Lontoon suuri palo: yksi kipinä riitti

Pudding Lane, sunnuntain vastainen yö

Puolen yön maissa Thomas Farrinerin tytär Hanna kävi tarkistamassa, että leipomo oli suljettu ja uunista oli tyhjennetty hiillos ja tuhka.

Sytytysvälineet olivat valmiina seuraavaa päivää varten uunin yhä lämpimällä kivellä. Hannan palatessa yläkertaan isä ja sisäkkö nukkuivat jo.

Tuntia myöhemmin Farrinerin miespalvelija heräsi paksuun savuun, joka täytti koko pohjakerroksen. Hän harppoi portaat ylös ja herätti kiireesti Thomas ja Hanna Farrinerin ja sisäkön.

Alakerrasta nousi niin paksulti savua, ettei nelikko enää päässyt alas leipomoon ja sitä kautta ulos, joten he pakenivat talon ylimpään kerrokseen.

Farriner huusi tulen olevan irti, ja pian leipomon luokse ryntäsi naapureita yöasuissaan.

Tuli oli jo levinnyt koko rakennukseen, ja naapurit yrittivät tukahduttaa liekkejä heittämällä niihin ämpäreillä vettä, olutta ja maitoa ja paiskomalla niihin lapioilla maata ja lantaa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, vaan liekit kohosivat yhä ylemmäs.

Lopulta Farrinerit pujottautuivat ulos ikkunasta ja kiipesivät katonharjassa roikkuen naapuritalon puolelle. Miespalvelija seurasi perässä, mutta sisäkkö ei uskaltanut.

Korkean paikan kammonsa vuoksi sisäköstä tuli ilmeisesti Lontoon palon ensimmäinen kuolonuhri, sillä leipomo ja koko talo olivat pian ilmiliekeissä.

Pudding Lane, sunnuntai klo 2.30

Reilun tunnin ajan näytti siltä, että palo rajoittuisi leipurin taloon ja lähimpiin naapuritaloihin, mutta sitten voimakas itätuuli alkoi painaa liekkejä yhä kauemmas seuraaviin puurakennuksiin. Paikalle kiiruhtaneilla poliiseilla ei ollut valtuuksia määrätä taloja purettavaksi, jotta tuli olisi voitu pysäyttää raivaamalla talojen väliin suojavyöhykkeitä, niin sanottuja palokujia.

Oli siis herätettävä pormestari sir Thomas Bloodworth, sillä hänellä oli valtuudet ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin suurpalon uhatessa.

Bloodworth ei kuitenkaan tohtinut määrätä ehjiä rakennuksia purettavaksi ilman niiden omistajien lupaa, ja kun talojen omistajat asuivat usein aivan toisaalla kaupungissa, ei lupia päästy noin vain kyselemään.

Hän ei pitänyt paloa vaarallisena ja kuittasi koko asian myöhemmin kuuluisiksi nousseilla sanoillaan: ”Nainenkin voisi pissiä sen sammuksiin.” Sen sanottuaan hän palasi kotiin nukkumaan.

Seething Lane, sunnuntai klo 3

Samuel Pepys oli laivastoministeriön virkamies, joka asui vaimonsa Elizabethin kanssa vajaan puolen kilometrin päässä Pudding Lanesta koilliseen. Hänen ensimmäinen paloa koskeva päiväkirjamerkintänsä kuvaa tilannetta yöllä:

”Jotkut palvelijattaristamme olivat myöhään hereillä valmistellessaan tämänpäiväistä juhlaa, ja kolmen maissa aamuyöllä Jane tuli herättämään meidät kertoakseen, että he näkivät kaupungilla suuren tulipalon. Nousin ylös, vedin aamutakin päälleni ja menin katsomaan hänen ikkunastaan. Uskoin tulen olevan jossain Mark Lanen tuolla puolen, ja koska en ollut kokenut tällaisia tulipaloja, ajattelin sen olevan riittävän kaukana meistä, ja niin menin takaisin vuoteeseeni nukkumaan.”

