Folk stimler sammen under bro under den store brand i London

Lontoon suuri palo: yksi kipinä riitti

Eräänä yönä vuonna 1666 Lontoon keskustassa sijainnut leipomo syttyi tuleen. Voimakas tuuli ruokki liekkejä, jotka levisivät läheisiin rakennuksiin ja niistä eteenpäin, eikä kaupungin pormestari tehnyt mitään. Satatuhatta lontoolaista joutui todistamaan, kuinka keskikaupunki paloi maan tasalle.

Eräänä yönä vuonna 1666 Lontoon keskustassa sijainnut leipomo syttyi tuleen. Voimakas tuuli ruokki liekkejä, jotka levisivät läheisiin rakennuksiin ja niistä eteenpäin, eikä kaupungin pormestari tehnyt mitään. Satatuhatta lontoolaista joutui todistamaan, kuinka keskikaupunki paloi maan tasalle.

Imageselect

Yli tuhat vuotta vanhojen roomalaisten muurien suojaama Lontoon kaupungin sydän oli vuonna 1666 oikea paloturvallisuuspainajainen. Se oli täynnä olkikattoisia puutaloja, talleja, polttopuupinoja sekä pellava-, hamppu- ja tervavarastoja, ja siellä täällä oli sepänpajoja ahjoineen ja lukemattomia muita avoimia tulisijoja.

Talojen pohjakerrosten päälle oli rakennettu uusia kerroksia yhä leveämmälle niin, että nyt rakennusten seinät lähes hipoivat toisiaan.

Vanhan kaupungin muurin suojissa asuttiin tiiviisti, sillä alle kolmen neliökilometrin alueelle oli ahtautunut yli 80 000 ihmistä – noin kuudennes Lontoon asukkaista. Pikkukadut ja kapeat kujat kiemurtelivat köyhälistön puisten vuokratalojen, vauraiden porvarien kivipalatsien ja lähes 90 kirkon lomassa.

Kievareiden avoimista ovista kaikui juomalauluja, ja teurastajat, leipurit ja vihanneskauppiaat kailottivat kovaan ääneen mainostaen tuotteitaan. Virkamiehet ajelivat hevosvaunuissaan, ja paljasjalkaiset lapset kerjäsivät kaduilla.

Keskellä tätä Englannin pääkaupungin vilkasta keskustaa leipuri Thomas Farriner sulki leipomonsa oven lauantaina 1. syyskuuta 1666. Kello kävi kohti iltayhdeksää, ja viisissäkymmenissä oleva Farriner oli tehnyt pitkän päivän leipomossaan Pudding Lanen kapealla kadunpätkällä Thamesjoen läheisyydessä.

Nyt urakka oli vihdoin ohi, ja uusi lasti laivakorppuja oli valmiina rahdattavaksi katua alas joelle ja siellä kuninkaallisen laivaston merimiehille. Farriner vetäytyi vapaalle leipomon yläkerrassa olevaan asuntoonsa.

1. päivä: Yli tuhat rakennusta paloi

Den store brand i Londons udvikling - dag 1

Ensimmäisen vuorokauden aikana tulipalo tuhosi noin neliökilometrin verran Lontoon vanhaa keskustaa.

© HISTORIE

Pudding Lane, sunnuntain vastainen yö

Puolen yön maissa Thomas Farrinerin tytär Hanna kävi tarkistamassa, että leipomo oli suljettu ja uunista oli tyhjennetty hiillos ja tuhka.

Sytytysvälineet olivat valmiina seuraavaa päivää varten uunin yhä lämpimällä kivellä. Hannan palatessa yläkertaan isä ja sisäkkö nukkuivat jo.

Tuntia myöhemmin Farrinerin miespalvelija heräsi paksuun savuun, joka täytti koko pohjakerroksen. Hän harppoi portaat ylös ja herätti kiireesti Thomas ja Hanna Farrinerin ja sisäkön.

Alakerrasta nousi niin paksulti savua, ettei nelikko enää päässyt alas leipomoon ja sitä kautta ulos, joten he pakenivat talon ylimpään kerrokseen.

”Joku nainen voisi pissiä sen sammuksiin.” Lontoon pormestari.

Farriner huusi tulen olevan irti, ja pian leipomon luokse ryntäsi naapureita yöasuissaan.

Tuli oli jo levinnyt koko rakennukseen, ja naapurit yrittivät tukahduttaa liekkejä heittämällä niihin ämpäreillä vettä, olutta ja maitoa ja paiskomalla niihin lapioilla maata ja lantaa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, vaan liekit kohosivat yhä ylemmäs.

Lopulta Farrinerit pujottautuivat ulos ikkunasta ja kiipesivät katonharjassa roikkuen naapuritalon puolelle. Miespalvelija seurasi perässä, mutta sisäkkö ei uskaltanut.

