Koululaiset hautautuivat kivivyöryyn

Kaikki olivat hyvällä tuulella, sillä syysloman oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Kun opetus alkoi kello 9, matematiikanopettaja herra Davies astui luokkaan. Hän otti käteensä liidun ja alkoi kirjoittaa taululle laskutoimituksia, jotka lasten piti ratkaista vihkoihinsa.

”Olimme kaikki työn touhussa, kun se alkoi. Kuului jyrisevä ääni ja kaikki pysähtyivät. Istuimme hievahtamatta paikoillamme”, Gaynor kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa.

Muista koulun oppilaista, muun muassa Bernard Thomasista, jyrinä kuulosti lentokoneelta: ”Äkkiä jyrisi ja jylisi jokin, emmekä tienneet, mikä se oli. Minä luulin, että se oli suihkukone.”

Siinä samassa ikkunoista alkoi sataa sisään maata, kiviä ja hiiltä. Vyöry pirstoi rakennuksen ja hukutti oppilaiden ja opettajien huudot alleen.

Sitten paikalle laskeutui kuolemanhiljaisuus. Britanniaa oli kohdannut pahin onnettomuus toisen maa­ilmansodan jälkeen.

Vuori lepäsi juoksevan veden päällä

Aberfan, joka sijaitsee reilut 30 kilometriä Cardiffista pohjoiseen, oli yksi Walesin lukemattomista harmaista kaivosyhteisöistä. Useimmilla sen neljästätuhannesta asukkaasta oli poika, veli tai isä töissä kylän eteläpuolen kaivoksessa.

Perheet olivat riippuvaisia kaivoksista saatavasta palkasta, mutta työ oli hengenvaarallista. Hiilipöly tuhosi keuhkot, ja kaivoskäytävissä tapahtui usein onnettomuuksia.

Yksi pahimmista oli sattunut naapurikaupungissa Senghenyddissa vuonna 1913: kaivoksessa oli tapahtunut räjähdys, kun työkalusta lähtenyt kipinä oli sytyttänyt maanalaisen kaasutaskun. 439 miestä oli kuollut.

Aberfanin asukkaat lisäksi pelkäsivät, että kaivosjätettä eli hiilimurskaa, savi­liusketta, multaa ja hiekkakiveä sisältävät kuonavuoret, jotka kohosivat kylän länsipuolella olevalla harjanteella, alkaisivat vyöryä alas ja hautaisivat asukkaat elävältä.

Pieniä vyöryjä oli tapahtunut jo vuosina 1944 ja 1963, mutta siitä huolimatta kippivaunu toisensa perään rahtasi lisää kuonaa kukkuloille.

Ylhäällä kippivaunut tyhjennettin, ja kaivurit nostelivat kuonan isoiksi kasoiksi (englanniksi tip). Ajan mittaan kukkuloille oli kasvanut seitsemän mustaa tuhansien tonnien painoista vuorta.

Vastuu Britannian hiilikaivosteollisuudesta kuului National Coal Boardille eli NCB:lle.

Kansallinen hiilineuvosto vastasi myös hiilentuotannon turvallisuudesta. Kukaan NCB:llä ei ollut kuitenkaan tajunnut sitä, että ”Tip 7” oli kasattu kahden puron päälle, jotka saivat alkunsa ylempänä kukkuloilla olevasta lähteestä.

Kuukauden rankkasateiden jälkeen ”Tip 7” oli ylhäältä sadeveden ja alhaalta puroveden kyllästämä ja kuona oli muuttunut liejuksi.

Hiiltä ja kiveä aamulla 21. lokakuuta lastaavat työntekijät huomasivat vuoren alkavan sortua. ”En voinut tehdä mitään. Meillä ei ollut puhelinta, jolla varoittaa. Huusin, mutta se oli turhaa”, muisteli yksi miehistä.

Epätoivoiset työntekijät eivät voineet muuta kuin pelastaa itsensä, kun yhdeksän metriä korkea ja 360 000 tonnia painava maa- ja kivimassa kiihdytti vauhtinsa 65 kilometriin tunnissa.

Sen reitille matkalla laaksoon osui Pantglasin alakoulu, johon se iski kello 9.15.

Äidit kaivoivat maata paljain käsin

Kun kahdeksanvuotias Gaynor Minett palasi tajuihinsa, hän tunsi kovaa kipua. Patteri oli repeytynyt irti seinästä hänen päälleen.

Laite oli pelastanut tytön tukehtumiselta, mutta toisaalta se oli myös murskannut hänen toisen jalkansa.

