämien olevan epävakaita, ja kivivyöryt olivat laaksossa varsin yleisiä. Yksi paikallisten suurimmista huolenaiheista oli noin 2 000 metrin korkuinen Monte Toc -vuori, joka kohosi aivan tulevan tekoaltaan vieressä.

Laakson asukkaat kutsuivat sitä enteellisesti ”vaeltavaksi vuoreksi”.

Onnettomuus herätti huolen

  1. maaliskuuta 1959 eräästä toisesta vuoresta irtosi valtava lohkare, joka vyöryi Longaronen lähistöllä sijaitsevaan padottuun Ponteseijärveen. Sortuma synnytti 20 metrin korkuisen tulva-aallon, joka hukutti paikallisen miehen.

Onnettomuuden jälkeen SADE päätti tehdä geologisia tutkimuksia tulevan Vajontin altaan ympärillä kohoavilla rinteillä.

Tekojärvessä tulisi aikanaan olemaan 16 kertaa enemmän vettä kuin Ponteseissä, ja jos siihen osuisi kivivyöry, seuraukset olisivat vielä tuhoisammat.

SADE nimitti arvostetun itävaltalaisen geologian professorin Leopold Müllerin johtamaan tutkimuksia. Müller palkkasi avustajakseen Carlo Semenzan 31-vuotiaan geologipojan Edoardon.

”50 miljoonan kuutiometrin laajuinen sortuma uhkaa laaksolaisten henkeä ja elantoa” L’Unità-sanomalehden otsikko

Heinäkuussa 1959 geologikaksikko alkoi tutkia maastoa tulevan tekojärven ympärillä.

He mittasivat vuoria, piirsivät alueesta tarkkoja karttoja ja kairasivat syvältä kalkkikivikalliosta näytteitä selvittääkseen, kätkeytyikö vuorten uumeniin huokoisia tai muuten epävakaita kivi- tai savikerrostumia.

Kävi ilmi, että Monte Tocin tekoaltaan puoleinen seinämä oli halkeillut ja siellä oli merkkejä mahdollisista maanvyöryistä. Vuori ei ollut lainkaan niin vakaa kuin oli luultu.

Geologit varoittivat vyöryvaarasta

Geologit varoittivat SADEa ja Carlo Semenzaa kallionsortuman mahdollisuudesta, kun patoallas alkaisi täyttyä ja kallioon kohdistuva paine kasvaisi.

Uusissa tutkimuksissa paljastui uusia vaaran merkkejä.

Monte Tocin tekoaltaan yläpuolella kohoavasta pohjoisseinämästä löytyi leveä murtumavyöhyke.

Geologien mukaan vyöhyke muuttuisi hyvin suurella todennäköisyydellä epävakaaksi, ja seurauksena saattaisi olla laaja sortuma, jossa veteen vyöryisi jopa 200 miljoonaa kuutiometriä kiveä.

Tulva-aalto jätti jälkeensä tuhon merkkejä, kuten rikkinäisiä leluja.

© Shutterstock

Müllerin ja Edoardon varoitukset eivät kuitenkaan vakuuttaneet Carlo Semenzaa, joka palkkasi toisenkin geologiryhmän tutkimaan Monte Tocia.

Uusi geologiryhmä kiisti Müllerin ja Edoardo Semenzan raportin johtopäätökset ja totesi Monte Tocin olevan kauttaaltaan ehjä ja vakaa.

Uuden tutkimusryhmän raportista huojentunut Carlo Semenza antoi helmikuussa 1960 luvan alkaa täyttää padon taakse jäänyttä allasta vedellä.

Kolmen koetäytön oli määrä osoittaa, että pato oli tiivis. Koevaihe sujui hyvin, ja lokakuussa 1960 tekoaltaan vedenpinta ulottui jo 170 metriin suunnitellusta 261 metrin enimmäiskorkeudesta.

Piavejoen laakson asukkaat padon alapuolella huokaisivat helpotuksesta. Moni heistä oli pelännyt, ettei pato kestäisi valtavaa vedenpainetta, ja lukemattomat aiheesta kirjoitetut lehtiartikkelit olivat vain lietsoneet pelkoa.

Toimittajat olivat kilvan kirjoittaneet mahdollisesta laajasta kallionsortumasta, joka saisi aikaan niin suuren tulva-aallon, että se hyökyisi padon ylitse laaksoon tuhoten kaiken mennessään.

”50 miljoonan kuutiometrin laajuinen sortuma uhkaa laaksolaisten henkeä ja elantoa”, varoitti esimerkiksi L’Unità-sanomalehden näyttävä otsikko.

Sen enempää lehti kuin sen lukijatkaan eivät tienneet, että lehden luku oli arvioitu reilusti alakanttiin ja että sortuma, josta Leopold Müller oli varoittanut, oli laajuudeltaan nelinkertainen.