Korkean paikan kammonsa vuoksi sisäköstä tuli ilmeisesti Lontoon palon ensimmäinen kuolonuhri, sillä leipomo ja koko talo olivat pian ilmiliekeissä.

Pudding Lane, sunnuntai klo 2.30

Reilun tunnin ajan näytti siltä, että palo rajoittuisi leipurin taloon ja lähimpiin naapuritaloihin, mutta sitten voimakas itätuuli alkoi painaa liekkejä yhä kauemmas seuraaviin puurakennuksiin. Paikalle kiiruhtaneilla poliiseilla ei ollut valtuuksia määrätä taloja purettavaksi, jotta tuli olisi voitu pysäyttää raivaamalla talojen väliin suojavyöhykkeitä, niin sanottuja palokujia.

Oli siis herätettävä pormestari sir Thomas Bloodworth, sillä hänellä oli valtuudet ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin suurpalon uhatessa.

Bloodworth ei kuitenkaan tohtinut määrätä ehjiä rakennuksia purettavaksi ilman niiden omistajien lupaa, ja kun talojen omistajat asuivat usein aivan toisaalla kaupungissa, ei lupia päästy noin vain kyselemään.

Hän ei pitänyt paloa vaarallisena ja kuittasi koko asian myöhemmin kuuluisiksi nousseilla sanoillaan: ”Joku nainen voisi pissiä sen sammuksiin.” Sen sanottuaan hän palasi kotiin nukkumaan.

Seething Lane, sunnuntai klo 3

Samuel Pepys oli laivastoministeriön virkamies, joka asui vaimonsa Elizabethin kanssa vajaan puolen kilometrin päässä Pudding Lanesta koilliseen. Hänen ensimmäinen paloa koskeva päiväkirjamerkintänsä kuvaa tilannetta yöllä:

”Jotkut palvelijattaristamme olivat myöhään hereillä valmistellessaan tämänpäiväistä juhlaa, ja kolmen maissa aamuyöllä Jane tuli herättämään meidät kertoakseen, että he näkivät kaupungilla suuren tulipalon. Nousin ylös, vedin aamutakin päälleni ja menin katsomaan hänen ikkunastaan. Uskoin tulen olevan jossain Mark Lanen tuolla puolen, ja koska en ollut kokenut tällaisia tulipaloja, ajattelin sen olevan riittävän kaukana meistä, ja niin menin takaisin vuoteeseeni nukkumaan.”

Pepys ei pormestarin tapaan aluksi ymmärtänyt, kuinka vakava tilanne todella oli.

Towerin linnoitus, sunnuntai klo 7

Pepys nousi seuraavana aamuna seitsemältä. Hän katsoi ulos ikkunasta, ja palo näytti laantuneen yön aikana. Se vaikutti myös olevan yhä kauempana.

”Vähän ajan kuluttua Jane tuli ja kertoi kuulleensa, että yli 300 taloa oli palanut yöllä ja että koko London Bridgelle johtava Fish Street oli nyt tulessa. Puin nopeasti päälleni ja kävelin suoraan Toweriin ja siellä korkealle paikalle.”

Näköalapaikaltaan keskustan itäpuolelta Pepys näki selvästi tulipalon loimottavan London Bridge -sillan länsipuolella.

Huolestuneena hän meni tapaamaan Towerin linnoituksen komentajaa, joka kertoi palon alkaneen sunnuntaina aamuyöllä Pudding Lanen hovileipomosta.

Pepys halusi tarkastella tulipaloa tarkemmin. Hän käveli Thamesille ja järjesti itselleen soutuveneen.

Thamesjoki, sunnuntaiaamu

Pepys näki Thamesilta kuin aitiopaikalta palon riehuvan joen pohjoisrannalla London Bridgen länsipuolella:

”Kaikki kamppailivat pelastaakseen omaisuuttaan ja heittivät tavaroita jokeen tai kantoivat niitä virralla oleviin lotjiin. Köyhät pysyttelivät taloissaan, kunnes tuli jo nuoli niiden seiniä, ja juoksivat sitten veneisiin tai kapusivat joen partaan portailta toiselle.”

Ildebrand ved Themsen

Lontoon suuren palon riehuessa syyskuussa 1666 kaupunkilaiset pakenivat Thamesille pelastaakseen itsensä ja tärkeimmät tavaransa vesitse.

© Imageselect

Tuli raivosi kaikkialla, eikä kukaan näyttänyt yrittävän sammuttaa sitä – kaikki yrittivät vain pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Pepys kirjoitti nähneensä jopa pulujen polttavan lentäessään siipensä ja putoavan maahan.

Tunnin kuluttua Pepys oli vakuuttunut tilanteen vakavuudesta. Hän pyysi soutajaa viemään hänet joen töyräälle, mistä hän lähti kohti Whitehallia, kuninkaanlinnaa.