Pepys ei pormestarin tapaan aluksi ymmärtänyt, kuinka vakava tilanne todella oli.

Towerin linnoitus, sunnuntai klo 7

Pepys nousi seuraavana aamuna seitsemältä. Hän katsoi ulos ikkunasta, ja palo näytti laantuneen yön aikana. Se vaikutti myös olevan yhä kauempana.

”Vähän ajan kuluttua Jane tuli ja kertoi kuulleensa, että yli 300 taloa oli palanut yöllä ja että koko London Bridgelle johtava Fish Street oli nyt tulessa. Puin nopeasti päälleni ja kävelin suoraan Toweriin ja siellä korkealle paikalle.”

Näköalapaikaltaan keskustan itäpuolelta Pepys näki selvästi tulipalon loimottavan London Bridge -sillan länsipuolella.

Huolestuneena hän meni tapaamaan Towerin linnoituksen komentajaa, joka kertoi palon alkaneen sunnuntaina aamuyöllä Pudding Lanen hovileipomosta.

Pepys halusi tarkastella tulipaloa tarkemmin. Hän käveli Thamesille ja järjesti itselleen soutuveneen.

Thamesjoki, sunnuntaiaamu

Pepys näki Thamesilta kuin aitiopaikalta palon riehuvan joen pohjoisrannalla London Bridgen länsipuolella:

”Kaikki kamppailivat pelastaakseen omaisuuttaan ja heittivät tavaroita jokeen tai kantoivat niitä virralla oleviin lotjiin. Köyhät pysyttelivät taloissaan, kunnes tuli jo nuoli niiden seiniä, ja juoksivat sitten veneisiin tai kapusivat joen partaan portailta toiselle.”

Tuli raivosi kaikkialla, eikä kukaan näyttänyt yrittävän sammuttaa sitä – kaikki yrittivät vain pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Pepys kirjoitti nähneensä jopa pulujen polttavan lentäessään siipensä ja putoavan maahan.

Tunnin kuluttua Pepys oli vakuuttunut tilanteen vakavuudesta. Hän pyysi soutajaa viemään hänet joen töyräälle, mistä hän lähti kohti Whitehallia, kuninkaanlinnaa.

Amiraliteetissa sotalaivaston virkamiehenä työskentelevä Pepys oli kuningas Kaarle II:n arvostettu neuvonantaja, ja hänestä tuli palon ajaksi kuninkaan silmät ja korvat kärventyvässä kaupungissa.

Kuninkaanlinna Whitehall, sunnuntaiaamu

Kun Pepys pääsi Whitehalliin reilun parin kilometrin päähän London Bridgestä länteen, hänen luokseen kerääntyi pian ihmisiä, jotka halusivat kuulla uutisia palosta. Hetken kuluttua hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Paikalla oli myös kuninkaan pikkuveli, Yorkin herttua James.

”Kerroin kuninkaalle ja Yorkin herttualle, mitä olin nähnyt ja että ellei majesteetti antaisi käskyä purkaa taloja, ­mikään ei voisi pysäyttää tulta”, Pepys kirjoitti.

Kuningas ja hänen veljensä huolestuivat. Kuningas käski Pepysiä välittämään pormestarille viestin, että yhtäkään taloa ei tulisi säästää vaan niitä olisi purettava kaikkialta, jotta tuli ei pääsisi etenemään, ja James lupasi sammutustöihin tarvittaessa lisää sotilaita.

Pepys lähti linnasta kohti toistaiseksi palolta säästynyttä St. Paulin katedraalia.

Kuninkaanlinna Whitehall, sunnuntaiaamu

Kun Pepys pääsi Whitehalliin reilun parin kilometrin päähän London Bridgestä länteen, hänen luokseen kerääntyi pian ihmisiä, jotka halusivat kuulla uutisia palosta. Hetken kuluttua hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Paikalla oli myös kuninkaan pikkuveli, Yorkin herttua James.

