Kuolivatko kaikki, jos sukellusvene upposi?

Teoriassa miehistöllä oli mahdollisuus selvitä

Vuonna 1907 saksalainen Heinrich Dräger keksi sukellusveneeseen pelastautumislaitteiston, jota hän kutsui Tauchretter­iksi, ”sukeltajan pelastajaksi”. Laitteisto koostui happilaitteesta, jossa oli happea noin 30 minuutiksi, nenänipistimestä ja pelastusliivistä, joiden avulla uponnut pystyi uimaan pintaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Tauchretterista tuli saksalaisten sukellusveneiden vakiovaruste. Laitteiston iso ongelma oli se, että se sisälsi puhdasta happea. Sen käyttäjä saattoi saada vakavan happimyrkytyksen, jos hän hengitti yli seitsemän metrin syvyydessä happea, johon ei ollut sekoitettu typpeä.

Happilaitetta paranneltiin

Ongelma ratkaistiin käyttämällä myöhemmissä malleissa sekä happea että typpeä, jotka sekoittuivat matkalla suukappaleeseen. Myös britit ja yhdysvaltalaiset kehittivät omia versioitaan saksalaisten järjestelmästä, ja maailmansotien välisenä aikana kummankin maan sukellusvenekoulutuksessa käytettiin vedenalaisia kammioita, joissa sotilaat pystyivät harjoittelemaan uponneesta aluksesta pelastautumista happilaitteen avulla.

Harjoittelu oli hyödytöntä

Kun toinen maailmansota puhkesi, harjoittelu osoittautui hyödyttömäksi. Saksalaiset, britit ja yhdysvaltalaiset operoivat niin syvissä vesissä, että niihin uponneella ei ollut mitään mahdollisuuksia jäädä henkiin. Vedenpaine yksinkertaisesti rusensi aluksen. Esimerkiksi Yhdysvallat menetti toisessa maailmansodassa 52 sukellusvenettä. Niillä palvelleesta yli 3 500 miehestä selvisi hengissä vain viisi.

Jos sukellusvene on lempiaiheesi, sukella tästä sukellusveneitä käsitteleville teemasivuille.