Amiraliteetissa sotalaivaston virkamiehenä työskentelevä Pepys oli kuningas Kaarle II:n arvostettu neuvonantaja, ja hänestä tuli palon ajaksi kuninkaan silmät ja korvat kärventyvässä kaupungissa.

Kuninkaanlinna Whitehall, sunnuntaiaamu

Kun Pepys pääsi Whitehalliin reilun parin kilometrin päähän London Bridgestä länteen, hänen luokseen kerääntyi pian ihmisiä, jotka halusivat kuulla uutisia palosta. Hetken kuluttua hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Paikalla oli myös kuninkaan pikkuveli, Yorkin herttua James.

”Kerroin kuninkaalle ja Yorkin herttualle, mitä olin nähnyt ja että ellei majesteetti antaisi käskyä purkaa taloja, ­mikään ei voisi pysäyttää tulta”, Pepys kirjoitti.

Kuningas ja hänen veljensä huolestuivat. Kuningas käski Pepysiä välittämään pormestarille viestin, että yhtäkään taloa ei tulisi säästää vaan niitä olisi purettava kaikkialta, jotta tuli ei pääsisi etenemään, ja James lupasi sammutustöihin tarvittaessa lisää sotilaita.

Pepys lähti linnasta kohti toistaiseksi palolta säästynyttä St. Paulin katedraalia.

Lontoon pormestari lamaantui palon edessä, mutta kuningas osallistui aktiivisesti sammutustöihin.

Thomas Farriner
©

Palo alkoi leipomosta

Thomas Farriner (noin 1615–1670) omisti Pudding Lanella leipomon, josta palo sai alkunsa. Hän ja tyttärensä Hanna selvisivät palosta, mutta heidän sisäkkönsä kuoli. Farriner kiisti syyllisyytensä paloon ja sai kaksi vuotta myöhemmin luvan rakentaa uuden leipomon samaan paikkaan.

Borgmester Thomas Bloodworth
©

Katastrofi lamautti pormestarin

Pormestari Thomas Bloodworth (1620–1682) osoitti palon ensi tunteina heikkoa arviointikykyä, millä oli huomattava merkitys katastrofin laajenemiseen. Bloodworth joutui naurunalaiseksi ja arvostelun kohteeksi, mutta hän säilytti paikkansa parlamentissa.

Englands konge, Karl 2. Stuart
© John Michael Wright

Kuningas toimi tehokkaasti

Kaarle II (1630–1685) oli Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas. Kun tieto palon laajuudesta tavoitti hänet Whitehallin linnassa, hän määräsi heti taloja purettavaksi palon edestä. Hän osallistui veljensä Yorkin herttua Jamesin kanssa henkilökohtaisesti sammutustöiden johtoon.

Samuel Pepys
© John Hayls

Virkamiehestä tuli viestinviejä

Samuel Pepys (1633–1703) asui lähes tapahtumien keskipisteessä ja kirjoitti väsymättä palon kehityksestä ja kaupunkilaisten kauhuista päiväkirjaansa. Hän piti kuninkaan ajan tasalla tilanteen etenemisestä ja toimi viestinviejänä hallitsijan ja lamaantuneen pormestarin välillä.

Kuninkaanlinna Whitehall, sunnuntaiaamu

Kun Pepys pääsi Whitehalliin reilun parin kilometrin päähän London Bridgestä länteen, hänen luokseen kerääntyi pian ihmisiä, jotka halusivat kuulla uutisia palosta. Hetken kuluttua hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Paikalla oli myös kuninkaan pikkuveli, Yorkin herttua James.

”Kerroin kuninkaalle ja Yorkin herttualle, mitä olin nähnyt ja että ellei majesteetti antaisi käskyä purkaa taloja, mikään ei voisi pysäyttää tulta”, Pepys kirjoitti.

Kuningas ja hänen veljensä huolestuivat. Kuningas käski Pepysiä välittämään pormestarille viestin, että yhtäkään taloa ei tulisi säästää vaan niitä olisi purettava kaikkialta, jotta tuli ei pääsisi etenemään, ja James lupasi sammutustöihin tarvittaessa lisää sotilaita.

Pepys lähti linnasta kohti toistaiseksi palolta säästynyttä St. Paulin katedraalia.

Thames, sunnuntai-iltapäivä

Lounaan jälkeen Pepys lähti taas kaupungille ja nousi Thamesilla veneeseen. Tuli oli levinnyt entistä laajemmalle, ja näytti siltä, ettei sitä enää voitaisi pysäyttää. Myös kuningas ja hänen veljensä olivat lähteneet joelle tarkastelemaan tuhoa, ja Pepys kulki heidän kanssaan Queenhitheen asti.