Gaynorin ympärillä huusi ja itki lapsia, jotka olivat tulleet tajuihinsa. Vyörynyt maa kohosi puoliväliin seinää ja tukki pääsyn luokkahuoneen ovelle.

Kello 9.20 ensimmäiset kyläläiset ehtivät onnettomuuspaikalle. Maa oli vyörynyt Aberfanin halki, murskannut koulun ja 18 muuta rakennusta ja haudannut alleen Moy Roadin varteen pysäköidyt ajoneuvot. Massat painoivat yhden auton äänitorvea, ja ääni vaikeni vasta, kun akku tyhjeni.

Paikalle kiiruhtaneet alkoivat kaivaa metrien korkuisia maakasoja paljain käsin, vaikka maa-aines oli painavaa kuin betoni. Useimmat olivat kotiäitejä, joiden lapset kävivät koulua.

Jotkut naisista kiskoivat irti seinän kappaleita ja ojensivat ne takanaan seisoville pitkiksi ketjuiksi asettuneille ihmisille. Pian apuun kiiruhti myös kaivosmiehiä lapioineen ja hakkuineen.

”Joiltakuilta heistä (äideistä) oli nahka kuoriutunut käsistä”, kertoi yksi miehistä jälkeenpäin.

Kasojen päällä hoiperteli lauma kanoja. Vyöry oli matkallaan osunut maataloon ja murskannut kana­lan. Eläimet näyttivät kuitenkin selvinneen yllättävästä matkasta vahingoittumattomina. Gaynorin luokkahuoneen ikkuna rikottiin ulkoa, ja sisään kömpi kolme miestä.

Gaynor tunnisti itkuisena äidinisänsä ja ojensi käsiään tätä kohti. Varttia myöhemmin tyttö oli kannettu ulos.

”Jalkaani sattui. Se näytti heiluvan irrallaan – ikään kuin se ei olisi kuulunut minulle”, Gaynor kirjoitti.

Ulkona Gaynor ojennettiin isälleen, joka oli kivimurskaamon omistaja ja joka oli muiden kyläläisten tavoin kiiruhtanut paikalle.

Isä kantoi Gaynorin paikalle kutsuttuun ambulanssiin, joka kuljetti hänet sireenit soiden pois. Sen jälkeen isä jatkoi kaivamista, sillä kaksi perheen lapsista oli vielä kateissa.

Vyörystä tuli kansallinen uutinen

Gaynorin poistuessa Aberfanissa vallitsi kaaos. Kylän kaivosmiehet ja naapuri­kylästä kiiruhtaneet kollegat tiesivät kamppailevansa aikaa vastaan. Hautautuneet olivat tukehtumassa.

110 lasta oli onneksi päässyt pakoon, kun heidän opettajansa olivat ajaneet lapset ulos viime hetkellä.

Raunioissa oli yhä 130 lasta ja kourallinen opettajia. Myös 18 muussa murskaantuneessa talossa oli uhreja, joiden määrää ei tiedetty.

Puhelin soi kaivostyöläisten pelastuspalvelun asemalla Rhonddassa noin 30 minuutin ajomatkan päässä Aber­fanista. Palvelussa työskenteli entisiä kaivostyöläisiä.

Puhelun vastaanottanut käynnisti heti aseman hälytyskellon, ja pelastusmiehet juoksivat ajoneuvoihin. Miehet vaihtoivat vaatteita vasta autossa kiitäessään kumpuilevan maaston halki. Yksi miehistä, Roy Hamer, kysyi esimieheltään, minne he olivat menossa.

”Kouluun”, esimies vastasi. Hamer kääntyi pahaa aavistaen muiden autossa istuvien puoleen ja sanoi:

”Nyt on täytynyt tapahtua jotain kauheaa. Miksi meitä tarvitaan koulussa?”

Hamerin pahat aavistukset saivat vahvistuksen perillä. Aberfanin koulu oli muuttunut muta- ja rauniokasaksi. Yli tuhat ihmistä kaivoi raunioita, ja lisää väkeä oli tulossa.

Kello 10.30 maanvyörymä oli BBC:n tärkein uutisaihe, ja uutislähetysten jälkeen alueelle alkoi virrata kaivostyöläisiä koko alueelta. Lisäksi apua tarjosivat myös paikallinen varuskunta ja naapurikylien asukkaat. Kaivajat saivat lisää hakkuja ja lapioita, joita paikalle saapuneet olivat ottaneet mukaansa alueen kaivoksista.

Moni apuun kiiruhtava jumiutui kuitenkin poliisin pystyttämiin tiesulkuihin, joilla yritettiin turvata ambulanssien vapaa pääsy katastrofialueelle.