Vuori alkoi murentua

Sähköyhtiö ja paikalliset viranomaiset eivät sietäneet minkäänlaista arvostelua patohanketta kohtaan ja haastoivat oikeuteen toimittajia, jotka olivat rohjenneet varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Lehdistön vaientamisyrityksistä huolimatta paikallisten asukkaiden keskuudessa alkoi liikkua huhuja, joiden mukaan SADE pimitti heiltä tärkeää tietoa.

Lokakuun lopulla 1960 paikallinen maanviljelijä huomasi Monte Tocin kyljessä valtavan M-kirjaimen muotoisen halkeaman noin 600 metriä patoaltaan yläpuolella.

Halkeama oli parin kilometrin levyinen ja se kasvoi joka päivä kolmella senttimetrillä. Pieni kivivyöry vuoren alarinteellä 4. marraskuuta 1960 sai SADEn turvautumaan jälleen Leopold Müllerin apuun.

”... jos pato murtuu, on parempi, että kuolemme yhdessä” Micaela Colettin isä

Itävaltalainen arveli patoaltaan veden tunkeutuneen syvälle Monte Tocin epävakaisiin kerroksiin ja saaneen vuoren halkeamaan. Hän suositteli tekojärven vedenpinnan laskemista vuoren vakauttamiseksi. Kun vesi valuisi pois vuoren sisällä olevista kerrostumista, vuori asettuisi taas vakaammin aloilleen.

Kaikki merkit viittasivat siihen, että Müller oli oikeassa.

SADEn avattua padon luukut ja juoksutettua tekojärvestä vettä kahden kuukauden ajan Monte Tocin liikehdintä lakkasi ja M:n muotoinen repeämä sen kyljessä kasvoi enää yhden millimetrin päivässä.

Niin sähköyhtiö, Carlo Semenza kuin Müllerkin uskoivat, että oikutteleva vuori oli nyt saatu rauhoittumaan.

Müller suositteli, että patoaltaan vedenpinnan korkeutta vuoroin nostettaisiin ja vuoroin laskettaisiin, jotta voitaisiin laukaista useita pieniä kallionsortumia yhden suuren sijasta.

Carlo Semenza taas halusi määrittää, kuinka korkeaksi patoaltaan vedenpinta pahimmillaan voisi nousta laajan sortuman seurauksena.

Kokeissa kävi ilmi, että pahin mahdollinen tilanne eli 200 miljoonan kuutiometrin suuruinen sortuma nostaisi altaaseen enintään 20 metrin korkuisen tulva-aallon.

Niinpä Semenza päätti, että patoaltaan vedenpinta pidettäisiin aina 25 metriä padon yläreunan alapuolella. Näin laakso olisi hänen mukaansa täysin turvassa mahdollisen sortuman aiheuttamalta tulva-aallolta.

Asiantuntijat tarkkailivat vuorta

SADE yritti saada Monte Tocin seinämän sortumaan hallitusti nostamalla ja laskemalla tekoaltaan vedenpinnan korkeutta.

  1. syyskuuta 1963 M:n muotoinen repeämä oli liikkunut yhteensä kolme metriä alaspäin ja asiantuntijat uskoivat, että he pystyisivät liu’uttamaan irronneen kallionosan hitaasti patoaltaaseen.

Tekojärven vedenkorkeus oli tuolloin kuitenkin ennätysmäiset 245 metriä, ja suuri vesimäärä nopeutti seinämän repeytymistä. SADEn asiantuntijat yrittivät hidastaa sitä avaamalla taas patoluukut ja laskemalla veden pintaa, mutta tällä kertaa juoksutuksilla ei ollut vuoreen minkäänlaista vaikutusta: M:n muotoisen halkeaman alapuolinen sortuma valui yhä nopeammin kohti järveä.

Sortuma ei ollut enää hallittavissa, mutta sähköyhtiön insinöörit ja geologit eivät silti olleet huolissaan.

Lokakuun alussa tekojärven vedenkorkeus oli laskenut 235 metriin, mikä jätti vedenpinnan ja padon reunan välille vaaditun 25 metrin turvavälin ja enemmänkin. Sähköyhtiön arvion mukaan pato pystyisi pysäyttämän suurenkin tulva-aallon, jos Monte Tocin seinämä irtoaisi ja vyöryisi järveen.

SADEn geologit tarkkailivat vuorta kellon ympäri, ja yhtiö oli lisäksi kehottanut paikallisia maanviljelijöitä viemään karjansa turvaan vuorenrinteeltä.

Sähköyhtiö ei kuitenkaan halunnut lietsoa turhaa pelkoa laakson asukkaissa, eikä se siksi varoittanut heitä uhkaavasta sortumasta. Asiantuntijathan olivat vakuuttaneet, ettei mahdollisesta sortumasta olisi vaaraa laaksolaisille.