”Kerroin kuninkaalle ja Yorkin herttualle, mitä olin nähnyt ja että ellei majesteetti antaisi käskyä purkaa taloja, mikään ei voisi pysäyttää tulta”, Pepys kirjoitti.

Kuningas ja hänen veljensä huolestuivat. Kuningas käski Pepysiä välittämään pormestarille viestin, että yhtäkään taloa ei tulisi säästää vaan niitä olisi purettava kaikkialta, jotta tuli ei pääsisi etenemään, ja James lupasi sammutustöihin tarvittaessa lisää sotilaita.

Pepys lähti linnasta kohti toistaiseksi palolta säästynyttä St. Paulin katedraalia.

Thames, sunnuntai-iltapäivä

Lounaan jälkeen Pepys lähti taas kaupungille ja nousi Thamesilla veneeseen. Tuli oli levinnyt entistä laajemmalle, ja näytti siltä, ettei sitä enää voitaisi pysäyttää. Myös kuningas ja hänen veljensä olivat lähteneet joelle tarkastelemaan tuhoa, ja Pepys kulki heidän kanssaan Queenhitheen asti.

Siellä kuningas veljineen määräsi paikallisia viranomaisia purkamaan taloja mahdollisimman nopeasti.

Samaan aikaan lontoolaiset yrittivät epätoivoisesti pelastaa omaisuuttaan vesitse Thamesilla.

”Joella lastattiin valtavaa määrää proomuja ja veneitä, ja vedessä kellui paljon hyvää tavaraa. Huomasin, että reilusti yli puolessa täyteen lastatuista veneistä ja proomuista oli kyydissä soittimia”, Pepys kirjoitti päiväkirjaansa huomioistaan.

Pepys nousi maihin ja haki vaimonsa Elizabethin sekä pari ystävää St. Jamesin puistosta ja jatkoi sitten joella.

”Purjehdimme niin lähelle tulta kuin saatoimme savun takia mennä, ja kaikkialla Thamesilla tulipisarat olivat polttaa elävältä, kun seisoi kasvot tuuleen. Tämä on aivan totta, ja nuo lentelevät tulipisarat sytyttivät palamaan taloja kolmen tai neljän, ei vaan jopa viiden tai kuuden talon päässä”, Pepys kirjoitti.

Oluttupa, sunnuntai-ilta

Veneestä seurue siirtyi pieneen oluttupaan, jossa he olivat pimeän tuloon asti. Pepys näki palon laajenevan ja voimistuvan:

”Illan pimetessä sen näki yhä selvemmin ja selvemmin kulmien takaa, tornien huipulla ja kirkkojen ja talojen välissä niin kauas kuin silmä kantoi ylös mäkeä karmivana, pahantahtoisena verenpunaisena leimuna, joka ei lainkaan muistuttanut tavallista tulen kaunista hehkua.”

Tuhoisa tulimeri sai kyynelet kihoamaan Pepysin silmiin, ja palon aiheuttama meteli oli hänelle liikaa:

”Kirkot, talot, kaikki oli tulessa yhtä aikaa, lieskat pitivät kammottavaa ääntä, ja talot rytisivät sortuessaan.”

Pepys lähti vaimoineen kotiin. He pääsivät lepäämään, kun rahat ja rauta-arkut oli piilotettu kellariin ja huonekalut ja muu omaisuus kannettu puutarhaan, mistä ne voisi tarvittaessa pelastaa tulelta.

Seething Lane, maanantain vastainen yö klo 4

Pepys nousi varhain, sillä perheen hopeat, käteinen raha ja muu arvotavara piti lastata vaunuihin ja ajaa turvaan kauempana pohjoisessa asuvan ystävän, sir W. Riderin luo. Pepys osallistui työhön yöpaidassaan.