Siellä kuningas veljineen määräsi paikallisia viranomaisia purkamaan taloja mahdollisimman nopeasti.

Flammer raserer i London
© Shutterstock

Samaan aikaan lontoolaiset yrittivät epätoivoisesti pelastaa omaisuuttaan vesitse Thamesilla.

”Joella lastattiin valtavaa määrää proomuja ja veneitä, ja vedessä kellui paljon hyvää tavaraa. Huomasin, että reilusti yli puolessa täyteen lastatuista veneistä ja proomuista oli kyydissä soittimia”, Pepys kirjoitti päiväkirjaansa huomioistaan.

Pepys nousi maihin ja haki vaimonsa Elizabethin sekä pari ystävää St. Jamesin puistosta ja jatkoi sitten joella.

”Purjehdimme niin lähelle tulta kuin saatoimme savun takia mennä, ja kaikkialla Thamesilla tulipisarat olivat polttaa elävältä, kun seisoi kasvot tuuleen. Tämä on aivan totta, ja nuo lentelevät tulipisarat sytyttivät palamaan taloja kolmen tai neljän, ei vaan jopa viiden tai kuuden talon päässä”, Pepys kirjoitti.

Oluttupa, sunnuntai-ilta

Veneestä seurue siirtyi pieneen oluttupaan, jossa he olivat pimeän tuloon asti. Pepys näki palon laajenevan ja voimistuvan:

”Illan pimetessä sen näki yhä selvemmin ja selvemmin kulmien takaa, tornien huipulla ja kirkkojen ja talojen välissä niin kauas kuin silmä kantoi ylös mäkeä karmivana, pahantahtoisena verenpunaisena leimuna, joka ei lainkaan muistuttanut tavallista tulen kaunista hehkua.”

Tuhoisa tulimeri sai kyynelet kihoamaan Pepysin silmiin, ja palon aiheuttama meteli oli hänelle liikaa:

”Kirkot, talot, kaikki oli tulessa yhtä aikaa, lieskat pitivät kammottavaa ääntä, ja talot rytisivät sortuessaan.”

Pepys lähti vaimoineen kotiin. He pääsivät lepäämään, kun rahat ja rauta-arkut oli piilotettu kellariin ja huonekalut ja muu omaisuus kannettu puutarhaan, mistä ne voisi tarvittaessa pelastaa tulelta.

2. päivä: Tuli levisi kohti länttä ja pohjoista

Den store brand i Londons udvikling - dag 1

Maanantain kuluessa liekkimeri laajeni etenkin kohti länttä. Neljännes alueesta kaupungin muurien sisällä oli tuhoutunut.

© HISTORIE

Seething Lane, maanantain vastainen yö klo 4

Pepys nousi varhain, sillä perheen hopeat, käteinen raha ja muu arvotavara piti lastata vaunuihin ja ajaa turvaan kauempana pohjoisessa asuvan ystävän, sir W. Riderin luo. Pepys osallistui työhön yöpaidassaan.

”Jumalani, mikä näky, kun kaikki kadut ja maantiet olivat täynnä ihmisiä, jotka juoksivat, ratsastivat ja yrittivät saada kyytiä mihin hintaan hyvänsä voidakseen viedä tavaransa pois. Sir W. Rider oli väsynyt jouduttuaan heräämään pitkin yötä ottamaan vastaan erinäisten ystäviensä omaisuutta. Hänen talonsa oli täynnä tavaraa, muun muassa runsaasti sir W. Battenin ja sir W. Pennin omaisuutta. Kivi on pudonnut sydämeltäni, kun olen saanut aarteeni näin hyvin turvaan”, Pepys kirjoitti.

Loppupäivän Pepys ja muu talonväki pakkasivat muuta tavaraa proomuun. Thamesilla Pepys otti säälistä proomun kyytiin myös naapurinsa tavaroita.

Keskikaupunki, maanantai

Kuningas oli nimittänyt veljensä, Yorkin herttuan, kuninkaallisen kaartin kenraaliksi ja vastuuseen sammutustöistä sekä lain ja järjestyksen yllä­pidosta.

James ratsasti ympäri kaupunkia jaellen käskyjä talojen purkamisesta. Rakennuksia romautettiin iskemällä pitkien seipäiden päässä olevia palokoukkuja niiden puiseen julkisivuun ja kiskomalla sitten seipäistä alaspäin.

Kaupunkilaisia poimittiin suoraan kadulta töihin auttamaan. Sammutus­yrityksistä oli jo luovuttu, sillä tuli eteni niin nopeasti, että veden kantaminen Thamesista oli käynyt täysin merkityksettömäksi.

Ympäri Lontoota kiiri huhuja, joiden mukaan palon olivat sytyttäneet hollantilaiset tai ranskalaiset agentit, sillä käynnissä oli Englannin ja Hollannin välinen sota ja Ranska oli Hollannin liittolainen.