Kuolema vyöryi laaksoon

Padon alapuolella olevien viiden kylän asukkaat olivat autuaan tietämättömiä sähköyhtiön asiantuntijoiden ponnisteluista pitää ”vaeltava vuori” kurissa.

Moni laaksolainen oli kuitenkin pannut merkille, että halkeaman alapuoliselta rinteeltä oli alkanut vyöryä järveen maata, kiviä ja puita.

”Lähetetään lapset kaiken varalta turvaan”, Micaelan äiti oli ehdottanut.

”Ei, jos pato murtuu, on parempi, että kuolemme yhdessä”, isä oli vastannut.

Micaelan odottaessa unen tuloa keskiviikkoiltana 9. lokakuuta 1963 Longaronen kahvilat ja baarit olivat täynnä ihmisiä.

Kaikkien katseet olivat nauliutuneet televisioon, jossa näytettiin tärkeää jalkapallo-ottelua.

Longaronen kylä oli yksi viidestä kylästä Monte Toc -vuoren alapuolella sijaitsevassa laaksossa. Kylä tuhoutui tulva-aallossa lähes täysin.

© www.environmentandsociety.org

ENNEN

Longaronessa oli reilut tuhat asukasta ennen lokakuun 1963 tuhotulvaa.

© www.environmentandsociety.org

JÄLKEEN

Paineaalto ja vesimassat hävittivät valtaosan Longaronesta lähes tunnistamattomaksi. Useimmat rakennukset tuhoutuivat, ja yli 1 450 kaupunkilaista sai surmansa.

Noin kello 22.40 ulkoa alkoi kuulua voimakasta ukkoselta kuulostavaa jylinää, joka hukutti puheensorinan alleen.

Hetkeä myöhemmin sähköt katkesivat ja Longarone pimeni täydellisesti. Maa alkoi täristä, ja laaksolaisten pahin painajainen kävi toteen ennen kuin he itse ehtivät edes tajuta, mistä oli kyse.

Noin 260 miljoonan kuutiometrin suuruinen kallio oli repeytynyt irti Monte Tocin kyljestä ja vyörynyt tekojärveen noin sadan kilometrin tuntivauhdilla. Se oli synnyttänyt noin 250 metrin korkuisen hyökyaallon, joka vyöryi nyt padon reunan ylitse laaksoon ja pyyhkäisi mukaansa kaiken tielleen osuvan.

Kapeassa laaksossa vesimassat muodostivat 70 metrin korkuisen seinämän, joka eteni vauhdilla laaksoa pitkin. Seinämän edellä kulki paineaalto, joka iski Longaroneen atomipommin räjähdystä vastaavalla voimalla.

Paine raastoi irti talojen kattoja, kaatoi seiniä ja murjoi ihmisiä tunnistamattomiksi. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Aivan paineaallon perässä seurasi tulva-aalto, joka raastoi irti ja tuhosi kaiken pyyhkäistessään ensin Longaronen ylitse ja syöksyessään sitten laaksoa pitkin eteenpäin kohti muita kyliä.

Vesimassat veivät mukanaan teitä, taloja, sähköpylväitä, junanraiteita, autoja, puita, polkupyöriä, eläimiä ja ihmisiä.

15 minuuttia myöhemmin aalto oli mennyt menojaan, ja laaksoon oli laskeutunut kuolemanhiljaisuus. Kaikkea peitti mutakerros, jonka alta erottui talojen raunioita, tiilikasoja ja elottomia ihmisruumiita.

Tuhon jälkeen Longaronen kirkosta oli jäljellä vain torni.

© Imageselect

Osa uhreista hautautui mutaan

Pelastustyöt käynnistyivät välittömästi veden kaikottua. Laaksoon saapui pelastustyöntekijöitä, sotilaita ja vapaaehtoisia läheltä ja kaukaa etsimään eloonjääneitä ja kuolleiden ruumiita.

Auttajien ponnistukset palkittiin kuitenkin vain harvoin. Tulva-aalto oli tuhonnut käytännössä kaikki Piavejoen laakson kylät padon alapuolella, ja raunioista löytyi vain harvoja eloonjääneitä.

Noin kello 2.30 pelastajat näkivät mudasta pilkistävän käden ja jalan. Kun he vetivät kuolleeksi luulemansa uhrin esiin, he havaitsivat, että tämä olikin kuin ihmeen kaupalla elossa.

”Täällä on eloonjäänyt vanhus!” yksi pelastajista ilmoitti, mutta hän erehtyi. Mutakerroksen alta paljastui 12-vuotias Micaela Coletti, jonka paineaalto oli tempaissut vuoteestaan ja paiskannut 350 metrin päähän perheen kodista.