”Jumalani, mikä näky, kun kaikki kadut ja maantiet olivat täynnä ihmisiä, jotka juoksivat, ratsastivat ja yrittivät saada kyytiä mihin hintaan hyvänsä voidakseen viedä tavaransa pois. Sir W. Rider oli väsynyt jouduttuaan heräämään pitkin yötä ottamaan vastaan erinäisten ystäviensä omaisuutta. Hänen talonsa oli täynnä tavaraa, muun muassa runsaasti sir W. Battenin ja sir W. Pennin omaisuutta. Kivi on pudonnut sydämeltäni, kun olen saanut aarteeni näin hyvin turvaan”, Pepys kirjoitti.

Loppupäivän Pepys ja muu talonväki pakkasivat muuta tavaraa proomuun. Thamesilla Pepys otti säälistä proomun kyytiin myös naapurinsa tavaroita.

Keskikaupunki, maanantai

Kuningas oli nimittänyt veljensä, Yorkin herttuan, kuninkaallisen kaartin kenraaliksi ja vastuuseen sammutustöistä sekä lain ja järjestyksen yllä­pidosta.

James ratsasti ympäri kaupunkia jaellen käskyjä talojen purkamisesta. Rakennuksia romautettiin iskemällä pitkien seipäiden päässä olevia palokoukkuja niiden puiseen julkisivuun ja kiskomalla sitten seipäistä alaspäin.

Kaupunkilaisia poimittiin suoraan kadulta töihin auttamaan. Sammutus­yrityksistä oli jo luovuttu, sillä tuli eteni niin nopeasti, että veden kantaminen Thamesista oli käynyt täysin merkityksettömäksi.

Ympäri Lontoota kiiri huhuja, joiden mukaan palon olivat sytyttäneet hollantilaiset tai ranskalaiset agentit, sillä käynnissä oli Englannin ja Hollannin välinen sota ja Ranska oli Hollannin liittolainen.

Vaikka todisteita sabotaasista ei ollut, lontoolaiset pahoinpitelivät useita ulkomaalaisia.

The London Gazette -lehti kirjoitti kaupunkilaisten olevan suunniltaan huolesta palon laajuuden vuoksi. Ihmiset yrittivät epätoivoissaan taistella liekkimerta vastaan ja pelastaa omaisuuttaan.

Lehden mukaan tulen leviämistä pyrittiin estämään purkamalla taloja ja raivaamalla suuria tyhjiä tiloja, mutta tuli sen kuin jatkoi riehumistaan purkutöistä ja herttuan ”väsymättömästä ja henkilökohtaisesta panoksesta” huolimatta”.

Tower Street, tiistai-iltapäivä

Suurimman osan tiistaipäivää Pepys pakkasi talossaan vielä jäljellä olevia tavaroita ja lähetti niitä proomulle vietäväksi jokea pitkin turvaan.

Sitten hän lähti ystävänsä sir W. Pennin kanssa läheiselle Tower Streetille jälleen tarkastelemaan tilannetta tulipalon levitessä yhä lähemmäs.

”Siellä näimme palon riehuvan kolmen tai neljän talon päässä herra Howellista. Mies parka, kaikki hänen tavaransa, tarjottimensa, vatinsa, lapionsa ynnä muut viskottiin hujan hajan Tower Streetille ja kanavaan, ja ihmisiä oli tässä työn touhussa koko kadun päästä päähän. Tuli eteni kapean kadun molemmin puolin yhä raivokkaampana.”

Arvotavaroita, asiakirjoja ja muuta tavaraa pyrittiin sinnikkäästi pelastamaan pitkin päivää. Eräs Pepysin tuttava kaivoi puutarhaan suuren kuopan ja piilotti sinne arvokasta viiniä.

Pepys näki tilaisuutensa ja taltioi amiraliteetin tärkeitä papereita samaan paikkaan.