Vaikka todisteita sabotaasista ei ollut, lontoolaiset pahoinpitelivät useita ulkomaalaisia.

The London Gazette -lehti kirjoitti kaupunkilaisten olevan suunniltaan huolesta palon laajuuden vuoksi. Ihmiset yrittivät epätoivoissaan taistella liekkimerta vastaan ja pelastaa omaisuuttaan.

Lehden mukaan tulen leviämistä pyrittiin estämään purkamalla taloja ja raivaamalla suuria tyhjiä tiloja, mutta tuli sen kuin jatkoi riehumistaan purkutöistä ja herttuan ”väsymättömästä ja henkilökohtaisesta panoksesta” huolimatta”.

3. päivä: Tulipalo laajeni kaupungin muurin yli

Den store brand i Londons udvikling - dag 1

Tiistai-iltana jo kolme neljännestä vanhasta keskustasta oli palanut poroksi ja tulipalo oli levinnyt muurin ulkopuolelle.

© HISTORIE

Tower Street, tiistai-iltapäivä

Suurimman osan tiistaipäivää Pepys pakkasi talossaan vielä jäljellä olevia tavaroita ja lähetti niitä proomulle vietäväksi jokea pitkin turvaan.

Sitten hän lähti ystävänsä sir W. Pennin kanssa läheiselle Tower Streetille jälleen tarkastelemaan tilannetta tulipalon levitessä yhä lähemmäs.

”Siellä näimme palon riehuvan kolmen tai neljän talon päässä herra Howellista. Mies parka, kaikki hänen tavaransa, tarjottimensa, vatinsa, lapionsa ynnä muut viskottiin hujan hajan Tower Streetille ja kanavaan, ja ihmisiä oli tässä työn touhussa koko kadun päästä päähän. Tuli eteni kapean kadun molemmin puolin yhä raivokkaampana.”

Arvotavaroita, asiakirjoja ja muuta tavaraa pyrittiin sinnikkäästi pelastamaan pitkin päivää. Eräs Pepysin tuttava kaivoi puutarhaan suuren kuopan ja piilotti sinne arvokasta viiniä.

Pepys näki tilaisuutensa ja taltioi amiraliteetin tärkeitä papereita samaan paikkaan.

”Kauhistuimme sitä, kuinka pelottavalta taivas näytti. Näky oli ajaa meidät hulluuteen, sillä itse taivas näytti olevan tulessa ja näytti uhkaavasti siltä, kuin se olisi pian vyörynyt vääjäämättä ylitsemme.” Samuel Pepys.

Pepysillä oli muutakin, joka ei saanut jäädä liekkeihin:

”Illalla sir W. Penn ja minä kaivoimme toisen kuopan ja veimme sinne meidän viinimme – ja minä viinin lisäksi parmesaanijuustoni ja muutamia muita asioita.”

Tulipalo oli jo yltynyt katastrofiksi, mutta tilanne oli vaarassa pahentua entisestään: tuli uhkasi levitä läheiseen Towerin linnoitukseen, jonka varastoissa oli reilut kuusisataa tonnia ruutia.

Yorkin herttua ei voinut tehdä muuta kuin määrätä lisää rakennuksia purettavaksi. Pormestari Bloodworthia ei ollut näkynyt kaduilla sitten sunnuntain.

Seething Lane, tiistai-ilta

Pepysin pariskunta yritti auttaa ystäviään ja naapureitaan. He kutsuivat illalla ystäväperheen syömään Pepysin työhuoneeseen samaan rakennukseen, jossa Pepysit asuivat.

Päivällispöydässä tunnelma oli hyvä, mutta ilmeet vakavoituivat nopeasti, kun seurue nousi pöydästä ja meni puutarhaan katsomaan tilannetta.

Palo oli yltynyt tulimyrskyksi, joka imi happea ympäriltään ja synnytti polttavan kuuman, liekkien keskelle ja siitä ylös taivaaseen suuntautuvan pyörteisen ilmavirran.

”Kauhistuimme sitä, kuinka pelottavalta taivas näytti. Näky oli ajaa meidät hulluuteen, sillä itse taivas näytti olevan tulessa ja näytti uhkaavasti siltä, kuin se olisi pian vyörynyt vääjäämättä ylitsemme.”

Borgere forsøger at slukke ild med håndholdt sprøjte

Käsiruiskusta ei ollut apua suurpalon liekkejä vastaan.

© Bridgeman Images & Shutterstock

Palontorjunta oli alkeellista

Lontoolaiset kävivät taistoon liekkejä vastaan varustautuneena tikkailla, vesisangoilla ja lapioilla, mutta lopulta kaupungin pelastamiseen tarvittiin palokoukkuja ja ruutia.