Pelastustyöntekijä nosti Micaelan syliinsä, pyyhki mudan tämän kasvoilta ja kantoi tämän autoon, jossa tyttö tokeni ja purskahti itkuun.

Micaela ei vielä tiennyt, että hän oli yksi Longaronen harvoista eloonjääneistä ja että koko hänen perheensä oli kuollut onnettomuudessa, joka vaati kaikkiaan noin kahdentuhannen ihmisen hengen.

Kaikki uhreja ei koskaan löydetty

Katastrofia seuranneina päivinä pelastustyöntekijät ja sotilaat kaivoivat kuumeisesti mutaa ja raivasivat tiilikasoja löytääkseen mahdollisia eloonjääneitä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Vainajien tunnistaminen oli erittäin vaikeaa, sillä voimakas paineaalto oli repinyt monilta pään tai raajoja.

Suru oli läsnä kaikkialla laaksossa, kun turman aikana muualla olleet laaksolaiset palasivat kotiin ja saivat kuulla läheistensä kuolleen ja kotiensa tuhoutuneen.

72-vuotias Carmela Buttet kaivoi epätoivoissaan lusikalla mutaa paikassa, jossa hänen kotinsa oli ollut, ja valitti lohduttomasti: ”Poikani, rakas poikani, hän on tuolla jossain.”

Pari sotilasta yritti lempeästi houkutella naista pois:

”Tulkaa mukaamme, rouva, ei teistä ole täällä apua”, yksi sotilaista maanitteli. Buttet riistäytyi irti miehen otteesta, sillä hän ei ollut valmis luopumaan toivosta löytää poikaansa, miniäänsä ja heidän kolmea pientä lastaan.

”Minun poikani on tuolla, auttakaa minua kaivamaan”, Buttet vaikeroi ja jatkoi kaivamista. ”Olkaa kilttejä ja etsikää vielä”, hän rukoili sotilaita.

Nainen näyttää uhrien kuvia oikeudenkäynnin aikana.

© Getty Images

Syylliset välttelivät vastuuta

Italian hallitus, viranomaiset ja padon rakentamisesta vastanneet tahot väittivät, että tuhoisa onnettomuus tapahtui ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ja irtisanoutuivat vastuusta vetoamalla siihen, että kyseessä oli luonnonkatastrofi.

Hallituksen äänenkannattajana tunnetun La Discussione -sanomalehden mukaan onnettomuus oli ”salaperäinen osoitus Jumalan rakkaudesta”.

Riippumattomat tiedotusvälineet arvostelivat ankarasti sähköyhtiö SADEn johtajia, insinöörejä ja geologeja ja syyttivät heitä törkeästä piittaamattomuudesta ja siitä, ettei paikallisia asukkaita ollut varoitettu kallion sortumavaarasta.

Lopulta tutkintakomissio totesi, että sekä sortuma että tulva olisivat olleet ennakoitavissa, ja 11 sähköyhtiön työntekijää sai helmikuussa 1968 syytteen velvollisuutensa laiminlyönnistä ja taposta.

Syytetyistä kolme ehti kuolla ennen oikeudenkäynnin alkamista, ja kun oikeus lopulta julisti päätöksensä vuonna 1971, vain kaksi syytettyä todettiin syyllisiksi tappoon. Heidätkin vapautettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen.

SADE suostui maksamaan korvauksia uhrien omaisille vasta vuonna 1997.

Yksi heistä oli Micaela Coletti, joka oli turman aikaan vasta 12-vuotias ja menetti siinä koko perheensä. Vain 30 Longaronen lasta selvisi tuhosta elossa.

Carmela Buttet ei koskaan löytänyt rakkaitaan.

Noin tuhannen muun uhrin tavoin hekin olivat joko hautautuneet syvälle mutaan tai pyyhkiytyneet tulva-aallon mukana Adrianmereen.

Myös Micaela Colettin perhe katosi turmassa, ja vain hänen isänsä ruumis löydettiin myöhemmin. Nyt, yli 50 vuotta katastrofin jälkeen, Coletti muistaa kohtalokkaasta yöstä vain hajanaisia katkelmia.

”Muistan, että istuin palomiehen harteilla ja että hän kompasteli maassa lojuviin lohkareisiin. Pyysin häntä laskemaan minut alas, mutta hän kieltäytyi. Muistan myös kuun, joka näytti olevan niin kirkas ja niin lähellä, että minua alkoi pelottaa. Tuntui kuin olisin voinut koskettaa sitä. En ole koskaan nähnyt kuuta niin suurena. Seuraava asia, jonka muistan, on se, että joku mies nosti minut autoon ja jostain kuului itkua. Sitten tajusin, että itkijä olin minä itse.”