Pepysillä oli muutakin, joka ei saanut jäädä liekkeihin:

”Illalla sir W. Penn ja minä kaivoimme toisen kuopan ja veimme sinne meidän viinimme – ja minä viinin lisäksi parmesaanijuustoni ja muutamia muita asioita.”

Tulipalo oli jo yltynyt katastrofiksi, mutta tilanne oli vaarassa pahentua entisestään: tuli uhkasi levitä läheiseen Towerin linnoitukseen, jonka varastoissa oli reilut kuusisataa tonnia ruutia.

Yorkin herttua ei voinut tehdä muuta kuin määrätä lisää rakennuksia purettavaksi. Pormestari Bloodworthia ei ollut näkynyt kaduilla sitten sunnuntain.

Seething Lane, tiistai-ilta

Pepysin pariskunta yritti auttaa ystäviään ja naapureitaan. He kutsuivat illalla ystäväperheen syömään Pepysin työhuoneeseen samaan rakennukseen, jossa Pepysit asuivat.

Päivällispöydässä tunnelma oli hyvä, mutta ilmeet vakavoituivat nopeasti, kun seurue nousi pöydästä ja meni puutarhaan katsomaan tilannetta.

Palo oli yltynyt tulimyrskyksi, joka imi happea ympäriltään ja synnytti polttavan kuuman, liekkien keskelle ja siitä ylös taivaaseen suuntautuvan pyörteisen ilmavirran.

”Kauhistuimme sitä, kuinka pelottavalta taivas näytti. Näky oli ajaa meidät hulluuteen, sillä itse taivas näytti olevan tulessa ja näytti uhkaavasti siltä, kuin se olisi pian vyörynyt vääjäämättä ylitsemme.”

Tower Street, tiistai-ilta

Päivällisen jälkeen Pepys lähti jälleen ulos ja suuntasi Tower Streetille. Hän huomasi tulen olevan jo varsin lähellä kotiaan, mutta nyt hän näki, että armeijan ja henkivartiokaartin miehet olivat alkaneet räjäyttää Towerin lähellä olevia taloja Yorkin herttuan ohjeiden mukaisesti.

Harkiten tehdyillä räjäytyksillä oli tarkoitus estää paloa leviämästä linnoitukseen ja sen ruutivarastoihin. Räjäytykset pelottivat kaupunkilaisia, mutta Pepys näki, että menetelmä toimi ja tulta pystyttiin rajoittamaan:

”Talot luhistuivat paikoilleen, minkä jälkeen oli helppo sammuttaa mahdolliset pienet palavat kohdat.”

Toisaalta Pepys näki palon levinneen pidemmälle länteen, missä oli tuhoutunut paljon tärkeitä rakennuksia:

”Se oli siis nyt edennyt niin pitkälle siihen suuntaan, Old Baileyyn, ja se etenee Fleet Streetia pitkin. Myös St. Paulin katedraali on palanut ja koko Cheapside.”

Pepysin viimeinen päiväkirjamerkintä illalla 4. syyskuuta kuului pahaenteisesti:

”Kirjoitin isälleni kirjeen illalla, mutta koska postitalo on palanut, ei kirje lähtenyt eteenpäin.”

Itä-Lontoo, keskiviikkoaamuyö

Kahdelta aamuyöllä Elizabeth Pepys kertoi miehelleen kuulleensa huutoja uudesta palosta, tällä kertaa Barkingin kirkolta heidän katunsa päästä. Pepys päätti viedä vaimonsa turvaan Woolwichiin Thamesin etelärannalle reilun viiden kilometrin päähän kohti itää.

”Mutta Jumalani, millainen näky se olikaan, kun kuutamossa näin lähes koko keskikaupungin liekkien vallassa – se näkyi Woolwichista yhtä selvästi kuin jos olisi seissyt aivan vieressä”, Pepys kirjoitti päiväkirjaansa. Hän kuuli uusia huhuja siitä, että palo olisi tahallaan sytytetty ja että ”tekijä oli joku ranskalainen”.