Lontoon viranomaisilla ei vuonna 1666 ollut varsinaista palokuntaa saati tehokkaita palontorjuntakeinoja. Kaupungissa oli ilmeisesti vain kymmenen suurta mekaanista paloruiskua, ja niistäkin vain pari saatiin käyttöön liikenteen jumiuduttua kapeille kaduille. Parhaiten auttoivat palokoukut ja ruuti, jonka avulla taloja voitiin romauttaa nopeasti ja synnyttää näin tehokkaita palokujia.

Paloruisku: Kömpelö ja hankala liikutella

Hevosella vedettävä viisi metriä pitkä, kaksi metriä korkea ja 500 kiloa painava ruisku oli hankala saada palopaikalle. Sen kantama oli lyhyt, sillä ruiskussa ei vielä tuolloin ollut letkua, jolla vesisuihku olisi saatu vietyä tarkasti lähelle liekkien juurta.

Palokoukku: Toimiva purkutyökalu

Puisiin rakennuksiin iskettiin seipäisiin kiinnitettyjä rautakoukkuja, joista vetämällä miesjoukko romahdutti rakennukset. Näin syntyi palokujia, jotka suojasivat muita rakennuksia.

Lapio: Yleinen muttei kovin tehokas

Liekkejä tukahdutettiin lapioimalla niihin maata ja lantaa, mutta kuumuuden takia lapioita ei voinut käyttää kovin lähellä pahinta palopaikkaa.

Käsiruisku: Kätevä mutta tehoton

Vesipyssyä muistuttaneet ruiskut oli tehty puusta tai messingistä, ja niitä käyttämään tarvittiin 2–3 ihmistä. Ruisku täytettiin upottamalla sen kärki veteen ja vetämällä männästä. Ruiskuun mahtui vain kolmisen litraa vettä, joten siitä ei ollut juuri apua suurpalossa.

Ruuti: Räjähtävää tehoa

Keskusteltuaan isoveljensä Kaarle II:n ja Samuel Pepysin kanssa Yorkin herttua määräsi käyttämään ruutia palontorjunnassa. Armeijan asiantuntijat sytyttivät strategisesti sijoitettuja ruutitynnyreitä ja räjäyttivät taloja synnyttääkseen palokujia. Räjäytyksiä tehtiin kuitenkin vasta palon viimeisen vuorokauden aikana.

Tower Street, tiistai-ilta

Päivällisen jälkeen Pepys lähti jälleen ulos ja suuntasi Tower Streetille. Hän huomasi tulen olevan jo varsin lähellä kotiaan, mutta nyt hän näki, että armeijan ja henkivartiokaartin miehet olivat alkaneet räjäyttää Towerin lähellä olevia taloja Yorkin herttuan ohjeiden mukaisesti.

Harkiten tehdyillä räjäytyksillä oli tarkoitus estää paloa leviämästä linnoitukseen ja sen ruutivarastoihin. Räjäytykset pelottivat kaupunkilaisia, mutta Pepys näki, että menetelmä toimi ja tulta pystyttiin rajoittamaan:

”Talot luhistuivat paikoilleen, minkä jälkeen oli helppo sammuttaa mahdolliset pienet palavat kohdat.”

Toisaalta Pepys näki palon levinneen pidemmälle länteen, missä oli tuhoutunut paljon tärkeitä rakennuksia:

”Se oli siis nyt edennyt niin pitkälle siihen suuntaan, Old Baileyyn, ja se etenee Fleet Streetia pitkin. Myös St. Paulin katedraali on palanut ja koko Cheapside.”

Pepysin viimeinen päiväkirjamerkintä illalla 4. syyskuuta kuului pahaenteisesti:

”Kirjoitin isälleni kirjeen illalla, mutta koska postitalo on palanut, ei kirje lähtenyt eteenpäin.”

Päivä 4: Tulipalo saatiin aisoihin

Den store brand i Londons udvikling - dag 1

Keskiviikkona tulipalo alkoi lopulta asettua. Liekit olivat tuhonneet ainakin 80 prosenttia kolmen neliökilometrin suuruisesta vanhasta keskustasta kaupungin muurien sisällä sekä neljännes­neliökilometrin alueen muurin länsipuolelta. Kaikkiaan paloi vähintään 13 000 taloa ja 87 kirkkoa ja lähes 100 000 ihmistä jäi kodittomaksi. Kuolonuhrien määrä jäi alle kymmeneen.

© HISTORIE

Itä-Lontoo, keskiviikkoaamuyö

Kahdelta aamuyöllä Elizabeth Pepys kertoi miehelleen kuulleensa huutoja uudesta palosta, tällä kertaa Barkingin kirkolta heidän katunsa päästä. Pepys päätti viedä vaimonsa turvaan Woolwichiin Thamesin etelärannalle reilun viiden kilometrin päähän kohti itää.