Yksi pysäytetyistä oli Mansel Aylward, joka oli alun perin ollut matkalla ristiäisiin. Hänen jonottaessaan tiesululla eräs poliiseista huomasi hänen autonsa etuikkunassa Britannian lääketieteen opiskelijoiden yhdistyksen merkin.

”Hän kysyi, olinko lääkäri. Sanoin, että ei, en ole lääkäri vaan viimeisen vuoden opiskelija. Hän sanoi: ’Luulen, että teistä olisi hyötyä, jos menisitte Aberfaniin’”, Aylward muisteli myöhemmin.

Lapsiuhrit näyttivät nukkuvan

Aberfanissa lääketieteen opiskelija liittyi seudun sairaaloista paikalle kutsuttujen lääkäreiden ja sairaanhoitajien joukkoon, joka jakoi huopia ja kipulääkkeitä kaikille raunioista pelastetuille.

Henkiin jääneet laskettiin paareille, jotka työnnettiin ambulansseihin, ja kiidätettiin sairaalaan. Kaivaminen keskeytyi vain silloin tällöin pillin vihellykseen. Silloin kaikki pysähtyivät ja vaikenivat kuullakseen lasten itkua tai huutoja.

Jos mitään ei kuulunut, pilli vihelsi uudestaan ja työt jatkuivat. Kello 11 kahdeksanvuotias Jeff Edwards saatiin kasan alta elävänä. Useimmat uhreista olivat tukehtuneet hapenpuutteeseen, eikä heissä näkynyt muita vammoja, kuten haavoja tai murtumia.

”Uhrit näyttivät nukkuvan”, muisteli opettaja Hettie Williams, joka selvisi onnettomuudesta hengissä ja osallistui pelastustöihin.

Työ tuntui lähes sietämättömältä palomies Len Haggertista, joka sai syliinsä ikkunasta ojennetun kuolleen tytön: ”Mies vieressäni oli lääkäri. Kun otin lapsen vastaan, hän kuiskasi: ’Puhu hänelle, Len! Puhu hänelle, etteivät vanhemmat tajua.’”

Lääkäri halusi pitkittää suru-uutisen kertomista mahdollisimman pitkään.

Kello 22 illalla raunioista oli kaivettu esiin yli 60 vainajaa. Ruumiit kuljetettiin kappeliin, missä Hettie Williams ja muut opettajat kävivät tunnistamassa heidät.

Reilut 30 eloonjäänyttä vietiin Gaynorin tavoin sairaalaan. Tyttö makasi morfiinihuuruissa, kun hänen jalkansa lastoitettiin.

Illalla hänen vanhempansa ja isovanhempansa tulivat käymään ja toivat sydäntäsärkeviä uutisia: Carl ja Marilyn olivat menehtyneet. Sinä yönä Gaynor itki itsensä uneen.

Lelut täyttivät elokuvateatterin

Kuusi päivää myöhemmin 82 vainajalle, joista 81 oli lapsia, pidettiin yhteinen siunaustilaisuus. Seuraavana päivänä, 28. lokakuuta, kaikki kadonneet oli löydetty. Pelastustyöt lopetettiin ja uhriluku vahvistettiin.

Vyörymässä oli kuollut 116 lasta ja 28 aikuista. Puolet Aberfanin lapsista oli menehtynyt hetkessä.

Kylään alkoi virrata tavara- ja raha­lahjoituksia aina saippuasta haavasiteisiin ja jopa 60 000 savuketta Player’sin tupakkatehtaalta. Huhuttiin Cardiffin prostituoitujen tarjonneen palveluksiaan ilmaiseksi miespuolisille pelastustöihin osallistuneille.

Eräs säätiö keräsi henkiin­jääneille lapsille leluja, joita kertyi yli 50 000 kappaletta ja joita jouduttiin säilyttämään lopetetussa elokuvateatterissa, kun muualla ei ollut tilaa.

”Lapsille lähetettyjä leluja oli lattiasta kattoon”, Hettie Williams muisteli.

Kolmen kuukauden kuluttua Gaynorin jalka oli parantunut ja vanhemmat saivat vihdoin hakea hänet kotiin.

”Vanhempani tulivat vierailuajan alkaessa, ja äitini itki”, Gaynor kirjoitti.

Jälleenrakennus alkoi, mutta Aberfan suri. Seuraavina vuosina kukaan ei mennyt naimisiin eikä kihloihin eikä juhlinut syntymäpäiviään.

Kaduilla ei näkynyt lapsia. Vasta sukupolvi myöhemmin Aberfanissa kuultiin jälleen lasten nauravan ja leikkivän.