Pepys lähti aamuyöstä paluumatkalle ja odotti näkevänsä kotikatunsa Seething Lanen liekeissä.

Hänen päästessään perille aamuseitsemän maissa hän havaitsi kuitenkin yllätyksekseen koti- ja toimistorakennuksensa olevan vahingoittumaton, vaikka tuli oli toki lähellä. Pepys uskoi rakennuksen säästyneen liekeiltä, koska viranomaiset olivat räjäyttäneet taloja ja raivanneet talojen väliin palokujia.

Myös Barkingin kirkko oli lähes vahingoittumaton, ja Pepys päätti kiivetä sen torniin saadakseen yleiskuvan tuhoista. Kirkontornista hän näki ”mitä surullisimman näyn. Liekit riehuivat kaikkialla, ja öljykellareita ja rikkiä ja paljon muuta oli tulessa. Pelkäsin jäädä sinne sen pidemmäksi, joten palasin alas niin nopeasti kuin pystyin.”

Moorfieldsin puisto, keskiviikkoiltapäivä

Kirkontornilta Pepys meni suoraan sir W. Pennin luo. ”Söin siellä palan kylmää lihaa, sillä en ollut syönyt sunnuntain jälkeen pyhäpäivällisen tähteitä lukuun ottamatta.”

Sir W. Pennin luona Pepys tapasi kaksi tuttavaa, ja he lähtivät yhdessä kohti keskikaupunkia. Fenchurch Street, Gracechurch Street ja Lombard Street olivat tuhoutuneet.

”Pörssi oli erityisen surullinen näky: Kaikki patsaat ja pylväät ovat poissa lukuun ottamatta sir Thomas Greshamin patsasta kulmassa”, Pepys kirjoitti. Palavat hiilet polttivat kaduilla miesten jalkoja hehkullaan.

Joukko meni Moorfieldsin puistoon, joka sijaitsee aivan vanhojen kaupungin muurien ulkopuolella. Paikalla oli runsaasti liekkejä paenneita kaupunkilaisia, ”kurjia raukkoja, jotka kantoivat omaisuuttaan ja puristivat arvoesineitään rintaansa vasten (ja heidän onneksi oli hyvä sää ja ihmiset saattoivat olla ulkona vuorokauden ympäri).”

Tuli uhkasi yhä asukkaita, ja eläimetkin kärsivät katastrofista. Matkallaan kotiin Pepys näki kissan, jonka turkki oli palanut mutta joka oli vielä hengissä.

Itätuuli oli kuitenkin alkanut laantua, ja talojen räjäyttäminen varsinkin Towerin läheisyydestä oli synnyttänyt tehokkaita palokujia.

Vaikka tuli yhä riehui valtoimenaan monissa paikoissa, iltaan mennessä se oli saatu kutakuinkin aisoihin.

Amiraliteetti, Seething Lane, keskiviikkoilta

Kotikadullaan Pepys pelkäsi yhä, että hänen toimistonsa voisi kärsiä tulipalon tai varkaiden kourissa. Niinpä hän järjesti ympärivuorokautisen valvonnan toimistolleen.

”Asetuin levolle ja nukuin hyvin puolilta öin. Kun nousin ylös, kuulin, että sekä hollantilaisia että ranskalaisia vastaan oli esitetty syytteitä, mutta ne osoittautuivat perättömiksi. On kummallista ajatella, kuinka pitkiä nämä päivät ovat olleet sunnuntaista lähtien, kun olen ollut kiireinen niin monessa asiassa enkä ole saanut kovin paljon unta – tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut kokonainen viikko tai enemmänkin. Tuskin edes tiedän enää, mikä viikonpäivä nyt on.”