”Mutta Jumalani, millainen näky se olikaan, kun kuutamossa näin lähes koko keskikaupungin liekkien vallassa – se näkyi Woolwichista yhtä selvästi kuin jos olisi seissyt aivan vieressä”, Pepys kirjoitti päiväkirjaansa. Hän kuuli uusia huhuja siitä, että palo olisi tahallaan sytytetty ja että ”tekijä oli joku ranskalainen”.

Pepys lähti aamuyöstä paluumatkalle ja odotti näkevänsä kotikatunsa Seething Lanen liekeissä.

Hänen päästessään perille aamuseitsemän maissa hän havaitsi kuitenkin yllätyksekseen koti- ja toimistorakennuksensa olevan vahingoittumaton, vaikka tuli oli toki lähellä. Pepys uskoi rakennuksen säästyneen liekeiltä, koska viranomaiset olivat räjäyttäneet taloja ja raivanneet talojen väliin palokujia.

Myös Barkingin kirkko oli lähes vahingoittumaton, ja Pepys päätti kiivetä sen torniin saadakseen yleiskuvan tuhoista. Kirkontornista hän näki ”mitä surullisimman näyn. Liekit riehuivat kaikkialla, ja öljykellareita ja rikkiä ja paljon muuta oli tulessa. Pelkäsin jäädä sinne sen pidemmäksi, joten palasin alas niin nopeasti kuin pystyin.”

Moorfieldsin puisto, keskiviikkoiltapäivä

Kirkontornilta Pepys meni suoraan sir W. Pennin luo. ”Söin siellä palan kylmää lihaa, sillä en ollut syönyt sunnuntain jälkeen pyhäpäivällisen tähteitä lukuun ottamatta.”

Sir W. Pennin luona Pepys tapasi kaksi tuttavaa, ja he lähtivät yhdessä kohti keskikaupunkia. Fenchurch Street, Gracechurch Street ja Lombard Street olivat tuhoutuneet.

”Pörssi oli erityisen surullinen näky: Kaikki patsaat ja pylväät ovat poissa lukuun ottamatta sir Thomas Greshamin patsasta kulmassa”, Pepys kirjoitti. Palavat hiilet polttivat kaduilla miesten jalkoja hehkullaan.

Joukko meni Moorfieldsin puistoon, joka sijaitsee aivan vanhojen kaupungin muurien ulkopuolella. Paikalla oli runsaasti liekkejä paenneita kaupunkilaisia, ”kurjia raukkoja, jotka kantoivat omaisuuttaan ja puristivat arvoesineitään rintaansa vasten (ja heidän onneksi oli hyvä sää ja ihmiset saattoivat olla ulkona vuorokauden ympäri).”

Tuli uhkasi yhä asukkaita, ja eläimetkin kärsivät katastrofista. Matkallaan kotiin Pepys näki kissan, jonka turkki oli palanut mutta joka oli vielä hengissä.

Itätuuli oli kuitenkin alkanut laantua, ja talojen räjäyttäminen varsinkin Towerin läheisyydestä oli synnyttänyt tehokkaita palokujia.

Vaikka tuli yhä riehui valtoimenaan monissa paikoissa, iltaan mennessä se oli saatu kutakuinkin aisoihin.

Amiraliteetti, Seething Lane, keskiviikkoilta

Kotikadullaan Pepys pelkäsi yhä, että hänen toimistonsa voisi kärsiä tulipalon tai varkaiden kourissa. Niinpä hän järjesti ympärivuorokautisen valvonnan toimistolleen.

”Asetuin levolle ja nukuin hyvin puolilta öin. Kun nousin ylös, kuulin, että sekä hollantilaisia että ranskalaisia vastaan oli esitetty syytteitä, mutta ne osoittautuivat perättömiksi. On kummallista ajatella, kuinka pitkiä nämä päivät ovat olleet sunnuntaista lähtien, kun olen ollut kiireinen niin monessa asiassa enkä ole saanut kovin paljon unta – tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut kokonainen viikko tai enemmänkin. Tuskin edes tiedän enää, mikä viikonpäivä nyt on.”

Kaupunki nuoli haavojaan

Keski-Lontoo, torstaiaamu

Torstaiaamuna Pepys nousi viideltä ja lähti Bishops­gatelle, jossa oli puhjennut pieni tulipalo. Alue oli siihen asti säästynyt liekeiltä, joten uusi palonalku synnytti uusia huhuja ulkomaisesta salaliitosta. Pepys kirjoitti päiväkirjaansa, että moni oli jo pidätetty ja että ulkomaalaisten oli vaarallista kulkea kaduilla.