Keski-Lontoo, torstaiaamu

Torstaiaamuna Pepys nousi viideltä ja lähti Bishops­gatelle, jossa oli puhjennut pieni tulipalo. Alue oli siihen asti säästynyt liekeiltä, joten uusi palonalku synnytti uusia huhuja ulkomaisesta salaliitosta. Pepys kirjoitti päiväkirjaansa, että moni oli jo pidätetty ja että ulkomaalaisten oli vaarallista kulkea kaduilla.

Pepys auttoi sammuttamaan Bishopsgaten paloa, joka asettuikin pian:

”Oli hyvä nähdä, kuinka kovasti naiset tekivät töitä kanavilla nostaen vettä; mutta he olivat kovasuisia oluen takia ja päissään kuin paholaiset. Näin suuria sokeritynnyreitä, jotka oli hajotettu kadulle, ja väki meni sinne ja otti kourallisia mukaansa, kaatoi sokerin oluensa joukkoon ja joi.”

Seuraavana päivänä, perjantaina, Pepys heräsi jälleen varhain:

”Ylös viiden maissa ja havaitsin, Jumalan kiitos, kaiken olevan hyvin. Sitten joelle ja St. Paulin laituriin. Kävelin sieltä ja näin koko palaneen kaupungin ja toivottoman ­näköisen St. Paulin katedraalin, jonka katot olivat sortuneet ja suurin osa kuorista oli romahtanut kryptaan kirkon alle.”

Myöhemmin päivällä Pepys kuuli huhuja tulipalon vaikutuksesta vuokriin: aiemmin 40 punnalla vuokratusta rakennuksesta tarjottiin kuulemma nyt peräti 150 puntaa.

Pepys ei saanut juuri rauhaa yöllä, koska ”sydämessäni pelkäsin tulipaloa niin unissani kuin valveillakin”. Pepys totesi ihmisten pitävän pormestaria yksinkertaisena yleensäkin ja erityisesti nyt palon yhteydessä, ja hän sai kaiken syyn niskoilleen.

Ranskalainen tuomittiin syntipukkina

Kymmenettuhannet ihmiset etsivät väliaikaista asuinpaikkaa sukulaisten tai ystävien luota, kirkoista tai telttaleiristä keskikaupungin ulkopuolelta, ja Lontoossa yltyivät syytökset, joiden mukaan jotkut olisivat sytyttäneet palon tahallaan.

Palon viimeisen vuorokauden aikana viranomaiset pidättivät lukuisia ulkomaisia, erityisesti ranskalaisia, epäiltyinä salaliitosta.

Näiden joukossa oli noin 25-vuotias Robert Hubert. Aikalaislähteet antavat hänestä ristiriitaista tietoa: joidenkin lähteiden mukaan hän oli kelloseppä, joidenkin mukaan puolestaan tavallinen työläinen. Fyysisesti vammautuneen ranskalaisen väitettiin joka tapauksessa sytyttäneen Farrinerin leipomon osana 24 miehen salaliittoa.

Oikeudenkäynnistä tuli farssi. Hubertin vaihtelevissa selityksissä oli valtavia aukkoja, mutta vaikka hän oli saapunut Lontooseen vasta 4. syyskuuta, hänet tuomittiin ja hirtettiin syyllisenä paloon 27. lokakuuta 1666. Vuotta myöhemmin ilmoitettiin virallisesti, että palo oli syttynyt vahingossa – tai Pepysin sanoin: ”Jumalan kädestä voimakkaan tuulen ja kuivuuden avustuksella.”

Samuel Pepys kuoli vuonna 1703 eli lähes 40 vuotta palon jälkeen. Hänen päiväkirjansa päättyivät kuitenkin jo paljon aiemmin, sillä hänen näkönsä alkoi heiketä 1660-luvun lopussa.

Säästääkseen silmiään hän lopetti päiväkirjan pitämisen 13. toukokuuta 1669.