Pepys auttoi sammuttamaan Bishopsgaten paloa, joka asettuikin pian:

”Oli hyvä nähdä, kuinka kovasti naiset tekivät töitä kanavilla nostaen vettä; mutta he olivat kovasuisia oluen takia ja päissään kuin paholaiset. Näin suuria sokeritynnyreitä, jotka oli hajotettu kadulle, ja väki meni sinne ja otti kourallisia mukaansa, kaatoi sokerin oluensa joukkoon ja joi.”

Seuraavana päivänä, perjantaina, Pepys heräsi jälleen varhain:

”Ylös viiden maissa ja havaitsin, Jumalan kiitos, kaiken olevan hyvin. Sitten joelle ja St. Paulin laituriin. Kävelin sieltä ja näin koko palaneen kaupungin ja toivottoman ­näköisen St. Paulin katedraalin, jonka katot olivat sortuneet ja suurin osa kuorista oli romahtanut kryptaan kirkon alle.”

Myöhemmin päivällä Pepys kuuli huhuja tulipalon vaikutuksesta vuokriin: aiemmin 40 punnalla vuokratusta rakennuksesta tarjottiin kuulemma nyt peräti 150 puntaa.

Pepys ei saanut juuri rauhaa yöllä, koska ”sydämessäni pelkäsin tulipaloa niin unissani kuin valveillakin”. Pepys totesi ihmisten pitävän pormestaria yksinkertaisena yleensäkin ja erityisesti nyt palon yhteydessä, ja hän sai kaiken syyn niskoilleen.

London efter genopbygningen

Lontoon keskustan kadut näyttivät jälleen lähes entiseltään vuonna 1676.­

© Imageselect

Lontoo nousi nopeasti tuhkasta

Viranomaiset saivat pian pöydälleen ehdotuksia uudenlaisesta Lontoosta, mutta suuret visiot torjuttiin, sillä taloustilanne oli heikko ja jälleenrakentamisella oli kiire.

Yksi Englannin merkittävimmistä arkkitehdeistä, Christopher Wren, laati runsaasti suunnitelmia Lontoon jälleenrakennusta varten. Muun muassa Ranskasta saadun innoituksen mukaan kaupunkiin piti rakentaa suuria aukioita ja leveitä bulevardeja. Wrenin kaavailut kuitenkin hylättiin liian kalliina ja liikaa suunnittelua vaativina.

Hänen piirustustensa mukaan rakennetut talot olisivat olleet aivan liian kalliita suurimmalle osalle lontoolaisia. Wren sai kuitenkin piirtää 52 kirkkoa, muun muassa uuden St. Paulin katedraalin.

Säännöillä pyrittiin estämään uusi palo

Viranomaiset toivoivat, että keskikaupunki rakennettaisiin uudestaan niin nopeasti – ja halvalla – kuin mahdollista. Kun jälleenrakennus päättyi yhdeksän vuotta myöhemmin vuonna 1676, kaupunki olikin lähes entisellään. Rakentamista ohjasi kuitenkin uusi laki, jolla pyrittiin varmistamaan, ettei pää­kaupunki enää joutuisi kokemaan vastaavia katastrofeja.

Ranskalainen tuomittiin syntipukkina

Kymmenettuhannet ihmiset etsivät väliaikaista asuinpaikkaa sukulaisten tai ystävien luota, kirkoista tai telttaleiristä keskikaupungin ulkopuolelta, ja Lontoossa yltyivät syytökset, joiden mukaan jotkut olisivat sytyttäneet palon tahallaan.

Palon viimeisen vuorokauden aikana viranomaiset pidättivät lukuisia ulkomaisia, erityisesti ranskalaisia, epäiltyinä salaliitosta.

Näiden joukossa oli noin 25-vuotias Robert Hubert. Aikalaislähteet antavat hänestä ristiriitaista tietoa: joidenkin lähteiden mukaan hän oli kelloseppä, joidenkin mukaan puolestaan tavallinen työläinen. Fyysisesti vammautuneen ranskalaisen väitettiin joka tapauksessa sytyttäneen Farrinerin leipomon osana 24 miehen salaliittoa.

Oikeudenkäynnistä tuli farssi. Hubertin vaihtelevissa selityksissä oli valtavia aukkoja, mutta vaikka hän oli saapunut Lontooseen vasta 4. syyskuuta, hänet tuomittiin ja hirtettiin syyllisenä paloon 27. lokakuuta 1666. Vuotta myöhemmin ilmoitettiin virallisesti, että palo oli syttynyt vahingossa – tai Pepysin sanoin: ”Jumalan kädestä voimakkaan tuulen ja kuivuuden avustuksella.”

Samuel Pepys kuoli vuonna 1703 eli lähes 40 vuotta palon jälkeen. Hänen päiväkirjansa päättyivät kuitenkin jo paljon aiemmin, sillä hänen näkönsä alkoi heiketä 1660-luvun lopussa.

Säästääkseen silmiään hän lopetti päiväkirjan pitämisen 13. toukokuuta 1669.